perjantai 18. heinäkuuta 2008

Kulttuuri-imperialismi.

Olipa kerran lämmin sunnuntai-päivä maailman tuoreimassa valtiossa. Siellä enemmistönä asui, oman optimistisen arvionsa mukaan, maailman optimistininen kansa. Tämä optimismi näkyi arjessa. Useat autot pysyivät kasassa fyysikan lakeja uhmaten ja kuljettajien motto oli "kyllä mä tosta vielä ehdin". Tämä kansa suhtautui elämäänsä niin optimistisesti, että huolimatta siitä että yli puolet ihmisistä olivat työttömiä, heillä kaikilla oli erittäin kova kiire. Tämä elämäniloinen asenne johti väistämättä siihen ettei nopeusrajoituksia noudatettu ja ohituksissa ei ollut mitään järkeä. Mutta liikenne ei ollut ainoa asia, joka osoitti tämän kansan optimismia. Suurin osoitus siitä oli nuorten valmius mennä naimisiin, hyvinkin pian tapaamisen jälkeen. Häitä vietettiin usein viikko tai kaksi parin ensitapaamisen jälkeen. Ja juuri tämä kesäinen sunnuntai, johon kertomukseni keskittyy, oli erityisen suosittu hääpäivä.

Päivä alkoi niinkuin kaikki muutkin: aurinko nousi, lämpötila kohosi ja KFOR:n partio lähti liikenteeseen. He pysähtyivät kaupungilla tien sivuun ja jututtivat tavalliseen tapaansa ihmisille, kysyivät kuulumisia. Eräs juuri ja juuri kahdeksantoista vuotta täyttänyt optimisti kertoi innoissaan, että heidän suku viettää tänään häitä. Ja olisi todella hienoa jos he saisivat myös KFOR:n aseet juhlintaan mukaan. Taustalla olevat suvut vanhemmat alkoivat huuta pojalle ja tämä vetäytyi paikalta, häistä ei enää puhuttu.

Häiden kaava tämän kansan keskuudessa meni jotakuinkin näin. Miehen suku keräntyi autoihin, ja matkasivat torvet soiden ja kädet heiluen hakemaan morsianta kotoaan. Kun morsian oli haettu, molemmat suvut lähtivät jonnekkin julkiselle paikalle tanssimaan kansanmusiinkin tahdissa ja myöhemmin juhlat jatkuivat joko ravintolassa tai morsiammen tulevassa kodissa. Eräs kansanperinne oli ampua morsiammen haun yhteydessä ilmaan. Ampua ilmaan ja toivoa ettei kukaan osu luodin tielle, se on optimismia!

KFOR koostui lähinnä pohjoisista kansoista, joille optimismi ja elämänilo olivat vieraita ja pelottavia asioita. He suhtautuivat kaikkeen varauksella, kyynisesti tai jopa sarkastisesti. Jokaiseen ennalta-arvomattomaan tapahtumaan valmistauduttiin kuin maailmanloppuun. Ja näin tapahtui myöskin tänä kauniina kesä-sunnuntaina, jolloin nuorukaisen yksi varamaton lause sai KFOR:n käynnistämän asetakavarikointioperaation. Partiot pyörivät kaupungilla seuraten jokaista hääkulkuetta ja merkaten karttaan hääpaikat. Tehtävä oli vaikea, häitä oli pienessä kaupungissa tuona päivänä kymmeniä ja partiot viettivät useita tunteja ajojahdissa. Paikalliset huomasivat tämän ja säästivät ampumisensa paremman päivän varalle.

Nämä pohjoiset kansat olivat jo viisi sataa vuotta kiertäneet maapalloa, levittäen pessimististä kulttuurian maailman joka kolkkaan. Ja valitettavasti näin kävi myös optimistiselle kansalle. Vähitellen häissä ampuminen alkoi olla kuolevaa kansaperinettä, paikallinen poliisi alkoi valvoa liikennesääntöjä, ihmiset oppivat käyttämään turvavöitä, nuoret seurustelivat pidempään ennen naimisiinmenoa, onnettomat pariskunnat eivät enää uskoneet asioiden muuttuvan paremmiksi ja hankkivat avioeroja. Hiljalleen maailma muuttui harmaaksi, tylsäksi ja ennalta-arvattavaksi paikaksi.

1 kommentti:

Dardana Kryeziu kirjoitti...

Tunnistin heti oman kotimaani tästä tekstistä. Yllätyinkin, kun luin sivusta, että kirjoitat Kosovosta. Niin nappiin kirjoitettu teksti, joka sai hymyn kasvoilleni. Sait minut hetkeksi pysähtymään ja ajattelemaan juurikin näitä positiivisia hääpäiviä. Kiitos tästä :)