maanantai 11. elokuuta 2008

Dodge the bullet

Olen erittäin huono pitämään tavaroistani huolta ja sain jälleen kerran kokea ylimääräistä sydämmentykytystä tämän takia viimeisen vuorokauden aikana. Eilen palattuani partiosta huomasin että lipastaskustani puuttui pistoolin lipas ammuksineen. Kävin tarkastamassa partioauton, mutta sieltä ei löytynyt mitään. Mainitsin asiasta ohimennen partioon osallistuneille ja ajattelin, että he kyllä palauttavat sen huomattuaan ottaneensa vahingossa yhden ylimääräisen. Ilta tuli, lippaasta ei kuulunut ja aloin huolestumaan. Lipastasku on pistoolivyössä kiinni ja lippas pystyy tippumaan siitä vain siinä tapauksessa, että kansi on auki ja vyö ylösalaisin. Leirin ulkopuolella vyö on aina vyötärölle, joten oli äärimmäisen epätodennäköistä, että lipas olisi tippunut työn yhteydessä. Toisaalta miehistönkuljetusvaunulla matkustaessa vyö on tapana ottaa pois, jotta voi rauhassa mennä penkeille sikiöasentoon ja ottaa napakat matkaunet. Tarkastin joukkuemme vaunut pintapuolisesti, mutta mitään ei löytynyt. Menin körmyyn ja tarkastin kaikki paikat joissa lippaita on tapana säilyttää. Ei mitään. Körmykaveri nukkui, joten en viitsinyt aloittaa suurempaa etsintäoperaatiota. Aamulla oli taas työtä tehtävänä ja menin nukkumaan.

Uni ei oikein tullut. Pistoolin lippaan katoaminen ammuksineen on vakava juttu. Asiasta olisi tehtävä ilmoitus johdolle, seuraisi esitutkinta ja sotilaspoliisien kuulustelu. Milloin lipas katosi? Tykkäätkö ampumisesta? Ajattelitko hankkia aseen kotiin päästyäsi? Kiereskelin sängyssä ja mietin vastauksia. En voinut olla varma milloin lipas hävisi, koska lipaskoteloa tulee harvemmin käytettyä. Viimeinen havainto siitä oli viikon takaa. Ja ei, en oikeastaan tykkää ampumisesta enkä edes ammuskelupeleistä. Ainoa tarkoituksenmukainen ammunta on kun kohteena on kulkukoira, mutta niitähän Suomessa ei ole. Kehä kolmosen sisäpuolella ei ole edes susia! Ei, kulkukoirat jättäisin mainitsematta. Ase on minulle työväline ja tavallaan jokapäiväinen riesa jota en haluaisi viedä mukanani siviiliin. Tai tuleehan sitä tiettyä voiman tunnetta, mutta... Ei, en ole hankkimassa asetta Suomessa.

Aamu koitti ja lähdin työtehtäviin. Istuttiin ja tarkailtiin. Yritin lukea lehteä, mutta oli vaikea keskittyä. Pistoolinlipas piti ajatuksiani panttivangeina. Voisikohan Suomesta ostaa lippaan ilman aseenkantolupaa? Entä Nato:n id-korttia näyttämällä. Ehkä Makedoniasta sitten? Olisihan se aika noloa jos lipas jostain sitten löytyisi kun kerran kolme ihmistä jo tietää, että minulta sellainen puuttuu. Ei, asia olisi syytä myöntää mahdollisimman nopeasti, käydä läpi esitutkinta, kärsiä sen vuoksi peruntuneet lomat, saada rangaistukseksi varoituksen, ehkä jopa sakkoa tai aikaisen kotiinlähdön. Ainakin saisin kestävän maineen idioottina, joka onnistui hukkamaan ammuksia.

Palattuani töistä aloitin mittavan etsintäoperaation. Körmykaveri nukkui tultuaan yötöistä, mutta minua ei enää kiinostanut. Käänsin huoneeni ylösalaisin. Siirtelin kaappeja ja kolistelin ympäärinsä. Ei mitään. Kävin tarkastamassa joukkueen maastoautot, mutta en löytänyt etsimääni. Olin jo hyväksynyt tapahtuneen ja olin menossa joukkujohtajan toimistoon kertomaan tapahtuneesta, mutta matkalla näin ryhmämme vaunun ja menin sisään tarkastamaan sen uudestaan. Käänsin sen ylösalaisin. Ei mitään. Menin lattialle hetkeksi makamaan ja potemaan itsesääliä. Siinä tutkiskelin katseellani vaunua ja huomasin lattiatasossa pienen, 5cm korkean syvennyksen. Kurkistin sisään ja otin lippaani sieltä pois. Olipahan siinäkin tapa hakea jännitystä elämään.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Montako kulkukoiraa olet ampunut?
Onko sinulla metsästyskortti?

Anton kirjoitti...

En ole yhtään vielä. Ei ole metsästyskorttia.

O. Kovanen kirjoitti...

Huh. Kyllä väkisinkin tulee mieleen varusmiesajat, jolloin säännöllisesti oli jokin esine enemmän tai vähemmän hukassa. Lopulta tavarat kuitenkin aina löytyivät, eikä häväreitä tai esitutkintoja tarvittu, mutta hukkaamisen tunne on kaiken kaikkiaan varsin epämiellyttävä, etenkin jos hukassa on tväl-materiaalia!