Kapitalistisika

Taas uusi kirjoittamani juttu Kapitaali-lehteen:

Fuksien ensimiitissä kysytään aina kaiken muun ohella miten ihmiset ovat päättyneet opiskelemaan kansantaloutta. Oma vastaukseni oli liian pitkä siihen paikkaan. Se miksi kaavat ja teoriat tuntuvat kiinnostavilta omasta mielestäni, johtuu siitä, että sain elää kahdessa erilaisessa taloussysteemissä hyvin nuorena ja yritän tässä tekstissä selittää arkisten kokemusten avulla kuinka kontrasti näiden kahden systeemin välillä jätti minut taloustieteen pauloihin.

Ensimmäinen muistikuva omasta rahasta tulee vuodelta 89. Äiti lähettää kolmevuotiaan pikku-Antonin hakemaan patongin lähikauppausta. Palattuani patongin ja vaihtorahojen kanssa vanhemmat päättivät jotain uskomatonta: Sain pitää vaihtorahat jotta voin alkaa säästämään. Ensin mietittiin kovasti missä rahoja voi säilyttää ja ratkaisuksi tuli n. 20cm pitkä, ontto, muovinen lumiukkolelu, jonka pohjaan isä teki kolikon paksuisen reiän. Kolikot sai lumiukosta ulos vääntämällä sen pään irti. Joku saattaa kuvitella, ettei Venäjällä ollut säästöpossuja, koska se olisi ollut kapitalistista ja rikollista toimintaa. Kyllä niitä oli, minulla oli vain kolmivuotiaan kiire saada omani. Ja kun sellaisen sitten sain, aloin kyttäämään vanhempien ja muidenkin vaihtorahoja. Lumiukko täyttyi nopeasti. Rupla ja kopeekkakolikot olivat siitä jänniä, että niissä oli kaiverrettuna valmistusvuosi. Ja kun neuvostoliitto hajosi, niitä tuli uusia lisää. Sitten rupla devalvoitiin ja taas tuli uusia kolikoita. Lapsena lempiharrastuksia kotona oli lajitella kolikoita arvon tai vuoden mukaan.. ja sitten laskea ne.

Eräänä päivänä vanhemmat veivät kuusivuotiaan Antonin niiden työpaikalle. Aikaisemmin he olivat molemmat töissä samassa rakennuksessa Maatalouden tutkimuslaitoksessa, joka Neuvostoliiton hajottua ja markkinavoimien alkaessa myllätä vuokrasi alakertansa Puolalais-venäläisen kosmetiikkayrityksen tuotantotilaksi, jonne vanhempani siirtyivät sitten töihin. Yritys valmisti deodorantteja sun muuta kasvovoidetta, mutta tuotanto ei ollut kauhean hyvin järjestetty. Yrityksen johtajat olivat vanhoja kommunismin perinteiden ylläpitäjiä, joita kiinnosti lähinnä tuotantotavoitteiden saavuttaminen, eikä sitten mikään muu epäoleellinen kuten logistiikka, markkinointi, laatu jne. Yrityksen menestynein tuote oli eräs deodorantti, jonka etanoli oli huonosti denaturoitua, mikä takasi alkoholin väärinkäyttäjien segmentin suosion.

Kosmetiikkatehtaalla vanhempani olivat töissä tuotantolinjalla jolla tuotettiin jonkinnäköistä rasvaa. Seosta keitettiin isoissa kattiloissa, minkä jälkeen kone kaatoi seoksen pulloihin ja tuotantolinjalla sitten liimailtiin tarroja käsin, laitettiin korkit pulloihin ja pullot pakattiin kuljetuslaatikoihin. Pikkupojan innostuksella seurasin ensimmäisen tunnin tuotantolinjaa ja huomasin heti puutteen: tarranlaittajat eivät oikein pysyneet koneen tahdissa. Minua kävi niitä kahdeksaa naista sääliksi. Kysyin isältä miksei osan tarroista voisi laittaa pulloihin jo ennen tuotantolinjalle laittamista. Hän ei keksinyt hyvää syytä, joten kysyin voinko tarroittaa osan pulloista jo etukäteen vaikkapa viidenkymmenen kopeekan kappalehintaan ja isä suostui. Minä aloin töihin! Tarrojen liimaaminenhan on kivaa. Tein työtä yli tunnin ja sain yli 200 tarraa liimattua. Ei se tietenkään paljoa vaikuttanut lopputulokseen, mutta sen verran kuitenkin että pullokasa naisten edessä ei enää kasvanut niin nopeasti. Isä oli vähän hämmentynyt. Hän luuli etten jaksaisi muutamaa pulloa enempää, eikä ollut varautunut maksamaan minulle sataa ruplaa. Se taisi olla enemmän kuin päivän palkka hänelle, mutta minulle se oli kokonainen omaisuus. Vajaalla ruplalla sai kioskilta turkkilaista purkkaa, jonka pakkauksessa oli autokeräilykortti. Niiden kerääminen oli päiväkodissa yleisesti tunnustettu elämäntarkoitus ja elämälläni oli ehkä eniten tarkoitusta sillä hetkellä kuin koskaan muulloin, koko sadan ruplan edestä. Jälkikäteen ajatellen en yhtään ihmettele hammaslääkärin diagnoosia ylikehittyneistä leuoista, joiden takia sain kärsiä hammasrautojen esteettisistä haitoista teinivuosina. Purukumi on hyväksi hampaille my ass. Onneksi en ehtinyt tienata enempää. Tehtaan pomo ilmestyi paikalle ja minut piilotettiin useaksi tunniksi naisten pukuhuoneeseen.

Vuoden 1992 lopussa alkoi Venäjällä "privatizacija" - yksityistäminen. Jokaiselle Venäjän kansalaiselle myönnettiin 10 000 ruplan arvoinen kuponki, jonka pystyi sijoittamaan pankkeihin tai ostaa valtiolta pois yrityksiä. 10 000 ruplaa vastasi silloin yli kolmea kuukausipalkkaa, joskin pilvissä leijaileva inflaatio söi sitä jatkuvasti. Kapitalismin opettaminen antamalla rahaa on sama kuin opettaisi maanviljelyä antamalla siemenet - aika harva tajuaa mitä niille tehdään. Pikku-Anton leikkii aina telkkarin edessä ja toimii siinä samalla kaukosäätimenä, kun Neuvostoliitossa ei sellaisia katsottu tärkeäksi tehdä. Hänestä koko kuponki-asia oli hyvin hämmentävä. Jeltsin antoi minullekin rahaa, mutta se ei kuitenkaan ole rahaa. Ensimmäisenä päivänä kupongin myöntämisen jälkeen sen pörssiarvo oli alle 7000 ruplaa, viikkoa myöhemmin se oli yli 11 000. Miten jonkun setelin arvo voi olla muuta kuin siinä luki, kyselin kovasti vanhemmilta ja fiksuna ihmisenä isä selitti asian melko hyvin. Kaikillehan tämä oli uutta, eikä kukaan oikeasti tarkkaan tiennyt. Mutta kuusivuotias oppii mitä arvopaperi ja pörssi tarkoittavat vanhempien mukana.

Myöhemmin koko kupongista tuli melkoinen farssi. Teeveessä pyörii ainoastaan pankkimainoksia (uusia sijoituspankkeja oli ilmestynyt muutamassa päivässä satoja) jotka kilpailivat tuottolupauksilla. Niitä sitten seurailtiin ja ihmeteltiin. 1100 % vuosituotto oli kovin mitä muistan, ei silti kovin monella hälytyskellot soinut, mistäpähän olisivat tietäneet. Sinne ihmiset sitten siemeniään kylvivät ja menivät kotiin odottamaan satoa. Vanhempani selittivät prosenttilaskemisen. Laskin kolikkokokoelmani arvoja vuoden päähän eri pankeissa ja hauskaa oli. Jossain kaupoissa alettiin ottaa kuponkeja maksuvälineinä, joskin selvästi alle nimellisarvon. Se olisikin ollut fiksuin vaihtoehto, alle promille pankeista antoi mitään takaisin. Ei niitä pankkeja kyllä ole syytä arvostella epärealistisista vuosituottolupauksista, ei mikään niistä ollut toimimassa vuoden kuluttua, sato epäonnistui.

Itsenäisen Venäjän alkuvaiheet olivat kovin hankalia. Parhaimmillaan neuvostojärjestelmän pettäessä ruuan jakelu oli todella niukkaa, ja Leningradin kaupunki joutui selviämään kolme päivää armeijan hätävarastojen turvin, ennen kuin länsimaiden ruoka-apu saapui paikalle. Itse en näitä asioita silloin vielä tiedostanut, mutta kovin tylsää oli viettää kaikki vapaa-aika päiväkodin ja nukkumamenon välillä jonottaessa peruselintarvikkeita, jotka olivat kaikki kortilla, sen muistan. Ei jäänyt omille leikeille paljoa aikaa. Nyt kun niitä omia leikkejä miettii, niin ne tuntuvat aika erikoisilta. Tinasotilaat eivät sotineet minun leikeissä. He olivat ihmisiä joille keksin ammatin. Oli bussikuskeja, kaupan työntekijöitä ja tehdastyöläisiä. Tehdastyöläiset kävivät töissä ja saivat palkkaa. Sitten he maksoivat bussilipun jotta pääsevät kauppaan ja sitten bussilla uudestaan kotiin. Myös bussikuskien piti käydä kaupassa. Leikki hoitui itse painetuilla rahoilla. 6vee Anton leikkii siis keskuspankkia. Jos meillä oli vieraita kylässä, niin leikki oli hiukan erilainen. Anastin itselleni varastossa olevat karkkirasiat, asetin ne hienoon riviin sängylleni ja tein niille hintalapun. Joku täti tai setä oli aina olevinaan kiinnostunut tarjouksista jolloin yritin järjestää huutokaupan ja saada muitakin mukaan. Ilmeisesti hinnoittaminen ei mennyt ihan putkeen, koska en saanut koskaan myytyä mitään.

Mutta uuden Venäjän talous ei näyttänyt parantumisen merkkejä minun kapitalistisesta perversiosta huolimatta. Vanhemmat alkoivat suunnitella muuttoa Suomeen. Mummo ja vaari, jotka muuttivat Suomeen heti kun pyhimys Koivisto oli antanut luvan vuonna 91 ja elintarvikkeiden ohella he lähettivät ilmaisjakelulehtiä Suomesta. En tiedä miksi he tekivät niin, eikä minulla ole enää mahdollisuutta tiedustella sitä, mutta minuun nämä lehdet tekivät valtavan vaikutuksen. Sitä kokemusta ei pysty sanoin kuvailemaan kun mainokset kertovat mitä kaikkea voit ostaa, ihan jonottomatta. Siinä vaiheessa joitain amerikkalaisia sitcomeja tuli jo telkkariin, joten käsite "viikkoraha lapsille" oli minulle tuttu. Suunnittelin oman budjetin mainosten perusteella. Ostoskoriini tuli paljon karkkeja, suklaata, leluja ja yksi virveli-setti. Esittelin vanhemmilleni tarpeeni ja kysyin antavatko he minulle sitten 700 markkaa käyttörahaa kuukaudessa jos me muutetaan Suomeen. He nauroivat, enkä oikein osannut päättää oliko se liikaa vai liian vähän pyydetty. Vanhempien firmalla alkoi mennä huonosti, kun ei taloudellakaan mennyt kovin hyvin, itse yrityksen johtamisesta puhumatta. Vanhemmille maksettiin palkkaa deodorantteina, niitä oli muutama laatikko parvekkeella. Kaiken vapaa-aikansa korkeakoulutetut vanhempani käyttivät, joko kaupassa jonottamiseen tai sitten puutarhapalstan työstämiseen, jotta perheen ruokahuolto olisi turvattu. Viikonloppuisin mentiin mökille jossa jyväjemmarileikki jatkui uusilla pelloilla. Oli aika lähteä Suomeen.

Suunnitelmat muutosta etenivät kesällä 1993. Lähdimme kolmeksi viikoksi tunnustelemaan tilannetta. Setä tuli meitä autolla vastaan Helsingin keskustassa. Vanhemmat kertoivat että tiesin kaikki automerkit (olinhan syönyt purkkaa sen verran paljon). Setäni innostui tästä ja alkoi kysellä minulta ohiajavien autojen merkkejä ajaessamme pitkin moottoritietä, minkä nyt tiedän olleen Itäväylän. Ja kyllä, minä tiesin ne kaikki, jopa sen Porschen, vaikken ollut sellaista koskaan nähnyt "elävänä". Myöhemmin elämässään setä alkoi tehdä kukkakauppaa Venäjälle, mutta sai surmansa jouduttuaan erimielisyyksiin baarissa poliisin kanssa. Mutta se on kokonaan toinen tarina.

Mummoltani olin kuullut ihania tarinoita ostoskeskuksesta, joka oli käsittämättömän iso. Kolmiviikkoisen vierailumme aikana kävimme ensimmäisenä Vuosaaren ostoskeskuksessa (sitä ei ole enää olemassa). Se tuntui tajuttoman isolta. Kysyin oliko tämä se legendaarinen "Itäkeskus". Ei se ollut, Itäkeskus oli kuulemma paljon isompi, mitä en kyllä uskonut. Vuosaaren ostarissa oli tarpeeksi sulattamista hetkeksi. Pari päivä myöhemmin menimme Itikseen. Aluksi menimme Citymarkettiin. Olin todella väsynyt pelkästään sen kaupan läpi kävelemisestä ja tavaranpaljous oli todellakin mieletöntä. Fyysisen rasituksen ja hämmennyksen uuvuttamana nukahdin isän syliin kun siirryimme kohti jäljellä olevaa kauppakeskusta. Heräsin vasta bussimatkalla mummon luo, mikä oli varmasti hyvä juttu. Koko kauppakeskuksen näkeminen olisi ehkä ollut pikkupojalle liikaa samalla tavalla kuin helikopterin näkeminen on liikaa sademetsien asukkaalle. Matkan jälkeen minulla oli kuitenkin hyvin selkeä kuva missä perheemme tulisi asua, ja kerroin sen kyllä päivittäin vanhemmille, kunnes sitten muutimme El Doradoon.

Ensimmäisistä vuosista Suomessa ei oikeastaan ole paljoa kerrottavaa talouden osalta. Välillä kahdeksanvuotias Anton yritti kerätä pulloja jotta saisi ostettua itselleen kuusitoistabittisen Super Nintendon, mutta saikin sellaisen lahjaksi täytettyään yhdeksän. Joskus yksitoistavuotiaana Anton alkoi mainostenjakajaksi, kun niin olivat vanhemmatkin tehneet muiden töiden puuttuessa. Työ oli kohtalaisen raskasta ja huonosti palkattua. Mutta mitäpä siitä, rahan omistaminen vaan oli jotenkin kiehtovaa. Mainokset tippuivat luukuista, raha kerääntyi tilille. Samaan aikaan telkkarissa alkoi pyöriä yhä enemmän talousuutisia. Ihmismielelle tyypillinen tarve ymmärtää asioita valtasi Antonin ja hän piirteli itsekseen kaikennäköisiä pörssikurssikaavioita. Sitten koitti se hetki kun valtio päätti myydä Soneran suomalaisille ja erittäin noheva yksitoistavuotias Anton oli heti ensimmäisenä Itäkeskuksen Meritan konttorissa merkitsemässä itselleen vähimmäismäärän osakkeita minkä sai. Kun asia oli saatu pankkisedän kanssa sovittua, soitin vanhemmat paikalle Meritan omalla lankapuhelimella ja he maksoivat osakkeeni säästöistäni. Tämän jälkeen talousuutisia tuli seurattua entistä tiiviimmin. IT-kuplan ollessaan korkeimmillaan 3600mk:n sijoitus oli kasvanut lähes neljäänkymmeneen tuhanteen markkaan. Se oli aika paljon rahaa peruskoululaiselle. Yläasteen viimeisenä vuonna luokkamme osallistui valtakunnalliseen taloustietokilpailuun. Kysymykset olivat niin helppoja, että useampi sai täydet pisteet. Paperit lähtivät kilpailun tuomareille, jotka julistivat minut koulun voittajaksi esseetehtävän perusteella jossa analysoin EU:n taloudellisia haasteita tulevaisuudesta. Opettajanhuoneessa oli kakkukahvi-hetki jossa pari paikallisen Meritan konttorin edustajaa onnittelivat minua ja lahjoittivat viidenkymmenen euron rahasto-osuuden. Tiesin sillä hetkellä että minusta tulisi ekonomisti. Mutta IT-kupla puhkesi mistä seurasi samanlainen pettymys osakemarkkinoihin kuin mitä suurin osa maailmassa elää tällä hetkellä. Elämäni synkimmässä vaiheessa kiinnostuin politiikassa ja tajusin kuinka syvälle olin vajonnut vasta löytäessäni itseni lukemassa valtio-opin pääsykoekirjaa, joka esitteli mm. marxilaisia teorioita täysin legitiimeinä tapoina ymmärtää maailmaa. Neuvostoliitossa eläneenä tiesin, ettei se voinut olla totta. Pidin välivuoden ja seuraavana keväänä aloin lukemaan kansantalouden kokeisiin. Koin jatkuvasti ahaa-elämyksiä ja maailma alkoi taas tuntua rationaaliselta ja mielittävältä paikalta. Telia-Soneran osake ei tosin enää koskaan ollut entisensä.