Sokka

Yleltä tuli muutama vuosi sitten sotahistorian suurimmista katastroofeista kertova dokumenttisarja. Tappioon johtaneet tapahtumat selostettiin huolellisesti ja tarkasti. Esimerkiksi ensimmäisessä maailmansodassa britit värväsivät tykistökranaattitehtaan miehet sotilaiksi ja tilalle tuli pääasiassa kokemattomia naisia. Kranaatin sytytin on hyvin monimutkainen vehje ja sen valmistus vaatii ammattitaitoa ja kokemusta. Brittien ensimmäisessä hyökkäyksessä paljastui, että vain murto-osa sytyttimistä toimii ja ammukset eivät räjähtäneet. Yli vuoden tapahtumaketju johti satojen tuhansiin miestappiohin muutamassa tunnissa. Tämän päivän tapahtumat allekirjoittaneen osalta voisivat täyttää tämän dokumenttisarjan kevennysjakson kriteerit.

Kosovosta lähtee suomalaisten huolto/lomalento joka keskiviikko. Aamulla tuodaan miehet lomilta ja viedään uudet tilalle. Kaikissa jenkkien sotaleffoissa aikataulut kerrotaan "1200 ZULU"-tyyliin. Suomalaiset ovat rennompia ja käyttävät puhekieltä. Saatuani kerran kuulla lennon takaisin lähtevän yhdeksältä, oletin että se lähtee illalla ja kun asia toistettiin jälkeenpäin en kiinnittänyt siihen huomiota.

Eilen vietin parin kaverin kanssa rauhallista illanistujaista ja nautin aika lailla alkoholia. Kaverit lähti, mutta itse jäin jumittamaan koneen äärellä kunnes aurinko nousi uuteen päivään. Mikä kiire minulla oli, kun oli vielä lähes kaksikymmentä tuntia aikaa lähtöön. Seuravaan päivän suunitelma oli valmis, olisin mennyt vanhemmille neljän jälkeen, syönyt, sanonut hei hei ja he olisivat heittäneet minut kentälle. Eräs palvelustoveri, joka asui lähistöllä tarjosi minulle kyytiä kentälle tekstiviestillä, josta selvisi että hän on lähdössä seitsemään aikaan aamulla lentokenttää kohti. En lukenut viestiä kovin tarkkaan, enhän minä tarvinnut kyytiä.

Menin nukkumaan kolmeen jälkeen ja kuolasin tyynylleni onnellisen tietämättömänä että nimeni oli tullut jo melko tutuksi Helsinki-Vantaan asiakkaille. Sama kaveri joka tarjosi kyytiä, soitti ja kysyi missä olen. Olen miettinyt hetken aikaisemmin vastaisinko olenkaan, mutta onneksi sain itseni ylös. No kotonahan minä, nukkumassa. Eikö minun pitäisi olla kentällä? Heh heh, hyvin hauskaa. Kaveri huvittui sen verran siitä kuinka pihalla olen tilanteesta että hänen oli vaikea sanoa vakavsti että nyt oikeasti kentälle. Pari minuuttia meni ennenkuin uskoin. Kello oli 8.24, ja lähtöselvitys sulkeutuisi klo 9.

Armeijassa on oma termi paniikinomaiselle nopealle suorittumiselle - sykähtäminen. Ja minähän sykähdin, like never before. Kolmessa minuutissa olin pukenut päälleni, keränyt kannettavan ja laukun kasaan, soittanut taksin, eihän hihassani turhaan lue "Rapid Deployment Force". Seuraavat kaksi minuuttia etsin kotiavaimiani, jotka olivat valmiiksi taskussani. Juoksin ulos ja taksi oli onneksi jo paikalla. Hyppäsin sisään ja pyysin nätisti ajamaan niin perkeleen lujaa kuin pystyy. Taksikuski ajoi, mutta punaiset valot vainosivat meitä. Soitto matkanjohtajalle paljasti viimeistään tylyn tilanteen: sekunneista kiinni ehdinkö vai en, jos en omalla rahalla lento Albaniaan, tai ties minne ja esitutkinta päälle.

Päästyämme moottoritielle ymmärtäväinen taksikuski painoi kaasua kunnolla. Saavuimme terminaalille 8.56. Mittari näytti kolmekymppiä, mutta lompakostani löytyi ainoastaan viidenkympin seteleitä. Annoin hänelle sellaisen, enkä jäänyt odottamaan vaihtorahoja. Juoksin turvatarkastuksen läpi, mutta sen henkilökunta ei ollut yhtä ymmärtäväinen kuin taksikuski. Kannettava piti ottaa laukusta pois jne. 8.58 olin passintarkastuksessa. Eikö minulla ole lippua? No ei, se odottaa minua portilla. Juoksin lähtöporttien ohi. 30, 31, 32.. Mutta missä on 31 d? Kyltti löytyi, juoksu jatkui. Sekuntteja vaille yhdeksän olin portilla. Ehdin. Sain lippuni käteen ja astuin koneelle vievän bussin kyytiin palvelustovereiden ivallisten tapusten säestämänä.

Istuessani paikalleni koneessa tärisin vieläkin. SE oli lähellä. Koneen kapteeni ilmoitti että cateringpalvelu on vähän myöhässä ja lähtö viivästyy puoli tuntia. Ei ollutkaan kovin lähellä. Taksikuskille jäänyt kaksikymppinen alkoi kaivaa mieltä. Ja ennen kaikkea vitutti miksi näin käy aina mulle. Vilkaisin laukkuuni ja tappiot alkoivat paljastua. Oman typeryyteni sotasaaliksi kotiin jäivät kännykkälaturi, sandaalit, skype-kuulokkeet, ja mp3-soitin. Hyvää puolustusvoimain lippujuhlan päivää.