maanantai 2. kesäkuuta 2014

Itä-Ukrainan uskomattomat kansanäänestykset

11. toukokuuta Donetskin ja Luganskin alueella pidettiin kansanäänestykset, jotka johtivat alueiden itsenäisyysjulistuksiin. Kansainvälinen yhteisö ei tunnustanut vaaleja, koska ne olivat vastoin kansainvälistä oikeutta ja Ukrainan omaa lainsäädäntöä. Jätetäänpä hetkeksi juridiikan koukerot syrjään ja sovelletaan tilastotiedettä sekä “maalaisjärkeä” äänestyksen tuloksiin. Tapahtuiko ääntenlaskennassa räikeitä virheitä? Ei tapahtunut, sillä kukaan ei edes vaivautunut laskemaan ääniä.

Itsejulistetun Donetskin kansantasavallan keskusvaalilautakunnan puheenjohtaja Roman Ljagin ilmoitti alueen kansanäänestyksen tulokset klo 23.30 eli puolitoista tuntia äänestyspaikkojen suljettua: 89,7% itsenäisyyden puolesta, 10,19% vastaan ja 0,74% mitätöityä ääntä. Yhteensä 100,63%. Seuraavan päivän tiedotustilaisuudessa lukemat pysyivät samoina. Ljagin, joka ilmeisesti pätevöityi vaalilautakunnan puheenjohtajaksi yhteenlaskutaitojensa ansiosta, alkoi epäröimään, mutta vieressä istunut kansantasavallan johtaja Pushilin vahvisti, että puolesta-lukema on juuri 89,7 eikä 89,07. Mitätöityjen äänestyslippujen absoluuttiseksi määräksi ilmoitettiin 2534 ääntä, mikä oli äänestäneiden määrän perusteella 0,1% äänistä, vaikka virallisissa tuloksissa hylättyjen äänten osuus oli edelleen 0,74%.

En jaksa nyt puuttua kaikkiin virheisiin, joita virallisissa vaalituloksissa oli - ovathan yhteenlasku-, jakolasku- ja pyöristyssäännöt tunnetusti vaikeita asioita. Haluaisin vain onnitella Donetskin kansantasavallan keskusvaalilautakuntaa uskomattomasta suorituksesta. He saivat pidettyä kansanäänestyksen vaikeissa olosuhteissa ja “laskivat” yli 2,5 miljoona ääntä alle puolessatoista tunnissa. Erityismaininnan saavat Mariupolin ääntenlaskijat, jotka myös ehtivät laskea kaupungin neljässä äänestyspisteessä annetut 150 000 ääntä alle kahdessa tunnissa. Vertailun vuoksi: Helsingissä oli eurovaaleissa yli 160 äänestyspaikkaa, mutta tuloksia joutui odottamaan yli puolenyön. Meillä on paljon opittavaa.

Entäs Luhanskin alueen vaalit? Tällä videolla itsejulistetun Luhanskin kansantasavallan keskusvaalilautakunta kertoo vaalitilastoja:

äänioikeutettuja: 1 807 739
annetut äänet: 1 359 420
mitätöidyt äänet: 10 060
lasketut äänet 1 349 360
äänet puolesta: 1 298 084
äänet vastaan: 51 276

Lasketaanpas sitten vähän:

äänestysaktivisuus = 1349420/1807739 = 75,2000%
puolesta äänestäneet = 1298084/1349360 = 96,2000%
vastaan äänestäneet = 51276/1349360 = 3,8000%
mitätöidyt äänet = 10060/1359420 = 0,7400%

Kylläpäs tuli nättejä lukuja, joten päätin ilmoittaa prosenttiosuudet neljän desimaalin tarkkuudella. Näin nättejä lukuja esiintyy yleensä vain keksittynä, vaikkapa matematiikan kokeessa. Luhanskin vaaliviranomaisten toiminta on ihailtavaa. Äänestyspaikoille jaettiin äänestyspäivänä tismalleen yhtä monta äänestyslipuketta kuin oli äänestäjiä - ihan kuin äänestysaktiivisuus olisi ollut etukäteen tiedossa! Äänestyspaikoilla oli myös tiukka kuri: Yhtään äänestyslipuketta ei hävinnyt eikä kukaan ääntenlaskijoista tehnyt virhettäkään: äänestysuurnista löydettiin yhtä monta lipuketta kuin äänestäjille oli annettu. Toisaalta vaalivirkailijat ilmeisesti unohtivat ne yli 15 tuhatta äänestäjää, jotka äänestivät äänestyspaikkojen ulkopuolella (vanhukset, sairaalat jne.), sillä ilmoitettu vaalitulos täsmää ainoastaan äänestyspaikkojen tulosten kanssa. Jännästi Donetskin ja Luhanskin hylättyjen äänien osuus oli molemmilla 0,74%

Venäjä tietenkin tunnusti Itä-Ukrainan kansanäänestyksien tulokset, vaalimenetelmät olivat niin tutun oloisia. Venäjän reaktiota Ukrainan presidentinvaaleihin saamme odottaa vielä pitkään.

Aiheesta on ensimmäisenä kirjoittanut Aleksander Kireev, mutta olen tarkistanut hänen lukunsa ja laskelmat alkuperäisistä lähteistä/taskulaskimella.


sunnuntai 18. toukokuuta 2014

Ukrainan kriisi energian ja talouden näkökulmasta


Ennen nykyistä kriisiä Ukraina ylitti uutiskynnyksen ainoastaan maakaasusta puhuttaessa. Yritän tässä tekstissä lyhyesti kertoa miksi Ukraina on riippuvainen kaasusta, miksi Venäjä haluaa periä siltä Euroopan kalleinta kaasun hintaa ja miten talous vaikuttaa nykyiseen kriisiin.
Ukrainan oma kaasuntuotanto alkoi pian sen jälkeen, kun maan itäosat valloitettiin takaisin natsi-Saksalta. Tuotanto kasvoi nopeasti. Ukrainan kaasuntuotannon kultakautena 1960-1970 maa tuotti lähes kolmasosan koko Neuvostoliiton kaasusta. Kaasuntuotantoa vaivasivat kuitenkin samat ongelmat kuin muutakin Neuvostoliiton taloutta: tuotanto pyrittiin maksimoimaan eikä optimoimaan. Kaasun ja öljyn kohdalla tämä tarkoitti kenttien liian nopeaa käyttöä. Yksinkertaistettuna voidaan ajatella, että maakaasu on maan alla oleva kupla. Mitä nopeammin kuplan haluaa tyhjäksi, sitä enemmän on investoitava porauslaitteisiin ja kaasuputkiin. Nämä tuotantonopeutta kasvattavat investoinnit ovat kalliita, mutta eivät kasvata kaasun määrää. Samaan aikaan nopea tuotantotahti synnyttää riippuvuuden halpaan raaka-aineeseen ja pakottaa investoimaan huomattavia summia uusien kenttien löytämiseen, jotta tämä riippuvuus voidaan tyydyttää.
Juuri näin kävi Ukrainassa. Alueelle rakennettiin useita kaasua tai sen avulla tuotettua energiaa käyttäviä tehtaita ja tähän liittyvä putkiverkosto. Oma kaasuntuotanto alkoi kuitenkin laskemaan nopeasti vuoden 1977 jälkeen. Vuonna 1980 maa tuotti enää 12 % Neuvostoliiton kaasuntuotannosta ja vuoteen 1994 mennessä tuotanto supistui 73 % huipustaan. Tehtaita ei kuitenkaan siirretty vaan niitä ylläpidettiin tuontikaasulla. Kaasuputkistoa myös jatkettiin länteen ja juuri tästä syystä suurin osa Venäjän kaasunviennistä EU:hun on toistaiseksi kulkenut Ukrainan kautta.
Ukraina muuttui itsenäiseksi valtioksi vuonna 1991. Oma kaasuntuotanto on vakiintunut itsenäisyyden aikana noin kahteenkymmeneen miljardiin kuutiometriin vuodessa, mikä vastaa noin kolmasosaa maan kokonaiskulutuksesta. Loput kaasusta ostettiin Venäjältä sopimuksella, jossa vakiohinta oli 50$/tcm (tcm=tuhat kuutiometriä). Länsimaille Venäjä myi kaasua hintaan joka oli sidottu öljyn hintaan, ja kun öljy alkoi kallistua 2000-luvulla, Ukrainan sopimus alkoi näyttää yhä paremmalta. Vuonna 2005 Eurooppa maksoi kaasustaan lähes neljä kertaa enemmän kuin Ukraina, ja vuoden 2004 oranssivallankumouksen jälkeen Venäjällä oli hyvin vähän syitä subventoida Ukrainan taloutta polkumyyntikaasulla. He halusivat Ukrainan maksavan kaasustaan markkinahintaa.
Totta puhuen, vaikka olisin kuinka Ukrainan puolella, en keksi yhtään hyvää syytä miksi Ukrainan pitäisi maksaa jotain muuta kuin markkinahintaa. Asia ei kuitenkaan ole aivan yksinkertainen. Jokaisella putkella on alku ja loppu, niiden päädyissä on yksi tuottaja ja yksi kuluttaja. Mistään markkinoista ei siis ole kyse, vaan kaikki hinnat perustuvat kahden päädyn sopimuksiin. Venäjä on hinnoitellut kaasunsa osittain poliittisin perustein. Millään muulla tavoin ei voida selittää miksi Venäjän maakaasu on toistaiseksi ollut Euroopan kalleinta Liettuassa samaan aikaan kun vieressä oleva Valko-Venäjä maksaa vain murto-osan tästä hinnasta.
Ukrainalla oli myös valttikortti: lähes kaikki Venäjän kaasunvienti kulki maan läpi ja jos sopimusta lähdettäisiin muuttamaan, Ukraina voisi vaatia kaasun siirtohinnan vastaavanlaista nousua. Neuvotteluja Venäjän Gazpromin ja Ukrainan Naftogazin kanssa käytiin vuodesta 2000 lähtien jatkuvasti, mutta mikään sopimus ei tuntunut pitävän, vaan veloista ja hallintomuodoista piti sopia aina uudestaan. Vuonna 2005 voimassa olleessa sopimuksessa suurin osa Ukrainan kaasuntuonnista oli Venäjän kautta kuljetettua Turkmenistanin kaasua ja loput kaasusta saatiin Venäjältä siirtohintojen vastineena. Vuoden lopussa Gazprom ja Turkmenistan sopivat, että jatkossa Turkmenistan myy kaiken Eurooppaan menevän kaasunsa suoraan Gazpromille (rehellisyyden nimissä on sanottava, että Turkmenistanilla oli kaikki syyt välttää ukrainalaisia kaasukaupoissa). Vuodenvaihteessa Venäjä syytti Ukrainaa Euroopalle tarkoitetun kaasun varastamisesta ja sulki hanat. Neljän päivän päästä maat pääsevät sopimukseen, jonka mukaan Ukrainan kaasun hinta nousee asteittain 180$/tcm vuoteen 2008 loppuun mennessä. Samalla perustetaan yhteisyritys UkrGazEnergo hoitamaan maiden välistä kaasukauppaa ja toimimaan jälleen yhtenä muistutuksena slaavien täydellisestä kykenemättömyydestä käyttää mielikuvitusta yritystensä nimeämisessä.
Tämäkään sopimus ei osapuolia tyydyttänyt, vaan neuvotteluja Ukrainan veloista ja välikäsien asemasta käytiin jatkuvasti. Vuoden 2009 alussa tilanne taas kärjistyi ja Venäjä katkaisi kaasutoimitukset Ukrainalle. Ukraina alkoi ilmeisesti ottaa Euroopalle tarkoitettua kaasua omaan käyttöön, joten Venäjä katkaisi kaikki toimitukset Ukrainan kautta. Lähes kolmen viikon väännön jälkeen maat pääsivät sopimukseen. Uudessa sopimuksessa Ukrainan kaasulle määrättiin perushinnaksi 450$/tcm, mutta siihen sai alennusta joka määrittyi kerran kvartaaleissa. Käytännössä vuoden 2009 alun hinta oli 360$/tcm eli 100 % hinnankorotus edelliseen sopimukseen verrattuna. Vastaavasti Ukrainalle maksettavat kaasun siirtohinnat nousivat vain 12 %.
Vuonna 2010 Janukovitsh valittiin uudestaan presidentiksi, sopimuksen neuvotellut Julija Tymošenko laitettiin vankilaan virallisen selityksen mukaan juuri tämän maalle haitallisen sopimuksen allekirjoittamisesta. Yleinen mielipide Tymošenkon vangitsemisesta on se, että se oli poliittinen kosto. Vaihtoehtoisen selityksen mukaan kyseessä on kosto taloudellisista menetyksistä, sillä samassa vuoden 2009 sopimuksessa kaasukaupan välikädet, RosUkrEnergo ja UkrGazEnergo siirrettiin sivuun kaasukaupasta. Kyseiset yhtiöt olivat täysin hallinnollisia järjestelyjä, jotka eivät luoneet mitään lisäarvoa ja joilla oli hyvin sekava omistajapohja. Vaihtoehtoisen teorian mukaan Janukovitsh oli raivoissaan siitä, ettei päässyt enää vetämään välistä kaasukaupassa. Tymošenko tuskin poisti kaasukaupan välikädet korruptionvastaisista syistä. Lähes kaikki Ukrainan oligarkit ja poliitikot ovat rikastuneet tavalla tai toisella kaasun avulla, eikä Tymošenkoakaan täysin syyttä kutsuttu “kaasuprinsessaksi”.
Sopimus oli Ukrainalle tosiaan epäedullinen, sillä jo 2010 alussa Ukraina maksoi kaasustaan enemmän kuin Saksa. Janukovitsh neuvotteli Venäjän kanssa jatkosopimuksen Venäjän Krimin laivastotukikohdan vuokrasopimuksen jatkamisesta vuoteen 2042, ja vastineeksi Ukraina sai pysyvän 100$/tcm hinnanalennuksen kaasun perushintaan. Tästä pääsemmekin nykyhetkeen. Huonon taloustilanteen vuoksi Ukraina ei ole kyennyt maksamaan saamastaan kaasusta. Gazprom on vaatinut velkoja takaisin ja tällä perusteella on peruuttanut sopimukseen kirjatut alennukset. Lisäksi Venäjä kokee Krimin nyt omakseen, ja on luopunut laivastotukikohdan vuokraamisen tuomasta alennuksesta. Nykyinen hintavaatimus on 485$/tcm eli Ukraina ottaa Liettuan paikan Euroopan kalleimman kaasun maana. Tässä ei ole enää kyse markkinahinnoittelusta. Noin 5-10% Ukrainan kaasun kulutuksesta on ns. teknistä kaasua eli kaasua, joka poltetaan voimaloissa tuottaakseen energiaa Eurooppaan menevän putkiston tarpeisiin. Markkinahinnoittelussa Ukrainan hinta olisi ainakin muutaman prosentin matalampi pienimmistä kuljetuskustannuksista johtuen. Nykyinen hintavaatimus on esimerkki täysin avoimesta maakaasun käytöstä ulkopoliittisena aseena. Nykyään kaasuun liittyviä vaatimuksia Ukrainalle esittävät Venäjän presidentti ja pääministeri, vaikkei heillä ole mitään virallista asemaa Gazpromissa.
Kaikkien näiden tapahtumien takia Ukrainalla on edessä merkittävä elinkeinorakenteen muutos. Edelliset kuusikymmentä vuotta Ukrainan tärkeimpiä vientituotteita ovat olleet erilaiset metallijalosteet. Tuotantoteknologia on vanhentunut, mutta halpa energia on säilyttänyt kilpailukyvyn. Tässä vaiheessa on kuitenkin selvää, että halvan kaasun aika on ohi. Kaasun hinta teollisuudelle on vuodesta 2008 lähtien siirtynyt vastaamaan tuontihintoja - vaatimaton noin 900% hinnannousu 2004-2012 raaka-aineelle joka vastaa 40% maan energian tuotannosta. Teollisuus pienensi kulutustaan merkittävästi ja pyrki valtion tuella löytämään vaihtoehtoisia energialähteitä. Kuten Euroopassakin on paljastunut, ainoa taloudellisesti järkevä vaihtoehto ei ole uusiutuva energia vaan kivihiili. Ukrainan hiilentuotannon tukiaiset nousivat 2001-2010 lähes 400 %. Tällä on ollut eniten vaikutusta Ukrainan itäosiin, joissa suurimmat hiilivarannot sijaitsevat. Tukiaisten takia ne ovat muuttuneet valtion taloudelle raskaasti tappiollisiksi alueiksi - erityisesti nykyisen separatistiliikkeen keskuks Donetsk. Kasvanut hiilen kysyntä ja tukiaiset ovat saaneet tuhannet paikalliset työttömät hankkimaan elinkeinonsa laittomissa kaivoksissa. Laittomat kaivokset myyvät hiilensä laillisille toimijoille, jotka saavat enemmän tukiaisia maksamatta kuitenkaan asiaankuuluvia veroja tai kustannuksia työturvallisuuteen. Donetskissa laittomissa kaivoksissa kuolleet jätetään tien reunaan. Heidät lasketaan tilastoissa liikennekuolemiksi, ja tästä syystä Itä-Ukrainassa on selvästi enemmän liikennekuolemia suhteessa liikennetapaturmiin kuin muussa maassa.
Itä-Ukrainan kaivostyöläiset ymmärtävät että liittyessään Venäjään tukiaiset loppuvat, koska siellä on riittävästi omia hiilikaivoksia ja muuta samanlaista tuotantoa. Myös Putin todennäköisesti ymmärtää että Itä-Ukrainan liittäminen Venäjään voisi olla pitkällä tähtäimellä kohtalokas isku Venäjän julkiselle taloudelle. Taloudellisten realiteettien ymmärtäminen ei tosin ole aikaisemminkaan estänyt häntä toimimasta muiden motiivien ajamana.
Kivihiili ei ole kestävä ratkaisu Ukrainan energiaturvallisuuteen. Oman kaasutuotannon lisääminen ei ole keskipitkällä aikavälilläkään mahdollista, koska kaasuvarannot, joita ei olla vielä otettu käyttöön, sijaitsevat Krimillä. Nesteytetyn kaasun markkinahinnat ovat useimmiten hiukan Gazpromin hintoja pienempiä, mutta kaasun tuonti vaatisi mittavia investointeja infrastruktuuriin ja Turkki tuskin sallisi niin voimakasta laivaliikenteen lisäystä muutenkin ahtaalle Bosporinsalmelle. Teknisesti olisi mahdollista tuoda kaasua Euroopasta, koska kaasuputkia voi käyttää molempiin suuntiin. Tämä kuitenkin estäisi Venäjän kaasun siirron Eurooppaan eikä Ukraina halua menettää tästä saatavia tuloja. Euroopalla on nyt kova kiire päästä eroon riippuvuudestaan Venäjän kaasusta ja nesteytetyn kaasun tuontisatamia rakennetaan esimerkiksi Suomeen. Pitkällä tähtäimellä on vaikea sanoa, kuinka nopeasti kasvava kysyntä kasvattaa tuotantoa, eli nesteyttämättömän kaasun hintakehitys on epävarmaa.
Nopein ja tehokkain keino energiaturvallisuuden ja vaihtotaseen parantamiseen Ukrainassa on kulutuksen vähentäminen. Ukrainan talous käyttää energiaa tehottomasti. Sen vertailuluku energiankäytöstä suhteessa tuotettuun lisäarvoon (TPES / BKT PPP) on 0,35. Entisissä Neuvostoliiton maissa vain Turkmenistan (0,58) ja Uzbekistan (0,56) ovat vähemmän tehokkaita ja OECD-maiden keskiarvo on 0,14. Vaikka energian käyttö Ukrainassa on viime aikoina laskenut tämä on johtunut lähinnä talouden taantumasta. Teollisuus tarvitsee huomattavia investointeja tehokkuuden parantamiseen.
Myös tavallisten kansalaisten, jotka käyttävät 34 % maassa tuotetusta energiasta, pitäisi osallistua talkoisiin. Ukrainalaiset kotitaloudet maksavat sähköstään 7-8 kertaa vähemmän kuin OECD-maat keskimäärin ja vain 28 % sähköntuotannon kustannuksista. Lämmitysenergian tuotanto on pitkälti julkisen sektorin hallussa ja jälki on sen mukaista: 70 % lämmitysenergiasta häviää matkalla kotitalouksiin ja vain 20 %:ssa kotitalouksista on kulutusta seuraava mittari. Kotitaloudet maksavat vain murto-osan lämmityksen ja sähkön tuotannon kustannuksista.
Energiatehokkuuden parantaminen vaatii laajoja investointeja, mutta rahaa ei voi lainata ulkomailta. Vaikka Ukrainan velka suhteessa BKT:hen on selvästi pienempi kuin Suomella, sen luokkaluokitus on matalin mahdollinen johtuen heikosta talouskasvusta ja epävarmasta poliittisesta tilanteesta. Investoinnit täytyy siis rahoittaa kansalaisilla nostamalla heidän asuinkustannuksiaan merkittävästi tasolle, jolla ne kattavat tuotanto- ja investointikustannukset. Tämä on tietysti hyvin riskialtista maassa, jolla on toinen jalka sisällissodassa.
Tilanne näytti lupaavalta vielä talvella kun maahan muodostettiin väliaikaishallitus. Heitä luonnehdittiin poliittisiksi kamikazeiksi - ihmisiksi jotka olivat valmiita tekemään kipeitä ratkaisuja omasta poliittisesta urasta välittämättä. Sittemmin huomion ovat vieneet Krim ja Itä-Ukraina, ja talousreformeja on hankalaa tehdä keskellä sotatilaa.
Maan itsenäistyminen vuonna 1991 tarkoitti paikalliselle eliitille lähinnä lupaa varastaa lähettämättä osia tuotosta Moskovaan. Maa ei koskaan käynyt läpi samanlaista taloudellista shokkiterapiaa kuin Venäjä ja Baltian maat 90-luvun alkupuolella. Tämä oli mahdollista Venäjän toimittaman kaasun ja muiden tukiaisten avulla. Mutta tämä vaihtoehto on poissa pöydältä, kun ukrainalaiset niin selvästi torjuivat sen helmikuun tapahtumissa. Nyt shokkiterapia on tulossa, viimeistään IMF:n lainaehtojen muodossa.
P.S. Tekstin kuvaus Venäjän ja Ukrainan kaasuneuvotteluista on vahvasti yksinkertaistettu versio todellisista tapahtumista. Ymmärrettävyyden vuoksi eri neuvottelujen tuloksia on yhdistetty samaksi tapahtumaksi ja useita tärkeitä välivaiheita jätetty pois. Tästä syystä myös lähteiden osoittaminen on hankalaa.
Tekstin inspiraationa ja osittaisena lähteenä on toiminut Aleksanteri-instituutilla Eric Pardo Sauvageotin pitämä kurssi energiaturvallisuudesta CIS-maissa. Iso kiitos hänelle. Jos esitettyihin lukuihin ei löydy linkkiä tai ne eivät ole IEA:n tai Shellin linkkien takana, luvut ovat kurssin materiaaleista.

tiistai 1. huhtikuuta 2014

Lisää satuja Riku Rantalalle

Helsingin sanomat julkaisi viime lauantaina Riku Rantalan kolumnin “Haluaisin kuulla Venäjästä muutakin kuin satuja” joka käsitteli Krimin kriisiä, sekä NATO:n ja Venäjän vastakkainasettelua.

Rantala muisteli Georgian sodan aikana kuulemiaan venäläisten pelkoja NATO:n laajentumisesta Venäjän rajoille. Sen sijaan niille pelkotiloille mitä Suomessa on herännyt Venäjän viimeaikaisten aggressioiden seurauksena ei Rantalalla riitä ymmärrystä: “Kotoisille Nato-haukoillemme Ukrainan tilanne on taivaan lahja. Venäjän pelolla päästään puhaltamaan uutta eloa eliitin hiipuneeseen sotilasliittoprojektiin.”

No, käydään läpi tapahtumia viimeisen viidentoista vuoden ajalta. Vuonna 1999 entiset Varsovan liiton maat Tšekki, Unkari ja Puola liittyivät NATO:on, minkä seurauksena Venäjällä oli yhteinen maaraja puolustusliiton kanssa. Vuonna 2000 tehdyssä haastattelussa Putinilta kysyttiin voisiko Venäjä joskus liittyä NATO:on. “Miksipä ei? En sulje pois sitä mahdollisuutta.” Tässä vaiheessa NATO:n laajentuminen ei ilmeisesti pelottanut.

Vuonna 2004 Baltian maat liittyivät NATO:on. Kuten Rantala täysin oikein toteaa, NATO:a voidaan sanoa myös “orwellilaiseksi puolustusliitoksi”. Tällä liitolla ei ollut mitään puolustus- tai mitään muutakaan suunnitelmaa Baltian maiden varalle. Vuonna 2007 Virossa oli Pronssisotilaan patsaan siirtoon liittyviä mellakoita, joissa Venäjä yllytti paikallista venäläisväestöä ja tuki aggressiota täysimittaisella kybersodalla. NATO joutui viimein pohtimaan mahdollisia uhkia ja perusti Tallinnaan kyberpuolustuskeskuksen vuonna 2008.

Oli NATO:lla toki muutakin toimintaa Baltian maissa. Vuonna 2007 olin varusmiehenä Suomen kansainvälisissä valmiusjoukoissa ja “loppusotamme” oli NATO:n ja sen rauhankumppanuusohjelman maiden (kuten Suomi, Venäjä ja Valko-Venäjä) yhteinen kahden viikon mittainen harjoitus Amber Hope 2007 Liettuan Klaipedassa. Harjoituksessa käytiin läpi kovasti Afganistanin olosuhteita muistuttavia skenaarioita, joissa Liettuan vapaaehtoisjoukkojen nuoriso oli meidän “maaliosastomme”, eli näyttelivät välillä rauhallista paikallisväestöä ja välillä kapinallisia. Meidän yhteiset roolipelileikkimme tapahtuivat asutuskeskuksissa ilman, että paikallisille olisi juuri tapahtumasta tiedotettu. Harjoituksen toisena päivänä tehtävämme oli suojata paikallista kirkkoa. Läheisestä talosta luoksemme tuli noin 80-vuotias mies ihmettelemään maastokuvioon pukeutuneita aseistettuja poikia, jotka kantoivat Suomen lippua. Tilanne vaikutti rauhalliselta, joten tervehdin miestä venäjäksi ja syntyi keskustelu jossa hän kertoi minulle elämäntarinansa. Päällimmäiseksi muistikuvaksi minulle jäi miehen kertomus hänen omasta nuoruudestaan, kun venäläiset aseistetut joukot olivat hakeneet pois hänen veljensä ja siskonsa. Veli oli ammuttu ja sisar viety Siperiaan. Seuraavana päivänä etsimme kapinallisia esittäviä nuoria toisesta kylästä. Miehistökuljetusvaunun päältä harjoitusta seuraava suomalainen kapteeni huusi minulle: “Nikolenko, te puhutte venäjää, käyttäkää sitä hyödyksi!” Minun oli pakko vastata etten kehtaa. Joten jos Riku Rantala haluaa puhua venäläisten pelkotiloista, olisi vähintään korrektia mainita tunteen olevan molemminpuolinen. Suomessakin on ihmisiä jotka pelkäävät rokotuksia, kännyköiden säteilyä tai kummituksia. Jos haluamme käyttää näitä pelkoja perustelemaan jonkin valtion toimintaa, meidän on ensin analysoitava tarkkaan kuinka perusteltuja nämä pelot ovat. NATO:n Amber Hope 2007-harjoitus ei ainakaan ollut uhka Venäjälle. Käytettävissä olevalla kalustolla vaikein mahdollinen operaatio, josta olisimme voineet suoriutua, olisi ollut moottoripyöräjengin kerhotilojen valtaaminen.

Viime vuosina uutiset Venäjän ilmavoimien ilmatilaloukkauksista ovat muuttuneet melkeinpä arkipäiväisiksi. Suomen, Japanin, Viron, Yhdysvaltojen, Iso-Britannian ja jopa Kolumbian ilmatilaa on loukattu. Venäjä on aloittanut uudestaan kylmän sodan ajoilta tutut strategisten pommikoneiden salaiset harjoituslennot Iso-Britannian pohjoisrannikolle. Itse en ainakaan onnistunut löytämään yhtään Venäjän ilmatilan loukkausta 2000-luvulla jossa syyllinen olisi ollut NATO:on kuuluvan maan sotilaskone.

Mutta pienet rikkeet sikseen. Venäjä on 2000-luvulla hyökännyt Georgiaan ja miehittänyt sen osia. Viimeksi Venäjä anasti itselleen Krimin niemimaan. Riku Rantala kutsuu NATO:a Yhdysvaltain etua ajavaksi järjestöksi. Mitä Yhdysvallat on tehnyt sillä välin kun Venäjä on harrastanut edellä mainittua toimintaa? Päättänyt siirtää sotilaallista painopistettä Aasiaan ja vähentää läsnäoloaan Euroopassa. Oikeastaan koko Venäjän viimeaikainen toiminta on vaikuttanut epätoivoiselta yritykseltä kiinnittää huomioon itseensä ja vakuuttaa maailmalle, että he ovat aito uhka. Minusta tuntuu, että he ovat viimein onnistuneet.

Ei sillä, että Venäjä itse pitäisi NATO:a aitona uhkana. Vuonna 2012 Venäjä salli Afganistanista vetäytymisen helpottavan NATO:n tukikohdan omalle maaperälleen, eikä tätä sopimusta olla uhattu purkaa edes vallitsevassa tilanteessa. NATO ja Yhdysvallat ovat vain niin perinteinen ulkoinen vihollinen Venäjän propagandalle että niitä on pakko käyttää aina perusteluna omalle toiminnalle. Olipa kyse Unkarin kansannoususta, Prahan keväästä tai Afganistanista vuonna 1979, narratiivi on aina ollut se, että venäläisten oli pakko ehtiä paikalle juuri ennen kuin Yhdysvallat ja sen liittolaiset olisivat ehtineet ensin. Ukrainan nykyinen hallitus on virallisen Venäjän mielestä “fasistinen”, samalla tavalla kuin Berliinin muuri oli “anti-fasistinen este”.

Riku Rantala jatkaa: “Mediakatsaus viime viikkoihin on kuin satukirjasta. On hyviksiä ja pahiksia, rationaalinen länsi ja eläimellinen Venäjä. Poliitikot ja pääkirjoittajat ovat vasta nyt heränneet tuomitsemaan kansainvälisen oikeuden räikeät loukkaukset...” Tämä argumentti on revitty suoraan Russia Today-propagandakoneiston ohjekirjasta: Kaksi miinusta peräkkäin tekevät plussan. Vaikka kuinka yrittäisin asettua kaikkea Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa vastustavan henkilön saappaisiin, minun on mahdotonta ymmärtää miten Krimin anastaminen parantaa kansainvälisen oikeuden tilaa. Hyökkäyksillä Afganistaniin ja Libyaan oli de facto YK:n lupa. Hyökkäys Irakiin ei ollut kansainvälisen oikeuden näkökulmasta perusteltu. Mutta tuskin kukaan, joka on seurannut kyseisten maiden kehitystä voi väittää että nyt vallassa oleva johto olisi Yhdysvaltojen hallitsema nukkehallitus? Tai että Yhdysvallat olisivat miehityksen jälkeen liittäneet nämä maat osakseen.

Riku Rantalan kolumni paljastuu loppua kohtia yksinkertaisesti Suomen NATO-jäsenyyttä vastustavaksi mielipiteeksi: “Miksi Nato – siis viime kädessä Yhdysvaltain etua ajava sotilasorganisaatio – näyttää niin kovasti haluavan Suomen jäsenekseen?” Ei siinä mitään, on olemassa hyviä syitä vastustaa Suomen NATO:n jäsenyyttä. Kuten olen tässä tekstissä aikaisemmin huomauttanut, NATO ei näytä olevan ihan ajan tasalla uhkien suhteen, ja Yhdysvaltojen nykyjohtoa Euroopan tilanne näyttää lähinnä pitkästyttävän. Rantalan esittämä argumentti on kuitenkin huono: Minulta on kokonaan jäänyt huomaamatta se, että joku oikein kovasti haluaisi Suomen NATO:n jäseneksi. Tarkoittaako Rantala kenties lausuntoa jossa eräs tutkija oli Suomen liittymisen puolesta? Tuskin Yhdysvallat ja NATO ovat niin monoliittisia toimijoita, että voisimme kuvitella tämän edustavan “kovaa halua”.

Annettuaan ymmärrystä Venäjän toiminnalle reaktiona Yhdysvaltojen ja NATO:n toiminnalle Rantala heittäytyy puolueettomaksi: “Lapsenkin tulisi ymmärtää, että oikeasti suurvaltapolitiikassa on vain pahiksia ja pahiksia.” Maailma ei tosiaan ole mustavalkoinen, mutta se ei myöskään ole sysimusta. Mielestäni harmaan eri sävyjä on havaittavissa.

keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Krimin liittyminen Venäjään on yksisuuntainen tie

Krimissä pidetään lauantaina kansanäänestys, jossa on kaksi vaihtoehtoa: nopea tai vähän hitaampi liittyminen Venäjään. Äänestyksellä tulee olemaan kauaskantoiset seuraukset.

Ensinnäkin täytyy huomata, että Venäjään liittyminen on yksisuuntainen tie. Kansainvälisessä oikeudessa on kaksi keskenään ristiriidassa olevaa periaatetta: Kansojen itsemääräämisoikeus ja valtioiden alueellinen koskemattomuus. Venäjä tukee Krimin kansanäänestystä vetoamalla itsemääräämisoikeuteen,mutta eii salli samanlaisia kansanäänestyksiä omalla maaperällä. Venäjän rikoslain pykälä 280 kriminalisoi “julkiset kehoitukset toimintaan, jonka tarkoitus on rikkoa Venäjän alueellista koskemattomuutta”, maksimirangaistus on viisi vuotta vankilassa. Uuden kansanäänestyksen järjestäminen ei siis onnistu toistamisen alle kuukaudessa. Ylipäätänsä Venäjällä on järjestetty edellinen kansanäänestys vuonna 1993.

On selvää että Krimin näytös on koordinoitu Venäjän poliittisen johdon kanssa. Parlamentti käsittelee parhaillaan lakialoitetta, joka helpottaa alueiden liittymistä osaksi Venäjää. Yksi kansanäänestys tai paikallisen parlamentin yksinkertainen enemmistö riittää. Tämä on tietenkin jyrkässä ristiriidassa Venäjän aikaisemman ulkopolitiikan kanssa joka on vastustanut kaikkea separatismia. Vuonna 2005 Venäjä kävi rajasopimusneuvotteluja Latvian kanssa ja Latvia halusi Pytalovon piirin takaisin osaksi Latviaa vuoden 1920 rajasopimuksen mukaisesti. Putin kommentoi aihetta näin:

“Tiedättehän, Neuvostoliiton hajoamisen seurauksena Venäjä menetti kymmeniä tuhansia itselleen kuuluvia maita. Mitä sitten, ehdottateko että alkaisimme jakamaan alueita uudestaan? Palautetaan Krim meille, samoin kuin osia entisten Neuvostotasavaltojen alueista ja niin edelleen? Palautetaan sitten Klaipeda meille. Ryhdytään jakamaan alueita uudestaan koko Euroopassa. Haluatteko sitä? Ette varmaankaan.”

Tästä kommentista voisi päätellä, että jos Venäjä ottaa Krimin osakseen, niin Pytalovo, Kaliningrad, Karjala ja Kuriilisaaret, sekä Tshetshenian itsenäisyys ovat taas “pöydällä”. Johtopäätös olisi tietty väärä, koska Venäjän ulkopolitiikalle kansainvälinen laki on sama asia mitä Venäjän laki on maan viranomaisille: Se ei ole kokoelma sääntöjä joiden puitteissa on toimittava, vaan keppihevonen jota tulkitaan ja pannaan täytäntöön siten kuin se sopii parhaiten omiin tarkoituksiin.

Sama periaate koskee vuonna 1994 Budapestissa allekirjoitettua sopimusta, jossa Venäjä, Yhdysvallat ja Iso-Britannia sitoutuvat puolustamaan Ukrainan alueellista koskemattomuutta vastineeksi siitä, ettei Ukraina hanki itselleen ydinaseita. Viime vuoden syyskuussa Vladimir Putin julkaisi pitkän mielipidekirjoituksen The New York Timesissa, jossa varoitti Yhdysvaltoja iskemästä Syyriaan:

“It could undermine multilateral efforts to resolve the Iranian nuclear problem and the Israeli-Palestinian conflict and further destabilize the Middle East and North Africa. It could throw the entire system of international law and order out of balance.”

Venäjän mielestä vuoden 1994 sopimus Ukrainan alueellisesta koskemattomuudesta ei enää päde, koska Ukrainassa on tapahtunut vallankumous, ja Ukrainaa jonka kanssa sopimus allekirjoitettiin ei enää juridisessa mielessä ole olemassa. En lähde ottamaan kantaa Ukainan uuden hallituksen legitimiteettiin, mutta Venäjän tulkinta lähettää hyvin selkeän viestin kaikille maailman maille: Ainoat toimivat turvallisuustakuut on oma ydinase. Valitettavasti Yhdysvallat ja Iso-Britannia (ja sitä kautta EU) ovat mukana tämän viestin lähettämisessä jos Krimin liittämisestä Venäjään seuraa merkittäviä pakotteita.

Krimin anastaminen vieraannuttaa Ukrainan lopullisesti Venäjästä. Kahdet aikaisemmat presidentinvaalit ovat olleet hyvin tiukkoja. Krim on perinteisesti äänestänyt Venäjä-myönteisempää ehdokasta, ja niemimaan irtoamisen seurauksena tällaisen ehdokkaan nouseminen valtaan on äärimmäisen epätodennäköistä. Lisäksi Venäjän käytös on tuonut yhteen sen sekavan ja monimuotoisen opposition joka viimeaikaisten tapahtumien kautta on päässyt valtaan.

Mikään ei toistaiseksi ole lopullista, eikä Venäjän tarvitse ottaa Krimin osaksi valtiotaan. Mutta Venäjän tiedotusvälineissä on viime viikoilla käyty ennennäkemätöntä propagandasotaa, jossa tavanomaisten puolitotuuksien rinnalle ovat tulleet suoranaiset valheet, mikä tekee Krimiltä perääntymisen mahdottomaksi ilman kasvojen menetystä. Propagandasota tekee myös Venäjän ja lännen suhteiden normalisoitumisen vaikeaksi. Lännessä helposti kuvitellaan että propagandan vaikutus on poistettavissa kunhan venäläiselle yleisölle osoitetaan oikeat faktat, minkä jälkeen yhteistyötä voidaan jatkaa kiihkottomasti. Venäjä ei kuitenkaan ole totalitäärinen valtio, eikä se edellytä kansalaisilta propagandan uskomista ja väestön mobilisointia yhteistä uhkaa vastaan. Venäjä on auktoritäärinen maa joka pyrkii ohjaamaan ihmisiä pois politiikasta. Krimin konflikti on hyvin monimutkainen ja monitahoinen, minkä seurauksena myös länsimaisessa mediassa ja joidenkin poliitikkojen lausunnoissa tapahtuu ylilyöntejä. Venäläiset mediat raportoivat kaikista näistä ylilyönneistä innokkaasti, jolloin syntyy kuva lännestä, joka ei pelkästään ole Venäjän geopoliittinen vastustaja tämän konfliktin kohdalla, mutta joukko russophobisia maita, jotka tulevat olemaan maan vihollisia aina. Tämän jälkeen ei ole mitään merkitystä jos venäläisen propagandan valheet paljastuvat. Tavallinen kansalainen toteaa että kaikki valehtelevat, syrjäyttää itsensä poliittisesta elämästä, mutta äänestää silti kerran viidessä vuodessa Putinia, koska hänen aikana palkat ovat nousseet.

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Hodorkovskin vapautus - teoria ja käytäntö.


Uutinen Hodorkovskin armahtamisesta tuli Venäjälle ja muulle maailmalle täytenä yllätyksenä. Erityisesti armahduksen tyyli ja sen jälkeiset tapahtumat pakottivat kaikki Venäjän politiikkaa seuraavat esittämään omat hypoteesinsa vapautuksen syistä. Kertaan tässä tekstissä lyhyesti, mistä Hodorkovskin tapauksessa on kyse, ja käyn läpi muutaman mielestäni uskottavan hypoteesin tapahtumien kulusta ja sen syistä.

Hodorkovski oli hankkinut miljardiomaisuutensa enemmistöosakkaana johtamassaan Jukos-yhtiössä, joka oli 2000-luvun alussa Venäjän tehokkain ja harvinaisen läpinäkyvästi johdettu öljy-yhtiö. Hodorkovski sekaantui kuitenkin liikaa politiikkaan, joten hänet pidätettiin vuonna 2003 ja syytettiin veronkierrosta. Verosuunnittelun ja veronkierron välinen raja on Venäjällä hyvin joustava ja tapauskohtainen. Ne keinot, joista Hodorkovski tuomittiin ensimmäisessä oikeudenkäynnissä, olivat laajassa käytössä myös muissa suuryrityksissä, mutta Kremlille lojaaleja oligarkkeja vastaan ei koskaan nostettu vastaavia syytteitä. Kun ensimmäinen kahdeksan vuoden tuomio alkoi lähestyä loppuaan, häntä syytettiin kavalluksesta ja rahanpesusta. Eli yksinkertaistettuna: Hodorkovski oli ensin varastanut ja myynyt yhtiön öljyn ja jätti vielä verot maksamatta. Se on vähän kuin syyttäisi myymälävarasta sisäfileen varkaudesta ja siitä, ettei tämän sisäfileen jälleenmyynnistä maksettu arvonlisäveroa. Hodorkovski tuomittiin toisella kerralla 12 vuoden vankeuteen, joka kuitenkin yhdistettiin jo vankilassa vietettyyn aikaan. Näin ollen hänen oli määrä vapautua ensi vuoden elokuussa.

Toinen oikeudenkäynti vakuutti ulkomaalaiset päättäjät ja suuren osan venäläisistä siitä, että Hodorkovskin vangitseminen on puhtaasti poliittinen teko. Vuonna 2010 Putin antoi ymmärtää että Hodorkovski on syyllistynyt myös murhien tilaamiseen. Venäjän politiikkaa seuraavien keskuudessa vakiintui konsensus siitä, että niin kauan kuin Putin on vapaana, Hodorkovski pysyy vankilassa. Tätä käsitystä vahvisti  viime vuoden joulukuussa julkitullut syyttäjäviranomaisen tutkinta Hodorkovskin kolmannesta syytteestä. Tähän kuului muun muuassa se, että Hodorkovski rahoitti asiantuntijaryhmää, jonka tavoitteena oli Venäjän lainsäädännön liberalisoiminen. Joo, ei se ole rikos edes Venäjän lakien mukaan, mutta toisaalta lain rikkominen ei ole ehdoton edellytys tuomion saamiseksi.

Putinilta ja Medvedevilta on usein kysytty Hodorkovskin kohtalosta lehdistötilaisuuksissa. Silloin, kun Hodorkovskia ei olla syytetty murhista, häneltä on vaadittu milloin syyllisyyden myöntämistä, milloin pelkkää armahduspyyntöä. Putin on muotoillut asian siten, että pyyntö on välttämätön juridinen osa armahdusprosessia. Hodorkovskin asianajaja, kuten useimmat riippumattomat juristit, ovat päinvastoin olleet sitä mieltä, että presidentti voi halutessaan armahtaa kenet tahansa ilman mitään pyyntöjä. Niinpä Hodorkovski ei ole anonut armahdusta - tähän asti.

Venäjällä on tänä vuonna tehty kaksi armahduslakia. Ensimmäinen, talousrikoksista tuomittujen armahdus, tapahtui liikemiesten oikeusasiamiehen aloitteesta ja sen oli tarkoitus parantaa investointi-ilmapiiriä. Alkuperäisen ehdotuksen mukaan jopa sata tuhatta ihmistä olisi voinut vapautua vankilasta, mutta lopulta sitä karsittiin muun muuassa niin, ettei Hodorkovski tai Navalnyi pääse vapaaksi. Lopulta vain 1300 ihmistä vapautettiin. Samanlaista toiveajattelua esiintyi kun levisi huhuja Venäjän perustuslain 20-vuotispäiväksi suunnitellusta toisesta armahduslaista: jälleen toivottiin yleisesti kymmenien tuhansien vapautumista. Presidentin alainen ihmisoikeusneuvosto teki ehdotuksensa, presidentin kanslia karsi siitä rankalla kädellä, ja lopputuloksena oli laki, jonka perusteella Pussy Riot ja Greenpeace-hassuttelijat pääsevät ilmeisesti vapaiksi, mutta Hodorkovski ei. Kun otetaan huomioon puheet Hodorkovskin kolmannesta syytteestä, sekä se, ettei häntä armahdettu kahden edellisen armahduslain nojalla, voidaan todeta, ettei ollut mitään syytä odottaa hänen vapautumistaan lähitulevaisuudessa.

19. päivä pidetyssä lehdistötilaisuudessa Novaya Gazetan toimittaja kysyi Putinilta Hodorkovskin mahdollisesta kolmannesta syytteestä. Putin sanoi, ettei ole tutustunut asiaan sen tarkemmin, muttei paljastunut päätöstä Hodorkovskin vapauttamisesta. Ehkei hän halunnut antaa mainetta lehdelle, joka on hyvin kriittienen häntä kohtaan. Ehkei hän halunnut viedä kaikkea huomiota lehdistötilaisuudelta, jonka sisältö oli pääosin se, että maakuntien medioiden toimittajat välittivät kysymyksessään lukijoidensa ihailun presidenttiä kohtaan ja pyytävät selvittämään jonkun paikallisen ongelman. Joka tapauksessa, itse paljastus Hodorkovskin armahduksesta tuli ilmi vasta lehdistötilaisuuden jälkeen, kun Putinin luottotoimittajat olivat kerääntyneet hänen ympärilleen ja Lifenewsin toimittaja kysyi Putinilta aiheesta uudestaan. Näin se oli ilmeisesti suunniteltukin, sillä tilaisuuden jälkeen kysymys päätyi Kremlin nettisivujen viralliseen litterointiin.

Tieto tuli kaikille yllätyksenä. Hodorkovskin asianajaja ja hänen perheensä eivät tienneet asiasta mitään. Putin ei ollut vapauttanut Hodorkovskia kymmenen vuoden aikana, kansainvälisestä paineesta huolimatta. Hodorkovski ei ollut pyytänyt armahdusta aikaisemmin, ei ole myöntänyt syyllisyyttään, ja on ollut kriittinen Venäjän poliittista järjestelmää kohtaan niissä harvoissa haastatteluissa, joita häneltä on saatu. Miksi? Miksi nyt?

Aloitan koottujen selitysten listani sillä, että ilmeisesti “Putinin väki” kävi vankilassa uhkailemassa Hodorkovskia uusilla syytteillä ja sopimassa hänen kanssaan joistain ehdoista, joilla hän voi päästä vapaaksi. Jos Hodorkovski olisi itse “kypsynyt” armahdukseen pyytämiseen, hänen sukulaisensa ja asianajajansa olisivat tienneet asiasta. Mutta ilmeisesti häneltä pyydettiin armahduksen pyytämistä. Miksi ja mitkä olivat ehdot?

Virallisten tiedotteiden mukaan Hodorkovski vapautettiin “humanitäärisistä syistä”, tarkemmin sanottuna koska hänen äiti on vakavasti sairas. Ennen vapautumistaan Hodorkovski pyysi, että hänelle tehdään matkustusasikirjat Saksaan, jossa hänen äitinsä saa lääketieteellistä hoitoa. Kuitenkin vapautushetkellä äiti oli Moskovassa ja lensi sieltä tapaamaan poikaansa Saksaan. Hodorkovski itse lensi Saksaan OBO Betterman-yhtiön yksityisellä lentokoneella. Tällä yhtiöllä on lämpimät suhteet Saksan entiseen ulkoministeriin Hans-Dietrich Genscheriin. Juuri vankilasta vapautunut Venäjän kansalainen harvoin saa viisumia Schengen-alueelle muutamassa tunnissa. Vielä harvemmin saksalainen yhtiö osaa varata tällaista henkilöä varten oman yksityiskoneensa, erityisesti kun hänen ennenaikaisesta vapautumisesta ei ollut mitään tietoa vuorokautta aikaisemmin. Mielestäni on todennäköistä, että Hodorkovski vapautettiin Angela Merkelin avustuksella ja vapautumisen ehto oli maanpako Saksaan. Vähän niin kuin Julia Timoshenkon piti päästä saamaan lääkehoitoa Saksaan kun EU ja Ukraina neuvottelivat yhteistyöstä. Tai samalla tavalla kuin kirjailija Aleksander Solzhenitsyn karkotettiin vuonna 1974 Länsi-Saksaan.

Mitä Putin sitten hyötyi tästä? Ensinnäkin, Hodorkovskin vapauttaminen oli ässä hänen hihassaan, jonka “parasta ennen”-päivämäärä lähestyi nopeasti. Venäjän maine maailmalla on huonontunut jatkuvasti Putinin kolmannella kaudella, ja alkoi näyttää pahasti siltä ettei kukaan merkittävä politiikko tulisi Sotshin olympialaisiin patsastelemaan yhteiskuviin. Hodorkovskin kolmas syyte olisi vienyt Venäjän maineen Valko-Venäjän tasolle. Homopropagandalaki ja siihen liittyvä yhteiskunnan asenteiden muutos on lähtenyt jo aikoja sitten lapasesta, eikä Putin voi sille enää mitään. Ukrainaa hän ei voinut EU:lle luovuttaa. Mutta hän yritti pelastaa kaiken mikä pelastettavissa oli vapauttamalla Hodorkovskin, Pussy Riotin ja Greenpeace-aktivistit. Näiden hypoteesien paikkansapitävyyttä voimme tarkastella seuraamalla talviolympialaisia parin kuukauden kuluttua.

Toinen, jossain määrin vastakkainen hypoteesi vapautuksen syistä toteaa, että Sotshin olympialaisten päätavoite on ollut välistävetäminen. Tässä ollaan jo onnistuttu yli odotusten. Kaikki PR-ulkoisvaikutukset kisoista olisivat olleet mukavia, mutta ilmankin voidaan elää. Sen sijaan valtion energiayhtiöiden edut ovat edelleenkin uhattuna, sen jälkeen kun Hodorkovskin johtama Jukos saatettiin konkurssiin ja valtion yhtiöt omivat sen osia. Jukos oli osakeyhtiö ja siinä oli mukana paljon ulkomaalaisia sijoittajia, jotka eivät hyväksy yhtiön kohtaloa.Oikeudenkäynnit ulkomailla jatkuvat tähän päivään saakka, ja se haittaa Venäjän valtion energiayhtiöiden toimintaa. Tämän hypoteesin paikkansapitävyyttä voimme seurata seuraamalla näitä oikeudenkäyntejä, ja sitä, tuleeko Hodorkovski antamaan niissä jonkinnäköisiä todistajanlausuntoja tulevaisuudessa.

Lopuksi on todettava, ettemme todennäköisesti koskaan saa tietää varmuudella Putinin motiiveja. Venäjän autoritäärisessä poliittisessa järjestelmässä hän on kuin vanhan testamentin jumala. Hän voi kirjoittaa sääntöjä kuten “älä tapa” ja tapattaa kaikki Egyptin esikoiset. Tai hän voi käskeä sinut uhraamaan oman lapsesi ja esiintyä armollisena peruuttaessaan käskyn viime hetkellä. Yläasteen yhteiskuntatiedon tunnilla hämmentynyt oppilas saattaa kysyä opettajalta miksi Putin vapautti Hodorkovskin, vaikka syytti tätä aikaisemmin murhista. Ja opettaja hymyilee lämpimästi, taputtaa oppilaan päätä ja toteaa: “Tutkimattomat ovat Putinin tiet, eikä tavallinen kansalainen voi niitä ymmärtää. Mutta se oli kaikki meidän parhaaksi.”