Komppaniamme oli ollut jo jonkin aikaa taisteluosaston taktisena reservinä, tehtävä, jonka jokainen maa hoitaa vuorollaan. Teoriassa tämä tarkoitti sitä, että olimme kahden tunnin lähtövalmiudessa. Kahden tunnin aikamääre on naurettava, koska saisimme komppanian liikkeelle parissakymmenessä minuutissa koska vain. Rapid Deployment Force, niin hihassa lukee. Käytännössä taktinen reservi tarkoitti meille alkoholin kulutukseen rajoittamista kahteen annokseen per taistelija. Tästä huolimatta korkeampi johto halusi testata reserviään. Koko viikko leirissä oli kiertänyt virallinen huhu, että asiaa testataan harjoituksen avulla.
Olin yöpartiossa, eristämässä paikallisen poliisin kanssa taloa, jossa he epäilivät asekätköä. He olivat samaisena iltana lähettäneet KFOR:lle pyynnön etsinnän avustamisesta, mutta eihän kukaan korkea upseeri ole siihen aikaan enää toimistollaan. Taloa oli siis vartioitava seuraavaan aamuun. Mutta kuuden aikoihin meille soitettiin leiristä ja kerrottiin, että liikealelähtöharjoitus oli yllättäen alkanut ja meidän piti palata leiriin. Vartin kuluttua olimme jo leirissä, jossa kaikki olivat jo heränneet ja pakanneet varustuksensa ajoneuvoihin. Teimme samoin ja jäimme odottamaan lähtöä. Istuimme paikoillamme ja odotimme vielä puolitoista tuntia. Sitten ajoimme kokoontumispaikalle ja odotimme vielä tunnin taktisen reservin muita osia.
Koska harjoituksen tavoite ja tarkoitus, samoin kuin ajankohta oli pidetty meiltä tarkoituksella salassa, luulimme että käymme vain käväisemässä jossain paikassa toteamassa kahden tunnin lähtövalmiuden olevan riittävä ja palavamme leiriin. Mutta toisin kävi. Ajoimme melkein rajalle, muutaman aution talon luo, jossa meille paljastui, että kyseessä on alue-etsintäharjoitus. Alue-etsintä on sitä, kun jokainen kaappi ja pihakivi käännetään ylösalaisin ja etsitään aseita. Paikallisen poliisin alue-etsintä makasi yhä korkean johdon pöydällä. He eivät voineet tehdä päätöstä asiasta, koska he olivat tarkkailemassa harjoitusta, jossa harjoiteltiin sitä mitä meidän olisi sillä hetkellä pitänyt tehdä oikeasti. Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun näin kävi. Perustuslain julistamisen yhteydessä olimme varautuneet mellakoihin. Partioiden miehistö oli kaksinkertaistettu, kesto kolminkertaistettu ja mellakkavarusteet oli pakattu mukaan. Partiot kuitenkin vedettiin kentältä eräänä päivänä, koska johdon mielestä meidän oli tärkeämpää osallistua joukkojenhallintaharjoitukseen, silloin kun todennäköisyys oikealle joukkojenhallintatilanteelle oli heidän omasta mielestään korkeimmillaan.
Harjoituksissa ei sinänsä ole mitään vikaa. On hyvä harjoitella Murphyn laki-skenaarioita, jos tämä laki alkaisi vaikka joskus toimimaan. Se on vain kovin kyseenalaista, että nämä harjoitukset menevät usein varsinaisen kenttätyön edelle. Miten me työntekijät voimme suhtautua vakavasti julistuksiin partiotyöskentelyn tärkeydestä, jos johto asettaa harjoittelun näiden edelle?
Meidän joukkue laitettiin harvaan riviin kohdealueen sivulle, jossa meidän piti eristää alue sillä aikaa kun alue-etsintä suoritettiin. Teoriassa eristämisen tarkoitus on estää asiattomien henkilöiden liike alueelle. Käytännön tasolla on paikallaan olemista ja eteen katsomista, sellainen asia jota on syytä harjoitella siis. Laitoimme luotiliivit päälle ja seisoimme metsän reunassa. Suurin osa oikeastaan makasi ja katsoi eteensä, mutta minä ja parini jouduimme seisomaan, koska olimme näköyhteydessä korkea-arvoisiin upseereihin, joilla ei sopinut näyttää kuinka korkealle arvostimme tätä harjoitusta. Niinpä seisoimme siinä tunnin verran. Huomasin edessäni kilpikonnan ja vartioin tarkasti ettei se tule sotkemaan meidän roolileikkiä.
Onneksi tunnin etsinnän jälkeen etsintäryhmä löysi jotain mikä muistutti miinaa, ja siirsimme eristysrengastamme sata metriä eteenpäin, pois upseereiden silmien alta. Istuin kaatuneen omenapuun päälle ja aloin kuuntelemaan kirjaa. Tunnin kuluttua, yhden aikaan päivällä, ryhmäjohtaja tuli kertomaan väliaikatietoja. Ruotsalaisten ja slovakkien etsintäryhmällä oli tunnin ruokatauko. Meillä ei tietenkään ollut ruokahuoltoa, koska kukaan ei tiennyt olevamme paikalla näin pitkään. Lähdin tutkimaan metsänreunaa. Siellä oli omena, päärynä, luumu ja kastanjapuita. Olin syönyt edellisen kerran kymmenen tuntia sitten, joten metsän antimien maistaminen vaikutti fiksulta idealta, mutta kaikki hedelmät olivat vielä raakoja. Niinpä istuin paikallani vielä kaksi tuntia kunnes antoisa harjoitus oli ohi.
Saavuimme takaisin leiriin viiden aikaan illalla. Olin nukkunut kahtena edellisenä yönä yhteensä kuusi tuntia. Olin niin väsynyt, ettei minua kiinnostanut mikään muu kuin nukkuminen, mutta minun oli pysyttävä hereillä vähintään kahdeksaan saakka, jotta säilyttäisin jonkinnäköisen päivärytmin. Menin saunaan nauttimaan taktisen reservin kaksi operatiivista etanoliannosta. Juttelin muille paikalla olleille ja paljastui, ettei harjoitus ollut ihan niin huono millaiseksi meidän joukkue oli sen kokenut. Toisella eristävällä joukkueella oli kädet täynnä irlantilaisista maalimiehistä, jotka eläytyivät jalkapallohuligaanin rooliin tavanomaisen erinomaisesti.
Lapsen psykologisessa kehityksessä on tietty vaihe, kun lapsi tajuaa etteivät omat vanhemmat ole kaikkivoipia. Samanlainen vaihe on myös jokaisen työntekijän uralla. Huomaat aina jossain vaiheessa pomosi olevan vain ihminen ja muutut katkeraksi hänen huomattavasti korkeammasta palkasta. Harva ymmärtää, että pomon palkka ei ole tajuttoman iso siitä syystä, että hän ansaitsisi sen. Se on niin iso, jotta sinä haluaisit pomoksi pomon tilalle ja kilpailisit muiden työntekijöiden kanssa tarkoituksenasi tulla nimestetyksi pomon seuraajaksi. Yleensä paras keino huolehtia mielenterveydestään on olla kyseenalaistamatta pomojen päätöksiä ja tämä on erityisen totta puolustusvoimissa. Tiedättehän kuinka jalkapallossa pelaajat yrittävät varoituksen saatuaan puhua tuomarille järkeä, vaikkei kukaan vielä tietääkseni ole onnistunut varoitusta puhumalla perumaan. Minä olen täällä vain vuoden, ja minulle riittää kun saan avautua tähän blogiin.
