perjantai 9. lokakuuta 2009

"Jos uskoot itseesi ja teet lujasti töitä, kaikki on mahdollista".

Kirjoitin seuraavan tekstin seuraavaan Kapitaali-lehden numeroon tutulla provokaattori-nimellä. Enjoy.

Kun väkivalta lapsia kohtaan ei enää ollut hyväksyttävää, vanhempani, niin kuin kaikki muutkin vanhemmat, joutuivat keksimään ruudin uudestaan. Vitsan tilalle tulivat valheet, huhut ja kiristys. Moraalin opettaminen ulkoistettiin kirkolle. Eivät vanhempani uskoneet Jumalaan, he vain ajattelivat että olisi kätevää kun moraalifilosofian selittämisen sijaan lapsella tarjotaan kehäpäätelmiä, jotka ohjaisivat minut tarpeeksi lähelle heidän mielestä hyväksyttäviä arvoja. Valitettavasti he eivät itse osanneet soveltaa raamatun opetuksia arjen käytännön pulmiin ja Jeesus-kortin sijaan he kiristivät minua Joulupukilla. Se toimi aikansa ihan hyvin, kunnes valhe paljastui. Siitä lähtien minut saatiin tekemään läksyt lahjomalla tai pakottamalla istumaan kirjojen edessä kunnes läksyt valmistuivat. Opin nopeasti näyttelemään läksyjen vastenmielisyyttä kunnes sain lahjuksen, mutten koskaan sen yli.

Varhaisteinivuosina lahjusten arvo alkoi kuitenkin kasvaa eksponentiaalisesti ja vanhemmat siirtyivät pelotteluun: ”Jos et opiskele kunnolla sinusta tulee talonmies”. En ymmärrä vieläkään minkä takia talonmiehen ammatti tiivisti heidän mielestä itseensä elämässä epäonnistumisen. Ei kiinnostanut ottaa selvää. Vanhemmilla oli kädet täynnä teiniangstista kärsivän siskoni kanssa, joten pidin yllä matalaa profiilia ja yli ysin keskiarvoa. Yhdeksän oli se maaginen raja, jonka yläpuolella vanhempiani ei enää kiinnostanut kenen seurassa liikuin, mitä tein iltaisin tai mitä päihteitä käytin. Tällä kaavalla sain elää rauhassa aina parikymppiseksi, siihen asti kun muutin pois kotoa.
Tällä välin angstaava siskoni oli muuttunut kahden lapsen yksinhuoltajaäidiksi ja vanhempani käyttivät suuren osan ajastaan näiden lasten kasvatukseen. Pari kertaa viikossa sain perheillallisilla todistaa kun lapsille kerrottiin samoja valheita ja tein kaikkeni ampuakseni ne välittömästi alas, hyvällä menestyksellä. Yllätykseni vanhempani tai siskoni eivät suuttuneet tästä. Ilmeisesti heidänkin mielestä joulu oli parhaimmillaan kun lapset ovat vilpittömän innostuneita lahjoistaan, jotka vievät heidän huomion, sillä aikaa kun aikuiset juovat monta litraa terästettyä glögiä ja katsovat Die hard – trilogian.

Yhdestä valheesta vanhemmat eivät kuitenkaan suostuneet luopumaan. Kuukausi sitten todistin kun he väittivät yksitoistavuotiaalle lapsenlapselleen: ”jos teet lujasti töitä ja uskot itseesi, sinusta voi tulla ihan mitä tahansa”. Tunnistin vanhan kliseen jo puolilauseesta ja osa punaviinistä palasi lasiini sieraimieni kautta. Mutta vanhempani olivat ihan tosissaan. He eivät välittäneet fysiikan laista, aikarajoitteesta, lapsen isän geeneistä, jotka olivat sulkeneet suurimman osan ovista jo ennen lapsen syntymää, tai siitä, että neliöjuuren sisällä oli negatiivinen luku. He kertoivat TV:stä näkemistään inspiroivista tarinoista joissa nainen pääsee Audin myynninjohtajaksi, pigmenttihäiriöinen valitaan Yhdysvaltain presidentiksi ja juutalaiseksi syntynyt saa elantonsa urheilijana. He sulkivat korvansa väitteiltäni joiden mukaan, se että jotkut epätodennäköiset lopputulokset on saavutettu kovalla työllä ja tahdolla, tarkoita että kaikki olisi mahdollista. Lisäsin, että epätodennäköiset menestystarinat ovat hyvää viihdettä. Ne eivät kerro sitä kuinka moni samoista lähtökohdista lähtenyt, kovaa työtä ja tahtoa koittanut, on epäonnistunut surkeasti tavoitteissaan ja elänyt loppuelämänsä katkerana ja vihaisena, kun toisin kuin vanhemmat väittivät, kaikki ei ollutkaan mahdollista. Lopuksi kyseenalaistin koko naurettavaan väitteen esimerkillä: Kyllä Johanna Tukiaineinenkin on kovalla työllä ja tahdolla saavuttanut äärettömän paljon enemmän julkisuutta kuin hänen älykkyytensä tai ulkonäkönsä antaisivat aihetta, mutta oliko tämä lopputulos hänen ja ennen kaikkea muiden kannalta hyvä? Ehdotin 11-vuotiaalle siskontyttärelle että jos hän uskoo itseensä, hän voisi viettää huoletonta elämää sossun tuilla tekemättä päiväkään enää työtä tai läksyjä. Lapsi innostui. Äitini löi minua ensimmäistä kertaa elämässäni. Kevyt läpsäisy takaraivolle vain, mutta silti. Hämmennyin. Kuvittelin kuinka helppoa elämäni olisi ollut, mikäli minut olisi kasvatettu perinteisiä lyönti ja potku-tekniikoita käyttäen. Uskoisin vaan kaiken minkä vanhemmat tai opettajat minulle sanoisivat. En pohdiskelisi turhia. Kun lapselle sanottaisiin: ”Kaikki on mahdollista jos uskot itseesi ja teet lujasti töitä” olisi vain yksi lause muiden joukossa, eikä sadistinen, joskin usein viihdyttävä, käytännön vitsi.

tiistai 11. elokuuta 2009

Vaalit. Rahoitus. Sotku.

Vaalirahoitussotku on kyllä kesäuutisten aatelistoa. Oho, suomenruotsalaiset tukevat RKP:tä. Tupla oho, EK ja suuret yritykset tukevat Kokoomusta. Tripla oho, MTK ja Vesa Keskinen tukee Keskustaa. Oho potenssiin äärettömän neliöjuuri, ay-liike tukee vasemmistoa, greenpeace vihreitä ja naispappeuden vastustajat kristillisiä.

Yhteinen nimittäjä on se, että kaikki vaalitukijat, suuryrityksiä lukuun ottamatta, ovat verovapaita yhdistyksiä. Eli kysymys on: jos hyväksyt puoluetuet, niin miksi vaalituki olisi mitenkään erillaista? Yleisin vastaus on tietenkin se, että on väärin että rahalla ostetaan puolueen suopeita mielipiteitä asiaan sun toiseen.

Mutta miettikääs nyt. Olet ay-liikkeen pomo. Edustat palkansaajia, jotka maksavat verovapaina jäsennyysmaksut. He ovat epätyytyväisiä jos eläkeikä nousee tai työlainsäädäntö muuttuu, poistaen heidän oikeutensa jatkaa vakinaisessa työpaikassa olivatpa tulokset ja työmotivaatio kuinka hukassa tahansa. Tuet jäsenmaksuista demareiden kampanjaa, koska tiedät heidän poliittisen agendan olevan juurikin tämä. Yrität siis vaan auttaa voittoon tahoa, joka jo valmiiksi on samaa mieltä kanssasi. Huolestuttavaa olisi jos ay-liikkeet olisivat rahoittaneet isoja summia oikestolle tai yritykset lahjoittaneet demareille, ja tämän seurauksena meillä vallitsisi konsessus kaikesta aina vaalikauteen saakka, jollain leikittäisiin hetken taas linjaeroja, ja rahavirta jatkuisi.

Käyttännössä puoleet Suomessa ovat lähtökohtaisesti jotain mieltä. He keräävät rahaa tahoilta, jotka ovat samaa mieltä heidän kanssa. Nämä tahot kuvittelevat että rahalla olisi merkitystä vaaleissa, mutta ei sillä ole. Kolme suurinta pysyvät suurina, ja pienet pysyvät pieninä. Kahden prosenttiyksikön lisäys kannatuksessa on mukamas vaalivoitto. Tai ehkä edunvalvontajärjestöt vain leikkivät nollasummapeliä ja haluavat rahoillansa mitätöidä toisen edunvalvontajärjestön panoksen. Oli miten oli, niin kenelle oikeasti tulee yllätyksenä, että monipuoluejärjestelmä edustuksellisessa demokratiassa johtaa tähän? Ainiin, syytetään taas mediaa.

maanantai 10. elokuuta 2009

Viimeinen missio

Joku kiva anonyymi henkilö kommentoi eilen: "tän blogin kirjoittaminen on tainut loppua täältä erää". Kirjauduin pitkästä aikaa sisään ja oivalsin etten ole kirjoittanut mitään yli kolmeen kuukauteen. Aloin keksiä tekosyitä. En keksinyt. Yritän parantaa tapani.

Seuraavan tekstin olen kirjoittanut osittain toukokuun puolessavälissä, laivamatkalla Saksasta. Tuntuu huvittavalta lukea sitä jälkeenpäin. Ero nykyiseen arkeen on aika räikeä.


Päivät Kosovossa alkoivat käydä vähiin, vapun aattona tiesin olevani viimeisessä aamupartiossa. Se tuntui miellyttävältä, koska aamupartiot eivät koskaan olleet suosikkejani. Kirjoitettuani raportin valmiiksi edessä oli koko päivä vapaa-aikaa. Aurinko paistoi, mutta ilma oli kylmä, joten hiivin vain sänkyyni peiton alle ja selailin nettiä. Facebookissa kaikki kaverit hehkuttivat vappua. Tuli vähän tällainen fiilis:

Ei auttanut kuin mennä syvemmälle peiton alle, vaipua horrokseen ja itsesääliin, sekä katsella leffoja siinä samalla. Siinä makasin liikkumatta lähemmäs kolmea tuntia, kunnes kaiuttimista kuului: ”valmiusryhmä pannuille, johtaja tikeen”. Ampaisin ylös sängystä heitin takin, luotiliivin ja varusteliivin päälle, otin rynnäkkökiväärin ja maihinnousukengät käteen ja juoksin vaunulle. Kolmen minuutin kuluttua olimme jo matkalla irlantilaisen pomminraivausryhmän mukana Pristinan pohjoispuolelle.







Tulimme paikalle, eristimme alueen ja irkut ajoivat pommirobottinsa ulos. Eihän siinä mitään pommia ollut, ihan tavallinen käsikranaatti, sellainen jonka saa Kosovossa viidellä eurolla, jos tietää kauppiaita, lojui mutakasan päällä. Paikalliset epäilivät kuitenkin että mutaläjässä voisi olla muutakin, joten robotti sai läpivalaista koko kasan. Eihän siellä mitään ollut, eivätkä pioneerit jaksaneet vaivaantua edes räjäyttämään kranaattia. He vain teippaisivat sen kahvan ympäri ja näyttivät sitten meille: tällainen vaan, lähdetään pois. Saavuimme takaisin leiriin noin kolme tuntia lähdön jälkeen. Samalla kun ammuin tyhjän laukauksen portin vieressä, huomasin viereisestä kylästä nousevan mustan savupatsaan. Kysyin leirin porttimieheltä oliko se tulipalo vai mikä ja hän kertoi kuinka portille oli aikaisemmin tullut pari paikallista teinipoikaa ja kysyneet lupaa vanhojen renkaiden polttamiseen. Se on paikallinen tapa juhlistaa vappua, mutta ilmeisesti joskus aiemmin suomalaisten palokunta ei ollut tätä juhlintatapaa täysin ymmärtänyt ja käynyt sammuttamassa roihuavat traktorinrenkaat. Tällä kertaa juhlinta sai jatkua meidän puuttumatta siihen ja illalla ympäri laaksoa näkyi isoja mustia savupatsaita.





Parin päivän kuluttua oli viimeisen partion vuoro. Lähdin johtamaan jalkapartiota pohjoisiin serbikyliin. Pysähdyin juttelemaan vielä viimeisen kerran paikallisen kanssa tulkin välityksellä. Hän ei ollut kovinkaan tyytyväinen tilanteeseen Kosovossa. Sähkö oli harvoin, poliisi on tehoton, varkaat tekevät mitä haluavat, eikä hän uskalla tehdä töitä osalla pelloistaan, koska albaanit tappoivat viisi kylän miestä siellä sen jälkeen kun KFOR oli jo alueella. Lopuksi hän heitti ässän hihastaan ja kysyin mitä minä henkilökohtaisesti tai KFOR ylipäätänsä olimme tehneet Kosovossa serbialaisen vähemmistön eteen. Se oli hyvä heitto. Sanoin etten tiedä, koska en voi tietää mitä olisi tapahtunut, jollei me oltaisi täällä. Niinpä, hän sanoi. Hyvä maku jäi suuhun.

tiistai 28. huhtikuuta 2009

Kotiutuminen

Tiedoitusupseeri otti yhteyttä ja pyysi kirjoittamaan jutun siitä miltä tuntuu kotiutua. Minä kirjoitin. Palkkioksi sain hyvän mielen ja t-paidan, jonka selässä lukee "toimittaja" ja joka soveltuu kuulemma erinomaisesti seinien maalaamiseen. Tässä tulee leikkaamaton versio, varsinaisessa tekstissä on sitten varmaan pari sanavalintaa muutettu ja kirjoitusvirheet korjattu.

Kotiutuminen oli ensimmäiset kymmenen kuukautta hyvin abstrakti ja epämääräinen asia. Kaikki tiesivät sen tapahtuvan joskus tulevaisuudessa, mutta siihen oli aina vielä niin pitkä aika, ettei sille kannattanut uhrata ajatuksia, kunnes eräässä briiffissä eteemme tuotiin kotiutumiskansio ja kaksi kolmasosaa ensimmäisen jääkärijoukkueen jäsenistä joutui pohtimaan elämää suurimpia kysymyksiä: Kuinka tässä näin kävi, mitä teen ja onko elämää Kosovon jälkeen? Aihealue alkoi tulla yhä suositummaksi partioiden ajanvietteenä. Parikymppiset jääkärit vertailivat tulevaisuudensuunnitelmiaan. Opiskelupaikkoja ja työpaikkoja oli monella, mutta harva tunsi iloa niiden pariin palaamiseen. Sehän onkin itsestään selvää. Eihän ihminen, joka nauttii elämästään Suomessa lähde jääkäripalkan perään Kosovoon. Itsekkään en osannut kuvitella palaavani lähikaupan kassalle operaation jälkeen. Kontrasti lain yläpuolella olevasta sotilaasta, jota paikalliset rakastavat, lähikaupan työntekijäksi, joka on ”asiakas on aina oikeassa” tekstillä varustettu ovimatto, olisi ollut liian suuri.

Monet ovat lähteneet hakemaan kokemuksia ja niitä on kyllä saatu. Uusien kokemusten määrä sattui vaan vähenemään eksponentiaalisesti jokaisen uuden kuukauden myötä. Vanhemman rotaation lähdön myötä uuden kokeminen oli loppunut, mutta helppo elämä piti nuoret miehet luonaan seireenin lailla. Hyvää ruokaa vuorokauden ympäri, pyykkipesu, kuntosali, aurinkoa ja kaveriporukka, jonka ansiosta hetkeäkään ei tarvitse tuntea itseään yksinäiseksi. Kuin asuisi taas vanhempien luona: Mitään kotitöitä ei tarvitse vaivautua tekemään, mutta alkoholinkäyttöä ja liikkumista valvotaan. Työ, joka ei tarjoa mitään haasteita, mutta on niin hyvin palkattua, ettei siitä viitsisi luopuakaan. ”Uudestaan en tänne tulisi, mutta kesäksi vielä voisin jäädä” on usein kuultu lause.

Luopuminen oli kuitenkin edessä. Hiljattain eteen tuli tilanteita, joiden koko olemus pakotti sisäistämään ja hyväksymään kotiutumisen: Viimeinen jouha, viimeinen yöpartio, viimeinen vierailu Glogovacissa, aseiden kuntotarkastus. Mikään näistä tapahtumista eivät aiheuttaneet suuria tunteita. Mutta yhä lähestyvä lähtö aiheuttaa haikeutta. Komppanian koiriemme lailla olemme laumoittuneet omaan joukkueeseen. Kukaan meistä ei jää kaipaamaan Kosovon maisemaa, paikallisia ihmisiä tai työtehtäviä, mutta tiedostamme hiljaa, että porukka, jonka kesken olemme jakaneet ilot ja surut vuoden ajan, hajoaa pitkin Suomea, emmekä todennäköisesti näe toisiamme enää koskaan.
Tai ehkä sittenkin näemme seuraavassa operaatiossa. Koska vaikka tällä hetkellä mieltä painaa ”taisteluväsymys” ja kaipuu normaaliin elämään, niin tulevaisuudessa aika kultaa muistot ja haluamme palata takaisin tähän ihanaan lastentarhaan, jossa vastuu täytyy kantaa vain omasta työstä samalla kun Suomen arki on jätetty kauas taakse.

Suomenvenäläiset

Nyt tuli löydettyä niin posketon juttu netistä, et tämä on pakko jakaa teidän kanssa. Kansallisen anti-korruptiokomitean (Kremlin tukema kansalaisjärjestö) puheenjohtaja Kiril Kabanov selittää Moscow Times:in lukijoille miksei Venäjän "taistelu" korruptiota vastaan ole tuomittu epäonnistumaan (oma käännös):

"Monet venäläiset uskovat että on toivotonta taltuttaa korruptiota byrokratiassa, virheellisesti katsoen tämän parantumattomaksi kansalliseksi luonteenpiirteeksi. Mutta olen eri mieltä tämän oletuksen kanssa. Otetaan esimerkkiksi vaikkapa Suomi, joka oli osa Venäjän Imperiumia lähes vuosisadan. Jos tämä kulttuuriin perustuva selitys olisi oikeassa, Venäjän "korruptioon taipuva kulttuuri" olisi tartuttanut Suomenkin. Mutta Transparency Internationalin mittausten mukaan Suomi on ollut jatkuvasti ollut vähiten korruptoituneiden maiden kärjessä."

Kun argumentaatio on näinkin vahvaa, niin ei tarvii enempää ihmetellä miksi Venäjä on jatkuvasti luisunut 2000-luvulla juurikin edellämainitussa ranking-listassa. Sija 143. toissavuonna, siinä Togon, Indonesian ja Angolan seurassa.

lauantai 18. huhtikuuta 2009

Kapitalistisika

Taas uusi kirjoittamani juttu Kapitaali-lehteen:

Fuksien ensimiitissä kysytään aina kaiken muun ohella miten ihmiset ovat päättyneet opiskelemaan kansantaloutta. Oma vastaukseni oli liian pitkä siihen paikkaan. Se miksi kaavat ja teoriat tuntuvat kiinnostavilta omasta mielestäni, johtuu siitä, että sain elää kahdessa erilaisessa taloussysteemissä hyvin nuorena ja yritän tässä tekstissä selittää arkisten kokemusten avulla kuinka kontrasti näiden kahden systeemin välillä jätti minut taloustieteen pauloihin.

Ensimmäinen muistikuva omasta rahasta tulee vuodelta 89. Äiti lähettää kolmevuotiaan pikku-Antonin hakemaan patongin lähikauppausta. Palattuani patongin ja vaihtorahojen kanssa vanhemmat päättivät jotain uskomatonta: Sain pitää vaihtorahat jotta voin alkaa säästämään. Ensin mietittiin kovasti missä rahoja voi säilyttää ja ratkaisuksi tuli n. 20cm pitkä, ontto, muovinen lumiukkolelu, jonka pohjaan isä teki kolikon paksuisen reiän. Kolikot sai lumiukosta ulos vääntämällä sen pään irti. Joku saattaa kuvitella, ettei Venäjällä ollut säästöpossuja, koska se olisi ollut kapitalistista ja rikollista toimintaa. Kyllä niitä oli, minulla oli vain kolmivuotiaan kiire saada omani. Ja kun sellaisen sitten sain, aloin kyttäämään vanhempien ja muidenkin vaihtorahoja. Lumiukko täyttyi nopeasti. Rupla ja kopeekkakolikot olivat siitä jänniä, että niissä oli kaiverrettuna valmistusvuosi. Ja kun neuvostoliitto hajosi, niitä tuli uusia lisää. Sitten rupla devalvoitiin ja taas tuli uusia kolikoita. Lapsena lempiharrastuksia kotona oli lajitella kolikoita arvon tai vuoden mukaan.. ja sitten laskea ne.

Eräänä päivänä vanhemmat veivät kuusivuotiaan Antonin niiden työpaikalle. Aikaisemmin he olivat molemmat töissä samassa rakennuksessa Maatalouden tutkimuslaitoksessa, joka Neuvostoliiton hajottua ja markkinavoimien alkaessa myllätä vuokrasi alakertansa Puolalais-venäläisen kosmetiikkayrityksen tuotantotilaksi, jonne vanhempani siirtyivät sitten töihin. Yritys valmisti deodorantteja sun muuta kasvovoidetta, mutta tuotanto ei ollut kauhean hyvin järjestetty. Yrityksen johtajat olivat vanhoja kommunismin perinteiden ylläpitäjiä, joita kiinnosti lähinnä tuotantotavoitteiden saavuttaminen, eikä sitten mikään muu epäoleellinen kuten logistiikka, markkinointi, laatu jne. Yrityksen menestynein tuote oli eräs deodorantti, jonka etanoli oli huonosti denaturoitua, mikä takasi alkoholin väärinkäyttäjien segmentin suosion.

Kosmetiikkatehtaalla vanhempani olivat töissä tuotantolinjalla jolla tuotettiin jonkinnäköistä rasvaa. Seosta keitettiin isoissa kattiloissa, minkä jälkeen kone kaatoi seoksen pulloihin ja tuotantolinjalla sitten liimailtiin tarroja käsin, laitettiin korkit pulloihin ja pullot pakattiin kuljetuslaatikoihin. Pikkupojan innostuksella seurasin ensimmäisen tunnin tuotantolinjaa ja huomasin heti puutteen: tarranlaittajat eivät oikein pysyneet koneen tahdissa. Minua kävi niitä kahdeksaa naista sääliksi. Kysyin isältä miksei osan tarroista voisi laittaa pulloihin jo ennen tuotantolinjalle laittamista. Hän ei keksinyt hyvää syytä, joten kysyin voinko tarroittaa osan pulloista jo etukäteen vaikkapa viidenkymmenen kopeekan kappalehintaan ja isä suostui. Minä aloin töihin! Tarrojen liimaaminenhan on kivaa. Tein työtä yli tunnin ja sain yli 200 tarraa liimattua. Ei se tietenkään paljoa vaikuttanut lopputulokseen, mutta sen verran kuitenkin että pullokasa naisten edessä ei enää kasvanut niin nopeasti. Isä oli vähän hämmentynyt. Hän luuli etten jaksaisi muutamaa pulloa enempää, eikä ollut varautunut maksamaan minulle sataa ruplaa. Se taisi olla enemmän kuin päivän palkka hänelle, mutta minulle se oli kokonainen omaisuus. Vajaalla ruplalla sai kioskilta turkkilaista purkkaa, jonka pakkauksessa oli autokeräilykortti. Niiden kerääminen oli päiväkodissa yleisesti tunnustettu elämäntarkoitus ja elämälläni oli ehkä eniten tarkoitusta sillä hetkellä kuin koskaan muulloin, koko sadan ruplan edestä. Jälkikäteen ajatellen en yhtään ihmettele hammaslääkärin diagnoosia ylikehittyneistä leuoista, joiden takia sain kärsiä hammasrautojen esteettisistä haitoista teinivuosina. Purukumi on hyväksi hampaille my ass. Onneksi en ehtinyt tienata enempää. Tehtaan pomo ilmestyi paikalle ja minut piilotettiin useaksi tunniksi naisten pukuhuoneeseen.

Vuoden 1992 lopussa alkoi Venäjällä "privatizacija" - yksityistäminen. Jokaiselle Venäjän kansalaiselle myönnettiin 10 000 ruplan arvoinen kuponki, jonka pystyi sijoittamaan pankkeihin tai ostaa valtiolta pois yrityksiä. 10 000 ruplaa vastasi silloin yli kolmea kuukausipalkkaa, joskin pilvissä leijaileva inflaatio söi sitä jatkuvasti. Kapitalismin opettaminen antamalla rahaa on sama kuin opettaisi maanviljelyä antamalla siemenet - aika harva tajuaa mitä niille tehdään. Pikku-Anton leikkii aina telkkarin edessä ja toimii siinä samalla kaukosäätimenä, kun Neuvostoliitossa ei sellaisia katsottu tärkeäksi tehdä. Hänestä koko kuponki-asia oli hyvin hämmentävä. Jeltsin antoi minullekin rahaa, mutta se ei kuitenkaan ole rahaa. Ensimmäisenä päivänä kupongin myöntämisen jälkeen sen pörssiarvo oli alle 7000 ruplaa, viikkoa myöhemmin se oli yli 11 000. Miten jonkun setelin arvo voi olla muuta kuin siinä luki, kyselin kovasti vanhemmilta ja fiksuna ihmisenä isä selitti asian melko hyvin. Kaikillehan tämä oli uutta, eikä kukaan oikeasti tarkkaan tiennyt. Mutta kuusivuotias oppii mitä arvopaperi ja pörssi tarkoittavat vanhempien mukana.

Myöhemmin koko kupongista tuli melkoinen farssi. Teeveessä pyörii ainoastaan pankkimainoksia (uusia sijoituspankkeja oli ilmestynyt muutamassa päivässä satoja) jotka kilpailivat tuottolupauksilla. Niitä sitten seurailtiin ja ihmeteltiin. 1100 % vuosituotto oli kovin mitä muistan, ei silti kovin monella hälytyskellot soinut, mistäpähän olisivat tietäneet. Sinne ihmiset sitten siemeniään kylvivät ja menivät kotiin odottamaan satoa. Vanhempani selittivät prosenttilaskemisen. Laskin kolikkokokoelmani arvoja vuoden päähän eri pankeissa ja hauskaa oli. Jossain kaupoissa alettiin ottaa kuponkeja maksuvälineinä, joskin selvästi alle nimellisarvon. Se olisikin ollut fiksuin vaihtoehto, alle promille pankeista antoi mitään takaisin. Ei niitä pankkeja kyllä ole syytä arvostella epärealistisista vuosituottolupauksista, ei mikään niistä ollut toimimassa vuoden kuluttua, sato epäonnistui.

Itsenäisen Venäjän alkuvaiheet olivat kovin hankalia. Parhaimmillaan neuvostojärjestelmän pettäessä ruuan jakelu oli todella niukkaa, ja Leningradin kaupunki joutui selviämään kolme päivää armeijan hätävarastojen turvin, ennen kuin länsimaiden ruoka-apu saapui paikalle. Itse en näitä asioita silloin vielä tiedostanut, mutta kovin tylsää oli viettää kaikki vapaa-aika päiväkodin ja nukkumamenon välillä jonottaessa peruselintarvikkeita, jotka olivat kaikki kortilla, sen muistan. Ei jäänyt omille leikeille paljoa aikaa. Nyt kun niitä omia leikkejä miettii, niin ne tuntuvat aika erikoisilta. Tinasotilaat eivät sotineet minun leikeissä. He olivat ihmisiä joille keksin ammatin. Oli bussikuskeja, kaupan työntekijöitä ja tehdastyöläisiä. Tehdastyöläiset kävivät töissä ja saivat palkkaa. Sitten he maksoivat bussilipun jotta pääsevät kauppaan ja sitten bussilla uudestaan kotiin. Myös bussikuskien piti käydä kaupassa. Leikki hoitui itse painetuilla rahoilla. 6vee Anton leikkii siis keskuspankkia. Jos meillä oli vieraita kylässä, niin leikki oli hiukan erilainen. Anastin itselleni varastossa olevat karkkirasiat, asetin ne hienoon riviin sängylleni ja tein niille hintalapun. Joku täti tai setä oli aina olevinaan kiinnostunut tarjouksista jolloin yritin järjestää huutokaupan ja saada muitakin mukaan. Ilmeisesti hinnoittaminen ei mennyt ihan putkeen, koska en saanut koskaan myytyä mitään.

Mutta uuden Venäjän talous ei näyttänyt parantumisen merkkejä minun kapitalistisesta perversiosta huolimatta. Vanhemmat alkoivat suunnitella muuttoa Suomeen. Mummo ja vaari, jotka muuttivat Suomeen heti kun pyhimys Koivisto oli antanut luvan vuonna 91 ja elintarvikkeiden ohella he lähettivät ilmaisjakelulehtiä Suomesta. En tiedä miksi he tekivät niin, eikä minulla ole enää mahdollisuutta tiedustella sitä, mutta minuun nämä lehdet tekivät valtavan vaikutuksen. Sitä kokemusta ei pysty sanoin kuvailemaan kun mainokset kertovat mitä kaikkea voit ostaa, ihan jonottomatta. Siinä vaiheessa joitain amerikkalaisia sitcomeja tuli jo telkkariin, joten käsite "viikkoraha lapsille" oli minulle tuttu. Suunnittelin oman budjetin mainosten perusteella. Ostoskoriini tuli paljon karkkeja, suklaata, leluja ja yksi virveli-setti. Esittelin vanhemmilleni tarpeeni ja kysyin antavatko he minulle sitten 700 markkaa käyttörahaa kuukaudessa jos me muutetaan Suomeen. He nauroivat, enkä oikein osannut päättää oliko se liikaa vai liian vähän pyydetty. Vanhempien firmalla alkoi mennä huonosti, kun ei taloudellakaan mennyt kovin hyvin, itse yrityksen johtamisesta puhumatta. Vanhemmille maksettiin palkkaa deodorantteina, niitä oli muutama laatikko parvekkeella. Kaiken vapaa-aikansa korkeakoulutetut vanhempani käyttivät, joko kaupassa jonottamiseen tai sitten puutarhapalstan työstämiseen, jotta perheen ruokahuolto olisi turvattu. Viikonloppuisin mentiin mökille jossa jyväjemmarileikki jatkui uusilla pelloilla. Oli aika lähteä Suomeen.

Suunnitelmat muutosta etenivät kesällä 1993. Lähdimme kolmeksi viikoksi tunnustelemaan tilannetta. Setä tuli meitä autolla vastaan Helsingin keskustassa. Vanhemmat kertoivat että tiesin kaikki automerkit (olinhan syönyt purkkaa sen verran paljon). Setäni innostui tästä ja alkoi kysellä minulta ohiajavien autojen merkkejä ajaessamme pitkin moottoritietä, minkä nyt tiedän olleen Itäväylän. Ja kyllä, minä tiesin ne kaikki, jopa sen Porschen, vaikken ollut sellaista koskaan nähnyt "elävänä". Myöhemmin elämässään setä alkoi tehdä kukkakauppaa Venäjälle, mutta sai surmansa jouduttuaan erimielisyyksiin baarissa poliisin kanssa. Mutta se on kokonaan toinen tarina.

Mummoltani olin kuullut ihania tarinoita ostoskeskuksesta, joka oli käsittämättömän iso. Kolmiviikkoisen vierailumme aikana kävimme ensimmäisenä Vuosaaren ostoskeskuksessa (sitä ei ole enää olemassa). Se tuntui tajuttoman isolta. Kysyin oliko tämä se legendaarinen "Itäkeskus". Ei se ollut, Itäkeskus oli kuulemma paljon isompi, mitä en kyllä uskonut. Vuosaaren ostarissa oli tarpeeksi sulattamista hetkeksi. Pari päivä myöhemmin menimme Itikseen. Aluksi menimme Citymarkettiin. Olin todella väsynyt pelkästään sen kaupan läpi kävelemisestä ja tavaranpaljous oli todellakin mieletöntä. Fyysisen rasituksen ja hämmennyksen uuvuttamana nukahdin isän syliin kun siirryimme kohti jäljellä olevaa kauppakeskusta. Heräsin vasta bussimatkalla mummon luo, mikä oli varmasti hyvä juttu. Koko kauppakeskuksen näkeminen olisi ehkä ollut pikkupojalle liikaa samalla tavalla kuin helikopterin näkeminen on liikaa sademetsien asukkaalle. Matkan jälkeen minulla oli kuitenkin hyvin selkeä kuva missä perheemme tulisi asua, ja kerroin sen kyllä päivittäin vanhemmille, kunnes sitten muutimme El Doradoon.

Ensimmäisistä vuosista Suomessa ei oikeastaan ole paljoa kerrottavaa talouden osalta. Välillä kahdeksanvuotias Anton yritti kerätä pulloja jotta saisi ostettua itselleen kuusitoistabittisen Super Nintendon, mutta saikin sellaisen lahjaksi täytettyään yhdeksän. Joskus yksitoistavuotiaana Anton alkoi mainostenjakajaksi, kun niin olivat vanhemmatkin tehneet muiden töiden puuttuessa. Työ oli kohtalaisen raskasta ja huonosti palkattua. Mutta mitäpä siitä, rahan omistaminen vaan oli jotenkin kiehtovaa. Mainokset tippuivat luukuista, raha kerääntyi tilille. Samaan aikaan telkkarissa alkoi pyöriä yhä enemmän talousuutisia. Ihmismielelle tyypillinen tarve ymmärtää asioita valtasi Antonin ja hän piirteli itsekseen kaikennäköisiä pörssikurssikaavioita. Sitten koitti se hetki kun valtio päätti myydä Soneran suomalaisille ja erittäin noheva yksitoistavuotias Anton oli heti ensimmäisenä Itäkeskuksen Meritan konttorissa merkitsemässä itselleen vähimmäismäärän osakkeita minkä sai. Kun asia oli saatu pankkisedän kanssa sovittua, soitin vanhemmat paikalle Meritan omalla lankapuhelimella ja he maksoivat osakkeeni säästöistäni. Tämän jälkeen talousuutisia tuli seurattua entistä tiiviimmin. IT-kuplan ollessaan korkeimmillaan 3600mk:n sijoitus oli kasvanut lähes neljäänkymmeneen tuhanteen markkaan. Se oli aika paljon rahaa peruskoululaiselle. Yläasteen viimeisenä vuonna luokkamme osallistui valtakunnalliseen taloustietokilpailuun. Kysymykset olivat niin helppoja, että useampi sai täydet pisteet. Paperit lähtivät kilpailun tuomareille, jotka julistivat minut koulun voittajaksi esseetehtävän perusteella jossa analysoin EU:n taloudellisia haasteita tulevaisuudesta. Opettajanhuoneessa oli kakkukahvi-hetki jossa pari paikallisen Meritan konttorin edustajaa onnittelivat minua ja lahjoittivat viidenkymmenen euron rahasto-osuuden. Tiesin sillä hetkellä että minusta tulisi ekonomisti. Mutta IT-kupla puhkesi mistä seurasi samanlainen pettymys osakemarkkinoihin kuin mitä suurin osa maailmassa elää tällä hetkellä. Elämäni synkimmässä vaiheessa kiinnostuin politiikassa ja tajusin kuinka syvälle olin vajonnut vasta löytäessäni itseni lukemassa valtio-opin pääsykoekirjaa, joka esitteli mm. marxilaisia teorioita täysin legitiimeinä tapoina ymmärtää maailmaa. Neuvostoliitossa eläneenä tiesin, ettei se voinut olla totta. Pidin välivuoden ja seuraavana keväänä aloin lukemaan kansantalouden kokeisiin. Koin jatkuvasti ahaa-elämyksiä ja maailma alkoi taas tuntua rationaaliselta ja mielittävältä paikalta. Telia-Soneran osake ei tosin enää koskaan ollut entisensä.

maanantai 6. huhtikuuta 2009

Kesäkisat mausteella.

Eilen leirissämme pidettiin kahdesti vuodessa järjestettävät kesäkisat. Jääkärijoukkueet ja huolto kilpailivat eri lajeissa pöytäjalkapallosta saapasheittoon. Minut määrättiin omasta joukkueestani osallistumaan tietovisaan. Muille joukkueille antoi hiukan tasoitusta se, että parini oli niin pahassa krapulassa, että hän pystyi auttamaan ainoastaan salkkari-kysymyksessä (mikä oli vähintään mitä voi odottaa kaverilta, joka on kerryttänyt kahden ja puolen euron tuhannen euron puhelinlaskun vuoden aikana, kun tyttöystävä on soittanut hänelle puhuakseen edellämainitun sarjan juonenkäänteistä, välittämättä siitä että saatavilla olisi myön ilmainen puhelin, skype ja messenger). Tein pari helppoa virhettä ja sijoituimme vasta toisiksi. Olisihan minun pitänyt tietää, että kysymykseen "nimeä kaksi Kosovon kaatopaikkaa" ei saanut vastata "Liplijanin ja Glogovacin kaatopaikat" vaan "tien oikea ja vasen puoli", mikä kieltämättä on lähempänä totuutta.

Sää suosii kisoja. Aurinko paistoi korkealta ja hiki valui ilman paitaakin. Komppanian johto otti kunnian itselleen, samalla tavalla kuin Fortumin johto sai windfall-optioistaan. Ihmisillä oli kivaa ja kesäkisojen tavoite luoda yhteishenkeä näytti toteutuvan. Kisoja seurasi grilli-ilta, tarjolla oli oikein biisonin pihviä. Laitoin kaksi sellaista tulille ja menin seuramaan messissä tapahtuvaa rock band-kisaa, kun yhtäkkiä komppania päälikkö tuli käskemään kaikki ulos.

Mitä tapahtui? No tämä: http://www.mil.fi/maavoimat/tiedotteet/5009.dsp
Kukaan ei oikein osannut ottaa vakavasti. Niinkuin Pasila-sarjassa nerokkaasti todettiin: "Jos joku haluaa tapaa sinut, nii ei se kerro siitä etukäteen".

Siinä me sitten istuttiin istuttiin asvaltilla ja ihmeteltiin. Kuulin itseni kysyvän joukkuejohtajalta jos saisin mennä hakemaan pihvini pois grilliltä ja sain luvan tehdä sen omalla vastuulla. Hain samalla sitten vähän salaattia ja leipääkin, samalla kuin pommikoirat nuuhkivat ympäriinsä. Söin pihvit, odottelimme siinä vielä pari tuntia että koirat saavat tehtävänsä valmiiksi. Todella ammattimaista epätoimintaa. Jos on jotain henkilökohtaista kaunaa, niin kai voi sitten järjestää jonkun kivan tuliylläkön kun ollaan partiossa? Ei ihmisten grilli-iltaa voi tolla tavalla häiritä.

sunnuntai 15. maaliskuuta 2009

Sunnuntailautailua

Ei ole aina helppoa rauhaanturvaajalla. Viime aikoina erityisesti meitä kohta kotiutuvaa rotaatiota elämä on potkinut päähän erillaisilla koulutuksilla. Koulutuksessa ei siinänsä ole mitään vikaa, mutta miksi yrittää opettaa kohta työsuhteensa lopettavalle asioita, jotka hän tietää kymmenen kuukauden kokemuksella tarpeettomiksi. Onneksi joukkuejohtajaamme on pätevä kaveri ja järjesti meille vapaapäivän henkisesti raskaan koulutusviikon jälkeen.





Kun minulla kerran oli sunnuntain vapaana, niin päätin lähteä mukaan lasketteluleirille jonka eräs toinen noheva komppaniamme upseeri oli järjestänyt. Niinpä heti aamupäivästä suuntasimme kohti Makedonian rajaa, Brezovican laskettelukeskukseen. Perillä menin sitten välinevuokramoon. Ihan hyviä lumilautoja oli tarjolla, joten otin sitten sellaisen. Nato-hinta oli kympin, mutta tavallisena kuolevaisena olisin joutunut maksamaan vitosen enemmän. Hissilippukin maksoi vain vaivaisen kympin, ja senkin maksaminen oli oikeastaan omatunnosta kiinni, meihin puolijumaliin kun luotetaan niin paljon. Hississä tulikin sitten koettua ensimmäistä kertaa täällä huolestumisen tunnetta kun Jugoslavian aikaisella tuolihissillä piti matkustaa viiden metrin korkeudessa. Mutta hyvin ne kulki, jopa niin hyvin, että paikalliset, jotka eivät laskettelusta välittäneet, käyttivät hissiä maisemakierroksena.





Ei siinä sitten mitään. Muistelin kolmen vuoden tauon jälkeen miten sillä laudalla oikein mennään. Rinteet olivat parin kilometrin pituisia, kohtalaisen hyvässä kunnossa ja käytössä oli kaksi hissiä. Aurinko paistoi. Elämä hymyili. Naama paloi. Palkka juoksi.


lauantai 14. maaliskuuta 2009

Päteminen on elämän tarkoitus

http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Helsingin+Sanomat+etsi+Kosovoon+palanneet+perheet/1135244313595

Muuten ihan hyvä, mutta mikä helvetin "mac-chiato"? Ihan makiato se on, hiutalemainen virhe.

lauantai 28. helmikuuta 2009

Oodi ensimmäiselle jääkärijoukkueelle.

Kerran puolessa vuodessa puolustusvoimat antavat meidän julkaista abikronikkatyylisen rotaatiojulkaisun, jossa kotaan jokaisen joukkuen/osaston itse kirjoittama esittely. Kun tänä vuonna briifissä sitten kerrottiin, että esittelyteksti pitäisi taas kirjoittaa ja joukkuejohtaja kysyi kuka sen haluaisi tehdä vieressäni istuvan henkilön käsi nousi ylös. Sen sormi osoitti minua. Joo, sanoin, mulla on idea valmiina ja lupasin tuoda tekstin koeluettavaksi pian. Idea oli tosiaan pyörinyt päässäni jo siitä lähtien kuin kirjoitin joukkuen edellisen esittelyn. Siihen aikaan telkkarissa pyörii Big Brother ja lähes koko joukkue seurasi sitä. Mielestäni suljettu talo, jonka asukkaita seurataan ja rauhanturvaajien leiri, jossa yksityisyyttä ei ole oman sängyn ulkopuolella olivat konsepteina niin samanlaisia, että sitä oli pakko soveltaa. Teksti vaikuttaa erillaiselta, mutta loppujen lopuksi se on vain samanlainen kooste sisäpiiri vitseistä kuin kaikki muutkin tekstit, eli sen verran formaattia piti kunnioittaa. Ja tässä se on (nimiä on muutettu kun en jaksa kysyä lupaa keltään tän julkaisemiseen):

"Etelärintamalla ei mitään uutta" on Syksyllä SubTV:llä paljon kohua etukäteen aiheuttanut alkava reality-sarja
suomalaisista rauhanturvaajista Kosovossa. City-lehden hovitoimittaja Anna Perho kävi haastattelemassa ohjelman tuottajat Mikko Räsäsen ja Misha Lagerstedtin.

A.P -Mikko Räsänen, sinut tunnetaan parhaiten Big Brotherin päätuottajana. Misha Lagerstedt on taas yksi Pelastajat-sarjan tuottajista. Mistä
projekti sai alkunsa?
M.R -Subin pikkujouluissa päädyin Mishan kanssa samaan pöytään ja pienessä nousuhumalassa aloimme heittää läppää siitä miten saisimme yhdistettyä BB:n ja pelastajat-sarjan. Hauskaa oli, mutta juttu jäi pitkään aikaan unohduksiin.
M.L -Sitten yks päivä mä näin uutisissa jutun Kosovon mellakoista ja mulla välähti heti!
Soitin saman tien Mikolle ja sanoin, et hei, tää on meiän juttu. Siellä suomalaiset
sotilaat asuu samassa leirissä, saadan mahtava yhdistelmä BB:n päiväkirjahuoneen avautumista ja Pelastajat-sarjan toimintaa. Mikko soitti sitten kanavan johdolle ja ne näytti vihreää valoa.

A.P -Sarjassa seurataan puolen vuoden ajan ensimmäisen jääkärijoukkueen elämistä ja olemista. Miten päädyitte valitsemaan juuri tämän ryhmän?
M.L -Otimme yhteyttä Puolustusvoimiin ja saimme vähän taustamateriaalia rauhanturvaajien tehtävistä. Tässä vaiheessa meillä tuli selväksi, että haluamme kuvata nimenomaan jääkärijoukkuetta, koska nämä partioivat jatkuvasti alueella. Sieltä oli pakko tulla käytistä matskua.
M.R -Kesällä sitten kävimme paikan päällä katsomassa menoa Camp Cristiinassa.
Kärkijoukkue tuntui heti hyvältä vaihtoehdolta kun sieltä löytyi kiintiömaahanmuttaja
ja nainen. Muutenkin joukosta löytyi paljon erillaisia ihmisiä eri puolelta Suomea ja tekemisen meininki oli kova. Oikeastaan ainoa huono puoli paskasikoinakin tunnetussa joukossa oli se, etteivät he riko ajoneuvojaan. Mutta sitten vielä tutustuimme paremmin kärkijoukkueen johtajaan ja valinta oli selvä.
M.L -Jep, sarjan esittämisen jälkeen lutnaantti Moistista tulee uusi Koskela ja
naisten märkä uni.

A.P -No millaisia asioita pääsemme näkemään tässä uutussarjassa?
M.L -Minun vastuulla oli työajan materiaalin leikkaaminen sarjaan ja töitä kyllä riitti.
Partioita, paikalisten kohtaamista, poliisibriiffejä, jouha-harjoituksia, yhteispartioita irlantilaisten kanssa, ammuntoja jne. Joka jaksoon riitti jotain uutta. Uudenvuoden jakso oli ehkä henkilökohtainen suosikkini.
M.R -Ja sitten tietenkin vapaa-aika, senkin leikkaamisessa riitti tekemistä. On joukkueiltaa, itsenäisyyspäivää, joulua, ylioppilasjuhlia, päiväretkiä Skopjeen ja ihan tavallisia messi-iltoja. Ihan arjen pikkutapahtumissakin riitti matskua enemmän kuin BB:ssä. Oli Lörtsyn ja Rystyn tupakkalakkoa, Kessun ja Blondin parisuhdedraamaa, ompeluseuran kokousta, Pömpön avautumista leffan juonen paljastumisesta jne.
Heti alussa on paljon draamaa ja tunteita kun vanhemmat rauhanturvaajat kotiutuu ja uudet tuntemmattomat astuvat remmiin. Siinä sitten tutustutaan ja ystävystytään, samalla kun uudet oppivat kaikkea uutta ja jännää. Noita asioita on vähän vaikeaa selittää etukäteen, kun se maailma on niin ainutlaatuinen ja niin räikeässä kontrastissa Suomen arjen kanssa. Alkuperäisenä tarkoituksena oli tehdä leiriin päiväkirjahuone, mutta huomasimme nopeasti että rakentava vittuilu on tässä ympäristössä niin avointa, ettei sellaista tarvittu.

A.P -Miten puolustusvoimat sitten suhtautuivat ohjelman tekoon?
M.R -Todella hyvin! He olivat siellä vähän huolissaan rauhanturvaajiksi hakeutuvien määrän laskusta ja olivat innoissaan kun näytimme Kärkijoukkueesta sekä työpuolen, että ei niin vakavan vapaa-ajankin. Aika vapaat kädet saimme tuotannossa. Tai no, ei nyt ihan kaikkea voinut näyttää.

A.P -Uskotteko että sarjasta tulee suosittu?
M.L -Ehdottomasti! Ei tätä muuten tehtäis! Olemme tehneet pilottijaksolla kohderyhmätutkimusta ja vastaanotto oli lähes kaikissa todella positiivinen. Suomalaisten rauhaanturvajien elämä Kosovossa on sen verran monipuolista, että jokaiselle löytyy sarjasta jotain omaa.
M.R -Niin, olemme ja aloittaneet DVD-materiaalin kokoamisen. Ekstroihin tulee mm. jo sarjan mainoksista osittain tutuiksi tulleet Jakun parhaat huutelut, Nahkakaulimen ADHD-kohtaukset, kooste Kepin taistelusta laihuutta ja köyhyyttä vastaan, Bogin taktisuuskoulu, Palotunturin aloittavan päivystävän upseerin opas, Lörtsyn ja mutateiden hellimmät yhteiset hetket, todella lyhyt koosta Hima-ahon positiivisista kommentteista ja Allun parhaat naisjutut. Ja tietenkin paljon muuta.
M.L -Mikko paljasti nyt ihan liikaa, mutta muistakaa katsoa subia syksyllä, takaan, että jäätte koukkuun.

tiistai 24. helmikuuta 2009

Kuinka epätoivoinen Venäjä on?

Rosneft ja Transneft saivat Kiinalta kahdenkymmenenviiden miljardin dollarin lainan öljyputken rakentamista Kiinan varten. Ehtona oli kahdenkymmenen vuoden vakaa öljyn toimitus kahdenkymmenen vuoden ajan, mutta kumpkikaan osapuoli ei sanonut, että siitä maksettaisiin markkinahintaa. Kiinalaisten arvioiden mukaan öljyn hinnaksi sovittiin 20$/tynnyri, eli reippaasti alle nykyisen markkinahinnan. Venäläisten hallituslähteiden mukaan lainalle sovittu 5-5,5% korko oli heille menestys. Korko on sidottu LIBOR:iin, joka on tällä hetkellä 2% eli Venäjä (sehän ko. yritykset omistaa) maksaa yli kaksinkertaista korkoa. Kun mukaan lasketaan vielä tulevaisuudessa alihintaan myytävä öljy, niin korko on sitten jopa 23%. Aikamoinen pikavippi. Ellei sitten tosissaan usko, että aino tie öljyn hinnalle seuraavan kahden vuosikymmenen aikana on alas.

tiistai 10. helmikuuta 2009

Rotaatiotasauspäivä

Eilen oli hieno päivä, rauhanturvaajakalenterin tärkein juhlapäivä - rotaatiopäiväntasaus. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että vanhoilla turvaajilla on yhtä paljon palvelusta takana kun uusilla on jäljellä. Vanhoilla on myös yhtä paljon palvelusta jäljellä kun uusilla on takana. Juhlallisuuksia on vietetty jo viime viikonloppuna kun kävimme perin paikallisen tapaan ilmaisemaan ilmaisemassa iloamme ampumalla. Emme toki ampuneet ilmaan, mutta eivät paikallisetkaan niin varmasti tekisi 12,7mm-kaliiperin aseella. Myös eilen kävimme ampumassa, kun siitä ei vaan saa tarpekseen. Illan kruunasi taktisen reservin loppuminen mikä tarkoitti sitä, että pitkään päällä ollut kuiva kausi (enkä todellakaan viittaa säähän, se on ollut kaikkea muuta kuin kuivaa) päättyi. Huomenna saksalaiset lupasivat viedä meidät helikopterilennolle juhlamme kunniaksi. Sellaista.

lauantai 7. helmikuuta 2009

Super Bowl

Eipä ole taas tullut kirjoitettua. Änteeärrää on lähinnä heitetty. NTR on tarkoittaa nothing to report, ja sen heittäminen viittaa partioraportin kirjoittamista, johon voi merkata vain paikat, joissa on liikkunut. Lumet ovat sulanneet ja sadetta on tullut. Paikka näyttää aika lailla tältä:



Sarjakuvan sisältöön en ota kantaa, mutta kun miettii tätä mielikuvitusmaata, Elboniaa, jossa on joka paikassa mutaa on vyötäröön saakka, ei ole vaikea keksiä mistä inspiraatio on saatu.

Onneksi maailmalla tapahtuu. Amerikkalaisen jalkapallon NFL-kausi on saatu päätökseen ja jälleen kerran, huolimatta siitä, että runkosarja on vain kuudentoista pelin pituinen, se tarjosi enemmän viihdettä kuin mikään muu urheilulaji. Kausi lähti käyntiin kun legendaarinen pelinrakentaja Brett Farve, istuttuaan koko kesän sohvalla, päätti, ettei eläkkeellä jääminen olutkaan hyvä ratkaisu. Hänellä oli kuitenkin edelleen voimassa oleva sopimus Green Bay Packersin kanssa. Siellä hän ei enää halunnut pelata kahdettakymmenettä kauttaan vaan pyysi siirtoa. Eihän se helppoa ollut, ja draamaa riitti. Lopulta Aaron Rodgers sai pitää aloituspaikkansa Green Bayssa, Farve siirtyi New York Jetseihin, ja tämän seurauksena Jetsien Chad Pennington siirtyi Miamiin. Kaikki spekuloivat kuka tästä tapahtumaketjusta hyötyisi eniten. Kaikki pelasivat uusissa joukkueissaan hyvin, mutteivat erinomaisesti ja ainoastaan Miami pääsi pudotuspeleihin.

Pelinrakentajat ovat NFL:ssä tärkeimpiä pelaajia ja niiden ympärillä riittä aina tapahtumia. Erityisesti mustilla pelinrakentajille tuntuu tapahtuvan. Nuori Vince Young on Tennesee Titansin pelinrakentaja, joka kuten muutkin mustat pelinrakentajat osaa juosta erinomaisesti, mutta heittolukujen kanssa on vähän niin ja näin. Hän pelasi aika huonosti kauden alun, vaikka joukkue voittikin kaikki pelit. Neljänessä pelissä hän loukkaantui ja fanit hurraasivat kun tilalle astui 40-vuotias valkoinen Collins. Tämä pelasi koko kauden juuri niinkuin keski-ikäiseltä voi odottaa: Lyhyitä ja varmoja syöttöjä, ei tehnyt mitään erikoista, muttei tehnyt virheitäkään. Tennesee pärjäsi hänen alaisuudessaan erinomaisesti, voittaen yli 75% otteluistaan. Youngilla ei sen sijaan mennyt kauhean hyvin, loukkaantumisensa jälkeen hän katosi pariksi päiväksi ja äiti antoi medialle lausunnon jossa hän pyysi ihmisiä kertomaan hänen olinpaikasta hänen lähdettyä "epävakaassa mielentilassa". Kaveri löytyi pari päivää myöhemmin. Piti kuulemma päästä pois ja selvittää ajatuksiaan.

Toinen hauska tapaus mustan pelirakentajan kanssa sattui ottelussa Philadelphia vastaan Cincinnati. Peli päättyi ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen tasapeliin ja pelin jälkeen Philadelphian pelinrakentaja Donovan McNabb kertoi olleensa yllättynyt siitä, että niin voi ylipäätänsä käydä. Hän ei tiennyt ettei jatkoaikaa pelata loputtomasti. Siitä tulikin sitten aika negatiivista palautetta faneilta, koska kyllä 95% amerikkalaisista olisi tiennyt paremmin. Atlanta taas toipui vihdoin oman mustan tähtipelinrakentajansa lähdöstä. Michael Vick oli mainossopimukset mukaan lukien ehkä parhaiten palkattu pelaaja liigassa, kunnes pari vuotta sitten paljastui, että hän tykkäsi järjestää huvilallaan koiratappeluita. Istuu vieläkin vankilassa eläinsuojelu- ja uhkapelirikoksista.

Muitakin sankareita on liigassa riittänyt. Dallasin kulmapuolustaja Adam "Pacman" Jones hyllyttettiin liigasta hänen sekoiltua taas kerran. Tällä kertaa hän oli iskenyt kännissä nyrkillä omaa henkivartijaa. New York Giantsien laitahyökkääjä Plaxico Burress oli klubilla ampunut itseään vahingossa jalkaan kun hänen mukana pitäämänsä pistooli laukesi. Ironian määrä oli valtava, kun "itsensä jalkaan ampuminen" on urheilukielen perusilmaus itseään vahingoittaville virheille. Ja kappas, Giants alkoi häviämään pelejä heti ampumistapuksen jälkeen, voitettuaan kaikki pelit, jotka tapahtuivat ennen sitä.

Liigan loppuottelu Super Bowl oli mahtavaa viihdettä, niinkuin aina. Valitettavasti Super Bowl ja intti eivät sovi yhteen. Varusmiespalveksen aikana pyysin yksikön johtajalta poikkeuslupaa katsoa TV:tä yöllä, mutta ei, oli mukamas taas niin tärkeä päivä edessä. Onneksi joku möläytti tuloksen heti aamiaisella klo 5.30, noin tunti ottelun päättymisen jälkeen niin en päässyt nauttimaan täysillä nauhoituksestakaan. Tällä kertaa ei valitettavasti ollut edes kanavia, jolta ottelua olisi pystynyt seuramaan joten tyydyin katselemaan java-lähetystä. Minuutin välein pieni viiva siirtyi senttejä sinne tai tänne kuvaten pelin tapahtumia. Huikeaa.

Itse ottelu oli kyllä hieno. Arizona Cardinals oli pelannut koko kauden huonosti. Toissavuoden varauskierroksen ensimmäisenä varattu pelaaja pelinrakentaja Matt Leinart loukkaantui ja tilalle astui vanha kettu Kurt Warner. Monen mielestä hänen parhaat päivät olivat jo takanapäin ja hän pelasi ailahtelevasti. Hänen apunaan oli liigan paras laitahyökkääjäpari, jonka kemia ei tosin ollut parhaimillaan kun Anquan Boldin on vaatinut itselleen siirtoa koko kauden ajan. He hävisivät ja voittivat 8 ottelua. Kuusi voitoista tuli heidän oman divisioonan vastustajista, jotka sattumalta olivat juuri ne kolme surkeinta joukkuetta liigassa tällä kaudella. Niinpä Arizona pääsi monen mielestä epäansaitusti ensimmäistä kertaa yli neljänkymmeneen vuoteen pudotuspeleihin. Pudotuspeleissä he kuitenkin kaikkien yllätykseksi voittivat tiensä Super Bowlin asti. Siellä heillä oli vastassa Pittsburgh Steelers. Heillä oli liigan paras puolustus, sekä nuori ja innostava pelinrakentaja Ben "Big Ben" Roethlisberger (tämän nimen hankaluus on jenkeissä yhtä yleinen vitsi, kuin erään saman etunimen omaavan kansaedustajan sukunimi on Suomessa). Fanit rakastavat Big Beniaan vilpittömästi. He vaativat tätä menestykkäästi pari vuotta aiemmin lopettamaan moottoripyöräharrastuksensa hänen murtaessa leukansa juuri ennen kautta. Fanit rakastavat myös Hawaii-taustaista takapuolustajansa Troy Polamalua, eikä vähiten hänen hiustensa takia. Troyn pitkät kurtikkaat hiukset, jotka heiluvat joka puolelle hänen juostessa ovat monen naisen kateuden kohde. Kun ottaa huomioon vielä sen, että Arizonan päävalmentaja oli saanut kautta aikaisemmin potkut Pittsburghista niin voi todeta, että lähtöasetelmat olivat jännittävät. Ja viimeisille sekunneillehan se ratkaisu taas viipyi. Kyllä tätä urheilulajia on pakko rakastaa.

perjantai 30. tammikuuta 2009

Armeija täällä, armeija siellä

Tiedoitusvälineet ovat taas raportoineet jälleen uusista ennätyksistä varusmiespalveluksen keskeyttämisen suhteen. Nuoret miehet eivät ole enää rautaa niinkuin ennen, kunto on heikko, mielenterveys pätkii ja läski painaa. Näin kertovat puolustusvoimien tilastot. Niitä on syytä vähän tarkemmin.

Tilaston luotettavuus perustuu ennenkaikkea siihen, ettei vastaajalla/suorituksen tekijällä ole motiiveja valehdella tai vääristellä tulosta. Kuvitellaan yhdeksäntoistavuotias mieshenkilö, joka on peruskoulun jälkeen kouluttanut itsensä putkimieheksi ja tehnyt alan töitä jo vuoden. Hänen lempipuuhansa on istua sunnuntaisin uuden tyttöystävänsä kanssa sohvallaan katsomassa leffoja, samalla kun hän saa yli viisikymmentä euroa siitä, että hän on päivistävä putkimies. Nyt hänellä on edessään valinta. Totaalikieltäytyminen, siviilipalvelus tai armeija. Mielikuvitushenkilömme on varsin tyytyväinen elämäänsä sillä hetkellä, joten hänen tavoitteensa on päästä yhteiskuntavelvoitteestaan mahdollisimman vähällä aikamäärällä. Aseistakieltäytymisen aika on kuusi kuukautta, on lyhin vaihtoehto, mutta koehenkilömme vierastaa vankilaan menemistä ja jollain tasolla hän pitää maanpuolustusta tärkeänä. Siviilipalvelus kestää kaksitoista kuukautta, mutta hän ei voi tehdä omia töitä samalla, koska kahden työn tekeminen on raskasta ja jokainen sentti jonka hän tienaa on pois hänen asumisavustuksesta. Vaihtoehto on siinänsä kiehtova,koska hänelle jäisivät illat vapaaiksi, mutta hän ei haluaisi leimautua puunhalaajaksi, eikä tahtoisi luopua yli kahden tuhannen euron nettopalkastaan vuoden ajaksi. Viim... korjaan, kolmas, vaihtoehto on varusmiespalvelus, jossa vietettävän ajan oletusarvo (T=todennäköisyys, [Tx362vrk + Tx270vrk + Tx180vrk]:3) on kahdekan ja puoli kuukautta. Ei ole tyhmemmästä päästä meidän koehenkilö, kun sen osasi laskea netistä löytämiensä tietojen perusteella. Unohti vain sulkea laskelmista vuoden palvelevat rekka- tai miehistökuljetusvaunujen kuskit, vaikkei hänellä ole C-korttia. Kuitenkin hyvät mahdollisuudet päästä pois intistä puolella vuodella sosiaalisesti hyväksyttävällä tavalla.

Mielikuvitushenkilömme menee siis armeijaan. Pian heille kerrotaan mitä kriteereitä käytetään vuoden palvelevien aliupseereiden ja upseerioppilaiden valintaan. Koerottamme harrastaa vapaa-ajalla sählyä ja kuntosalia, mutta kuntotesteissä menestyminen tarkoittaisi suurempaa todennäköisyyttä, että hänet pakotettaisiin pidempään palvelusaikaan. Hän vetää kuntotestit vajaalla teholla. Älykkyystesteistässä hän katsoo usein kattoon ja raapii kynällä päätään. Esitystä ei ole vaikeaa myydä, kuinka paljon putkimieheltä voi odottaa? Henkisen terveyden testissä hän vastaa aina halunneensa puutarhuriksi ja kokeneensa joskus seksuaalista vetoa äitinsää. "Tuntuuko joskus siltä, että päätä kiristää?" En osaa vastata. Ei ihme, että kaveri määrätään kuuden kuukauden jääkäriksi metsään loikkimaan ja samalla meillä on yksi tilastomerkintä lisää kuinka nuorten kunto on laskenut.

Saatuan vahvistuksen kuuden kuukauden palvelusajalle, koehenkilömme lakkaa leikkimästä tyhmää ja ylenee pian korpraaliksi ollen samalla parempi johtaja, kuin osa aliupseerikouluun pakoitetuista. Palveluksen lähystyessä loppuaan, kun ei ole mitään pelissä, hän suorittaa kotiutumistestit kunnolla ihan vaan testaakseen omaa kuntoaan. Cooperin testin tulos nousee yllättäen 37% tyydyttävästä kiitettävään, ja muut fyysiset testit paranevat samalla tavalla. Painokin laskee, kun metsässä on hankalaa käydä salilla ylläpitämässä salilla saavutettua lihasmassaa. Kappas, puolustusvoimat onkin Suomen suurin kuntokoulu!

Edellinen tarina perustuu pitkälti ystäväni armeijauraan, mutta se kertoo aika paljon intistä nykypäivänä. Kyllä, varusmiesten kunto on laskenut. Kyllä, varusmiesten paino on noussut, joskin myös varusmiesten pituus on kasvanut jatkuvasti, eikä painotilasto erottele läskiä lihaksesta. Nykyiset tilastot ovat kuitenkin täysin epäluotettavia, niin kauan kun tuloksia ei luokitella sen mukaan kuinka pitkään eri ihmiset haluavat palvella.

Nyt täytynee ottaa tarkasteluun vielä mielenterveysyistä ja tukielinten sairauksista johtuvat palveluksen keskeyttämiset ja palvelusajan lyhynnykset. Kuvitelkaa itsenne varuskunnan lääkäriksi. Kahdesti vuodessa varuskuntaan tulee noin tuhat alokasta. Aika pian he tajuavat, ettei armeijassa ole kivaa. No ei ole, ei, ihan perseestähän se on, niinkuin on sodassakin ja siksi sitä vitutuksen sietoa harjoitellaan. Olis ehkä sittenkin parempi mennä takas kotiin ja olla tulematta koskaan takaisin. Näitä tapauksia on viidestä kahteenkymmeneen prosentiin varuskunnasta riippuen, eli aika monta. He tulevat sitten valittamaan mielenterveyttä, selittämätöntä selkäkipua tai muuta vastaavaa. Näiden testaaminen maksaa paljon rahaa ja on hankalaa järjestää. Lääkärillä on kaksi vaihtoehtoa, joka myöntää palvelushelpostuksia tai vapautuksia, tai sitten ottaa se riski, että varusmies valehtelee, niinkuin he usein tekevät, ja antaa hänen jatkaa palvelustaan. Ensimmäisessä vaihtoehto on riskitön, kukaan ei tarkista entistä varusmiestä palveluksesta poistumisen jälkeen, kukaan ei kyseenalaista varuskuntalääkäriä, joita on muutenkin todella vaikea saada työsuhteseen. Toisessa vaihtoehdossa panoksena on se, ettei varusmies valehtelekkaan, ja tekeepä vaikkapa itsemurhan, kuolee sairauskohtaukseen tai saa pysyvän fyysisen vamman. Siinähän tulee ehdollista ja päiväsakkoa, saatta mennä lääkärilupakin. Helppo valinta. Päätöksenteko ei ole ihan niin yksinkertaista, mutta lääkäreiltä puuttuvat kannustimet ottaa selvää onko varusmiehen ongelma todellinen vai ei.

Vaikka usein sanotaan suomalaisten maanpuolustustahdon olevan korkealla, se on yhtä turha tieto kuin se, että suomalaiset arvostavat eniten kotimaista ruokaa. Jos he kerran arvostavat sitä niin paljon, miksi tarvitaan maataloustukiaisia? Kai sen hinnan voisi maksaa mielummin kassalla kuin verotuksessa? Jos suomalaisten maanpuolustustahto on niin korkealla, miksi meillä on niin vähän vapaaehtoiseen varusmiespalvelukseen hakeutuvia naisia ja miksi joka varuskunnassa on vaikeuksia saada vapaaehtoisia palvelemaan vuoden aliupseerina? No yksinkertaisesti siksi, ettei osa suomalaisista näe uhkakuvaa, minkä takia heidän kannattaisi uhrata aikaansa.

Vuosittain puolustusvoimat menettää valtavasti resursseja ottaessaan ne noin kymmenen prosenttia varusmiehistä, joilla ei ole motivaatiota tai kykyä selviytyä varusmiespalveluksesta. Samaan aikaan puolustusvoimien komentaja on itse sanonut, että reserviä pitäisi supistaa yli sata tuhatta ihmistä pois, koska koko reserville ei riitä varusteita nykyaikaiseen sodnakäyntiin. Moni on kuitenkin valmis pitämään kiinni yleisestä (miesten) asevelvollisuudesta. Argumentteja on monia ja lähes kaikki niistä ovat huonoja. Intti on ehkä Suomen suurin kuntokoulu, mutta voin kertoa, ettei huonokuntoisilla jää kovinkaan hyviä kokemuksia kuntoilusta intin ajalta, eikä "kipinää urheiluharrastukseen ylläpitämiseen" synny. Niillä, joilla oli jo hyvä tai kohtalainen kunto palvelukseen astuttaessa, tuskin syntyy halua kuntoilla entistä enemmän. Ja huolimatta siitä, kuinka paljon paino laskee tai kunto kasvaa, vaikutukset jäävät väliaikaisiksi. Jos valtion järjestämää kuntokoulua kaikille miehille tarvitaan, niin se saataisiin kyllä järjestettyä tehokkaaminkin. Se, että kuntokoulussa ohjaajat ovat korkeakoulutettuja ihmisiä, joille maksetaan sadan euron päivärahaa jos liikuntaa harrastetaan metsässä, ja liikkunnan yhteydessä jokainen kokeilee miltä sen kolmen tuhannen euron kevytsingonampuminen oikein tuntuu ei ole kovin kustannustehokasta.

Sitten on vielä nämä argumentit perinteen puolesta. On sekin niin ihanaa kuin viimeistä kertaa koko ikäryhmä kootaan yhteen eri puolelta Suomea ja ihmeset oppivat tuntemaan toisiaan. Joo-o. Se, että jokin oli hyvä ratkaisu aikoinaan, ei tarkoita sitä, että se oli tai ei olisi sitä nyt. Asioita täytyy aina tarkastella miettimällä uudestaan mikä niiden funktio ja voisiko asiat tehdä paremmin. Toki joulukinkku oli hienoa ruokaa sata vuotta sitten, mutta maailma on vähän muuttunut ja henkilökohtaisesti nautin enemmän naudan sisäfileestä.

Ainoa vakavasti otettava argumentti yleisen asevelvollisuuden puolesta on sen kustannustehokkuus. Koko Suomea on puolustettava ja siksi tarvitaan laaja reservi alueita miehittämään. Varusmiehillä ei tarvitse maksaa ja se on siksi puolustusvoimien mielestä kustannustehokasta, kun verrataan ammattiarmeijaan. Kun ekonimisti laskee (tämä on siis jo tehty Helsingin Yliopistossa) yleisen asevelvollisuuden hinnan ottaen huomioon opiskelun viivästykset ja väliin jääneet miestyövuodet, se ei näyttäkkään enää yhtä kustannustehokkaalta. Ja jos jälleen kerran palaamme puolustusvoimien komentajan kommenttiin, että reserviä tulee supistaa, niin on perusteltua kysyä, onko todellakin järkevää, että puolustusvoimat ottaa taakakseen ne heikkokuntoiset ja sairaloiset. Yritysmaailmassa puhutaan usein yhtiön toimintojen virtaviivaistamisesta, mikä tarkoittaa sitä, että yritys keskittyy siihen minkä se osaa parhaiten. Puolustusvoimien ainoa "tuote" on kyky puolustautua vihollisen hyökkäystä vastaan, eikä minulla ole mitään epäillystä siitä, että esikunnissa on ammattitaitoisia upseereita, jotka tietävät mitä tekevät. Kuntoutus, kuntokoulu, ikäluokkien yhdistäminen ja perinteiden vaaliminen eivät kuulu tähän puotiin.

Oma ilmainen konsulttineuvo on tälläinen: Päättäkää kuinka suuren reservin voitte varustaa ja ylläpitää tulevaisuudessa. Ottakaa käyttöön valikoiva asevelvollisuus, jossa poimitte motivoituneimmat ja hyväkuntoisemmat. Korottakaa huomattavasti aliupseereiden ja upseerikokelaiden päivärahoja, ja sitokaa ne osittain alaisten arviointeihin. Näin saadaan simputusongelmaa huomattavasti pienettyä ja varusmiesten motivaatiota kasvatettua. Armeijan suorituskyky saavutetaan rahalla, jotka voidaan käyttää, joko reservin kasvattamiseen tai varusteisiin ja kertausharjoituksiin. Se, että kaikki mahdolliset koulutetaan sotaan ja toivotaan, että ne viimeisetkin sata tuhatta sotilasta, jotka eivät ole kertanneet vuosikymmeniin ja joilla on varustuksenaan kiinalaiset rynnäkkökiväärit ja kulkuneuvoinaan traktorit, taistelevat viimeiseen mieheen ei taida olla se paras vaihtoehto.

Mutta ei kai noin synkkää ole. Suomen suhteellinen kyky puolustautua on noussut vuosikymmenen aikana kun muut valtiot ovat laskeneet panostuksiaan sotilasvoimaan. Ruotsilla on enemmän kenraaleita kun tykkejä ja pieni ammattiarmeija, jota täydentävät vartiotehtäviä hoitavat muutamat varusmiehet. Norjan armeija suurin projekti tällä hetkellä on kasvattaa luomuruuan osan muonituksesta viitentoista prosenttiin. Viro on muuten vain pieni.

Venäjä on luku erikseen se on kasvattanut sotilasmenonsa Neuvostoliiton mittoihin. Tästä mediakin muistuttaa aina silloin tällöin. Venäjän kohdalla täytyy kuitenkin muistaa, että se on Transparensy Internationalin listauksessa viime vuodelta sijalla 143, eli paljon korruptoituneempi kuin Egypti ja Zambia, suunilleen yhtä korruptoitunut kuin Angola, Togo ja Indonesia. On syytä tarkastella mitä Putinin hallinto on saanut puolustusmenojen kasvulla aikaiseksi ja suhteuttaa se siihen mitä Jeltsin sai aikaan. Vuodesta 2000 vuoteen 2006 Venäjän ydinasejoukot saivat 27 mannertenvälistä ohjusta (ICBM) ja saman verran ydinkärkiä. Samana aikana 294 ICBM:ää ja 1779 ydinkärkeä poistettiin vanhentumisen takia. Jeltisinin aikana 1992-1999 ydinjoukot saivat 92 ohjusta ja kärkeä. Lisäksi 2000-luvulla vaikeasti tuhottavien siiloissa sijaitsevien SS-24-ohjusten ja rautateillä kulkevien ICBM:ien (naamioitu tavalliseksi kuormavaunuiksi, joten niitä on vaikeaa seurata) määrää on vähenetty, ja joukot ovat saanet tilalle SS-25-ohjuksia, joita kuljetaan sadan tonnin painoisilla ja 22:n metrin pituisilla ajoneuvoilla, jotka ovat helposti havaittavissa kaikilla vakoilusateliiteillä. Lyhyemmän kantaman strategisia ohjuksia ja kärkiä kirjattiin 2000-2007 alas 405 ja 2498 kappaletta. Uusia raketteja toimitettiin samana aikana 27 kappaletta, kolme kertaa vähemmän kuin 90-luvulla. Tämä selittääkin miksi Venäjä suhtautuu niin negatiivisesti Yhdysvaltojen ohjuspuolustusjärjestelmään. Jos heidän ydinaseiden alaskirjaus jatkuu samaan tahtiin, ensi vuosikymmenen puolessa välissä tulee mahdolliseksi tilanne, jossa Venäjän ydinaseet tuhotaan siiloihin ja ne muutamat ohjukset, jotka saadaan lentoon voidaan torjua ohjuspuolustuksella.

Tavallisimilla asehaaroilla ei mene sen paremmin. 2000-luvulla kolme uutta lentokonetta toimitettiin ilmavoimille: yksi Tu-160 ja kaksi Su-34:ää. 90-luvulla toimitettiin sata uutta lentokonetta. Vuosille 2007-2015 suunitellut asehankinnat lupaavat ilmavoimille 60 uutta lennokkia ja tällä nopeudella koko Venäjän ilmavoimat saadaan kokonaan uusittua jo vuonna 2087. 90-luvulla uusia T-90 panssarivaunuja toimitettiin n. 120 kappaletta, kaksi kertaa enemmän kuin 2000-luvulla. Laivasto sai 90-luvulla viisi kertaa enemmän kuin tälle vuosikymmenelle on suuniteltu. Venäjän valtion asevientimonopoliyhtiö Rosoboroneport tuotti 90-luvulla keskimäärin miljardi dollaria vuosittain, kun vastaava luku 2000-luvulla on seitsemän kertaa isompi. Aseiden myynnistä saatavat rahat ovat korvamerkattu oman armeijan modernisointiin.
"Se määrä jolla alitamme valtion puolustushankintasuunitelmat kasvaa vuosittain ja se prosenttiosuus, jonka epäonnistumme hankkimaan kasvavan tarpeen aikana on suoraan verrannollinen prosenttimäärän jolla puolustuksen hankintojen budjetti kasvaa." Näin totesi Venäjän aseteollisuuskomission puheenjohtaja viime vuoden huhtikuussa. Venäjän armeijan hankintamenot eivät ole julkisia kuten esimerkiksi Yhdysvalloissa, jossa budjettia voi ihailla vaikkapa netissä. Tuskin ne rahat kokonaan menevät kaikkialla salassa pidettävään tuotekehitykseen. T-90 panssarivaunu on vain modernisoitu versio vanhasta mallista, samoin on Su-34 hävittäjä. Hallitus on lupaillut viidennen sukupolven hävittäjän prototyypin testilentoja "pian", mutta sille ei olla kehitelty vielä edes moottoria. SA-21-ilmapuolustusohjusjärjestelmän prototyypit saatiin vihdoin kentälle toissavuonna, seitsemän vuotta myöhässä. SS-26-ohjuksen testejä ei olla vieläkään saatu aloitettua, vaikka niin piti tapahtua jo vuonna 2003. SS-NX-30 laivasto-ohjuksen testit ovat kaikki epäonnistuneet ja niiden alustaksi tarkoitetut kolme strategista sukellusvenettä ruostuvat hiljalleen satamassa.

Onneksi sotaa ei voiteta aseilla vaan miehillä, ja niitähän Venäjällä riittää! Varusmiespalveluksen muutettua viime vuonna yksivuotiseksi, tämän vuoden kutsunnoissa armeijan olisi saatava 700 000 alokasta, jotta miesvahvuus säilyisi. Kuitenkin vain 843,000 poikaa tulee tänä vuonna täysi-ikäiseksi ja muutenkin vain joka kymmenes ikäluokasta suorittaa varusmiespalveluksen. Esimerkiksi korkeakoulussa opiskelevan ei tarvitse kutsuntoihin mennä ja moni äiti ostaa mielusti viimeisillä säästöillä lääkärintodistuksen vaikkapa kuuroudesta kun menettää poikansa armeijalle (reiluuden vuodeksi on kuitenkin todettaa, ettei todennäköisyys kuolla Venäjän armeijassa ole merkittävästi suurempi kuin Suomen vastaava tilasto, simputus on asia erikseen). Jos rahaa ei ole, niin suosittu keino on tuottaa itselleen pysyvä vamma liipaisinsormeen. Niistä, jotka pääsevät kutsuntoihin asti 30% eivät ole terveydensä puolesta sopivia ja 50% ei sovellu erikoiskoulutukseen. Jää kaksi vaihtoehtoa: romahduttaa koulutusjärjestelmä repimällä alokkaat opistojen penkeiltä tai sitten pärjätä vahvasti alimiehitetyllä armeijalla. Noh, onneksi Venäjä on siirtymässä asteittain ammattiarmeijaan. Venäjän keskipalkka oli vuonna 2007 kaksitoista tuhatta ruplaa. Armeijan palkattu henkilökunta sai jotain kuuden ja kahdeksan tuhannen välillä. Niillä täytyy olla todella hyvät työsuhde-edut, jos ihmisiä siellä on silti töissä! Periaatteessa palkkasotilaan perheelle kuuluisi ilmainen asunto, mutta vuonna 2007 157 tuhatta tälläistä perhettä ei ollut vielä valtiolta asuntoa saanut. Jos sotilaiden asuntojen rakentaminen jatkuu samaan tahtiin kuin 2006-2007 he kaikki saavat asuntonsa viimeistään 2024. Mistä se uusi palkka-armeija saa asuntonsa on vielä hiukan epäselvää. Jeltsinin hallinto onnistui 90-luvun lopussa hankkimaan sata tuhatta asuntoa palkkasotilaille. Jeltsinin valtkaudella öljyn hinta oli keskimäärin 16,70 dollaria tynnyriltä, Putinilla vastaava luku 2007 mennessä on 40. Aika jännä.

Eräässä parodiaelokuvassa alokkaille jaetaan rynnäkkökiväärit valan yhteydessä. Kaikille niitä ei riitä ja viimeiset rivissä saavat käteensä lapion. Upseeri kertoo heille vanhasta Venäläisestä puolustusstrategiasta. "Sillä välin kun vihollinen suunnittele hyökkäystä, me muutamme maaston tunnistamattomaksi. Vihollinen hämmentyy ja menettää toimintakykynsä". Väestö vähenee nykyään kuitenkin sen verran kovaa vauhtia, ettei sellaiseen doktriiniin ole enää varaa. Uusi puolustusdoktriini on täydellinen modernin infrastruktuurin puute. Suomella on enemmän asvalttiteitä kuin Venäjällä. Kovapäälysteisten teiden määrä on laskenut Putinin aikana seitsemän prosenttia. Vuonna 2000 uusia teitä rakenettiin 6400km, vuonna 2006 enää 2400km. Samana aikana tierakennusbudjetti on kasvanut 270%. Pieni laskutoimitus kertoo, että uuden tiekilometrin hinta on noussut kymmenenkertaiseksi, viisikertaiseksi inflaatiokorjattuna. Kuka edes haluaisi yrittää valloittaa tälläisen maan?

Tekstissä esitetyt tilastot ovat pääosin vuodelta 2007.

maanantai 26. tammikuuta 2009

Skopje

Tulipahan käytyä Makedoniassa, tai tarkemmin sanottuna Skopjessa. Kuukautta aiemmin oli hakemukset jätetty ja sitten koitti se päivä, kun heräättiin aikaisin, laitettiin siviilit päälle ja hypättiin bussiin. Ajoimme noin puoli tuntia eteläiselle rajalle ja ohitimme kaikki rajamuodollisuudet, koska KFOR valvoi rajaa. Sitten ajoimme vielä puoli tuntia Skopjeen, ja tässä kohdassa tilanne mutkistui. Meidän piti ajaa vielä vartti KFOR huoltotukikohtaan, jossa sääntöjen mukaan sotilaspoliisi olisi pitänyt meille luennon, jonka pääsanoma olisi "älä tee huorin". Ymmärtäähän sen, Suomen armeijan palvellusohjesääntövuodelta 1939, jonka me kaikki tietty osaamme ulkoa, sanoo vain sen, ettei suomalainen sotilas pane Karjalan evakkoa. Naton kanta prostituutioon on siis negatiivinen, mutta sotilaspoliisi ei sitä jaksanut taas kertoa, kun oletti, että me kaikki olemme olleet läyhyllä aikaisemminkin. Niinpä hyppäsimme takaisin bussiin ja suuntasimme takaisin kohti Skopjea.

Seuraava pysähdyspaikka oli ns. läyhyparkki, eli se paikka jossa suomalaiset rauhanturvaajat säilyttävät verovapaita autojaan lain edellyttämällä tavalla. Käytänössä se oli soralla päällystetty ja piikkilangalla aidattu kenttä, jossa seisoi lähemmäs paria sataa uutta autoa, jotka on sinne suurella vaivalla Suomesta asti tuotu. Noin 60% autoista oli audeja, tuttavallisemmin YK-ladoja, 30% Bemareita ja loput jotain muuta. Ajattelin heti, että tämäpä olisi oiva paikka autovarkaille, muutamassa tunnissa saisi koko päivän työt tehtyä, mutta urbaani legenda kertoo, että läyhyparkki on paikallisen mafiapomon legitiimiä liiketoimintaa, eikä kukaan uskalla varastaa sieltä.

Hyppäsimme sitten körmykaverin Subaruun ja kävimme testaamassa paikalliset tiestöt. Suomen tasoinen moottoritie meni siinä vieressä, joten suuntasimme sinne testaamaan paljonko autosta lähtee. Pari kertaa ajoimme kuuden kympin ylinopeutta poliisin ohi, joka kohteliaasti heilutti meille lätkää ja kehoitti hiljentämään vauhtia. Kuulemma jos olisimme ajaneet yhdeksän kympin ylinopeutta, poliisi olisi peräti pysäyttänyt meidät ja kehoittanut hiljentämään ihan verbaalisti. Suomalaiset siirtorekkarit ovat täälläpäin tuttuja ja Naton henkkareilla jokseenkin diplomaattisen koskemattomuuden ainakin liikenteessä.

Ajoimme auton takaisin ja hyppäsimme taksiin. Taksikuski oli suomalaisia kuskannut sen verran, että suomen alkeet olivat hallussa. "Keskustaan". Siellä sitten maksettiin vartin matkasta vitosen, sovimme myös noudon ja lähdimme katsastamaan Makedonian pääkaupunkia. En ole kauhean hyvä kuvailemaan asioita, joten kuvitelkaa itse: Tallinna... noin. Korvatkaa meri joella. Lisätkää neuvostoarkitehtuuria, vähentäkää pilvenpiirtäjiä. Suomalaiset istumassa baareissa voitte jättää paikoilleen. Siinä se on, Skopje. Aika nähty tapaus.



Vartin pituinen tutustumiskierroksemme päättyi kun sain itsestäni tämän pakollisen turistikuvan kaupungin kahden nähtävyyden edessä. Käykää katsomassa Wikipediasta mitkä ne on, nimien keksimisessä on nähty yhtä paljon mielikuvitusta kuin Lahdessa. Turistivartin jälkeen oli aika syödä ja juoda. Maan kulttuurin erikoisuudet paljastuvat tunnetusti helpoiten käymällä McDonaldsissa, mutta en ollut halukas niin intensiiviseen tutustumiseen, joten menimme meksikolaiseen ravintolaan. Kuvassa näette fajitakset, jotka oli ihan hyvät ja edulliset. Pitihän sitä sex on the beachiakin maistaa, mutta se oli pahaa.



Nälkä lähti, jano jäi. Jatkoimme siis vielä drinkkibaariin. Halpaa oli.



Ei kai siinä ole mitään enempää kerrottavaa. Taksilla bussille ja bussilla takaisin leiriin. Kiva reissu.

maanantai 19. tammikuuta 2009

Osta lapsi.

Seuraavan tekstin olen kirjoittanut Kansantaloustieteen opiskelijoiden ry:n lehteen. Deadline on parin viikon kuluttua, joten pyydän kommentteja ja kielioppivirheiden korjauksia. Teksti on huumoria... tavallaan. Eikä se varsmastikkaan avaudu kauhean monelle, jos ylipäätänsä avautuu kenellekkään muulle kuin minulle. Mutta kommentoikaa ja kertokaa mitä mieltä olitte!

Istuimme eräänä aamuna ystäväni kanssa Senaatintorin laidalla syömässä ihanan ylihinnoiteltua aamiaista ja mieleeni muistui tarina. Ollessani töissä pienen ruokakaupan kassalla, parikesäisen lapsensa kanssa liikkeellä oleva mies maksoi ostoksensa pankkikortilla. Kyseessä oli yksi näistä kustomoiduista korteista, johon voi laittaa haluamansa kuvan. Miehen kortissa oli kuva hänestä ja vaimostaan,
tohtorin lakit päässä. Eivätkä he olleet mitään suoraan kortistoon meneviä tohtoreita, vaan oikeaa hyötyä tuottavien teknisten alojen ammattilaisia. Katsoin tohtoripariskunnan lasta ja ajattelin: jos olisi mahdollista, laittaisin kaikki säästöni tämän lapsen osakkeisiin.

Olimme huolisamme seuraavan sukupolven kasvatuksesta. Monessa muussa yksityisessä asiassa kansantalouden oppeja oli jo sovelettu ansiokkaasti: Vanhusten hoito on ulkoistettu palvelutaloihin, avioehto on tehnyt avioliitosta taloudellisesti siedettävän ja ystävyyssuhteet pystyy kätevästi kauppalistamaan vertaismarkinointiin. Samaan aikaan lasten kasvatuksesta on kadonnut kaikki taloudelliset kannustimet, kun eläkkeet maksetaan eläkeyhtiöistä. Lestadiolaiset ja eräät maahanmuuttajaryhmät ovat ansiokkaasti hyväksikäyttäneet väheneviä yksikkökustannuksia ja nousevia lapsilisiä lasten tuotannossa, mutta suurimmaksi osaksi lastenteko on pienimuotoista harrastustoimintaa, joka pahimillaan johtaa tilanteisiin jossa vanhemmat rakastavat lapsiaan huolimatta siitä, että he ovat päättäneet tehdä uraa lähikaupan kassalla tai panostavat kaiken vapaa-aikansa skeittauksen harjoitteluun. Päätimme kehittää järjestelmän, joka toisi rahan takaisin perhesuhteisiin ja pelastaisi maailman.

Valtion etu on, että kansalaiset tuottavat tulevaisuudessa mahdollisimman paljon. Lasten tuottavuus tulevaisuudessa riippuu pitkälti investoinneista, jotka niihin tehdään n. kahdenkymmenenviiden ikävuoden saakka. Valtio voisi lapsen syntyhetkenä pistää liikkeelle obligaatioita, jotka kaikki yhteensä oikeuttaisivat omistajan saamaan puolet ko. yksilön maksamista tulo- ja pääomaveroista kolmestakymmenestä ikävuodesta aina kuolemaan saakka. Nämä obligaatiot sitten myytäisiin vapaaille markkinoille. Lapsenlisä sitten kasvaisi tai laskisi aina suhteessa obligaatioiden suhteellisen arvomuutoksen mukaan ja näin vältettäisiin se, että huonompiin olosuhteisiin syntyvät lapset eivät pääsisi osaksi järjestelmän hyödyistä. Itseasiassa näin panostaminen vähänosaisempiin olisi kannattavampaa, koska investoinneilla heihin saisi suurimmat tuotot. Obligaatioiden myynnistä saatavilla voitoilla valtio voisi sitten rahoittaa koulutusta ja terveydenhuoltoa. Yksilön saavuttaessa täysikäisyyden hänen saamansa opintotuet tai perustulo sidottaisiin taas obligaatioiden suhteelliseen hintakehitykseen. Tämä kannustaisi ihmisiä opiskelemaan ahkerammin, tehdä töitä, joista on tulevaisuudessa hyötyä, ja ennenkaikkea välttämään huonoja käytösmalleja, jotka vähentävät elinikää tai tulevaisuuden ansionäkymiä. Kuviteellanpa erään ihmisen elämä, jota markkinavoimat meille sitten kommentoivat:

1985: Peruskoulun matematiikkaopettaja ja poliisi saavat lapsen, joka nimetään Pekaksi. Perhe asuu Pohjois-Helsingissä. Obligaatioanti herättää varovaista mielenkiintoa markkinoilla, vanhempien typerästä nimenvalinnasta huolimatta.
1989: Pekka 5v. Ilmoittaa ensimmäisessä pörssitiedoitteessaan haluavansa tulla isona hävittäjälentäjäksi tai lego-insinööriksi. Tämän, ja ihmisen elämässä tapaturmaiselle kuolemalle alttiin ajanjakson loppumisen seurauksena kurssit nousivat hieman.
1991: Pekka 7v. aloittaa koulun ja jalkapalloharrastuksen. Markkinat eivät juuri reagoi.
1992: Pekan vanhemmat eroavat ja myöhemmin huoltajuuden saanut äiti perustaa uusperheen. Fuusiossa Pekka saa kaksi samanikäistä sisarusta ja markkinat uskovat tämän kehtittävän Pekan vuorovaikutustaitoja. Kurssi nousee.
1996: Viidenen luokan lopussa tulee julkisuuten Pekan ensimmäinen vertailukelpoinen koulutodistus, jossa numeroarvosanat ovat korvanneet mitäänsanomattomat sanalliset arvostelut. Pekan keskiarvo lukuaineissa on 8,9. Erityisesti sijoittajia ilahduttivat kymppi matematiikassa ja kahdeksikko käytöksestä, joka poistaa pelot ansionäkymiä heikentävästä ”kiltin pojan syndroomasta”. Kurssi nousee vahvasti.
2000: Pekan viimeistä yläastevuotta hallitsivat suuret kurssiheilauttelut. Keskiarvo säilyi hyvin kahdeksikkon paremalla puolella ja Pekka pitää lukioon menemistä itsestäänselvyytenä, mikä nosti kurssia. Toisaalta Pekan raportoitiin vetäneen teinikännit useana viikonloppuna. Pekka joutui usein rauhoittelemaan sijoittajia julkisilla tiedoitteilla, joissa toistuvat lausunnot ”olo oli hirveä, en juo enää ikinä” ja ”dokaaminen on sosiaalinen tapahtuma, jonka aikana koetut yhteiset nolot hetket auttavat verkostoitumista nyt ja tulevaisuudessa”. Yläasteen jälkeisenä kesänä Pekan ensimmäinen tyttöystävä jätti hänet. Sijoittajat reagoivat kurssinousulla, koska yleisesti toivottiin, että tästä alkaa pitkä pettymysten sarja romanttisissa suhteissa, joidein aikana Pekka ymmärtäisi, ettei ulkonäölleen tai peniksensä pituudelle hän ei voi mitään, mutta ansioita ja kuntoaan hänen on helppo kasvattaa houkuttellakseen vastakkaista sukupuolta paremmin. Kaiken kaikkiaan vuosi päättyi plussalle.
2001: Pekan lukio alkoi lupaavasti ja kurssi nostivat hektellisesti myös huhut epätoivotusta raskaudesta, jonka hän aiheutti. Markkinoilla uskottiin yleisesti, ettei suhteella ole tulevaisuutta ja tulevat elatusmaksut pakottaisivat Pekan tekemään enemmän töitä tulevaisuudessa ja vähentävät tarvetta hankkia lapsia kesken parasta työikää. Markkinat pettyivät uutiseen abortista.
2004: Pekka kutsui kaikki sijoittajansa ylioppilasjuhliin, jossa hän piti Power Point-esityksen saamistaan arvosanoista ja tulevaisuudennäkymistä. Markkinat olivat varsin vakuuttuneita tästä kypsästä nuoresta miehestä ja kurssi koki uskomattoman päivänousun. Kupla kuitenkin puhkesi pian, kun Pekka ei päässyt TKK:n tuotantotalouslinjalle ensiyrittämällä ja hänen varusmiespalveluksensa alkoi. Kurssi romahti entisestään kun hänet pakotettiin aliupseerikouluun ja näin ollen vuoden varusmiespalvelukseen.
2005: Pekka lukee sisäänpääsykirjoja teltassa ja pääsee TKK:lle vastoin markkinoiden odotuksia, mistä seurasi ennennäkemätön kurssinousu.

Ja niin edelleen. Yksinkertainen toimenpide, jolla saadaan paljon parjatut markkinavoimat välittämään ihmisten hyvinvoinnista synnytysosastolta hautaan saakka. Dementoitunutkin vanhus saa eläkettä, josta maksetaan veroa! Ja mikä parasta, sijoitusfirmat, jotka omistavat paljon ihmisten obligaatioita voivat investoida koulutuslaitoksiin tai terveydenhuoltoon ja kirjata nämä investoinnit veropaaksi hyväntekeväisyydeksi. Tämä puolessa tunnissa mietitty innovaatio saattaa olla suurin edistysaskel ihmiskunnan historiassa sitten osakeyhtiön keksimisen, ja kehoitan maailman hallituksia soveltamaan sitä pikimiten nimellistä korvausta vastaan.

Throw the dice

Rauhanturvaajana tienaa rahaa. Ei se palkka niin iso ole, mutta kulut ovat nollassa. Ja kuinka hienosti tämä raharuiske ajoittuikaan omalla kohdallani! Pörssissä on hullut päivät! Olen ottanut sijoittamiseen makrotaloudellisen näkökulman, joka on jokseenkin päinvastainen kuin Newtonin fysiikan lait: Se mikä on mennyt alas, tulee väkisinkin ylös. Mitä enemmän joku rahasto on laskenut, sitä parempi, sillä sen helpompi sen on nousta. Tämän aukottoman logiikan seurauksena olen tutkaillut paljon eri maiden ja maanosien rahastoja. Kiina on romahtanut kivat 70% vuodessa ja sitä onkin tullut ostettua. Venäjäkin on romahtanut mukavasti, mutta jokin siinä häiritsi minua, enkä saanut painettua "osta"-nappia. Onneksi eräs venäläinen sivusto selvinsi minulle tilastojen kielellä mikä siinä oikein kusi.

74 miljardia dollaria eli 15 prosenttia eräästä maailman suurimmasta valuuttavarannosta, rahamäärä jonka Venäjän valtio käytti ruplan puolustamiseen eli käytännössä omien virheiden peittelyyn omilta kansalaisilta viime joulukuun aikana. Ja finanssikriisi ei ole mikään puolustus, kaikki muutkin ovat kriisissä, joten ruplan putoaminen tarkoittaa, että sillä menee vielä huonommin kuin muilla. Venäjä ei ole koskaan aikaisemmin käyttänyt yhtä paljon rahaa yhdessä kuussa vaikka käytettäisiin inflaatiokorjattuja lukuja.

130 miljardia dollaria on se määrä investointeja, jotka ovat paenneet Venäjältä viime vuoden aikana. Astuisitko laivaan josta pakenee rottia?

Update

Eipä ole tullut kirjoitettua mitään vähän aikaan. Toistan päivittäin samoja rutiinija, ajantaju puuroutuu, vähän kuin olisi mökillä useita viikkoja. Mutta maailma pyörii, vaikka minä en niin tee.

Muistatte ehkä kun kerroin eräästä tulipalosta. Kävin muutaman päivän sitten juttelemassa ko. kylän päälikölle ja kyselin siinä samalla miten sille perheelle kävi. Kunta oli kuulemma luvannut ensin 17 000 euroa avustuksena, mutta sitten heille selvisi, ettei palannut rakennus ollutkaan perheen (laaja käsite, joka käytänössä käsittää ihmiset, jotka asuvat saman aidan sisäpuolella) päärakennus, joten he tyytyivät antamaan vain puolitoistatuhatta euroa. Tämä ei tietenkään riitä minkäännäköisiin uudisrakennustöihin, mutta se auttaa perhettä selviämään talven yli, talon mukana kun paloi koko kesän sato. Todettuaan, ettei avustus ollut riittävä, kyläpäällikkö huomautti tämän olevan ensimmäinen kerta kun hän on kuullut, että kunta on ylipäätänsä pystynyt avustamaan ketään hädässä olevaa rahallisesti. Suhteellista kehitystä.

Kyläpääliköllä oli oma rakennusfirma, jolla ei tosin mennyt kauhean hyvin. Ei sillä, että millään yrityksellä sillä sektorilla menisi hyvin. Yrityksillä ei ollut käteistä, koska projekteista maksettiin kun ne olivat valmiit, niinpä yritykset joutuvat jatkuvasti käymään vaihdantataloutta keskenään. Jos tarvitsee terästä, täytyy etsiä yritys jolla on sitä varastossa ja joka on halukas vaihtamaan sen tiiliin, joita löytyy omasta varastosta ja niin edelleen. Oli sitten ihan pakko kysyä, että onko tämä nyt sitä finanssikriisiä mitä häh? No ei se ole, ei Kosovossa ole finasseja niin paljon, että ne voisivat olla kriisissä. Ihmiset ovat vain köyhiä, eikä tulonlähteitä ole, millä sitä voisi rakentaa. Erään toiseen ihmisen sanoin: "hankkikaa minulle töitä, ei minulla ole aikaa rettelöidä tai edes miettiä sellaista jos pyöritän betoninsekoitinta kaksitoista tuntia päivässä." Ei hän varmaan itseään tarkoittanut, ehkä albaanissa on minä-passiivi, joka katosi tulkkaukseen.

Meillä suomalaisilla menee oikein hyvin, kiitos. Tänään söin kaksi kengurupihviä, kun poro ja villisika ei enää maistunut. Päivätkin pitenee, lumet sulaa hiljalleen. Kotiutuminen lähestyy.

lauantai 10. tammikuuta 2009

Antakaa ihmisten mennä.

Kansanedustaja Kimmo Kiljunen kauhistui nähdessään, millaisiin oloihin Suomi lähettää lisää rauhanturvaajia. IL 10.1.09

"- On selvää, etteivät suomalaiset sotilaat ole olleet näin pahoissa olosuhteissa kertaakaan toisen maailmansodan jälkeen. Se maa on käytännössä sotatilassa.

Kiljunen kuvailee Afganistanin kauhuja vuolaasti, sillä hän on huolissaan Suomen ulkopoliittisen johdon eilisestä päätöksestä lähettää väkivallan repimään maahan sata uutta suomalaista rauhanturvaajaa.

Kiljunen teki itse marraskuussa vajaan viikon pituisen virkamatkan Afganistaniin ja kolusi silloin läpi juuri ne alueet, joilla suomalaiset sotilaat työskentelevät.

- Luotiliivit päällä piti olla koko ajan, hän kuvailee järisyttävää kokemusta."

Okei, pysähdytään hetkeksi miettimään asiaa. Suomella on lähes puolen miljoonan reserviläisarmeija, joka on koulutettu sotaan, taitaa olla Euroopan isoin armeija suhteessa väkilukuun. Venäjä ei ole uhka. Ei hallituksen, eikä puolustusvoimien mielestä. Se on hiukan erillainen ei-uhka, kun Ruotsi, Norja, Viro tai Mongolia. Niiden uhkattomuutta ei äänen sanota, mutta Venäjä on ei-uhka kuitenkin. Uhkia ei siis ole. Mihin tarvitsemme yleistä asevelvollisuutta? No varmuuden vuoksi se on hyvä olla. Vähän kokemattomia ovat, kun eivät ole sotineet moneen vuosikymmeneen. Okei.

Joidenkin ihmisten mielestä on hauskaa lähteä ulkomaille töihin. Tunnette ehkä jonkun joka on näin tehnyt, joten tätä asiaa ei lienee syytä todistella enempää. Jotkut ihmiset nauttivat vaaran tunteesta, voitte tarkistaa asian menemällä vaikkapa Linnanmäellä tai uusimman kauhuelokuvan ensi-illassa. Joidenkin mielestä kolmen ja puolen tuhannen vähimmäispalkka on aika hyvä, voitte kysyä asiasta vaikkapa lähikaupan kassahenkilöltä. Kaikki esitetyt ominaisuudet esiintyvät ihmisissä toisistaan riippumattomina, eikä yksikään sulje pois. Logiikan mukaan on siis mahdollista, että joku oikeasti haluaa lähtee ulkomaille tienamaan rahaa vaarasta huolimatta (tai sen tullessa bonuksena). Tunnen muutaman tälläisen ihmisen. Eli meillä on ihmisiä, jotka ovat vapaaehtoisia lähtemään vaikkapa Afganistaniin käyttämään hyväksi koulutusta, jonka he ovat muutenkin väkisin saaneet.

Sitten meillä on tämä maa, jossa asuu n. 28 miljoona ihmistä. 80-luvulla tulivat Venäläiset ja tappoivat siviilejä surutta. Venäläiset lähti, tilalle tuli ääri-islamistinen hallinto, joka tappoi enemmän, mutta johdonmukaisemmin. Lisäksi käytiin sisällisota samaan aikaan. Ihmiset lähtivät pakolaisiksi, koska kuolemanpelko on aika vahva kannustin. Sitten tulivat jenkit ja heidän perässä NATO. Legitiimi hallitus saatiin aikaiseksi, mutta Taleban ei ole valmis luopumaan Jumalallisesta valtiostaan niin helposti. He taistelevat Afganistanin armeijaa, USA:a ja NATO:a vastaan. Hyviä keinoja siihen ovat esimerkiksi koulua käyvien tyttöjen ja avustustyöntekijöiden tappaminen.

Suomi käyttää vuosittain 60 miljoona euroa pakolaisten vastaanottamiseen. Afganistanin operaatio maksaa 15 miljoonaa euroa vuodessa. Ruotsilla on Afganistanissa 340, Norjalla 500 ja Tanskalla 450 sotilasta. Suomella on paikalla 91 ja nyt on väliaikaisesti tulossa 100 lisää. Monen vasemmistolaisen mielestä Naton YK:n mandaatilla käytävä operaatio on ollut epäonnistuminen. Heidän mielestä sotilaiden olisi lähdettävä ja tilalle olisi saatava siviilityöntekijöitä ja konfliktissa tulisi pyrkiä rauhanomaiseen ratkaisuun. Siis niiden ihmisten kanssa, jotka tappavat avustustyöntekijöitä ja koulua käyviä tyttöjä. Hyviä kokemuksia Talebaninin kanssa neuvottelemisesta saatiin vuonna 2001 kun he päättivät tuhota kulttuurisesti arvokkaat buddhalaiset kallioon louhitut patsaat. Eräs ehdotus oli, että ne leikattaisin ulkovaltojen varoilla pois ja siirettäisiin muualle Allahia loukkaamasta. Mutta ei, paskaksi vaan. Pum.

Joten meillä on vapaaehtoisia sotilaita, meillä vihollinen jonka palaamista valtaan me, emmekä paikalliset voi hyväksyä, meillä on mahdollisuus auttaa ihmisiä omassa kotimaassaan. Kustannukset eivät ole olleet kotimaan poliittisessa keskustelussa kenenkään argumentti. Viiden vuoden aikana Afganistanissa on kuollut yksi suomalainen. Jokainen joka sinne vapaaehtoisesti lähtee ymmärtää ja hyväksyy tämän riskin. Antakaa ihmisten mennä.

perjantai 9. tammikuuta 2009

Ilmaista rahaa!

Muistan kun ylä-asteella oli mahdollisuus hakea kaupungilta avustusta johonkin kouluviihtyvyttä parantavaan projektiin, korkeimillaan jopa kolmekymmentätuhatta euroa. Siihen aikaan oppilaskuntahallitus pyöritti pientä välipalakioskia ruokatunnin aikana, mikä oli ihan käytännöllistä koska lähimpiin kauppoihin oli yli kilometrin matka ja kouluruoka on tunnetusti syötäväksi kelpaamatonta. Kioskia pyöritettiin siihen aikaan eräässä luokassa, jonka oven eteen tuotiin ruokatunnilla kaksi pulpettia ja kauppatavarat levitettiin siihen päälle. Olihan se hankalaa siirtää kaksi pulpettia kahdesti päivässä paikasta toiseen, joten oppilaskunta päätti hakea rahaa kioskikojun rakentamiseen. Arkkitehti suunitteli kioskin ja se rakenettiin puusta. Hienoon tarkoitukseen menivät kunnan rahat. Ihan hukkaan olisivat menneet jos niillä olisi kouluruokailua parantanut.

Helsingin Sanomat luovutti tänään 300 lukijoilta saamiaan elvytysehdotuksia Raimo Sailakselle. Tässä joitain henkilökohtaisia suosikkejani:

-Pyörätie Vierumäen keskustasta Suomen Urheiluopistolle
(Vuolenkosken tien kautta)
-valtion kannattaisi auttaa Oulun kaupunkia Raatin stadionin uusimisessa. Nykyinen stadion tulisi purkaa ja tilalle rakennuttaa uudenaikainen, nykyiset vaatimustasot täyttävä, täyden palvelun stadion
-Tukea kaupan työntekijöiden venäjän kielen opiskelulle (ehdottaja itse voitaisiin lähettää suomenkielen kurssille opiskelemaan yhdyssanoja)
-jätevesipuhdistamot ilmaiseksi kaikkiin haja-asutusalueiden omakotitaloihin
-elvytyspakettiin varoja aikanaan padottujen tärkeiden vaelluskalajokien kalateiden rakentamiseen
-Korotetaan työeläkkeitä 20 prosentilla.
-Kertaluontoinen tuki Yleisradiolle kotimaisen sisällön tuotantoon, esimerkiksi suuri epookkisarja tai muu vastaava paljon rahaa ja työvoimaa vaativa projekti.

Taantuma! Kaikki kuluttaminen on positiivista. Ei omasta pussista tietenkin, valtion hommahan se on. Olisi siellä pari ihan toteuttamiskelpoista ehdotusta seassa, mutta lähinnä vain näitä itsekkäitä omasta mielestä tärkeinden projektien mainostamista. Voisin kuvitella että jos monen vuoden nousukauden aikana kunnissa, jossa on edustuksellinen demokratia, näitä projektejä ei ole toteutettu, niin tuskin ne niin hyödyllisiä nytkään ovat. Jos hyväksytään, että elvyttäminen on ylipäätänsä järkevää, niinkuin yleinen mielipide tällä hetkellä näyttää olevan, niin pitäisi keskittyä niiden valtion projektien toteutukseen/aikaistamiseen jotka on jo hyväksytty. Sekin on vähän kyseenalaista jos kaikki elvytysrahat menevät rakennusalalle. Nousukaudelle se rahastaa valtiolla kun kysyntä on korkealla jos ylipäätänsä kukaan viitsii tarjouskilpailuihin osallistua ja taantumassa sitten valtiolta vaaditaan apua.

Erästä toista elvytysehdotusta on pakko kommentoida tässä. Guzenina-Richardson ehdotti maanantaina, että vaikeuksissa olevien yritysten palkkakustannuksia pienennettäisiin valtion väliaikaisella palkkatuella, joka vastaisi esimerkiksi 25 prosenttia kuukausipalkasta. Alkuperäinen ehdotus on Suomen Yrittäjien, mutta toivoisin SDP:n varapuheenjohtalta vähän enemmän vastustuskykyä yritysmaailman lobbaukseen. Matti Vanhanen tiivisti ehdotuksen aika hyvin: "Luulen, että sama puolue olisi ensimmäisenä vaatimassa hallitukselta jyrkkiä vastatoimia, jos kilpailijamaamme ryhtyisivät maksamaan vaikeuksissa olevalle metsäteollisuudelle palkkatukea. Kuka valitsisi "vaikeuksissa olevat yritykset". Olisiko se tervettä, että viisaammin asiansa hoitanut yritys jäisi vaille tätä tukea." Niinpä, kuinka pihalla saa politiikko raha-asioista olla.

Ettan

"K-A sanoi...

Onhan näitä kuulumisia odoteltukin jo. Kiva nähdä hiukan kuvista, että miten siellä talvi etenee. Muutenkin isot kiitokset blogista, omien papereiden saapumista tässä Säkylästä odotellaan. :)"

Olipas sydäntä lämmittävä kommentti edelliseen tekstiin. Täytyy myöntää, että olen laiminlyönyt kirjoittamista aika pahasti. Kun on ollut alueella jo kahdeksan kuukautta uuden kokeminen muuttuu vaikeammaksi. Asiat joita näkee päivittäin eivät ole enää ärsykkeitä. Jos tämä blogi olisi tv-sarja, tässä vaiheessa alkuasetelman tuoma sisältö on käytetty aika lailla loppuun. Olisi aika syventää henkilöhahmoja ja heidän välisiä suhteita. Mutta enhän minä niin voi tehdä kun en ihmisistä saa tai en edes halua kirjoittaa. Toinen lähestymistapa olisi kirjoittaminen Kosovosta työpaikkana tyyliin:

"Muutama viikko sitten joukkuemme vaunu oli tulossa ampuradalta. Sää oli liukas ja eräässä alamäessä vaunun jarrut eivät riittäneet pitämään vaunua paikallaan. Paikallisen volkkarista lähti osa vaunun mukana. Seuraavana päivänä esikunnasta soitettiin ja ihmeteltiin miksi olimme julkisessa liikenteessä liikkeellä vaunulla. Kukaan ei tietenkään ihmetellyt miksi olimme itsenäistymiseen aikaan voimannäytön vuoksi partioimassa vaunuilla. Ja mitä me edes teemme kaikilla niillä vaunuilla jos niillä ei saa julkisessa liikenteessä liikkua. Tai mites sitten meidän räjähderaivauskeikat, jotka me vaunuilla tehdään, ei meillä busseja ole."

Huomatkaa heittomerkit, ihan hyvin voi olla fiktiota, ei voi tietää. Pointtina lähinnä se, että ne järjettömiltä tuntuvat pikkujutut joita täällä tapahtuu, niinkuin tapahtuu joka työpaikalla, paitsi ehkä Googlella, eivät sovi kirjoituksen aiheeksi, koska herneitä on tarjolla ruuaksi lähes päivittäin ja olisi kovin ikävää jos sellainen jollekkin juuttuisi nenään.

Voin siis kirjoittaa pieniä feel good tarinoita: Eräs joukkueessamme kirjoiti syksyllä ylioppilaaksi varsin hyvin arvosanoin. Lakkiaiset piti kuitenkin viettää Kosovossa. Tai oikeastaan sai viettää täällä, sukulaisten kestittäminen kun on kuulemma ihan syvältä. No, joukkuejohtajaan otettiin yhteyttä kotimaasta käsin ja pyydettiin järjestämään tuoreelle ylioppilaalle yllätysjuhlat. Seurasi pitkä suunittelu- ja toteutusoperaatio. Ei ollut helppoa salailla ihmiseltä iso tapahtuma yhteisössä jossa ei salaisuuksia ole. Pari kertaa meinasimme jäädä kiinni, muun muuassa silloin kun tuleva juhlakalu näki erään salaliittolaisen kantavan ylioppilaslakkipakettia pois postinnoutopaikalta. Selittelyllä ja puheenaiheenvaihdolla siitä selvittiin. Niinpä eräänä päivänä kaveri lähti kahden muun mukana yhteispartioon paikallisen poliisin kanssa. Vähän ajan kuluttua tilannekeskuksesta soitettiin ja kerrottiin, että poliiseilla oli kiire ja partio peruuntui. Mitään partiota ei tietenkään koskaan ollutkaan. Partio palasi leiriin ja tulivat keskelle odottavaa juhlakansaa kuohuviinilasit täynnä.

Vaihtoehtoisesti voin kirjoittaa mitä kaikkea paikalliset ihmiset kertovat kun niille juttelee. Muutama viikko sitten juttelin imaamin kanssa, joka oli samalla vastentahtoisesti erään kylän päällikkö. Ei kyllä täyttänyt kaveri imaamin olemuksesta olevia stereotypioita: Parta oli ajettu, jalassa oli farkut, ikää oli ehkä 35, ääni oli matala, eikä Allahia mainittu puolentoista tunnin keskustelusta kertakaan. Puhuimme esimerkiksi laittomista aseista Kosovossa. Imaamin mielestä täällä pitäisi olla lainsäädäntö, joka sallisi ihmisille käsiaseet. Aseiden pitäminen oli kuulemma yleinen tapa Balkanilla ja sen voi ymmärtää historian kautta. Aseet ovat lisäksi kalliita omistuksia, joita ihmiset eivät luovuta KFOR:lle vapaaehtoisesti niinkuin ne eivät luovuttaisi rahaakaan. Imaami oli iloinen, ettei KFOR:lla ole enää leiriä hänen asuinalueen läheisyydessä, nyt voi kuulemma ampua rauhassa juhlien yhteydessä. Suorapuheisuus oli todella yllättävää ja virkistävää. Kysyin sitten samantien maan armeijan muutoksesta (Kosovossa vanha armeijan tapainen TMK ajettiin kokonaan alas ja tilalle perustettiin KSF). Imaamin mielestä TMK oli lähinnä UCK-veteraanien temellyskenttä, ja sellaisenaan hyvä ele heitä kohtaan, mutta oli jo aikakin, että tilalle saatais "oikea" armeija ja seuraava sukupolvi. KFOR:sta tuli ennenkuulumattomia mielipiteitä. Yleensähän ihmiset vain ylistävät meitä. Tällä kertaa imaami kertoi joidenkin tuntemiensa ihmisten mielipiteitä esimerkiksi siitä, etteivät kaikki tykkää jatkuvista ajoneuvotarkastuksista, naisten, lasten ja vanhuksien tutkimisesta jne. Imaami itsekin toivoi, että ajoneuvotarkastuksia olisi vähemmän tietämättään, että hänen toive oli jo toteutunut yli kaikkien odotusten. Mahtui keskusteluun paljon kaikkea muutakin pikkukivaa, mutta olen sen keskustelun kertaalleen käynyt, kirjoittanut raportin siitä, eikä se mitä pikkukivaa niissä muissa jutuissa on välttämättä avaudu lukijalle.

Olen jutellut parille muullekin kyläpäälikölle kuukauden sisään ja he ovat olleet varsin hauskoja tuttavuuksia. Toinen oli kolmikymppinen sähkötekniikan profeessori Pristiinan yliopistossa, joka kuitenkin tykkäsi asua keskellä ei mitään. Länsimaalaiset vaatteet, länsimaalaiset mielipiteet. Kolmas oli alle kolmekymppinen peruskouluopettaja jolla oli päällä pelkkää armania (ei välttämättä aitoa) ja kasvoilla kestohymy. Ja hänen seinällään ei ollut edes UCK-kuvia, kerta se ensimmäinenkin. Yhtään naista ei taida kyläpäällikkönä olla, mutta siitä huolimatta olen varovaisen optimistinen, että uusi päättäjäsukupolvi saattaisi olla suhteellisesti parempi. Wait and see.

torstai 8. tammikuuta 2009

Talvi

Eräs tietämättään raskaana oleva nainen Yhdysvaltain länsirannikkolla kävi plastiikkakirurgisessa toimenpiteessä, jonka aikana hänelle palautettiin immenkalvo. Näin ollen neitseellinen raskaus ei teknisesti ottaen vaatinut Jumalallista väliintuloa ja yli kaksi tuhatta vuotta voimassa ollut veto päättyi saatanan voittoon. Seuranneen tapahtumaketjun seurauksena Anton löysi itsensä vaihtoehtotodellisuudessa vartioimassa Suur-Suomen ja Mongolian valtakunnan rajaa.




Ei siinä ehkä ihan niin käynyt, mutta tälläinen skenaario tuli mieleeni kun astuin eilen ulos Finnairin lentokoneesta. Toinen vaihtoehto oli se, että lensimme 2000km pohjoiseen, etelän sijaan, lunta oli maassa sen verran paljon. Mutta ei, talvinen Kosovo se vain oli, aurinkoinen päivä lumimyrskyjen välissä.

Toinen lumimyrky oli tänään. Lunta satoi vaakatasossa ja näkyvyys oli huono. Mutta suomalaiset ovat tunnetusti joka sään sotilaita (KFOR on vapauttanut meidät ja ruotsalaiset talviajokurssin suorittamisesta) joten päiväpartiomme lähti matkaan. Kylmä sää ei ollut ainoa luontoihme. Vartin ajamisen jälkeen uroskoira näki tarpeelliseksi juosta pää edellä meidän auton kylkeen haukuttuaan meitä ensin kaukaan. Molemmat liikkuvat kohteet pysähtyivät törmäyksen jälkeen ja katsoivat toisiaan hämmentyneinä. Vähän matkan päässä tapausta seurasi naaraskoira. Uros ilmeisesti ajatteli olevansa paha poika oikein tosissaan ja haastoi paikallisten koirien yleisimmän kuolinsyyn. Nauttikoot maineestaan toistaiseksi, kuono on muistissa.

Ihmiset käyttäytyivät myös oudosti. He ajoivat autoillaan hiljaa jonoissa, eivätkä yrittäneet tavanomaisia itsemurhaohituksiaan. Kunnan aurausautot pyörivät teillä koko päivän kunnan työntekijöille epätavanomaisella ahkeruudella. Useita autoja oli juuttunut lumeen ja kävimme työntämässä niitä sieltä pois. Joidenkin autojen omistajat jättivät autonsa hankeen, hakevat ne varmaan sitten kun lumet sulavat. Säästä huolimatta liikkeellä oli yhtä paljon ihmisiä kuin aina. Selvästikkin paikalliset pelkäävät enemmän pimeää kuin lumimyrskyä.

Niin, milloin ne lumet sitten sulaavat? Jo lähteneet kollegat kertoivat auringonottokelien alkaneen viime vuonna jo helmikuun puolessavälissä. Tulkkien mielestä ei olisi epätavanomaista jos lunta olisi vielä maaliskuun lopussa. Mieluumin nopeammin kuin hitaammin, talvi on jo aika nähty vuodenaika.