Kun kuukausi sitten julkaisin edellisen tilannekatsauksen, Venäjän armeija oli pysäytetty Kiovan liepeille. Tällä hetkellä kaikki Venäjän voimat on keskitetty Itä-Ukrainaan ja niin kutsuttu taistelu Donbassista on alkamassa. Venäjän mahdollisuudet sotilaalliseen voittoon näyttävät nyt yhtä heikoilta, kuin kuukausi sitten.
Maaliskuun 29. päivä Venäjä teki välttämättömyydestä hyveen ja ilmoitti aikeistaan ”laskea merkittävästi sotilaallista läsnäoloa Kiovan alueella hyvän tahdon eleenä neuvotteluja varten”. Todellisuudessa kyseessä oli täysimittainen vetäytyminen - Venäjän ainoa selvästi onnistunut sotilaallinen operaatio koko sodan aikana. Sotilaat lastasivat jäljellä olevat rekat ja miehistönkuljetusvaunut varastetulla omaisuudella, jättivät taistelutovereidensa ruumiit paikalleen ja palasivat Valko-Venäjälle. Miehityksen jäljiltä paljastui lukemattomia kuvia ja tarinoita satunnaisista ja suunnitteluista siviilien teloituksista, joukkohaudoista ja raiskauksista. Koko maailmalle kävi selväksi, miksi ukrainalaiset kutsuvat Venäjän sotilaita ”örkeiksi” ja Venäjää ”Mordoriksi”. Vetäytyminen “hyvän tahdon eleenä” johti rauhanneuvottelujen katkeamiseen.
On selvää, että vetäytyminen oli vain realiteettien myöntämistä: Ukraina oli voittanut Kiovan taistelun. Putin tarvitsee kuitenkin voiton, koska muuten hänen rakentamansa Potemkinin kulissit Venäjän armeijan kaikkivoipaisuudesta romahtavat. Donbassin alueen puolustaminen on yksi monista Venäjän kotiyleisölleen ilmoittamista versioista sodan syiksi. Niinpä aloitettiin joukkojen keskittäminen Itä-Ukrainaan, mihin kului melkein kolme viikkoa, joiden aikana ei nähty suuria taisteluja. Tosin nuo kolme viikkoa kuluivat Kiovan alueen joukkojen pelkkään siirtämiseen. Tämä aika ei riitä näiden osastojen huoltamiseen ja tappioiden täydentämiseen. Samalla koko maailma, mukaan lukien Ukraina, on tiennyt hyvin, mihin Venäjä aikoo seuraavaksi hyökätä suurella voimalla ja tehnyt valmisteluja sen mukaisesti.
Näiden kolmen suhteellisen rauhallisen viikon aikana tapahtui kuitenkin kaksi näyttävää Ukrainan iskua: 1. huhtikuuta kaksi matalalla lentävää sotilashelikopteria lensi kymmeniä kilometrejä Venäjän puolelle Belgorodiin, tuhosi ohjuksilla öljynjalostamon ja lensivät takaisin turvaan. 13. ja 14. välisenä yönä Ukraina laukaisi kaksi ohjusta kohti Venäjän Mustanmeren laivaston lippulaivaa Moskvaa. Osui ja upposi.
Venäjän viralliset lausunnot, propagandistien huudot ja venäläisen somen kommentit kuvasivat hyvin Venäjän ajatusmaailmaa tästä sodasta: Ukrainan tekoja pidettiin täysin käsittämättömänä. Heitä uhkailtiin täydellä sodalla ja kaupunkien pommittamisella. Venäläisen propagandan maalaama ja monen venäläisen omaksuma kuva tästä sodasta on tosiaan se, että kyseessä ”sotilaallinen erikoisoperaatio”. Kun Venäjän armeijan heikkoa menestystä ei voida selittää vuosien korruptiolla, huonolla valmistelulla ja yleisellä epäpätevyydellä, joka tasolla luotiin kuva, että Venäjä sotii ”toinen käsi sidottuna”: Kaupunkeja ei pommiteta eikä siviilejä tapeta ja näiden itseasetettujen rajoitteiden takia muutoin voittamaton Venäjän armeija ei ole vieläkään onnistunut ”vapauttamaan” koko Ukrainaa ”natseista”. Kun Venäjä näin suopeasti itseään tällä tavoin “rajoittaa”, niin Ukrainan iskut sinne missä tekee kipeää toki tuntuvat tästä paradigmasta käsin varsin epäreiluilta. Nämä asenteet tekevät aselevon lähiaikoina mahdottomaksi. Kun kävi selväksi ettei ”erikoisoperaatio” lopukaan muutamassa päivässä, Venäjän propagandakoneisto kävi ylikierroksilla ja tämän takia kotiyleisölle on mahdotonta myydä pelkkien separatistialueiden täyttä valloittamista suurena voittona.
Toinen asia mikä Moskva-risteilijän uppoamisessa on hyvä huomata, on asenteiden muutos Venäjällä ja maailmalla, kun sitä verrataan vuonna 2000 uponneeseen Kursk-sukellusveneeseen. Koko maailma seurasi kolmen päivän ajan sukellusveneen pelastustöitä ja suri, kun lopulta kaikki 113 miehistön jäsentä todettiin kuolleiksi. Venäjän televisiossa ei silloin puhuttu mistään muusta viikkoihin ja Putinia arvosteltiin kovin sanakääntein. Moskvan miehistössä oli arviolta 510 ihmistä. Virallisesti Venäjä ei ole myöntänyt muuta, kuin että alus upposi vahingossa syttyneessä tulipalossa, mutta koko miehistö saatiin pelastettua. Tämä on tietenkin räikeä vale, sillä useat mediat ovat jo löytäneet kadonneiden merimiesten vanhempia, joille on kerrottu, että heidän lapsensa on ”kadonnut”. Lisäksi monet kadonneista ovat varusmiehiä, joita Putinin mukaan ei missään nimessä lähetetä sotaan ylipäänsä. Media unohti myös aluksen kohtalon lähes välittömästi, eikä kukaan vaadi vastauksia siitä mitä tapahtui tai kuinka moni on kuollut. Venäjän viimeisin virallinen ilmoitus omista tappioista annettiin 25. maaliskuuta. Venäläisiä ei tunnu hirveästi kiinnostavan, kuinka paljon heidän sotilaitaan sodassa kuolee.
22. huhtikuuta Venäjä ilmoitti uudet tavoitteet ”erikoisoperaation toiselle vaiheelle”: Donetskin ja Luhanskin vapauttaminen ja maakäytävän luominen aina Moldovan rajalle saakka. Ei enää sanaakaan ”denatsifikaatiosta” tai biolaboratorioista, vain suoraviivaista valloitussotaa. Samaan aikaani 9. toukokuuta eli Putinin rakastama voitonpäivä lähestyy ja Venäjä todennäköisesti tekee kaikkensa, että siihen mennessä voitaisiin saavuttaa jotain, mikä edes etäisesti muistuttaisi voittoa. Itse en usko, että Venäjä pystyy saavuttamaan mitään merkittävää voittoa. Siihen vaadittaisiin reserviläisten liikekannallepanoa, millä ei ole suurta yleistä kannatusta. Venäläiset haluavat suuria voittoja ilman, että heidän tai heidän läheistensä tarvitsee itse tehdä mitään niiden eteen. Parin viikon kuluessa tilanne muuttunee asemasodaksi. Miten se vaikuttaa venäläisten suhtautumiseen sotaan, tulee olemaan mielenkiintoista seurattavaa.
