tiistai 28. huhtikuuta 2009

Kotiutuminen

Tiedoitusupseeri otti yhteyttä ja pyysi kirjoittamaan jutun siitä miltä tuntuu kotiutua. Minä kirjoitin. Palkkioksi sain hyvän mielen ja t-paidan, jonka selässä lukee "toimittaja" ja joka soveltuu kuulemma erinomaisesti seinien maalaamiseen. Tässä tulee leikkaamaton versio, varsinaisessa tekstissä on sitten varmaan pari sanavalintaa muutettu ja kirjoitusvirheet korjattu.

Kotiutuminen oli ensimmäiset kymmenen kuukautta hyvin abstrakti ja epämääräinen asia. Kaikki tiesivät sen tapahtuvan joskus tulevaisuudessa, mutta siihen oli aina vielä niin pitkä aika, ettei sille kannattanut uhrata ajatuksia, kunnes eräässä briiffissä eteemme tuotiin kotiutumiskansio ja kaksi kolmasosaa ensimmäisen jääkärijoukkueen jäsenistä joutui pohtimaan elämää suurimpia kysymyksiä: Kuinka tässä näin kävi, mitä teen ja onko elämää Kosovon jälkeen? Aihealue alkoi tulla yhä suositummaksi partioiden ajanvietteenä. Parikymppiset jääkärit vertailivat tulevaisuudensuunnitelmiaan. Opiskelupaikkoja ja työpaikkoja oli monella, mutta harva tunsi iloa niiden pariin palaamiseen. Sehän onkin itsestään selvää. Eihän ihminen, joka nauttii elämästään Suomessa lähde jääkäripalkan perään Kosovoon. Itsekkään en osannut kuvitella palaavani lähikaupan kassalle operaation jälkeen. Kontrasti lain yläpuolella olevasta sotilaasta, jota paikalliset rakastavat, lähikaupan työntekijäksi, joka on ”asiakas on aina oikeassa” tekstillä varustettu ovimatto, olisi ollut liian suuri.

Monet ovat lähteneet hakemaan kokemuksia ja niitä on kyllä saatu. Uusien kokemusten määrä sattui vaan vähenemään eksponentiaalisesti jokaisen uuden kuukauden myötä. Vanhemman rotaation lähdön myötä uuden kokeminen oli loppunut, mutta helppo elämä piti nuoret miehet luonaan seireenin lailla. Hyvää ruokaa vuorokauden ympäri, pyykkipesu, kuntosali, aurinkoa ja kaveriporukka, jonka ansiosta hetkeäkään ei tarvitse tuntea itseään yksinäiseksi. Kuin asuisi taas vanhempien luona: Mitään kotitöitä ei tarvitse vaivautua tekemään, mutta alkoholinkäyttöä ja liikkumista valvotaan. Työ, joka ei tarjoa mitään haasteita, mutta on niin hyvin palkattua, ettei siitä viitsisi luopuakaan. ”Uudestaan en tänne tulisi, mutta kesäksi vielä voisin jäädä” on usein kuultu lause.

Luopuminen oli kuitenkin edessä. Hiljattain eteen tuli tilanteita, joiden koko olemus pakotti sisäistämään ja hyväksymään kotiutumisen: Viimeinen jouha, viimeinen yöpartio, viimeinen vierailu Glogovacissa, aseiden kuntotarkastus. Mikään näistä tapahtumista eivät aiheuttaneet suuria tunteita. Mutta yhä lähestyvä lähtö aiheuttaa haikeutta. Komppanian koiriemme lailla olemme laumoittuneet omaan joukkueeseen. Kukaan meistä ei jää kaipaamaan Kosovon maisemaa, paikallisia ihmisiä tai työtehtäviä, mutta tiedostamme hiljaa, että porukka, jonka kesken olemme jakaneet ilot ja surut vuoden ajan, hajoaa pitkin Suomea, emmekä todennäköisesti näe toisiamme enää koskaan.
Tai ehkä sittenkin näemme seuraavassa operaatiossa. Koska vaikka tällä hetkellä mieltä painaa ”taisteluväsymys” ja kaipuu normaaliin elämään, niin tulevaisuudessa aika kultaa muistot ja haluamme palata takaisin tähän ihanaan lastentarhaan, jossa vastuu täytyy kantaa vain omasta työstä samalla kun Suomen arki on jätetty kauas taakse.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

taitaa blogin kirjoittelu olla ohi tältä erää?

Anton kirjoitti...

Ei, kesäloma :D