On säitä pidellyt

Puhelin hälytti tänään kello 7.30, mutta körmyssäni oli niin kylmä, että jäin peiton alle vartiksi kerämään rohkeutta kolmeenkymmenen sekunnin pukemiseen. Poolo ja villapaita lensivät päälle, mutta pitkät kalsarit jäivät sentään kaappiin. Matkalla aamupalalle havaitsin ensimmäistä kertaa kuuluisan Kosovon sumun. Näkyvyys oli ehkä kaksikymmentä metriä ja vesipisarat leijuivat ympäriinsä.

Pakkauduimme vaunuihin ja lähdimme kohti ampumarataa. Mukaan pakkautui muutama tsekkiläinen, jotka nekin halusivat päästä ampumaan kanssamme. En tiedä miten kuskimme onnistuivat ajamaan sumussa, mutta eipä se minua paljon takaosassa kiinostanutkaan. Kahdeksan tonnin ajoneuvo on aika vahvoilla kolarissa kun kolarissa. Saavuimme puoli kymmeneen aikaan radalle, joka sijaitsee erään vuoren/kukkulan päällä. Sumu siellä oli laskeutunut, mutta alhaalla oleva laakso, johon tavallisesti näkee kymmenien kilometrien päähän, oli täysin valkoinen. Kun jonkun kiven reunalle seisomaan, näkymä edessä vastasi Pohjois-Suomen laskettelukeskuksia - loputtomasti valkoista joka puolella. Jääkärien keskuudessa alkoi spekulointi siitä, pääseekö seuraava lomalento lähtemään paikalliselta lentokentältä, vai oliko edessä kotiinpaluuta vähintään kolme tuntia viivyttävä matka Makedoniaan.

Siinä sitten ammuskelimme ja aurinko paistoi. Tsekkiläiset testasivat meidän aseita ja me testasimme niiden. Vaikka kalashnikoviin molemmat perustuivat, niissä oli eroja. Heillä oli käsikahvat tehty puusta ja ase oli muutenkin pienmpi. Juuri sellainen mitä uutiskuvissa Afrikan konflikteistä näkee. Aurinko paistoi edelleen, ja leiriin palattuani menin ottamaan aurinkoa. Tuntui toukokuiselta poutapäivältä Suomessa: Aurinko lämmitti, mutta pienet tuulenpuuskat saivat karvat nousemaan pystyyn. On tämä outo maa. Koskaan ei ole sopiva keli, aina on liian kuuma tai liian kylmää.