maanantai 4. tammikuuta 2016

Venäjän talouden hankala vuosi 2015

Vuosi 2015 oli Venäjällä “jännittävä” paremman sanan puutteessa. Sen voisi tiivistää kolmeen trendiin: Talous sakkasi, yhteiskunta otti reippaita askeleita diktatuurin tiellä, asevoimien käyttö levisi uusiin maihin. Käyn tässä kirjoituksessa näitä trendejä tarkemmin läpi ja mitä ne tarkoittavat Venäjälle ensi vuonna.

Aloitetaan taloudesta. Kesäkuussa Putin totesi puheessaan että talouden alamäen pohja on saavutettu. 90-luvun lopussa, kun IMF teki säännöllisiä tarkastuskäyntejä Venäjälle, maassa kiersi vitsi: “IMF luuli että pohja oli jo saavutettu, mutta jääräpäiset venäläiset jatkoivat kaivamista.” Tuo vitsi kuvaa myös nykyistä tilannetta. Joulukuun puolenvälin lehdistötilaisuudessa Putin vakuutti taas että “talous osoittaa vakauttumisen merkkejä”. Vain päivää aikaisemmin Rosstat julkaisi marraskuun tilastot joiden mukaan tuotanto ja investoinnit jatkoivat laskuaan. Näyttää siltä, ettei pohjaa olla vielä löydetty.

Inflaatio nakersi venäläisten elintasoa vuonna 2015. Kuluttajahintaindeksi nousi noin 15 %, samaan aikaan kun taloustilanne esti palkankorotukset. Väestön reaalitulot olivat laskeneet marraskuussa -5,4 % (YoY), eli tästä vuodesta tulee toinen perättäinen vuosi kun reaalitulot laskevat. Erityisesti elintarvikkeiden hinnat ovat nousseet kovaa tahtia, yli 20 % vuoden aikana. Köyhien määrä kasvoi: 2,3 miljoonan venäläisen tulot laskivat vuonna 2015 alle valtion määritelmän köyhyystason, eli yhteensä noin 14 % venäläisistä elää alle 120 €:lla kuukaudessa.

Ensi vuoden tilanne ei näytä kovin valoisalta. Vaikka talouden lasku taittuisi ensi vuonna, kriisi jatkuu aaltoina muiden kanavien kautta. Edellä kuvatut vaikutukset kansalaisten elintasoon johtuivat pitkälti inflaatiosta. Samaan aikaan Venäjän valtion ja alueiden budjettien menoleikkaukset alkavat tosissaan vaikuttaa vasta ensi vuoden puolella. Kirjoitin jo elokuussa Venäjän alueiden todennäköisestä budjettikriisistä: Putinin vuonna 2012 antama käsky julkisen sektorin palkkojen nostosta johti siihen, että alueet leikkasivat investointinsa ja ottivat pankeista kovalla korolla lainaa maksaakseen enemmän palkkaa työntekijöilleen. Tämä ei ollut kestävä ratkaisu hyvinä aikoina, vielä vähemmän nyt kun yhteisöverotulot jatkavat laskuaan. Yhteisöverot maksetaan edellisen vuoden tuloksen mukaan, joten taloustilanne näkyy niissä täysipainoisesti vasta kuluvana vuonna. Vuonna 2015 kaikki alueet paitsi Sahalinin saari aloittivat menoleikkaukset, ja tulevat todennäköisesti leikkaamaan paljon enemmän tänä vuonna. Taka-Baikalin aluepiiri, jonka budjettialijäämä on 13 % / BKT vuodessa, ilmoitti joulukuussa että vararikko on lähellä. Luottoluokittaja S&P arvioi, että vain 14 % Venäjän alueiden budjeteista tulee olemaan ensi vuonna kestävällä pohjalla ja konkurssiaalto voi olla lähellä.

Venäjän valtion budjetti ei alueita pysty pelastamaan. Joulukuun alussa hyväksytty vuoden 2016 budjetti oli laskettu öljyn hinnalla 50$ / barreli, mutta hinta laski 35$:een. Jos nämä hinnat kestävät koko vuoden, Venäjän vararahastot loppuvat vuoden aikana ja vararikko uhkaa jo Venäjän valtiota tämän vuosikymmenen aikana.

Venäjän alueiden velat on otettu pääosin kotimaisista pankeista. Ilman valtion väliintuloa alueiden maksuvaikeudet iskevät pankkien taseisiin. Pankkisektori on kuitenkin jo valmiiksi ongelmissa. Vuonna 2015 Venäjän keskuspankki perui lähes sadan, eli joka kahdeksannen pankin toimiluvan. Osa näistä pankeista menetti toimilupansa koska heidän toimintansa oli kulissia laillisen rahan muuttamiseksi käteiseksi lahjusten maksamista varten (suosittelen tämän aiheesta kertovan englanninkielisen artikkelin lukemista). Suurin osa pankeista menetti toimilupansa koska heidän tase kertoi ettei ko. pankki voi jatkaa toimintaa enää pitkään. Nekin pankit jotka pysyvät pinnalla ovat vaikeuksissa. Venäjän suurimman pankin johtajan mukaan voidaan puhua “pankkikriisistä”.

Finanssisektorin epävarmuuden lähteet voidaan jakaa karkeasti kolmeen osaan: yleinen talouskriisi, pankkien tekemät huonot päätökset ja valtion sekaantuminen talouteen. Yli puolet pankkisektorin varallisuudesta on pankeissa, joissa valtio on enemmistöomistaja. Pankit ovat tottuneet siihen että aina kriisin iskiessä valtio pääomittaa pankkeja. Näin tapahtui vuonna 2008 ja siihen oli varattu rahaa myös tämän vuoden talouskriisiohjelmassa. Keskuspankin ristiretki pankkisektorin tervehdyttämiseksi toimilupien perumisen kautta on itsessään oikeutettu, mutta kasvattaa valitettavasti valtion roolia markkinoilla. Se, miksi valtion sekaantuminen pankkialalle on ongelmallista, voidaan selittää kahden yrityksen, Transaeron ja Vnešekonombankin, tarinan avulla.

Transaero oli vuoteen 2015 asti Venäjän toiseksi suurin lentoyhtiö. Sen omisti Aleksander Pleshakov, jonka äiti sattui sopivasti olemaan Venäjän ilmailukomitean puheenjohtaja jo vuodesta 1991 asti. Transaeron liiketoimintamalli oli melko yksinkertainen: Se kasvoi Venäjän kasvavien turistimassojen mukana vuokraamalla ulkomailta uusia lentokoneita kovaan hintaan. Tämä toimii kohtalaisen hyvin niin kauan kun talous kasvoi ja lentomatkustaminen yleistyi. Vuodesta 2014 lähtien ruplan kurssi lasku ja Venäjän siltojen polttamiseen keskittyvä ulkopolitiikka iskivät matkailualan maahan ja jatkavat edelleen potkimista. Kesän alussa alkoi olla selvää, ettei Transaero voi välttää vararikkoa kovin pitkään.

Transaerolla oli vuoden 2015 alussa noin 260 miljardia ruplaa (euromääräisesti velan arvo on heilunut kahden ja neljän miljardin välillä vuoden aikana). 150 miljardia tästä velasta oli valtion omistamille pankeille. Elokuun lopussa Venäjän hallituksen omistajaohjauskomitea piti istunnon, jossa se ohjeisti valtion kontrolloiman Aeroflotin ostamaan 75 % Transaeron osakkeista symbolisella yhden ruplan kauppahinnalla. Päätös oli ongelmallinen kahdesta syystä. Ensinnäkin Aeroflotin liikevoitto parhaina aikoina (2011-2013) oli keskimäärin 9 miljardia ruplaa vuodessa, mutta nuo ajat olivat nyt takanapäin. Transaeron velka joka olisi yrityskaupassa siirtynyt Aeroflotille, veisi pelkästään korkokuluihin 13 miljardia ruplaa vuodessa jos korko olisi 5 %. Käytännössä lainojen korko oli kuitenkin kaksinumeroinen, todennäköisesti yli 14 %. Aeroflot olisi mielellään ottanut Transaeron parhaat osat itselleen alehintaan, mutta koko yrityksen ostaminen voisi ajaa sen itsensä vararikon partaalle.

Valtion omistamat pankit olivat rahoittaneet Transaeroa jonka liiketoimintamalli oli epäkestävä. Miksipä eivät olisi? Jos lainat olisivat tuottaneet tulosta, he saisivat tulospalkkiot. Jos lainat jäisivät maksamatta, valtio pääomittaisi omat pankkinsa uudestaan. Venäjän hallinnon henkilöpolitiikassa tärkein ominaisuus on lojaalisuus, eikä pätevyys. Siksi valtion yhtiöiden johtajia harvoin irtisanotaan virheiden takia.

Kuten on jo aikaisemmin todettu, talouskriisi iski myös pankkisektorille. Vuoden ensimmäisen kahdeksan kuukauden aikana koko pankkijärjestelmä oli tuottanut vain 76 miljardia ruplaa voittoa, vähemmän kuin Transaeron velka pankeille. Valtion piti siis valita maksaako se yrityksen konkurssista omien pankkien vai oman lentoyhtiön kautta. Se valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon.

Pian nousi esille toinen syy miksi järjestely oli ongelmallinen. Valtio oli käskenyt Aeroflotin ostamaan Transaeron, mutta oli unohtanut kysyä omistajalta haluaisiko tämä myydä yhtiönsä yhdellä ruplalla. Hän ei halunnut. Sillä välin kun juupas-eipäs väittelyä käytiin, Transaero pakotettiin Aeroflotin väliaikaishallinnon alaisuuteen. Eli valtion yhtiön agentti pääsi ensimmäisenä haaskalle valitsemaan itselleen tuottavimmat palat. 20. lokakuuta Aeroflotin yksityinen kilpailija S7 ilmoitti, että se pääsi sopuun Transaeron ostosta ja että se yrittäisi estää yhtiön konkurssin. Voisi olettaa, että tämä oli kaikkea mitä valtio olisi halunnut, yksityinen ostaja joka kantaisi hankalan tilanteen taakan. Toisaalta kyseessä oli ikävä ennakkotapaus kun yksityiset toimijat tekivät omia päätöksiä jotka olivat ristiriidassa hallituksen suunnitelmien kanssa. Niinpä valtio peruutti Transaeron liikennöintiluvan seuraavana päivänä. Tällä hetkellä Transaero ja S7 yrittävät liikennöintiluvan palauttamista oikeusteitse, mutten olisi kovin toiveikas asian suhteen.

Edellisessä tarinassa valtiopankkien johtajat saivat kritiikkiä osakseen. Vnešekonombankia ohjaa hallintoneuvosto, joka koostuu hallituksen ministereistä ja puheenjohtajana on pääministeri itse. Tämä laitos ei ole pankki sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan se kontrolloi valtion velkaa, eläkerahastoja ja toimii kehityspankkina. Eläkevarojen ja kehityspankkien antaminen poliitikoiden käsiin on aina huono idea. Demokraattisissa valtioissa se johtaa siltarumpupolitiikkaan, Venäjällä niillä rahoitetaan Putinin toivomia mahtipontisia projekteja. Yksi tällaisista projekteista oli Sochi, talviolympialaiset ainoassa paikassa Venäjällä jossa ei yleensä ole lunta talvisin. Koska Venäjällä on paljon köyhiä ja nälkäisiä, ei voitu suoraan sanoa, että tarkoitus olisi pitää valtion rahoilla kaikkien aikojen kalleimmat kisat.. Sen sijaan sanottiin samaa mitä tällaisista tapahtumista sanotaan muuallakin: “Kisat järjestetään yksityisten sijoittajien rahoilla, rakennetut projektit tulevat tuottamaan rahaa kisojen jälkeenkin.” Yksityisillä sijoittajilla tarkoitettiin tässä yhteydessä valtioyhtiöitä ja presidenttiä lähellä olevia oligarkkeja.

Valtio ei kuitenkaan voinut suoraan rahoittaa näitä rakennustöitä, joiden budjetit paisuivat kuin pullataikina, sillä budjettisääntö kieltää yli kolmen prosentin alijäämän BKT:sta. Kiertääkseen tämän itse itselleen asettaman säännön, hallitus käski Vnešekonombankin antamaan lainaa Sochin yksityisille projekteille. Kisojen jälkeen paljastui, että talvilomakeskus subtrooppisella alueella on kovasti tappiollinen. Korkea hintataso jopa Alppeihin verrattuna karkottivat turistit. Ja kun yritykset ovat tappiollisia, yrittäjän on usein helpointa jättää lainat maksamatta, jolloin omaisuus siirtyy pankille. Tilanne jossa Vnešekonombank päätyy yllättäen lomakeskuksen pyörittäjäksi vain vuosi kisojen jälkeen, ei ollut pr-mielessä positiivinen. Joten Venäjän hallitus antoi lainanottajille luvan olla maksamatta velkoja tai korkoja vuoden 2016 kesäkuuhun asti. Sattumalta nuo velat ovat 250 miljardia ruplaa, eli saman verran kuin Transaeron velat. Kun tästä summasta ei makseta korkoja, kertyy tappioita. Vuonna 2014 Vnešekonombankin tappiot olivat myöskin 250 miljardia ruplaa, vuoden 2015 kolmen ensimmäisen neljänneksen aikana 133 miljardia ruplaa (10 miljardia euroa). Pankki on saanut pääomansa osan pääomastaan valtiolta, mm. vararahastoista. Tällä hetkellä pankki tarvitsee huikeat 1300 miljardia ruplaa pääomaa, jota se ei voi uudelleenrahoittaa vapailta markkinoilta lännen pakotteiden takia. Niinpä Venäjän hallituksen johtama pankki joutuu pyytämään nämä rahat Venäjän hallitukselta, jotta tämä pankki voisi maksaa velkansa myös Venäjän valtiolle.

Kun öljyn hinta on alle 40 $/barreli ja budjetti on kovasti alijäämäinen, Venäjä joutuu ensimmäisen kerran pitkään aikaan valitsemaan mihin se rahansa käyttää. Helpointa olisi tietenkin leikata sotilasmenoja. Ilman niitä teollisuustuotanto olisi toki laskenut vielä enemmän viime vuonna, mutta olisi aika pohtia onko todella tarpeen että yksi tehdas Venäjällä tuottaa tällä hetkellä 60 % maailman uusista panssarivaunuista. Panssarivaunut ovat huono investointi, jonka tappiot ovat pienimmillään kun niitä ei käytetä.

Toisen Krimin liittämiseen Venäjällä ei olisi varaa. Mutta sotilasmenoista leikkaaminen ei näytä olevan todennäköistä. Syksyllä 2015 Venäjä ilmestyi Syyrian sodan näyttämölle. Ilmapommitukset itsessään eivät budjettia hetkauta, eikä Lähi-idästä ole tullut toistaiseksi läheskään niin paljon sinkkiarkkuja kuin Ukrainasta. Mutta terrori-isku venäläiseen matkustajakoneeseen Egyptissä ja Turkin alas ampuma pommittaja ovat johtaneet matkustuskieltoihin näihin kahteen suosituimpaan rantalomakohteeseen. Selkkaus Turkin kanssa sai Venäjän myös asettamaan talouspakotteita rakennusalalle, elintarvikekauppaan ja turismiin. Tämä reaktio oli jossain määrin huvittava, koska saimme koko vuoden 2014 ajan kuulla Venäläisiltä diplomaateilta kuinka epätehokas ja järjetön keino talouspakotteet ovat.

Venäjä sanoo itseään suvereeniksi demokratiaksi, mutta sen talous on täysin riippuvainen öljystä. Ellei öljyn hinta nouse kuluvana vuonna nopeasti, Venäjän vararahastot alkavat loppumaan. Koska valtio on sekaantunut lähes kaikkialle talouteen, kriisin aikana rahaa myös pyydetään kaikkialta. Vuosi 2016 on myös vaalivuosi kun maalle valitaan uusi parlamentti. Valtapuolue ”Yhtenäinen Venäjä” on tavallisesti taannut kannatuksensa vaalibudjeteilla. Se, mihin rahaa lopulta jaetaan ja millaisen päätöksentekoprosessin kautta, tulee olemaan vuoden 2016 mielenkiintoisempia uutisaiheita.

tiistai 13. lokakuuta 2015

MH17 loppuraportti ja Venäjän reaktio.

Tänään julkaistiin loppuraportti MH17:n alasampumisesta Itä-Ukrainassa. Raportti oikeastaan vain vahvisti sen mikä näytti melko selvältä jo onnettomuuspäivänä. Päätin silloin tekstin seuraaviin sanoihin: “tulevina päivinä tulemme näkemään melko uskomattomia versioita siitä mitä oikeasti tapahtui”. Ja tosiaan, Venäjän jatkuvasti vaihtuvat versiot tapahtuneesta ovat aiheuttaneet usein myötähäpeää.

Lyhyt kertaus: Venäjän ensimmäinen virallinen versio tapahtuneesta väitti, että koneen ampui alas Ukrainan SU-25 hävittäjä. Venäjän armeijan teoria oli huonosti valmisteltu valhe, jonka lukuisat virheet paljastuivat lähes välittömästi. Virallinen propaganda kuitenkin kannatteli teoriaa loppuun asti. Kesäkuussa, kun loppuraportin julkaisu lähestyi, Venäjä päätti myöntää etukäteen ainakin sen, että Boeingin tiputti Buk-ilmatorjuntajärjestelmä. Virallinen mantra on nyt se, että koneen ampui alas 9M38M1 ohjus, jota Venäjä ei enää käytä, mutta Ukraina käyttää.

Tätä väitettä toistettiin tänään myös Suomen mediassa, ottamatta sen enempää kantaa sen paikkansapitävyyteen. Tämäkin väite on kuitenkin huonosti valmisteltu valhe. On olemassa lukuisia kuvia ja videopätkiä, jotka todistavat kyseisen ohjuksen olleen Venäjän käytössä ennen ja jälkeen MH17:n alasampumista.

Tänään julkaistu onnettomuusraportti ei ottanut kantaa siihen, kuka painoi ohjuksen laukaisunappia. Tästä huolimatta Venäjä jostain syystä käyttäytyy jatkuvasti kuten syyllisen tahon voi olettaa käyttäytyvän. Heinäkuussa 2014 Venäjä vaatii YK:n tutkintaa tapahtuneesta. Kun heinäkuussa 2015 YK:ssa ehdotettiin YK:n rikostuomioistuinta, oli selvää että todistusaineistoa omasta syyllisyydestä on tarpeeksi ja Venäjä käytti veto-oikeuttaan ehdotusta vastaan. Virallinen syy, oli se, että tutkinta oli vielä kesken. Nyt kun loppuraportti on julkaistu, Venäjä syyttää sitä “yksipuoleiseksi ja poliittiseksi”. Toisin sanoen voimme olla varmoja, että Venäjän nykyhallinto tulee estämään kaikki tulevat yritykset YK:n tuomioistuimen perustamiseen. Sillä välin Venäjän sisäinen propaganda toimii tehokkaasti: 64 % venäläisistä uskoo että Ukrainan armeija on vastuussa. Peräti 16 % uskoo “länsimaisten tiedustelupalveluiden” syyllisyyteen ja vain 3 % syyttää separatisteja tai Venäjää.

lauantai 15. elokuuta 2015

Venäjä jatkaa valitsemallaan tiellä

Olen pitkään halunnut kirjoittaa Venäjän tapahtumista, mutta en ole saanut mistään yksittäisestä uutisesta ärsykettä siihen. Jo viime syksystä lähtien Venäjä on ollut nähdäkseni huonoimmassa tapauksessa luisumassa Zimbabwen kaltaiseksi valtioksi ja parhaassa tapauksessa Argentiinan kaltaiseksi entiseksi suurvallaksi. Venäjän runsaslukuiset tapahtumat tänä kesänä ovat vahvistaneet juuri tätä käsitystä. Yritän seuraavassa tekstissä koota kaksi aihealuetta, jotka mielestäni parhaiten kuvastavat sitä mihin Venäjä on menossa: talous, sekä uskonto vastaan tiede.

Aloitetaan jälkimmäisestä. Maassa toiminut “Dynastia”-säätiö lakkautti toimintansa tämän vuoden heinäkuussa, kun Venäjän oikeusministeriö julisti sen “ulkomaiseksi agentiksi”. Säätiön rahat olivat peräisin miljonäärin Dmitri Ziminin varoista. Zimin on kahdella tavalla poikkeuksellinen venäläinen miljonääri: Ensinnäkin, kukaan ei epäile että hänen matkapuhelinverkoilla ja elintarviketuotannolla ansaitsemansa rahat olisivat millään tavalla epäilyttäviä. Toiseksi, tämä 82-vuotias herrasmies puhuu haastatteluissa lakonisesti omista liikeprojekteistaan, mutta hänen hänen äänensä täyttyy energialla ja innostuksella kun hän kertoo tiedettä tukevan säätiönsä toiminnasta. Tämä säätiö on myöntänyt satoja stipendejä lupaaville tutkijoille sekä tarjonnut rahoitusta tiedettä popularisoiville kirjoille. Säätiö on käyttänyt kolmentoista vuoden aikana tähän tarkoitukseen noin neljä miljardia ruplaa. Jos otamme huomioon valuuttakurssien muutokset, summan voi pyöristää sataan miljoonaan euroon. Zimin oli säätiöinyt lahjoituksensa, ja säätiö sijoitti rahat ulkomaisiin arvopapereihin, jotka tuottavat huomattavasti vähemmän riskialtista tulosta kuin venäläiset markkinat. Vaikka rahat tulivat alunperin Venäjältä, ja niiden käyttöä hallinnoi täysin venäläinen hallitusryhmä, rahojen kiertoreitti riitti “ulkomaalaisen agentin”  titteliin. Tällä termillä on venäjän kielessä vahva negatiivinen konnotaatio. Dmitri Zimin päätteli itsekseen, että jos tämä on se palkkio kotimaassaan, jonka hän toiminnastaan saa, hän laittaa mieluummin pillit pussiin.

Toinen esimerkki tieteen ja uskonnon/isänmaallisuuden ristiriidassa tänä kesänä tapahtui Krimillä. Niemimaan eteläkärjessä sijaitsee Khersonesin muinaiskaupunki, ainutlaatuinen arkeologinen löydös, jossa yhdistyvät antiikin Kreikan, antiikin Rooman ja Bysantin aikakaudet. Kohde on nimetty UNESCO:n maailmanperintökohteeksi. Krimin paikalliset viranomaiset tekivät linjavedon, joka oli Venäjän arvojen mukainen, ja määräsivät museokohteen johtajaksi ortodoksisen papin. Arkeologit ja historiantutkijat eivät innostuneet ajatuksesta, ja kieltäytyvät nyt työskentelemästä papin alaisena. Samanaikaisesti ortodoksiset ääriliikkeet ovat katsoneet oikeudekseen hyökätä tapahtumiin, jotka eivät miellytä heitä. 4. heinäkuuta he tunkeutuivat väkisin Serebrenny Dozhd’-radioaseman juhlakonserttiin ja keskeyttivät sen. 14. elokuuta toinen uskonnollinen järjestö tunkeutui modernin taiteen näyttelyyn ja tuhosi useita patsaita.

Venäläisessä riippumattomassa mediassa spekuloitiin paljon siitä, oliko Dynastia-säätiön kohtalo Kremlin tilaus vai viranomaisten ylilyönti. Lopputuloksen kannalta tällä ei tietenkään ole mitään merkitystä. Venäjän nykyisessä paradigmassa kaikki kansalaisyhteiskunnan toiminta on lähtökohtaisesti epäilyttävää ja vaarallista. Tunnelman tiivistää parhaiten presidentti Putinin lausunto tämän vuoden kesäkuun lopussa: “Niin sanotut ulkomaalaiset säätiöt toimivat kouluissa. Kuljeskelevat [Venäjän] kouluissa sillä verukkeella, että auttavat lahjakasta nuorisoa. Tosiasiassa he imevät [nuorisoa] kuin pölynimuri. Ottavat pian valmistuvia suoraan kouluista, totuttavat stipendeihin ja vievät ulkomaille.” Ajatus on hyvin selkeä - ulkomaiset järjestöt ovat pahoja, sillä he vievät valtiolle kuuluvia lahjakkaita kansalaisia pois. Käytännössä nuoret tutkijat näkevät, mitä ympärillä tapahtuu ja haluavat lähteä maahan, jossa yksityiset tiedettä tukevat säätiöt voivat toimia rauhassa ja arkeologisten kohteiden johtajaksi ei nimitetä pappeja. Venäjän nykyhallinto tuskin on itse kovin uskonnollinen, mutta he hyödyttävät yhteiskunnan konservatiivisempia osia. Esimerkiksi laki “uskonnollisten tunteiden puolustamisesta” vie yhteiskunnan ilmapiiriä kohti keskiaikaa.

Toinen tärkeä kehityssuunta Venäjän tulevaisuuden kannalta on talous. Talouskriisi jatkuu ja ainoa hyvä uutinen on se, että kaikkein synkimmät ennusteet eivät ole toteutuneet. Kesäkuussa kiinteät investoinnit laskivat 5,4 % ja vähittäiskauppa 8 % vuodentakaiseen verrattuna. Poikkeuksellinen investointikohde, jossa on havaittu selvää kasvua, on kotipolttoisen viinan valmistukseen tarkoitetut laitteet. Niiden myynti on kolminkertaistunut. Teollisuustuotanto on laskenut vain 2,7 %, koska armeijan hankintoja ei olla supistettu. Yksi tehdas Siperiassa tuottaa tällä hetkellä 60 % maailman panssarivaunuista.

Tuonti on supistunut noin 50 % ja vienti noin 35 % verrattuna vuoden 2013 huippuun. Muutos johtuu pääosin ruplan heikkenemisestä. Ruplan kurssi oli ehtinyt jo vahvistua alkutalven kriisin jälkeen, mutta heinäkuussa öljyn hinta lähti taas laskuun, ja rupla on heikentynyt euroon nähden noin 18 % heinäkuun alusta tähän päivään.

Ruplan kurssin heikkeneminen ja nyt vuoden jatkunut länsimainen elintarviketuontikielto yhdessä aiheuttivat merkittävän inflaation, ruplan ostovoima on heikentynyt 15,6 % viime vuoden toukokuuhun verrattuna. Reaalipalkat ovat vastaavasti laskeneet 7,2 %. Koska hintojen nousu on ollut nopeinta elintarvikkeissa, kriisi on iskenyt pahiten väestön vähätuloiseen osaan, joka käyttää huomattavan osan tuloistaan ruokaan. Köyhien määrä, joka Venäjällä mitataan absoluuttisen kulutuskorin mukaan, on kasvanut noin 16 %. Niidenkin elintarvikkeiden laatu, joihin venäläisillä on vielä varaa, on laskenut. Esimerkiksi EU:n juuston tuonti on korvattu kotimaisella tuotannolla, jossa maitorasva korvataan usein palmuöljyllä. Vastaavan lainsäädännön puuttuessa on syytä epäillä, että juuston tuotantoon on käytetty ns. teollista palmuöljyä, jota muualla käytetään lähinnä biodieselin tuotantoon. Edellä mainittujen olosuhteiden valossa Venäjän hallitus päätti osoittaa, etteivät pakotteet tunnu vieläkään missään, ja ryhtyi tuhoamaan maahan salakuljetettuja ulkomaisia elintarvikkeita. He tekivät siitä hienon shown, josta tuli useaksi päiväksi vakio-osa uutislähetyksiä.

Vaikka synkimmät ennusteet esimerkiksi Venäjän taloudesta eivät ole toteutuneet, taivaalle on kerääntynyt myös uusia tummia pilviä. Venäjän alueiden budjetit ovat jo pitkään olleet huonossa kunnossa. Vuonna 2012 presidentti Putin antoi käskyn julkisen sektorin palkkojen korottamisesta. Aluejohtajat ryhtyivät toteuttamaan käskyjä, vaikka heillä ei siihen ollut varaa. He leikkasivat investointeja ja ottivat lainaa kotimaisista pankeista. Palkkojen kasvattaminen lainarahalla ei ole lähtökohtaisesti kovin kestävä ratkaisu, ja talouskriisi pahensi tilannetta entisestään. Lainojen korot nousivat merkittävästi. Aluebudjettien tärkeimpiä tulonlähteitä on yhteisövero, joka maksetaan edellisen vuoden tuloksen perusteella, eli tämän vuoden talouskriisi näkyy verotuloissa vasta ensi vuoden alussa. Yhden tutkimuksen mukaan 23 % Venäjän alueista on maksukyvyttömyyttä edeltävässä tilassa ja suurin osa muista alueista on kulkemassa sitä kohti.

Ongelma voidaan ratkaista kolmella keinolla. Ensinnäkin palkat voidaan leikata korotusta edeltävälle tasolle, mikä toisi ainakin tilapäistä helpotusta ongelmaan. Mutta julkisen sektorin työntekijät ovat nykyhallinnon ydinkannattajaryhmä, ja leikkaukset keskellä talouskriisiä voisivat johtaa poliittiseen levottomuuteen. Toiseksi, pankit voidaan pakottaa leikkaamaan alueiden velkoja. Mutta Venäjän pankkijärjestelmä on muutenkin kovan paineen alla, pankkeja pääomitetaan parhaillaan valtion varoilla. Kolmas vaihtoehto on alueiden päästäminen konkurssiin, jolloin vaihtoehto yksi ja kaksi toteutuvat yhtäaikaisesti. Ellei öljyn hinta nouse loppuvuoden aikana merkittävästi, alueiden budjeteista tulee Venäjän talousuutisten ykkösaihe ensi vuonna.

Kaiken kaikkiaan Venäjän taloudessa ja yhteiskunnassa on hyvin vähän merkkejä muutoksesta parempaan. Kansalaisyhteiskunnan toimintaedellytyksiä kiristetään entisestään eikä oppositiota päästetä edes aluetason vaaleihin. Talouskasvua varten tarvittaisiin poliittista reformia, mutta tämä ei ole nykyhallinnolle vaihtoehto. Sen sijaan he luottavat perinteisiin ratkaisuihin: öljyn hinnan nousuun ja kaasun myyntiin. Öljyn hinnassa ei kuitenkaan näy nousun merkkejä. Myös kaasun näkymät ovat heikkoja. EU pyrkii rajoittamaan Gazpromin markkinaosuutta. Euroopan markkinoiden korvaajaksi on suurieleisesti julistettu kaasuputkiprojekteja Turkkiin ja Kiinaan. Tosin Turkkiin vievän putken projekti laitettiin jäihin vain pari kuukautta sen julkistamisen jälkeen. Samoin tehtiin toiselle Kiinaan vievälle putkelle, ja on epätodennäköistä, että toinen kaasuputki maksaisi itseään koskaan takaisin.

Näistä lähtökohdista käsin on helppoa perustella miksi mielestäni Venäjä on kulkemassa Argentiinan tai Zimbabwen jalanjäljissä. Argentiina oli 1900-luvun alussa rikkaampi kuin Iso-Britannia, Saksa tai Ranska, mutta kultakautta seuranneet autoritääriset hallinnot ja populistinen talouspolitiikka kulminoituivat Falklandin sodan häviöön 80-luvulla ja valtion maksukyvyttömyyteen 2000-luvun alussa. Zimbabwe on hallinnut jo 35 vuotta auktoritäärinen johtaja, joka on paikannut omia talouspoliittisia virheitään entistä isommilla virheillä, ja syyttänyt kaikista vastoinkäymisistään länsimaita. Samansuuntainen kohtalo odottaa Venäjää, jollei se pian herää tästä isänmaallisesta, itsensä maailmasta eristämisen painajaisesta. Tällä hetkellä minun on kuitenkin vaikea kuvitella, mikä saisi sen hereille.









maanantai 18. toukokuuta 2015

Fury Road - The Russian view

Yesterday peer pressure forced me to go see “Mad Max: Fury Road” instead of entertaining myself with yet another movie about the Great Patriotic War. After the movie it was evident that my decadent western friends had quite a different interpretation of what we saw. So I decided to write down how a true Russian patriot sees this movie. Fair warning, spoilers ahead.

The movie starts with Mad Max being captured by the good folks in local militia. He is taken to a utopian society ruled by a great leader called Immortan Joe. Joe is a pious man who likes cars and is guided by good ol’ family values. He wants nothing more than to have many healthy children with his many wives. Now, I know what you’re thinking: Isn’t polygamy against Russian tradition? Well, in general it is. But the important exception is, that if you’re a warlord, you can have as many wives as you like, even if they’re underaged.

Immortan Joe provides food and water for his people. Yes, the distribution system of water is inefficient, but I’m sure they’re working on it. While the movie doesn’t tell if Joe was the one who built the water pumps or if he rightfully took them from some greedy oligarch, it should be clear to anyone that those pumps won’t work without him. Joe also provides religious guidance to his loving followers as any good leader should. I cannot say I fully support the choice of religion here, as Joe is not a follower of the one true faith, but he’s not a godless atheist either, and I can respect that. Besides, there are many similarities. In Russia, we also have priests blessing our cars and rifles.



Either way Immortan Joe seems to be a good leader for his people combining Brezhnev's aura of wisdom and the staying power of Putin.


The reason for Mad Max’s captivity soon becomes apparent as he rejects his role in providing for the common good through donating his blood to the militia and tries to escape. Thankfully this self centered liberal scum is soon captured.

Immortan Joe has made trade agreements with nearby nations that provide his utopia with the two things every sovereign nation needs: guns and fuel. Unfortunately Joe is betrayed by his warleader Furiosa. She commits a double treason by stealing Joe’s supply truck and his wives. At this point one has to wonder what Joe was thinking when he gave such a high rank to a woman and cripple. Joe and his army start a chase. The army is eager for a fight, but are unable to capture the traitors. Perhaps Joe didn’t have the wisdom of Putin to increase his military budget and have military exercises in every direction possible. And of course the whole military plan for the chase was ill-advised. First of all, you should never lead all of your troops outside your territory as US and NWO are constantly plotting to overthrow you. And second, you never allow your generals to command the army from the front, that’s not the Russian way to do it. Generals should stay back where it is easier to see the big picture and send your troops to make the ultimate sacrifice for their motherland. Not only did Joe disobey this simple rule, he also brought the whole politburo with him. And that was the plan of the traitors the whole time, so that when some of the politburo is killed and the rest is trapped in the canyon, they can take over.

Mad Max: Fury Road is a sad tale about an end of utopia. But it provides us with a very important lesson: You should always crackdown on the opposition, no matter how harmless they might seem at the time.

perjantai 17. huhtikuuta 2015

Tšetšenia Venäjän peilinä

Pian Boris Nemtsovin murhan jälkeen alkoi näyttää selvältä että kaikki jäljet johtavat Tšetšeniaan. Tässä ei sinänsä ole mitään uutta, toimittajan Anna Politkovskajan murhaajat olivat myös tšetšeeneja, samoin kuin Venäjällä tehtyjen lukuisten terrori-iskujen tekijät. Uutta oli se, että tappajat olivat niin suoraan yhdistettävissä Venäjää palvelevien Tšetšenian sisäministeriön joukkoihin.

Tšetšenia on Venäjän lähihistorian kannalta tärkein alue, jonka tapahtumien ymmärtäminen on oleellista Venäjän ymmärtämisen kannalta. Valitettavasti nämä tapahtumat muistuttavat jotain keskiaikaista satua, jonka pienet, mutta tärkeät yksityiskohdat, jäävät länsimaalaiselta yleisöltä helposti huomaamatta. Siksi ajattelin kertoa aiheesta metaforan kautta, jossa Suomi saa esittää Venäjää, ja Ahvenanmaa Tšetšeniaa (jos et tiedä mitä metafora tarkoittaa, tai olet muuten vain taipuvainen loukkaantumaan fiktiivisten tarinoiden sisällöstä, lukeminen kannattaa lopettaa tähän). Olen mahdollisuuksien mukaan lisännyt tekstiin englannin- tai suomenkielisiä linkkejä, jotka selventävät mihin tapahtumiin metaforalla viitataan:

Tässä vaihtoehtoisessa todellisuudessa Suomi valloittaa Ahvenanmaan 1800-luvulla ja Runebergin klassikkoteos “Aikamme sankarit” kuvaa suomalaisen miehitysarmeijan upseerin elämää. Talvisodassa monet ahvenanmaalaiset taistelevat suomalaisten rinnalla keltaista valtiota vastaan, mutta sodan jälkeen he eivät voi palata kotiin, sillä Suomen valtio on päättänyt pakkosiirtää kaikki ahvenanmaalaiset Pohjois-Karjalan korpeen. Tuhansia kuolee matkalla ja he pääsevät muuttamaan takaisin vasta vuonna 1957.

90-luvun pahimman laman aikana lestadiolaisen lahkon hallitsema Ahvenanmaa itsenäistyi lyhyeksi ajaksi Suomesta ja yritti vielä vallata lisää alueita Turun saaristosta. Tästä seurasi kaksi sotaa, jotka tunnetaan molemminpuolisista raakuuksista. 2000-luvun alussa Suomi onnistui miehittämään koko Ahvenanmaan ja tekee sopimuksen entisen kapinajohtaja Acke Karlssonin kanssa. Karlsson, joka vielä sodan aikana sanoi että “suomalaisia on enemmän joten jokaisen ahvenanmaalaisen on tapettava 150 suomalaista”, asetetaan alueen johtajaksi. Kapina kuitenkin jatkuu ja viiden ensimmäisen vuoden aikana Suomi menettää 140 sotilasta erilaisissa iskuissa (luku suhteutettu Suomen väestöön). Vuonna 2004 Acke kuolee Wiklöf Holding Areenalla tehdyssä pommi-iskussa ja alueen johtoon nousee hänen poikansa Ragnar Karlsson.

Muuten Suomen ja Ahvenanmaan yhteiselo alkaa sujumaan ajan myötä, ainakin jossain määrin. Käytännössä koko Ahvenanmaan budjetti on tulonsiirtoja Suomen valtiovarainministeriöltä. Ahvenanmaalaiset kapinalliset tai heitä tukevat ryhmittymät tekevät vain satunnaisia pommi-iskuja Helsingin metroonTampereen juna-asemalle ja Naantalin ala-asteelleAhvenanmaalaisten rikollisliigoista tulee osa manner-Suomen todellisuutta. Ahvenanmaalaiset kansanedustajat osallistuvat eduskunnan työskentelyyn ja aiheuttavat vain harvoin harmia esittelemällä heidän kullattuja pistooleita lainsäätöelimen tiloissa. Näiden kansanedustajien funktio eduskunnassa on epäselvä, sillä Suomen lait on Ahvenanmaalla monessa tapauksessa korvattu lestadiolaisilla käytännöillä.

Millään edellä mainituista ilmiöistä ei kuitenkaan ole käytännön merkitystä poliittisen päätöksenteon kannalta, sillä Suomessa vallan kahvassa 15 vuotta ollut pääministeri, kutsutaan häntä vaikkapa Pasi Virtaseksi, on hankkinut oikeutuksensa vallalleen miehittämällä Ahvenanmaan. Menneen sodan kauhuista huolimatta 99% ahvenanmaalaisista äänestävät vaaleissa Virtasen puoluetta. Ragnarilla on käytössään henkilökohtainen armeija, joka ei ole ihan Suomen perustuslain mukaista. Tämä ei kuitenkaan haittaa Virtasta, koska Ragnar ja sen armeija vannoo uskollisuutta Virtaselle henkilökohtaisesti, huolimatta siitä mikä seuraavien eduskuntavaalien tulos on. Ja suurin osa suomalaisista tietävät, että Ragnar on tehokas pato ahvenanmaalaisia kapinallisia vastaan: Kun nämä hyökkäsivät viime vuoden lopussa Maarianhaminan keskustaan, paikallisilla erikoisjoukoilla kesti vain muutamia minuutteja saapua paikalle. Tapahtumien jälkiselvittely sai kuitenkin ikäviä sävyjä. Kyseessä ei varsinaisesti ollut terrori-isku, sillä osapuolina olivat kapinallisten ja paikallisten joukkojen sotilaat, eli tapaus oli yksi sisällissodan taisteluista muiden joukossa. Ragnar suhtautui kuitenkin tapahtumaan terroriteon lailla ja julisti että myös kapinallisten sukulaiset ovat kollektiivisessa vastuussa tapahtuneesta, ja heidän talot pitäisi tuhota. Muutaman päivän kuluttua, täysin yllätyksenä ja pyytämättä, talot tosiaan paloivat. Muutama kukkahattutäti ihmetteli oliko tämä ihan perustuslain mukaista ja mitä järkeä on taistella terroristeja vastaan heidän omin keinoin. Ragnar vastasi että hän on ainoa joka hoitaa ihmisoikeusasioita hallitsemallaan aluellaan ja pian myös kukkahattutätien toimistot paloivat sattumalta maan tasalle.

"Asiat mutkistuivat hieman tänä vuonna, kun 90-luvulla maa- ja metsätalousministerinä toiminut ja sittemmin Pasi Virtasen kovana kriitikkona mainetta niittänyt Ben Niinistö ammuttiin Eduskuntatalon portaille. Muutaman päivän sisään SuPo ja keskusrikospoliisi pidättivät murhasta epäiltynä viisi ahvenanmaalaista, joista kolme oli palvellut Ragnarin suoran komennon alla toimivissa sisäministeriön joukoissa. Itse ampumisesta epäilty oli rekisterien mukaan eronnut palveluksesta vasta murhapäivänä. Ragnar kertoi tuntevansa epäillyn henkilökohtaisesti ja pitävän tätä “aitona isänmaan ystävänä”. Keskusrikospoliisi yritti kuulustella myös epäillyn entistä esimiestä, majuria, jonka kanssa hän oli matkustanut Helsinkiin Niinistön murhapäivänä. Kuulustelua ei päästy kuitenkaan tekemään, sillä majuri oleskelee Ahvenanmaalla, jossa Suomen viranomaisilla on toimintavaltuudet vain lakipykälissä, muttei käytännössä. Koska Suomen johto ei selvästi ollut innokas tutkimaan murhan tilaajia, murhan motiiviksi keksittiin Niinistön kannanotot sananvapauden puolesta Charlie Hebdo-iskujen jälkeen. Motiivi ei kuitenkaan vaikuta uskottavalta, koska myös Suomen valtion johto esitti samanlaisia näkemyksiä ja tutkinta paljasti että Niinistöä oli seurattu jo syyskuusta lähtien.

Metafora alkaa kuulostamaan sitä absurdimmalta, mitä pidemmälle sitä kirjoitan, joten ehkä on aika puhua asioista niiden omilla nimillä. Putinin valtaan nousu yhdistetään Moskovan pommi-iskuihin vuonna 1999 ja toiseen Tšetšenian sotaan. Suomessakin on usein toistettu salaliittoteoriaa, jonka mukaan vuoden 1999 pommi-iskut venäläisiin kerrostaloihin olivat FSB:n tekemiä. Tärkeimpänä todisteena tälle on se, että Moskovan kerrostaloiskujen jälkeen Rjazanissa jäi kiinni kaksi FSB:n agenttia jotka sijoittivat paikallisen kerrostaloon heksogeeniä sisältävän pommin. Rikostutkinnan perusteella aikaisemmat iskut tehtiin kuitenkin ammonaalilla, joka on halvempi ja helpommin saatavissa oleva räjähdysaine.

Mielestäni on olemassa kaksi syytä pitää salaliittoteoriaa epäuskottavana. Ensinnäkin loogisin selitys kahden FSB:n agentin toiminnalle on se, että he yrittivät luoda oman pommi-iskun, jonka he olisivat voineet estää edistääkseen omaa uraa. Se, että näiden agenttien toimintaa alettiin peittelemään heijastelee Putinin hallintoa, jossa alaisten tärkein ominaisuus on lojaalisuus eikä esimerkiksi rehellisyys tai pätevyys. Lojaalisuus kulkee molempiin suuntiin, eikä sisäpiiriläisiä rangaista (julkisesti) heidän tekemistä virheistä. Tämä ilmiö näkyi myöhemminkin erityisen hyvin Kurskin sukellusveneonnettomuuden, Moskovan teatterikaappauksen ja Beslanin koulukaappauksen hoidossa tehtyjen virheiden peittelynä

Toiseksi, salaliittoteoria ei ole johdonmukainen. Tšetšeniit olivat tehneet aikaisemmin terrori-iskuja Venäjällä sijaitseviin sairaaloihin vuosina 1995 ja 1996, sekä hyökänneet Venäjän alueelle syyskuussa 1999. Se, että vuoden 1999 pommi-iskut olisivat poikkeus sääntöön ei ole uskottavaa. Kuten olemme Mainilan laukauksista ja myöhemmin Ukrainan tapahtumista oppineet Venäjä ei tarvitse oikeita syitä hyökätä naapurimaihin, keksityt tarinat riittävät.

Joka tapauksessa Venäjä miehitti Tšetšenian ja tilanne rauhottui, ainakin suhteessa aikaisempaan. Sodan voittaminen on tuonut Putinille hänen vallan oikeutuksen, joskin voi kyseenalaistaa oliko kyseessä sodan voittaminen sanan perinteisessä merkityksessä. Putinin ja Kadyrovin välillä on henkilökohtainen liitto jossa Kadyrov on vasallikuningas, joka lupaa toimittaa henkilökohtaisen armeijansa Putinin käyttöön tämän niin vaatiessa. Feodaaliajan perinteistä poiketaan siinä, että Venäjä maksaa veroa Tšetšenialle, eikä toisinpäin. Venäjän laki ei päde Tšetšeniassa, eli käytännössä Kadyrov on saavuttanut maansa itsenäisyyden toisin keinoin. Avoimeksi kysymykseksi jää mitä tapahtuu tälle alueelle ja tälle armeijalle kun Putin ei enää ole vallassa.