Punainen risti.

Ulkona on tällä hetkellä jumalaton meteli. Ääni kantautuu viereisestä taajamasta niin hyvin, että kuulen "final countdownin" kuin se soisi viereisessä körmyssä. Kosovon albaanit juhlivat KFOR:in saapumisen yhdeksättä vuosipäivää ja kovasti juhlivatkin. Ehkä jossain vaiheessa he alkavat ammuskelemaan ilmaan ja meidän täytyy mennä paikalle takavarikoimaan aseet. Vähän sama kuin juhlittaisin synttäreitä ja päivän sankari olisi yksin lukitussa huoneessa. Kun kakku tuodaan esiin hän tulee hetkeksi ulos, paiskaa kakun lattiaan ja poistuu takaisin oman huoneen rauhaan.

Johdin tänään neljän miehen jalkapartiota. Kaikkialle ei pääse autolla, joskus on mentävä jalan. Meidän ryhmä vietiin kukkuloiden juurelle ja aloitimme partion. En ole koskaan käynyt siellä, eikä ollut käynyt kukaan muukaan partiostani, edes tulkki. Otin kartan käteen ja paikannuslaitteen toiseen. Olin kuin pahasti eksynyt turisti jolla on kolme aseistautunutta vartijaa. He eivät olleet eksyksissä, he vain menivät minne itse menin. Kolme kilometriä kartalla olikin kuusi kilometriä ylä- ja alamäkeä. Piristävä aamulenkki luotiliivit päällä hiostavassa aamuhelteessä.

Matkalla kuusikymppinen albaanimies juoksi, tai no käveli ripeästi meidän luokse ja alkoi kertomaan tarinaansa. Hän pyysi nätisti että pyytäisin Naton kenraaleilta uutta tietä kahden kylän välille. Nykyään autot joutuvat tekemään kovin pitkän lenkin jos toistensa luona haluavat käydä. Lupasin laittaa asian eteenpäin, heti aamulla marssin kenraalin toimistoon ja kerron mitä pitäis nyt tehdä.

Kysyin mieheltä miten elämä muuten menee. Ei kauhean hyvin. Kaikki hänen neljä poikaansa ovat työttömiä ja hän elää neljänkymmenen euron kuukausittaisella tulonsiirrolla. Kylässä on kuitenki vettä ja useinmiten sähköä, eikä rikollisuus ole ongelma. Mies kiitti meitä kovasti läsnäolostamme maassa. Eipä kestä, tienaan päivässä tuplasti kuin sinä kuussa.