lauantai 11. lokakuuta 2014

Short guide to Russian propaganda.


Well, I’m not going to go through what caused me to write this post in the first place. Instead I’m just going to state some things that need to happen before a western country needs to be worried about it’s safety because of some “news” in Russian media.


  1. Russia is not a monolithic political system. There are a lot of opinions that are allowed to the mass media that not necessarily represent “the official” view of Kremlin/Putin.


  1. Russia, at the moment, is not a totalitarian state. It is an authoritarian state. The point of mass propaganda is not to mobilize people by saying “the West/gays/Ukraine is a threat, and we need your help to fix the world”. The point is to explain the moves that the Russian government does: “the West/gays/Ukraine are a threat, but Putin is on it. Keep calm & stay in the kitchen.”


  1. There is a sort of freedom of speech in Russia, but no freedom of the mass media. You may express very radical opinions as long as you don’t criticize the regime.


  1. Russia at the moment is an absolute monarchy. There is one Czar to rule them all. He has the power to change everything, but he does not have the time or the will to micromanage all of the things. So the low level decisions are left to the feudal lords who are loyal to the Czar, but not to each other. They have a never ending quest to distinguish themselves in the eyes of the Czar by guessing his next move or agenda. The Czar doesn't issue a strategy outlook, because most of the time he just reacts to the current events. The feudal lords tend to overdo their asskissing, because they never get punished for it. On other hand, they might get punished for not showing enough zeal.


  1. Sometimes Russia has organized propaganda wars on some “enemy”. Those are the cases when national TV-stations have very similar news, with very similar words and an identical content. The format is the “two minute hate” described by Orwell, but it actually takes many hours of prime time TV. The two minute hate concept can only have one current enemy and one basic enemy at the time. Right now it’s the Ukraine and US as the primus motor of everything bad. Before Ukraine the current enemy was Estonia and Georgia, but US was always the primus motor. So, as long as the propaganda machine has some other current enemy than country you live in, you’re fine. And trust me, when shit’s about to hit the fan, there’s no chance that you’ll miss it on Russian TV.


  1. There are a lot of negative things said about other countries on Russian TV, but the aim of those words is mostly propaganda for home audiences. 72% of Russians don’t have a passport that would allow them to travel outside the country, so they really don’t know any better than they did back in Soviet times. Sometimes the propaganda machine chooses some country to be the champion of the Russian interests, like Finland has been displayed recently. Sometimes the propaganda will just take an aim at some country with no motive besides showing home public that the West is an decadent place, like with all the child custody issues with Norway, Finland, US and France have had. These “news” are irrelevant from the viewpoint of security policy.


So, what are the conclusions we can make based on these six points? First of all, most of the garbage seen in Russian mass media is solely aimed to “inner markets” with no applications abroad. And there are three things that Russian propaganda does when you should get worried:


  1. Some bad things are said about your country on public TV and the narrative is repeated few days in the row. 88% of Russians rely on the TV as main news resource.
  2. More than one national TV-broadcaster shows pretty much the same negative story about your country as the number two evil in the world right now. Single TV channel can overdo its asskissing to the regime, but a full blown coverage is always organized from the Kremlin.
  3. Official spokespersons of the Kremlin confirm the “news”. Persons like the foreign minister Lavrov or Putin's spokesman Peskov use exactly the same expressions that the TV has used before, like “Kiev’s junta”. This is the most important condition. Without this, all propaganda should be assumed to be aimed at internal use.


Stay frosty, but don’t overreact.

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Lyhyt opas venäläisen median tulkintaan

Eilen suomalaisessa sosiaalisessa mediassa ja myöhemmin iltapäivälehtien sivuilla lähti leviämään venäläisen lehden “uutinen” jonka mukaan Suomi haluaisi liittyä Venäjään. Jotkut tulkitsivat tämän suomalaisvastaiseksi propagandaksi. Tässä tekstissä yritän antaa yleiset ohjeet venäläismedian tulkintaan ja siihen, milloin suomalaisten pitäisi olla oikeasti huolissaan.

Ensinnäkin tästä “uutisesta”, jonka otsikko on “Suomi haluaa liittyä Venäjään”. On huomattava millaisesta lehdestä on kyse. Kun etusivun otsikkona on “Moskova voi yhdellä siirrolla tuhota eurooppalaisen autoteollisuuden” on helppoa ymmärtää miltä viemäriltä päin tuulee. Uutinen Suomen halusta liittyä Venäjän tuli minulle vastaan ensimmäisen kerran noin vuosi sitten venäläisen tuttavan facebook-sivulta. Lähdin jo tuolloin tutkimaan mistä on kyse, ja paljastui jutun pohjautuvan Hannu Krogeruksen Suomen Kuvalehdessä julkaistuun mielipiteeseen jonka otsikkona on “Voisiko Suomi olla Venäjän Hong Kong”. Jutussa ei mainita sanallakaan siitä, että Suomen pitäisi olla osa Venäjää, mutta monitulkintainen otsikko riitti venäläislehdelle vetämään johtopäätökset.

Monet ovat viime aikoina olleet aidosti huolestuneita Venäjän toimista ja näiden toimien implikaatioista Suomelle. Huolestuminen on ollut mielestäni aiheellista, mutta tähän yksittäiseen uutiseen ei tarvitse ylireagoida. Selostaakseni miksi olen tätä mieltä minun on avattava miten Venäjä ja sen media toimii.

1. Venäjä ei ole monoliittinen. Venäjällä on paljon erilaisia mielipiteitä, joista monet ovat Suomesta päin katsottuna “Putinista huonompaan suuntaan”.

2. Venäjä ei ole (toistaiseksi) totalitäärinen valtio, se on autoritäärinen. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että ihmiset saavat ajatella mitä tahansa, kunhan lausuvat ajatuksensa ääneen ainoastaan keittiössä. Propagandan tarkoitus ei ole sanoa “Venäjää uhkaavat fasistit/homot/länsi, joten teidän kaikkien on taisteltava heitä vastaan”. Sen tarkoitus on sanoa: “Venäjää uhkaavat fasistit/homot/länsi, mutta ei huolta, Putin hoitaa homman, pysykää keittiössä.”

3. Venäjällä on eräänlainen sananvapaus, muttei käytännössä lehdistön vapautta. Voit esittää kuinka kärkeviä mielipiteitä tahansa, kunhan et kritisoi valtaa pitäviä. Kaikki esitetyt ajatukset eivät ole ”valtion virallista linjaa”.

4. Venäjä on feodaalinen yhteiskunta jossa on yksi tsaari. Tsaarilla on valtaa kaikkeen, mutta hänellä ei ole aikaa tai kiinnostusta puuttua kaikkeen. Feodaalisen järjestelmän alemmilla portailla on toimijoita, jotka yrittävät mielistellä tsaaria sanomalla ääneen asioita, joiden he luulevat ilahduttavan häntä, ja sitä kautta hyödyttävän lausujan urakehitystä tulevaisuudessa. Mutta kukaan ei oikeasti tiedä tarkkaan mitä tsaari ajattelee. Heidän lausunnot ovat useimmiten ylilyöntejä, jotka eivät johda mihinkään. Toisaalta liiallisesta mielistelystä ei rangaista, joten miksipä ei?

5. Venäjällä on myös ylhäältäpäin järjestettyjä propagandasotia. Näille sodille on tyypillistä se, että kaikki valtiolliset TV-kanavat toistavat samaa sanomaa. Keinona on Orwellin kuvaama kahden minuutin viha, joka nähdään jokaisena iltana uutislähetyksessä. Tähän vihaan mahtuu vain yksi vihollinen ja yksi salakavala taustatekijä kerrallaan. Aikaisemmin kohteena ovat olleet Viro ja Georgia, tällä hetkellä se on Ukraina. Taustatekijänä on aina Yhdysvallat. Jos Suomi olisi kahden minuutin vihan kohteena, se ei jäisi meiltä huomaamatta.

6. Venäjällä julkaistaan paljon uutisia, jotka viittaavat ulkomaihin, mutta joiden ainoa tarkoitus on sisäinen propaganda. Viimeaikainen esimerkki on se, että Suomi esitetään Unkarin ja Slovakian rinnalla EU:n talouspakotteiden kovimpana vastustajana eli eräänlaisena Venäjän ystävänä. Tällä ei ole mitään totuuspohjaa, mutta ei sillä tarvitsekaan olla. Se menee sisäiseen käyttöön. Joskus Suomi esiintyy negatiivisessa valossa, kuten lapsiasiakiistojen yhteydessä. Näillä uutisilla ei ole mitään väliä, koska heidän kohderyhmä ovat ne 72% venäläisistä joilla ei ole ulkomaanpassia ja jotka eivät ole koskaan käyneet lännessä. Näiden sisäiseen käyttöön tarkoitettujen uutisten ainoa päämäärä on vahvistaa vallassaoloevien kannatusta. Ulkopuolisten maiden turvallisuuspolitiikan näkökulmasta niillä on hyvin vähän merkitystä.

Eli mitkä ovat johtopäätökset näiden kuuden kohdan perusteella? Uutinen Suomen halusta liittyä Venäjään on täysin yhdentekevä. Uutispäivä on ollut venäläisen median mielestä köyhä, koska separatistien tulitaukosopimuksen rikkomisesta ei ole voinut uutisoida, mutta Venäjän ja muun maailman vastakkainasettelu on edelleen agendalla. Joten käyttöön otettiin vuosia vanha uutinen, joka osoittaa sisäisille markkinoille, että Venäjällä on muitakin ystäviä kuin Venezuela, Pohjois-Korea ja Iran.

Milloin sitten on syytä huolestua venäläisen median uutisoinnista? Vaaraan tunnistaminen on kolme kohtaa:

1. Juttu on televisiossa. 88%:lle venäläisistä uutisten päälähde on televisio.

2. Useampi kuin yksi valtiollinen tv-kanava näyttää jutun. Yksittäinen kanava voi sooloilla, mutta samanaikaisesti esitetty mustamaalauskampanja kahdella tai useammalla tv-kanavalla on järjestetty.

3. Valtion johto vahvistaa / tukee toimillaan mustamaalauskampanjaa. Tähän kategoriaan menevät Putinin / Peskovin lausunnot asiasta. Ilman kolmatta kohtaa jokaisen jutun voi olettaa olevan suunnattu sisäiseen käyttöön.

Pysytään valppaina. Ei ylireagoida.

tiistai 26. elokuuta 2014

Tarina eräästä venäläisestä sotilaasta.

Ukraina on syyttänyt Venäjää sotilaallisesta läsnäolosta alueellaan jo pitkään. Tänään Anatoly Vorobey julkaisi facebookissa oman koosteensa erään sotilaan tarinasta, jonka väitettiin kuolleen Ukrainan alueella. Käänsin tämän tekstin teille luettavaksi. Jokainen voi sitten itse päätellä onko Ukrainassa Venäläisiä sotilaita, vai onko tämä taas yksi esimerkki modernin sodankäynnin some-rintamasta. Olen käännöksessä pyrkinyt säilyttämään alkuperäisen kirjoitusasun, omat lisäykset on kursivoitu.

“Oksana Kichatkinan tarina ei jätä minua rauhaan, tärisen.

Leonid Kichatkin oli henkilö numero 15 iltavahvuuslaskennan pöytäkirjassa Pskovilaisessa maahanlaskukomppaniassa. Ukrainalaiset sotilaat löysivät pöytäkirjan vallatusta BMD-2 miehistönkuljetusvaunusta. Hän on luutnantti (korjaus: kersantti) ja hänen VKontakte (venäläinen facebook-klooni) profiilin mukaan hän oli 30-vuotias. Tämä profiili ei ollut aluksi niissä listoissa jotka alkoivat kiertää netissä kun pöytäkirja julkaistiin.
http://en.inforesist.org/soldiers-of-the-ukrainian-army-captured-a-russian-bmd-2-with-documents-near-lutuhino/

Mutta sitten, lauantaina myöhään illalla, joku huomasi, että Leonidin sivustolla ilmestyi ilmoitus hänen vaimonsa nimissä, ja se levisi netissä kulovalkean tavoin. Sivulla luki:

“rakkaat ystävät! Leonid kuoli hautajaiset maanantaina klo 10 muistotilaisuus Vybutahissa.Ketkä haluavat jättää hyvästit hänelle tulkaa paikalle näemme ilolla kaikki. Jos jotain minun puhelinnumero [...] Vaimo Oksana”

(tässä on kuvakaappaus sivusta: http://ic.pics.livejournal.com/avva/111931/65516/65516_original.png

Samaan aikaan vaimon omalta sivustolta oli sanoja surusta ja hautajaisista. Hän vaihtoi profiilikuvakseen kuvan miehestään:
https://archive.today/KlOeO

21.8.2014 16.50: Rakastan kovasti ja odotan!!!!!!

22.8.2014 06.46: Elämä pysähtyi!!!!

22.8.2014 10.55: kun Leonid tuodaan kerron kaikille jotta voivat jättää hyvästit

23.8.2014 11.21: maanantaina vybutahissa hautajaiset klo 11…

Svetlana Viktorovnan sivulla, joka oli Leonidin ja Oksanan “best friends”-listalla (todennäköisesti hän on Oksanan äiti, mutta en ole varma), ilmestyi myöskin muistovalokuva ja runo siitä kuinka hieno ihminen hän oli. En ala tässä siteeraamaan näitä yksinkertaisia runoja, katsokaa arkistosta jos teitä kiinnostaa:
https://archive.today/xfxOO

Seuraavana päivänä, sunnuntaina, tragedia alkoi silmiemme edessä muuttua joksikin farssia muistuttavaksi.

Päivällä Leonidin VKontakte-sivusto poistettiin, samoin kuin hänen profiili toisessa sosiaalisessa mediassa. Suunnilleen samaan aikaan Oksana Kichatkina (tai joku toinen, jolla oli pääsy hänen käyttäjätililleen) poisti kaikki suruviestit sivultaan ja kirjoitti: “mieheni on elossa ja terve ja tällä hetkellä vietämme tyttäremme kastajaisia”. Tämä kirjoitus on siellä nytkin (maanantai 29.8.) ja Oksana ei ole kirjautunut tililleen siitä lähtien kun tämä päivitys julkaistiin neljältä päivällä sunnuntaina.

Samana päivänä kaksi eri henkilöä ilmoittivat saaneensa yhteyden Oksanaan puhelimitse numerosta, joka ilmoitettiin päivityksessä, joka kertoi Leonidin hautajaisista (kuvakaappaus ylempänä), ja puhuneensa Oksanan ja elävän Leonidin kanssa. Tästä kirjoitti Twitterissä @vasyunin. Aluksi hän kirjoitti: “puhuin äsken “kuolleen pskovilaisen laskuvarjojääkärin kanssa””, sitten lisäsi:
“kuolleesta laskuvarjojääkäristä Pskovista”: Leonid ja Oksana vakuuttavat olevansa elossa ja pyytävät olla soittamatta
https://twitter.com/vasyunin/status/503543434628833280

Suunnilleen samaan aikaan toimittaja Maksim Sereda nauhoitti (Skypen välityksellä) ja latasi VKontakte-palveluun keskustelunsa Oksanan ja Leonidin kanssa (hänen sanojensa mukaan, heidän sanojensa mukaan)
https://vk.com/page-19279447_48589321

Nauhoitus on 4 minuuttia ja 11 sekunttia pitkä. Siinä aluksi vastaa pieni tyttö, sitten luuriin tarttuu Oksana, joka ehdottaa että soittaja puhuu aviomiehelle suoraan, sitten puhuu Leonid, joka ei osoita kuullensa aikaisemmin huhuista hänen kuolemastaan, mutta ei erityisesti ihmettele asiaa, sanoo kyseessä olevan väärinkäsitys, ja että hän on terve ja elossa. Sereda kirjoitti myöhemmin VKontaktissa että seuraavassa puhelussa (jota hän ei ladannut nettiin) Oksana ja Leonid väittivät että heidän käyttäjätilit oli hakkeroitu.

Kaiken tämän aikana Svetlana Viktorovnan sivulla oli edelleen suruteksti, runo ja Leonidin kuva. Paljon myöhemmin, suunnilleen 23 aikoihin, tämäkin päivitys katosi.

Näin. Eli versio, joka tulee mieleen näiden uutisten jälkeen on se, että joku hakkeroi Leonidin ja Oksanan käyttäjätilin, kirjoitti Leonidin seinälle vaimon nimissä (puhelinnumeron hakkeri sai tietää esimerkiksi käyttäjätilin tiedoista), kirjoitti suruviestit Oksanan seinälle, laittoi tämän kaiken kiertämään nettiin, ja kaikki tämä vain todistaakseen että Kichatkin on kuollut, kun tosiasiassa hän on elossa, voi hyvin, eikä muutenkaan ollut Ukrainassa vaan juhlii tyttärensä kastajaisia. Mutta jäljelle jää epäilyjä. Miksi tehdä kaiken tämän, jos Kichatkin on tosiasiassa elossa, pystyy todistamaan tämän helposti ja näin paljastaa väärennöksen? Miksi Svetlana Viktorovnan sivulla oli suruviesti? Miksi hakkeri ilmoitti Oksanan oikean puhelinnumeron kun tämä ei tue väärennöstä millään tavalla, päinvastoin? Jne, paljon muita yksityiskohtia.

Kuitenkin kallistuin tämän version puolelle, koska vaihtoehtoinen versio vaikutti kauhistuttavalta. Kuvitelkaa: jonkun (me ymmärrämme kenen) piti painostaa Oksana Kichatkinia poistamaan tekstit sivultaan ja kirjoittaa valheita siitä, että hänen miehensä on elossa, ja sitten vielä järjestää asiat niin että (puhelunsiirron avulla tai muuten vain puhelimen anastamisella) jotkut ohjeistetut ihmiset vastaisivat puheluihin Leonidin ja Oksanan nimissä… Ja mitä varten tämä kaikki olisi? Uusia valokuvia ei kuitenkaan tule, kuinka kauan ihmisen kuoleman voi pimittää? Tästä tulee jo jonkinlainen salaliittoteoria, minä en yksinkertaisesti uskonut sitä.

...Ja sitten tänään ilmestyi uutisia siitä, että Pskovissa, tarkemmin Vybutahissa, niin kuin oli ilmoitettu, oli vietetty laskuvarjojääkärien hautajaisia, ja näytetty kuvia Kichatkinin ja Osilovin haudoista (Osilovista ei aikaisemmin ole ollut mainintaa missään).
http://slon.ru/fast/russia/v-pskove-proshli-zakrytye-pokhorony-mestnykh-desantnikov-1147710.xhtml

(Lisätty myöhemmin: valokuvat haudoista -
http://slon.ru/fast/russia/opublikovany-fotografii-s-mesta-pokhoron-pskovskikh-desantnikov-1147803.xhtml)

Mikä olisi voinut saada perheen suostumaan Kichatkinin kuoleman peittelyyn? Minulle sanottiin eilen, kun väitteli asiasta Vkontaktissa, mutta minä en halunnut uskoa - kaikki tämä on banaalia, helposti tehtävissä, väitetään että leskeneläkettä maksetaan vain jos perhe on hiljaa ja peittelee, tai sitten lupasivat lisäkorvauksia. No, ehkä näin. Tai jos haluatte erikoisemman version, voin sellaisen esittää. Oksanalla on poika (eri avioliitosta), joka on jo aikuinen, ja joka nyt on varusmiehenä. Voitte viimeistellä tämän version itse. En tiedä mitä tapahtui oikeasti ja tuskin tulen koskaan tietämään.”

Tähän päättyi meidän tarina. Voisin itse ehdottaa kaksi vaihtoehtoa miten tähän voi suhtautua:

1.Tämä kaikki on joku eeppinen väärinkäsitys.

2. Tämä on kaikki osa isoa (todennäköisesti USA:n järjestämää) salaliittoa, jossa ovat mukana Ukrainan armeija, sekä kaksi yleensä luotettavaa ja riippumatonta venäläistä mediaa. Salaliiton tavoite saattaa olla lopulta tuoda GMO-elintarvikkeet suomalaisten ruokapöytään.

3. Tom Packalen, ota koppi.

maanantai 18. elokuuta 2014

Venäjän pikkuinvaasio

Tänä viikonloppuna saimme seurata Venäjän avustussaattueen epämääräistä matkaa kohti Ukrainaa. Saattue jäi rajalle, mutta brittiläiset toimittajat todistivat sotilassaattueen ylittävän rajan. Avustussaattuetta on epäilty Troijan hevoseksi, ja kun uutinen rajanylityksestä levisi, kysyttiin onko tämä nyt se invaasio? Minulle on esitetty tämä kysymys useaan kertaan viikonlopun aikana, ja täytyy myöntää etten oikein osaa vastata siihen lyhyesti.

Tämä oli osa invaasiota jota on jatkunut jo pitkään. Brittiläiset toimittajat kommentoivat näkemäänsä toteamalla että vaikka joukko-osasto Venäjän armeijaa ylitti rajan, tämä ei tuntunut invaasiolta koska se tehtiin niin tottuneesti ja arkipäiväisesti. Niinpä, Venäjä on lähettänyt vapaaehtoisia ja sotilaskalustoa rajan yli jo pitkään. Separatistien johto koostuu pitkälti venäläisistä, joilla ei ole aikaisemmin ollut mitään yhteyttä alueeseen. Terijoen hallituksen jäsenet olivat sentään syntyneet Suomessa.

Separatistien aseistaminen olisi Ukrainalle riittävä casus belli, sodan aiheuttanut teko, Venäjä vastaan. Kyse ei ole koskaan ollut Ukrainan sisäisestä konfliktista. Mutta kun minulta ollaan kysytty invaasiosta, kysyjät ovat todennäköisesti tarkoittaneet sitä, ryhtyykö Venäjä avoimeen ja täysimittaiseen hyökkäykseen Ukrainaa vastaan. Vielä toukokuussa olisin vastannut että todennäköisesti kyllä, nyt olen eri mieltä.

Venäjä on pitänyt jatkuvasti joukkojaan rajalla 20-40 tuhannen hengen vahvuisena. Ehkä täysimittainen ja avoin hyökkäys oli jossain vaiheessa mahdollinen, eikä se varmasti ole poissuljettu nytkään. Avustussaattuetta ja sitä vastaan järjestettävää provokaatiota on epäilty Venäjän yritykseksi hankkia oikeutusta sotatoimille. Krimin miehityksen alkaessa Putin valehteli ensin avoimesti ettei paikalla ole venäläisiä sotilaita vaikka asia oli kaikille täysin selvä. Luottamus Venäjän sanoihin on menetetty täysin, joten kaikki yritykset hankkia kansainvälisesti tunnustettua oikeutusta sotatoimille olisivat täysin turhia. Sisäisen propagandan käyttöön tarkoitettua oikeutusta ei oltaisi lähdetty tekemään näin suurella budjetilla. Venäjä on jatkuvasti syyttänyt Ukrainaa tykistöiskuista rajanylityspaikoille ja Venäjän maaperälle. Tarvittaessa tällainen syytös on kaikki mitä Venäjä tarvitsee.

Ilmeisesti avustussaattue on vain avustussaattue. Sen tärkein funktio on olla PR-tempaus. Rekat ovat käytännössä tyhjiä, mutta kolmensadan rekan saattue näyttää televisiokuvissa paremmalta. Mutta myös kiihtyneet huhut tulevasta täysimittaisesta hyökkäyksestä ovat Venäjän edun mukaisia. Separatistit ovat tällä hetkellä tappioasemassa. Paikalliset eivät tue heitä: miljoonan ihmisen Donetskin kaupungista separatistit saivat alle tuhat vapaaehtoista joukkoihinsa. Separatistien taktiikan peruspilari on puolustuksen rakentaminen asutuskeskuksiin, mutta pakolaisvirtojen lisääntyessä heidän ihmiskilpensä ohenee. Jos asiat etenevät jatkossa niin kuin nyt, separatisteilla on enää muutama kuukausi aikaa sotilaalliseen tappioon. Venäjä jatkaa täysmittaisen invaasion valmistelujen näyttämistä kahdesta syystä. Ensinnäkin se sitoo Ukrainalaisia joukkoja ja toiseksi se ylläpitää separatistien taistelutahtoa. Konflikti loppuisi samana päivänä kun Venäjä lopettaisi tukensa separatisteille ja vetäisi joukkonsa kauas rajalta.

Venäjä ei nähtävästi halua miehittää Itä-Ukrainaa koska ulkopoliittinen, sotilaallinen ja taloudellinen hinta olisi liian kallis. Venäjä haluaa jäädyttää konfliktin niin, että osa Ukrainan maaperästä olisi jatkuvasti kapinallisten hallussa Tämä antaisi Venäjälle käytännössä veto-oikeuden maan EU- ja NATO-pyrkimyksiin. Siksi Venäjä ei ole tunnustanut Donetskin ja Luhanskin valtioiden olemassaoloa.  Lännen johtohahmot sekä Suomen pääministerit ja ulkoministeri ovat kommentoineet Ukrainan konfliktia ja Venäjän roolia siinä yllättävän selkäsanaisesti, mutta he sanovat aina että konflikti on lopetettava neuvotteluteitse. Niin poliitikot aina tekevät, neuvotteleminen on heidän koko keinovalikoima. Itseasiassa Venäjäkin haluaisi jäädyttää konfliktin niin että se otetaan mukaan neuvottelupöytään Ukrainan asioista ja sen “erityisintressit” tunnustetaan. Tämä on Lännelle ongelmallista kahdesta syystä: Lupausten antaminen koskien Ukrainan EU- tai NATO-jäsenyyttä on maan suvereniteetin vastaista, ja mieluinen neuvottelulopputulos Venäjälle antaa sille kannustimen järjestää konflikteja muissa naapurimaissa. Toistaiseksi Länsi ei ole suostunut tällaisiin neuvotteluihin, ja tarkoittanevat “neuvotteluratkaisulla” kapinallisten aseista riisumista ja venäjän kielen aseman turvaavat pykälät Ukrainan lainsäädännössä. Tämä ei separatisteille tai Venäjälle riitä, koska kukaan ei aloita sotaa pelkästään kielilainsäädännön takia. Ja mihin neuvotteluihin separatistit voisivat edes ryhtyä jos he vakavissaan väittävät että Ukrainan valtio on fasistijuntta?

Koska osapuolten tavoitteissa on niin suuria eroja, mitään neuvotteluratkaisua emme tule näkemään. Venäjä kiihdyttää omaa aseellista apuaan separatisteille yrittäessään säilyttää heillä joitain alueita edes Ukrainan ennenaikaisten parlamenttivaalien yli. Uutiset siviilien kuolemasta eivät ole loppumassa lähiaikoina.

maanantai 2. kesäkuuta 2014

Itä-Ukrainan uskomattomat kansanäänestykset

11. toukokuuta Donetskin ja Luganskin alueella pidettiin kansanäänestykset, jotka johtivat alueiden itsenäisyysjulistuksiin. Kansainvälinen yhteisö ei tunnustanut vaaleja, koska ne olivat vastoin kansainvälistä oikeutta ja Ukrainan omaa lainsäädäntöä. Jätetäänpä hetkeksi juridiikan koukerot syrjään ja sovelletaan tilastotiedettä sekä “maalaisjärkeä” äänestyksen tuloksiin. Tapahtuiko ääntenlaskennassa räikeitä virheitä? Ei tapahtunut, sillä kukaan ei edes vaivautunut laskemaan ääniä.

Itsejulistetun Donetskin kansantasavallan keskusvaalilautakunnan puheenjohtaja Roman Ljagin ilmoitti alueen kansanäänestyksen tulokset klo 23.30 eli puolitoista tuntia äänestyspaikkojen suljettua: 89,7% itsenäisyyden puolesta, 10,19% vastaan ja 0,74% mitätöityä ääntä. Yhteensä 100,63%. Seuraavan päivän tiedotustilaisuudessa lukemat pysyivät samoina. Ljagin, joka ilmeisesti pätevöityi vaalilautakunnan puheenjohtajaksi yhteenlaskutaitojensa ansiosta, alkoi epäröimään, mutta vieressä istunut kansantasavallan johtaja Pushilin vahvisti, että puolesta-lukema on juuri 89,7 eikä 89,07. Mitätöityjen äänestyslippujen absoluuttiseksi määräksi ilmoitettiin 2534 ääntä, mikä oli äänestäneiden määrän perusteella 0,1% äänistä, vaikka virallisissa tuloksissa hylättyjen äänten osuus oli edelleen 0,74%.

En jaksa nyt puuttua kaikkiin virheisiin, joita virallisissa vaalituloksissa oli - ovathan yhteenlasku-, jakolasku- ja pyöristyssäännöt tunnetusti vaikeita asioita. Haluaisin vain onnitella Donetskin kansantasavallan keskusvaalilautakuntaa uskomattomasta suorituksesta. He saivat pidettyä kansanäänestyksen vaikeissa olosuhteissa ja “laskivat” yli 2,5 miljoona ääntä alle puolessatoista tunnissa. Erityismaininnan saavat Mariupolin ääntenlaskijat, jotka myös ehtivät laskea kaupungin neljässä äänestyspisteessä annetut 150 000 ääntä alle kahdessa tunnissa. Vertailun vuoksi: Helsingissä oli eurovaaleissa yli 160 äänestyspaikkaa, mutta tuloksia joutui odottamaan yli puolenyön. Meillä on paljon opittavaa.

Entäs Luhanskin alueen vaalit? Tällä videolla itsejulistetun Luhanskin kansantasavallan keskusvaalilautakunta kertoo vaalitilastoja:

äänioikeutettuja: 1 807 739
annetut äänet: 1 359 420
mitätöidyt äänet: 10 060
lasketut äänet 1 349 360
äänet puolesta: 1 298 084
äänet vastaan: 51 276

Lasketaanpas sitten vähän:

äänestysaktivisuus = 1349420/1807739 = 75,2000%
puolesta äänestäneet = 1298084/1349360 = 96,2000%
vastaan äänestäneet = 51276/1349360 = 3,8000%
mitätöidyt äänet = 10060/1359420 = 0,7400%

Kylläpäs tuli nättejä lukuja, joten päätin ilmoittaa prosenttiosuudet neljän desimaalin tarkkuudella. Näin nättejä lukuja esiintyy yleensä vain keksittynä, vaikkapa matematiikan kokeessa. Luhanskin vaaliviranomaisten toiminta on ihailtavaa. Äänestyspaikoille jaettiin äänestyspäivänä tismalleen yhtä monta äänestyslipuketta kuin oli äänestäjiä - ihan kuin äänestysaktiivisuus olisi ollut etukäteen tiedossa! Äänestyspaikoilla oli myös tiukka kuri: Yhtään äänestyslipuketta ei hävinnyt eikä kukaan ääntenlaskijoista tehnyt virhettäkään: äänestysuurnista löydettiin yhtä monta lipuketta kuin äänestäjille oli annettu. Toisaalta vaalivirkailijat ilmeisesti unohtivat ne yli 15 tuhatta äänestäjää, jotka äänestivät äänestyspaikkojen ulkopuolella (vanhukset, sairaalat jne.), sillä ilmoitettu vaalitulos täsmää ainoastaan äänestyspaikkojen tulosten kanssa. Jännästi Donetskin ja Luhanskin hylättyjen äänien osuus oli molemmilla 0,74%

Venäjä tietenkin tunnusti Itä-Ukrainan kansanäänestyksien tulokset, vaalimenetelmät olivat niin tutun oloisia. Venäjän reaktiota Ukrainan presidentinvaaleihin saamme odottaa vielä pitkään.

Aiheesta on ensimmäisenä kirjoittanut Aleksander Kireev, mutta olen tarkistanut hänen lukunsa ja laskelmat alkuperäisistä lähteistä/taskulaskimella.


sunnuntai 18. toukokuuta 2014

Ukrainan kriisi energian ja talouden näkökulmasta


Ennen nykyistä kriisiä Ukraina ylitti uutiskynnyksen ainoastaan maakaasusta puhuttaessa. Yritän tässä tekstissä lyhyesti kertoa miksi Ukraina on riippuvainen kaasusta, miksi Venäjä haluaa periä siltä Euroopan kalleinta kaasun hintaa ja miten talous vaikuttaa nykyiseen kriisiin.
Ukrainan oma kaasuntuotanto alkoi pian sen jälkeen, kun maan itäosat valloitettiin takaisin natsi-Saksalta. Tuotanto kasvoi nopeasti. Ukrainan kaasuntuotannon kultakautena 1960-1970 maa tuotti lähes kolmasosan koko Neuvostoliiton kaasusta. Kaasuntuotantoa vaivasivat kuitenkin samat ongelmat kuin muutakin Neuvostoliiton taloutta: tuotanto pyrittiin maksimoimaan eikä optimoimaan. Kaasun ja öljyn kohdalla tämä tarkoitti kenttien liian nopeaa käyttöä. Yksinkertaistettuna voidaan ajatella, että maakaasu on maan alla oleva kupla. Mitä nopeammin kuplan haluaa tyhjäksi, sitä enemmän on investoitava porauslaitteisiin ja kaasuputkiin. Nämä tuotantonopeutta kasvattavat investoinnit ovat kalliita, mutta eivät kasvata kaasun määrää. Samaan aikaan nopea tuotantotahti synnyttää riippuvuuden halpaan raaka-aineeseen ja pakottaa investoimaan huomattavia summia uusien kenttien löytämiseen, jotta tämä riippuvuus voidaan tyydyttää.
Juuri näin kävi Ukrainassa. Alueelle rakennettiin useita kaasua tai sen avulla tuotettua energiaa käyttäviä tehtaita ja tähän liittyvä putkiverkosto. Oma kaasuntuotanto alkoi kuitenkin laskemaan nopeasti vuoden 1977 jälkeen. Vuonna 1980 maa tuotti enää 12 % Neuvostoliiton kaasuntuotannosta ja vuoteen 1994 mennessä tuotanto supistui 73 % huipustaan. Tehtaita ei kuitenkaan siirretty vaan niitä ylläpidettiin tuontikaasulla. Kaasuputkistoa myös jatkettiin länteen ja juuri tästä syystä suurin osa Venäjän kaasunviennistä EU:hun on toistaiseksi kulkenut Ukrainan kautta.
Ukraina muuttui itsenäiseksi valtioksi vuonna 1991. Oma kaasuntuotanto on vakiintunut itsenäisyyden aikana noin kahteenkymmeneen miljardiin kuutiometriin vuodessa, mikä vastaa noin kolmasosaa maan kokonaiskulutuksesta. Loput kaasusta ostettiin Venäjältä sopimuksella, jossa vakiohinta oli 50$/tcm (tcm=tuhat kuutiometriä). Länsimaille Venäjä myi kaasua hintaan joka oli sidottu öljyn hintaan, ja kun öljy alkoi kallistua 2000-luvulla, Ukrainan sopimus alkoi näyttää yhä paremmalta. Vuonna 2005 Eurooppa maksoi kaasustaan lähes neljä kertaa enemmän kuin Ukraina, ja vuoden 2004 oranssivallankumouksen jälkeen Venäjällä oli hyvin vähän syitä subventoida Ukrainan taloutta polkumyyntikaasulla. He halusivat Ukrainan maksavan kaasustaan markkinahintaa.
Totta puhuen, vaikka olisin kuinka Ukrainan puolella, en keksi yhtään hyvää syytä miksi Ukrainan pitäisi maksaa jotain muuta kuin markkinahintaa. Asia ei kuitenkaan ole aivan yksinkertainen. Jokaisella putkella on alku ja loppu, niiden päädyissä on yksi tuottaja ja yksi kuluttaja. Mistään markkinoista ei siis ole kyse, vaan kaikki hinnat perustuvat kahden päädyn sopimuksiin. Venäjä on hinnoitellut kaasunsa osittain poliittisin perustein. Millään muulla tavoin ei voida selittää miksi Venäjän maakaasu on toistaiseksi ollut Euroopan kalleinta Liettuassa samaan aikaan kun vieressä oleva Valko-Venäjä maksaa vain murto-osan tästä hinnasta.
Ukrainalla oli myös valttikortti: lähes kaikki Venäjän kaasunvienti kulki maan läpi ja jos sopimusta lähdettäisiin muuttamaan, Ukraina voisi vaatia kaasun siirtohinnan vastaavanlaista nousua. Neuvotteluja Venäjän Gazpromin ja Ukrainan Naftogazin kanssa käytiin vuodesta 2000 lähtien jatkuvasti, mutta mikään sopimus ei tuntunut pitävän, vaan veloista ja hallintomuodoista piti sopia aina uudestaan. Vuonna 2005 voimassa olleessa sopimuksessa suurin osa Ukrainan kaasuntuonnista oli Venäjän kautta kuljetettua Turkmenistanin kaasua ja loput kaasusta saatiin Venäjältä siirtohintojen vastineena. Vuoden lopussa Gazprom ja Turkmenistan sopivat, että jatkossa Turkmenistan myy kaiken Eurooppaan menevän kaasunsa suoraan Gazpromille (rehellisyyden nimissä on sanottava, että Turkmenistanilla oli kaikki syyt välttää ukrainalaisia kaasukaupoissa). Vuodenvaihteessa Venäjä syytti Ukrainaa Euroopalle tarkoitetun kaasun varastamisesta ja sulki hanat. Neljän päivän päästä maat pääsevät sopimukseen, jonka mukaan Ukrainan kaasun hinta nousee asteittain 180$/tcm vuoteen 2008 loppuun mennessä. Samalla perustetaan yhteisyritys UkrGazEnergo hoitamaan maiden välistä kaasukauppaa ja toimimaan jälleen yhtenä muistutuksena slaavien täydellisestä kykenemättömyydestä käyttää mielikuvitusta yritystensä nimeämisessä.
Tämäkään sopimus ei osapuolia tyydyttänyt, vaan neuvotteluja Ukrainan veloista ja välikäsien asemasta käytiin jatkuvasti. Vuoden 2009 alussa tilanne taas kärjistyi ja Venäjä katkaisi kaasutoimitukset Ukrainalle. Ukraina alkoi ilmeisesti ottaa Euroopalle tarkoitettua kaasua omaan käyttöön, joten Venäjä katkaisi kaikki toimitukset Ukrainan kautta. Lähes kolmen viikon väännön jälkeen maat pääsivät sopimukseen. Uudessa sopimuksessa Ukrainan kaasulle määrättiin perushinnaksi 450$/tcm, mutta siihen sai alennusta joka määrittyi kerran kvartaaleissa. Käytännössä vuoden 2009 alun hinta oli 360$/tcm eli 100 % hinnankorotus edelliseen sopimukseen verrattuna. Vastaavasti Ukrainalle maksettavat kaasun siirtohinnat nousivat vain 12 %.
Vuonna 2010 Janukovitsh valittiin uudestaan presidentiksi, sopimuksen neuvotellut Julija Tymošenko laitettiin vankilaan virallisen selityksen mukaan juuri tämän maalle haitallisen sopimuksen allekirjoittamisesta. Yleinen mielipide Tymošenkon vangitsemisesta on se, että se oli poliittinen kosto. Vaihtoehtoisen selityksen mukaan kyseessä on kosto taloudellisista menetyksistä, sillä samassa vuoden 2009 sopimuksessa kaasukaupan välikädet, RosUkrEnergo ja UkrGazEnergo siirrettiin sivuun kaasukaupasta. Kyseiset yhtiöt olivat täysin hallinnollisia järjestelyjä, jotka eivät luoneet mitään lisäarvoa ja joilla oli hyvin sekava omistajapohja. Vaihtoehtoisen teorian mukaan Janukovitsh oli raivoissaan siitä, ettei päässyt enää vetämään välistä kaasukaupassa. Tymošenko tuskin poisti kaasukaupan välikädet korruptionvastaisista syistä. Lähes kaikki Ukrainan oligarkit ja poliitikot ovat rikastuneet tavalla tai toisella kaasun avulla, eikä Tymošenkoakaan täysin syyttä kutsuttu “kaasuprinsessaksi”.
Sopimus oli Ukrainalle tosiaan epäedullinen, sillä jo 2010 alussa Ukraina maksoi kaasustaan enemmän kuin Saksa. Janukovitsh neuvotteli Venäjän kanssa jatkosopimuksen Venäjän Krimin laivastotukikohdan vuokrasopimuksen jatkamisesta vuoteen 2042, ja vastineeksi Ukraina sai pysyvän 100$/tcm hinnanalennuksen kaasun perushintaan. Tästä pääsemmekin nykyhetkeen. Huonon taloustilanteen vuoksi Ukraina ei ole kyennyt maksamaan saamastaan kaasusta. Gazprom on vaatinut velkoja takaisin ja tällä perusteella on peruuttanut sopimukseen kirjatut alennukset. Lisäksi Venäjä kokee Krimin nyt omakseen, ja on luopunut laivastotukikohdan vuokraamisen tuomasta alennuksesta. Nykyinen hintavaatimus on 485$/tcm eli Ukraina ottaa Liettuan paikan Euroopan kalleimman kaasun maana. Tässä ei ole enää kyse markkinahinnoittelusta. Noin 5-10% Ukrainan kaasun kulutuksesta on ns. teknistä kaasua eli kaasua, joka poltetaan voimaloissa tuottaakseen energiaa Eurooppaan menevän putkiston tarpeisiin. Markkinahinnoittelussa Ukrainan hinta olisi ainakin muutaman prosentin matalampi pienimmistä kuljetuskustannuksista johtuen. Nykyinen hintavaatimus on esimerkki täysin avoimesta maakaasun käytöstä ulkopoliittisena aseena. Nykyään kaasuun liittyviä vaatimuksia Ukrainalle esittävät Venäjän presidentti ja pääministeri, vaikkei heillä ole mitään virallista asemaa Gazpromissa.
Kaikkien näiden tapahtumien takia Ukrainalla on edessä merkittävä elinkeinorakenteen muutos. Edelliset kuusikymmentä vuotta Ukrainan tärkeimpiä vientituotteita ovat olleet erilaiset metallijalosteet. Tuotantoteknologia on vanhentunut, mutta halpa energia on säilyttänyt kilpailukyvyn. Tässä vaiheessa on kuitenkin selvää, että halvan kaasun aika on ohi. Kaasun hinta teollisuudelle on vuodesta 2008 lähtien siirtynyt vastaamaan tuontihintoja - vaatimaton noin 900% hinnannousu 2004-2012 raaka-aineelle joka vastaa 40% maan energian tuotannosta. Teollisuus pienensi kulutustaan merkittävästi ja pyrki valtion tuella löytämään vaihtoehtoisia energialähteitä. Kuten Euroopassakin on paljastunut, ainoa taloudellisesti järkevä vaihtoehto ei ole uusiutuva energia vaan kivihiili. Ukrainan hiilentuotannon tukiaiset nousivat 2001-2010 lähes 400 %. Tällä on ollut eniten vaikutusta Ukrainan itäosiin, joissa suurimmat hiilivarannot sijaitsevat. Tukiaisten takia ne ovat muuttuneet valtion taloudelle raskaasti tappiollisiksi alueiksi - erityisesti nykyisen separatistiliikkeen keskuks Donetsk. Kasvanut hiilen kysyntä ja tukiaiset ovat saaneet tuhannet paikalliset työttömät hankkimaan elinkeinonsa laittomissa kaivoksissa. Laittomat kaivokset myyvät hiilensä laillisille toimijoille, jotka saavat enemmän tukiaisia maksamatta kuitenkaan asiaankuuluvia veroja tai kustannuksia työturvallisuuteen. Donetskissa laittomissa kaivoksissa kuolleet jätetään tien reunaan. Heidät lasketaan tilastoissa liikennekuolemiksi, ja tästä syystä Itä-Ukrainassa on selvästi enemmän liikennekuolemia suhteessa liikennetapaturmiin kuin muussa maassa.
Itä-Ukrainan kaivostyöläiset ymmärtävät että liittyessään Venäjään tukiaiset loppuvat, koska siellä on riittävästi omia hiilikaivoksia ja muuta samanlaista tuotantoa. Myös Putin todennäköisesti ymmärtää että Itä-Ukrainan liittäminen Venäjään voisi olla pitkällä tähtäimellä kohtalokas isku Venäjän julkiselle taloudelle. Taloudellisten realiteettien ymmärtäminen ei tosin ole aikaisemminkaan estänyt häntä toimimasta muiden motiivien ajamana.
Kivihiili ei ole kestävä ratkaisu Ukrainan energiaturvallisuuteen. Oman kaasutuotannon lisääminen ei ole keskipitkällä aikavälilläkään mahdollista, koska kaasuvarannot, joita ei olla vielä otettu käyttöön, sijaitsevat Krimillä. Nesteytetyn kaasun markkinahinnat ovat useimmiten hiukan Gazpromin hintoja pienempiä, mutta kaasun tuonti vaatisi mittavia investointeja infrastruktuuriin ja Turkki tuskin sallisi niin voimakasta laivaliikenteen lisäystä muutenkin ahtaalle Bosporinsalmelle. Teknisesti olisi mahdollista tuoda kaasua Euroopasta, koska kaasuputkia voi käyttää molempiin suuntiin. Tämä kuitenkin estäisi Venäjän kaasun siirron Eurooppaan eikä Ukraina halua menettää tästä saatavia tuloja. Euroopalla on nyt kova kiire päästä eroon riippuvuudestaan Venäjän kaasusta ja nesteytetyn kaasun tuontisatamia rakennetaan esimerkiksi Suomeen. Pitkällä tähtäimellä on vaikea sanoa, kuinka nopeasti kasvava kysyntä kasvattaa tuotantoa, eli nesteyttämättömän kaasun hintakehitys on epävarmaa.
Nopein ja tehokkain keino energiaturvallisuuden ja vaihtotaseen parantamiseen Ukrainassa on kulutuksen vähentäminen. Ukrainan talous käyttää energiaa tehottomasti. Sen vertailuluku energiankäytöstä suhteessa tuotettuun lisäarvoon (TPES / BKT PPP) on 0,35. Entisissä Neuvostoliiton maissa vain Turkmenistan (0,58) ja Uzbekistan (0,56) ovat vähemmän tehokkaita ja OECD-maiden keskiarvo on 0,14. Vaikka energian käyttö Ukrainassa on viime aikoina laskenut tämä on johtunut lähinnä talouden taantumasta. Teollisuus tarvitsee huomattavia investointeja tehokkuuden parantamiseen.
Myös tavallisten kansalaisten, jotka käyttävät 34 % maassa tuotetusta energiasta, pitäisi osallistua talkoisiin. Ukrainalaiset kotitaloudet maksavat sähköstään 7-8 kertaa vähemmän kuin OECD-maat keskimäärin ja vain 28 % sähköntuotannon kustannuksista. Lämmitysenergian tuotanto on pitkälti julkisen sektorin hallussa ja jälki on sen mukaista: 70 % lämmitysenergiasta häviää matkalla kotitalouksiin ja vain 20 %:ssa kotitalouksista on kulutusta seuraava mittari. Kotitaloudet maksavat vain murto-osan lämmityksen ja sähkön tuotannon kustannuksista.
Energiatehokkuuden parantaminen vaatii laajoja investointeja, mutta rahaa ei voi lainata ulkomailta. Vaikka Ukrainan velka suhteessa BKT:hen on selvästi pienempi kuin Suomella, sen luokkaluokitus on matalin mahdollinen johtuen heikosta talouskasvusta ja epävarmasta poliittisesta tilanteesta. Investoinnit täytyy siis rahoittaa kansalaisilla nostamalla heidän asuinkustannuksiaan merkittävästi tasolle, jolla ne kattavat tuotanto- ja investointikustannukset. Tämä on tietysti hyvin riskialtista maassa, jolla on toinen jalka sisällissodassa.
Tilanne näytti lupaavalta vielä talvella kun maahan muodostettiin väliaikaishallitus. Heitä luonnehdittiin poliittisiksi kamikazeiksi - ihmisiksi jotka olivat valmiita tekemään kipeitä ratkaisuja omasta poliittisesta urasta välittämättä. Sittemmin huomion ovat vieneet Krim ja Itä-Ukraina, ja talousreformeja on hankalaa tehdä keskellä sotatilaa.
Maan itsenäistyminen vuonna 1991 tarkoitti paikalliselle eliitille lähinnä lupaa varastaa lähettämättä osia tuotosta Moskovaan. Maa ei koskaan käynyt läpi samanlaista taloudellista shokkiterapiaa kuin Venäjä ja Baltian maat 90-luvun alkupuolella. Tämä oli mahdollista Venäjän toimittaman kaasun ja muiden tukiaisten avulla. Mutta tämä vaihtoehto on poissa pöydältä, kun ukrainalaiset niin selvästi torjuivat sen helmikuun tapahtumissa. Nyt shokkiterapia on tulossa, viimeistään IMF:n lainaehtojen muodossa.
P.S. Tekstin kuvaus Venäjän ja Ukrainan kaasuneuvotteluista on vahvasti yksinkertaistettu versio todellisista tapahtumista. Ymmärrettävyyden vuoksi eri neuvottelujen tuloksia on yhdistetty samaksi tapahtumaksi ja useita tärkeitä välivaiheita jätetty pois. Tästä syystä myös lähteiden osoittaminen on hankalaa.
Tekstin inspiraationa ja osittaisena lähteenä on toiminut Aleksanteri-instituutilla Eric Pardo Sauvageotin pitämä kurssi energiaturvallisuudesta CIS-maissa. Iso kiitos hänelle. Jos esitettyihin lukuihin ei löydy linkkiä tai ne eivät ole IEA:n tai Shellin linkkien takana, luvut ovat kurssin materiaaleista.

tiistai 1. huhtikuuta 2014

Lisää satuja Riku Rantalalle

Helsingin sanomat julkaisi viime lauantaina Riku Rantalan kolumnin “Haluaisin kuulla Venäjästä muutakin kuin satuja” joka käsitteli Krimin kriisiä, sekä NATO:n ja Venäjän vastakkainasettelua.

Rantala muisteli Georgian sodan aikana kuulemiaan venäläisten pelkoja NATO:n laajentumisesta Venäjän rajoille. Sen sijaan niille pelkotiloille mitä Suomessa on herännyt Venäjän viimeaikaisten aggressioiden seurauksena ei Rantalalla riitä ymmärrystä: “Kotoisille Nato-haukoillemme Ukrainan tilanne on taivaan lahja. Venäjän pelolla päästään puhaltamaan uutta eloa eliitin hiipuneeseen sotilasliittoprojektiin.”

No, käydään läpi tapahtumia viimeisen viidentoista vuoden ajalta. Vuonna 1999 entiset Varsovan liiton maat Tšekki, Unkari ja Puola liittyivät NATO:on, minkä seurauksena Venäjällä oli yhteinen maaraja puolustusliiton kanssa. Vuonna 2000 tehdyssä haastattelussa Putinilta kysyttiin voisiko Venäjä joskus liittyä NATO:on. “Miksipä ei? En sulje pois sitä mahdollisuutta.” Tässä vaiheessa NATO:n laajentuminen ei ilmeisesti pelottanut.

Vuonna 2004 Baltian maat liittyivät NATO:on. Kuten Rantala täysin oikein toteaa, NATO:a voidaan sanoa myös “orwellilaiseksi puolustusliitoksi”. Tällä liitolla ei ollut mitään puolustus- tai mitään muutakaan suunnitelmaa Baltian maiden varalle. Vuonna 2007 Virossa oli Pronssisotilaan patsaan siirtoon liittyviä mellakoita, joissa Venäjä yllytti paikallista venäläisväestöä ja tuki aggressiota täysimittaisella kybersodalla. NATO joutui viimein pohtimaan mahdollisia uhkia ja perusti Tallinnaan kyberpuolustuskeskuksen vuonna 2008.

Oli NATO:lla toki muutakin toimintaa Baltian maissa. Vuonna 2007 olin varusmiehenä Suomen kansainvälisissä valmiusjoukoissa ja “loppusotamme” oli NATO:n ja sen rauhankumppanuusohjelman maiden (kuten Suomi, Venäjä ja Valko-Venäjä) yhteinen kahden viikon mittainen harjoitus Amber Hope 2007 Liettuan Klaipedassa. Harjoituksessa käytiin läpi kovasti Afganistanin olosuhteita muistuttavia skenaarioita, joissa Liettuan vapaaehtoisjoukkojen nuoriso oli meidän “maaliosastomme”, eli näyttelivät välillä rauhallista paikallisväestöä ja välillä kapinallisia. Meidän yhteiset roolipelileikkimme tapahtuivat asutuskeskuksissa ilman, että paikallisille olisi juuri tapahtumasta tiedotettu. Harjoituksen toisena päivänä tehtävämme oli suojata paikallista kirkkoa. Läheisestä talosta luoksemme tuli noin 80-vuotias mies ihmettelemään maastokuvioon pukeutuneita aseistettuja poikia, jotka kantoivat Suomen lippua. Tilanne vaikutti rauhalliselta, joten tervehdin miestä venäjäksi ja syntyi keskustelu jossa hän kertoi minulle elämäntarinansa. Päällimmäiseksi muistikuvaksi minulle jäi miehen kertomus hänen omasta nuoruudestaan, kun venäläiset aseistetut joukot olivat hakeneet pois hänen veljensä ja siskonsa. Veli oli ammuttu ja sisar viety Siperiaan. Seuraavana päivänä etsimme kapinallisia esittäviä nuoria toisesta kylästä. Miehistökuljetusvaunun päältä harjoitusta seuraava suomalainen kapteeni huusi minulle: “Nikolenko, te puhutte venäjää, käyttäkää sitä hyödyksi!” Minun oli pakko vastata etten kehtaa. Joten jos Riku Rantala haluaa puhua venäläisten pelkotiloista, olisi vähintään korrektia mainita tunteen olevan molemminpuolinen. Suomessakin on ihmisiä jotka pelkäävät rokotuksia, kännyköiden säteilyä tai kummituksia. Jos haluamme käyttää näitä pelkoja perustelemaan jonkin valtion toimintaa, meidän on ensin analysoitava tarkkaan kuinka perusteltuja nämä pelot ovat. NATO:n Amber Hope 2007-harjoitus ei ainakaan ollut uhka Venäjälle. Käytettävissä olevalla kalustolla vaikein mahdollinen operaatio, josta olisimme voineet suoriutua, olisi ollut moottoripyöräjengin kerhotilojen valtaaminen.

Viime vuosina uutiset Venäjän ilmavoimien ilmatilaloukkauksista ovat muuttuneet melkeinpä arkipäiväisiksi. Suomen, Japanin, Viron, Yhdysvaltojen, Iso-Britannian ja jopa Kolumbian ilmatilaa on loukattu. Venäjä on aloittanut uudestaan kylmän sodan ajoilta tutut strategisten pommikoneiden salaiset harjoituslennot Iso-Britannian pohjoisrannikolle. Itse en ainakaan onnistunut löytämään yhtään Venäjän ilmatilan loukkausta 2000-luvulla jossa syyllinen olisi ollut NATO:on kuuluvan maan sotilaskone.

Mutta pienet rikkeet sikseen. Venäjä on 2000-luvulla hyökännyt Georgiaan ja miehittänyt sen osia. Viimeksi Venäjä anasti itselleen Krimin niemimaan. Riku Rantala kutsuu NATO:a Yhdysvaltain etua ajavaksi järjestöksi. Mitä Yhdysvallat on tehnyt sillä välin kun Venäjä on harrastanut edellä mainittua toimintaa? Päättänyt siirtää sotilaallista painopistettä Aasiaan ja vähentää läsnäoloaan Euroopassa. Oikeastaan koko Venäjän viimeaikainen toiminta on vaikuttanut epätoivoiselta yritykseltä kiinnittää huomioon itseensä ja vakuuttaa maailmalle, että he ovat aito uhka. Minusta tuntuu, että he ovat viimein onnistuneet.

Ei sillä, että Venäjä itse pitäisi NATO:a aitona uhkana. Vuonna 2012 Venäjä salli Afganistanista vetäytymisen helpottavan NATO:n tukikohdan omalle maaperälleen, eikä tätä sopimusta olla uhattu purkaa edes vallitsevassa tilanteessa. NATO ja Yhdysvallat ovat vain niin perinteinen ulkoinen vihollinen Venäjän propagandalle että niitä on pakko käyttää aina perusteluna omalle toiminnalle. Olipa kyse Unkarin kansannoususta, Prahan keväästä tai Afganistanista vuonna 1979, narratiivi on aina ollut se, että venäläisten oli pakko ehtiä paikalle juuri ennen kuin Yhdysvallat ja sen liittolaiset olisivat ehtineet ensin. Ukrainan nykyinen hallitus on virallisen Venäjän mielestä “fasistinen”, samalla tavalla kuin Berliinin muuri oli “anti-fasistinen este”.

Riku Rantala jatkaa: “Mediakatsaus viime viikkoihin on kuin satukirjasta. On hyviksiä ja pahiksia, rationaalinen länsi ja eläimellinen Venäjä. Poliitikot ja pääkirjoittajat ovat vasta nyt heränneet tuomitsemaan kansainvälisen oikeuden räikeät loukkaukset...” Tämä argumentti on revitty suoraan Russia Today-propagandakoneiston ohjekirjasta: Kaksi miinusta peräkkäin tekevät plussan. Vaikka kuinka yrittäisin asettua kaikkea Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa vastustavan henkilön saappaisiin, minun on mahdotonta ymmärtää miten Krimin anastaminen parantaa kansainvälisen oikeuden tilaa. Hyökkäyksillä Afganistaniin ja Libyaan oli de facto YK:n lupa. Hyökkäys Irakiin ei ollut kansainvälisen oikeuden näkökulmasta perusteltu. Mutta tuskin kukaan, joka on seurannut kyseisten maiden kehitystä voi väittää että nyt vallassa oleva johto olisi Yhdysvaltojen hallitsema nukkehallitus? Tai että Yhdysvallat olisivat miehityksen jälkeen liittäneet nämä maat osakseen.

Riku Rantalan kolumni paljastuu loppua kohtia yksinkertaisesti Suomen NATO-jäsenyyttä vastustavaksi mielipiteeksi: “Miksi Nato – siis viime kädessä Yhdysvaltain etua ajava sotilasorganisaatio – näyttää niin kovasti haluavan Suomen jäsenekseen?” Ei siinä mitään, on olemassa hyviä syitä vastustaa Suomen NATO:n jäsenyyttä. Kuten olen tässä tekstissä aikaisemmin huomauttanut, NATO ei näytä olevan ihan ajan tasalla uhkien suhteen, ja Yhdysvaltojen nykyjohtoa Euroopan tilanne näyttää lähinnä pitkästyttävän. Rantalan esittämä argumentti on kuitenkin huono: Minulta on kokonaan jäänyt huomaamatta se, että joku oikein kovasti haluaisi Suomen NATO:n jäseneksi. Tarkoittaako Rantala kenties lausuntoa jossa eräs tutkija oli Suomen liittymisen puolesta? Tuskin Yhdysvallat ja NATO ovat niin monoliittisia toimijoita, että voisimme kuvitella tämän edustavan “kovaa halua”.

Annettuaan ymmärrystä Venäjän toiminnalle reaktiona Yhdysvaltojen ja NATO:n toiminnalle Rantala heittäytyy puolueettomaksi: “Lapsenkin tulisi ymmärtää, että oikeasti suurvaltapolitiikassa on vain pahiksia ja pahiksia.” Maailma ei tosiaan ole mustavalkoinen, mutta se ei myöskään ole sysimusta. Mielestäni harmaan eri sävyjä on havaittavissa.