Postraumaattinen stressi

Saavuin eilen Suomeen. Kaikille tulkoot selväksi, etten ole lomilla vaan palvelusvapaalla. Mikä ero näissä on? No juurikin se että saan pitämättä jääneistä lomista kolmen tuhannen euron korvauksen vuoden päätteksi. Lomat ovat oikeus, palvelusvapaat ovat esikunnan armoa. Jos ei esikunta halua päästää sinua Suomeen, sen ei tarvitse.

Eilen heräsin seitsemältä aamulla, vein aseet säilytykseen ja siirryin bussilla kohti sotilaslentokenttää. Finnair lennätti meidät turvallisesti perille, lounaaksi oli ruishampurilainen ja nautin myös pikkupullon viiniä. Kuudelta olinkin jo kotona. Ilmainen lento, ilmaiset ruuat, ilmaiset viinit ja palkka juoksee koko ajan, huonomminkin voisi olla. Yöllä yritin saada unta omassa leveässä sängyssäni, mutta jostain syystä eräs asia vaivasi minua kovin. Minun täytyy nyt kirjoittaa tälläinen avautumisteksti ja näin manata vähän demoneita.

Oli sateinen syksy vuonna 2006. Porin Prikaatin tuoreet aliupseerioppilaat paimenettiin elokuvaluokkaan kuuntelemaan aliupseerikoulun varapäälikön kapteeni James Mashirin alustusta intin johtajakoulutuksesta. Heti alkuun James näytti powerpointilla pylväskuvan jossa selostettiin varusmieskoulutksen saaneiden sijoittuminen ylimpään tuloneljännekseen (löytyy sotilaan käsikirjasta sivulta 32). Vuosina 1955, 1960 ja 1965 syntyneistä Reserviupseerikoulun käynneistä 70% sijoittui ylempään tuloneljännekseen. Vastaavat luvut aliupseerikoulun ja varusmiespalveluksen käynneille olivat 34% ja 15%. Tämä kuva tukenaan Mashiri totesi, että tämä aliupseerikoulu (ensimmäinen askel RUK:ia kohti) oli hyvä paikka olla tulevaisuutta ajatellen. Tiesin samantien mikä kaikki kuvassa ja sen kausaalisuhteissa kusi ja minut valtasi vastustamaton pyrkimys nostaa käteni ja avautua. Mutta kolmensadan kloonin ympäröimänä muistin missä oikein ollaan. Siellä ei "näsäviisastelu" ja massasta erottautuminen tehnyt mitään muuta kuin haittaa itselleen. Istuin paikallani ja katsoin kattoon.

Mutta nyt minä avaudun tässä ja nyt. Ensinnäkin täytyy miettiä millä perustein varusmiehet valitaan johtajakoulutukseen-suoritetaan p1 ja p2 testit, jotka mittaavat älykkyyttä ja henkistä hyvinvointia. Olisko kenties mahdollista, voisiko olla järkevää olettaa, että alykkäillä ja henkisesti tasapainoisilla ihmisillä olisi kaikki mahdollisuudet päästä ylempään tuloluokkaan ilman johtajakoulutustakin ja toisinpäin. Toinen ja kolmas AUK-komennukseen vaikuttavat tekijät ovat fyysinen kunto ja karisma. Elävätkö rikkaat pidempään rahojensa takia, vai voisiko olla niin että he ovat rikkaimpia koska ovat terveitä? Voisiko olla niin, että karisma joka arvioidaan peruskoulutuskaudella selviytyjät-tyylisellä vertaisarviolla, on ihmisellä jo ennestään kun hän käy johtajakoulutuksen, eikä tule hänelle sen seurauksena? Voisiko olla jopa niin että ihmiset jotka ovat sosiaalisia tulevat todennäköisemmin menestymään työelämässä? Ja olisko mahdollista julkaista nämä kyseenalaiset tilastot tilastotieteen hyvien tapojen mukaisesti? Eri varusmieskoulutuksia kuvavaat pylväät eivät saisi olla toisissaan kiinni, koska kyse on luokkamuuttujasta, ei jatkuvasta muuttujasta. Pylväät eivät saisi olla kolmiulotteisia, niin prosenttiosuudet voisi oikeasti nähdäkkin kuviosta. Ja miksette kääntäisi samalla kuvaa 90 astetta ja kirjoittaisi pylväiden nimet niiden sisään, jotta värisokeatkin ymmärtäisivät mistä on kyse. Olisi myös miehen työ julkaista tilastoon lähteenä oleva Elovainio-Metsäranta-Kivimäki tutkimus netissä, niinkuin kaikki suurin osa puolustusvoimille tai niitä koskevat tutkimukset on mil.fi:ssä julkaistu (voisin kaivaa lisää virheitä tilastojen keruusta ja tilastomenetelmistä). Ja ennen kaikkea herra kapteeni, miksette selittäisi samalla miksei RUK:n kerma, maanpuolustuskorkeakoulun käyneet sijoitu tähän ylempään tuloneljännekseen.

En usko että Mashiri itsekkään ymmärsi mitä tuli sanottua, hänen rangaistuksensa Pyhän Pietarin esitutkinnassa lienee kahden päivän tutustumiskäynti kiirastuleen syyllistymisestä erään kuolemansyntiin - tuottamuksellinen hengen laiskuus, virkavelvollisuus lieventävänä asianhaarana. Saisinpa joskus suorittaa mythbusters-tyylisen tutkimuksen jossa johtajakoulutukseen sopimattomaksi todettu tuhannen henkilön ryhmä laitettaisiin johtajakoulutukseen (50% auk, 50% ruk) ja käytettäisiin sitten vertailuryhminä omilla ansioilla valitut, miehistön koulutuksen saaneet ja vapautuksen saaneet (p1 ja p2 tehtynä).

Voisin myös samalla avautua siitä yhdestä alikersantista, joka myöhemmin sai kymmenen päivää poistumiskieltoa simptuksesta. "Musta lähtee yhtä paljon ääntä kun teistä kahdestakymmenestä ihmisestä, luulis nyt et huudatte kakskytkerta kovempaa!" Rajamäki, ymmärrän kyllä ettei Hondan tuunauskoulussa opeteta näitä asioita, joten kerron sen sinulle. Desibeliasteikko on logaritminen. Jos asennat takakonttiin neljät kajarit kahden sijaan, äänenvoimakkuus ei nouse kaksinkertaiseksi. Jos tykkipatteristo ampuu yhden tykin sijaan, niin kaikki 10km säteellä olevat eivät menetä kuuloaan.

Olen aika iloinen etten ole enää varusmies. Hyvää Suomen lipun 90-vuotispäivää, pitäkää sitä korkealla. Tai jotain.

Naton oma kesäteatteri

Heti ensimmäiseksi korjaus edelliseen tekstiin. Tsekit näyttivät serbeille serbien voittomerkkiä. He eivät siis kaivaneet verta nenästään joka suunasta, yhdestä suunasta vain.

Eilen illalla oli joukkuilta koiramiesten omassa paratiisissä. Koiramiehet ovat niitä miehiä jotka tulevat tänne koulutetun koiransa kanssa. Heillä on oma eristetty alue meidän campissa, jonne ei saa mennä ilmaan lupaa, vaarallisista koirista kun on kyse. Koiramiesten kaksi saunaa ja oma uima-allas ovat kuitenkin kolmelle ihmiselle hiukan liikaa, joten siellä saa välillä viettää joukkueiltoja. Käytiin saunassa, syötiin makkaraa, juotiin lonkeroa. Perussetti. Lonkerot tosin loppuivat turhan aikaisin, joten läksin omaan körmyyni nukkumaan muita aikaisemmin.

Aamulla heräilin yhdeksän aikaan, kun ryhmän varajohtaja pyysi auttamaan uusien varustejen kannossa. Paikan päällä oli joukkueen johtaja, joka minut nähdessääni kysyi "no mites ne jatkot?". Totesin etten missään jatkoilla ollut, menin nukkumaan. Näin ensimmäisen kerran hänen nauravan: "Niin, siis ajattelitko anoa 6kk lisää?". Kaikkien aikojen jatkot tulossa tosiaan.

Kun tavarat oli kannettu ja aamiainen syöty, lähdin käymään camp Villessä ostamassa vähän tuliaisia, onhan huomenna lähtö lomille. Loppupäivänä ei oikeastaan ollut mitään ohjelmaa, mitä nyt valmiudessa olisin loppupäivän. Palasin Villestä kuitenkin sopivasti kuulutukseen, joka käski meidän ryhmän briffaariin. Lähtö jouhamaan, 10 min aikaa. No ei itku auttanut, kamat heitettiin pannuun ja lähdettiin liikkeelle. En edes tiennyt lähtiessäni oliko jossain oikea mellakka vai oliko kyseessä joku harjoitus. Harjoitus, tai oikeastaan näytös, se oli. Ryhmä jonka oli tarkoitus osallistua meidän sijaan oli jossain maaseudulla kaivamassa mutaan juuttunutta pannuaan takaisin tielle ja me oltiin sopivasti valmiudessa. Paikalla oli ehkä jopa tuhat ihmistä, kymmenien maiden upseerit halusivat nähdä kuinka hyvin osamme pamputtaa, ja me suomalaiset, ukrainalaiset, puolalaiset, latvialaiset ja ranskalaiset näyttelimme. Näytös kesti pari tuntia kolmekymmenen asteen helteessä täysi varustus päällä. Henkilökohtainen sauna.


Tämä oli jo kolmas jouha viikon sisään. Tavoite on harjoitella kahdesti kuukaudessa. No, ollaan ainakin valmiina. Eräs ikävä puoli jouhaamisessa on se, että varusteiden alla oleva helleasu m04 kastuu hiestä läpimäräksi ja tällä tahdilla paikallinen naikkonen ei ehdi pestä niitä meille tarpeeksi usein. Äsken myös selvisi että lomille lähdetään juurikin tuo helleasu päälle, ilmeisesti asiasta päättävät eivät ole seuranneet Suomen sääolojo kovin ahkerasti. Kun molemmat helleasuni olivat likaisia ja haisevia, edessäni oli uusi haaste - pestä pyykkini itse. Pesukoneet on tuotu tänne kreikasta ja vaikka kaikki kirjaimet sen nappuloiden alla olivat jotakuinkin tuttuja, niin derivoinilla ja paikallisella optimoinnilla ei tässä pulmassa eteenpäin päässyt. Siellä ne nyt pyörii, saa nähdä mitä tapahtuu.

Mutta ei haittaa, ei. Huomenna vien aseet varastoon, hyppään lentokoneseen ja pakenen hellettä pohjoiseen. Tulkaa moikkaa.

Ähtäri

Käytiin tänään taas patsastelemassa siinä yhdessä paikassa katsomassa bussien perään. Eipä siitä ole sen enempää kerrottavaa, paitsi että kävimme lähellä olevassa ravintolassa syömässä tauolla. Ravintola oli sisustettu metsästeeman mukaisesti, esillä oli paljon täytettyjä eläimiä. Takapihalla oli nähtävyytenä susi 1,5mx1,5m häkissä ja pari ylisuurta kania söivät sen vieressä ruohoa. Ravintolan sisällä oli pienehkö ääriän myöten täynnä oleva akvaario, jossa asusteli kaksi kilpikonnaa ja karppi. Kilpikonnille oli yksi levähdyspaikka johon mahtuin vain kilpikonna kerrallaan. Toisen kilpikonnan piti uida pysähtymättä ja nousta välillä pintaan hengittämään. Otin kebabin, joka maksoi kolme euroa. Muttei se ollutkaan kebabia, vaan puoli kiloa kotletteja, kermaviilikastiketta ja salaattia. Ihan hyvää oli, nyt on paikallista ruokaa kokeiltu.

Sillä aikaa tsekkiläisten reservikomppania oli saapunut paikalle vahvistamaan KFOR:n joukkoja. Eräs meidän ryhmä sai kunnian suorittaa yhteispartion neljän tsekkiläisen kanssa. Ensimmäisenä ongelmana oli odotetusti se, ettei kukaan heistä puhunut englantia tai mitään muutakaan kieltä. Tästä huolimatta suomalaiset lähtivät näyttämään vierailijoille paikkoja . Serbikylien läpi ajaessa tsekkiläiset näyttivät paikallisille innokkaasti albaanien voittomerkkiä, siis sitä samaa merkkiä jonka näyttämistä me vältetään mm. heiluttaen kättä aina sormet yhdessä. Alueen suurimalle albaanimuistomerkille "stargatille" saavuttaessa he jaksoivat hetken tutkia muistolaatan nimiä ja alkoivat heittää terroristiläppää. Erä tsekki kävi kusella muistolaatan takana, toinen tylsistynyt taistelija kiinnitti pistimen ja jahtasi paikallisia puluja samaan aikaan karjuen. Sanonta "kaivaa vertaa nenästään" oli viety aivon uudelle tasolle ja valitettavasti myös meidän nenäämme kaivettiin.

Hyvää Urpon nimipäivää.

Kivi, Paperi, Sakset.

Eilen illalla lähdettiin partioimaan eräseen kaupunkiin. Luvassa oli tylsä reissu, harvoin täällä mitään tapahtuu, kuulemma. Pyörittiin hetki kaupungin keskustassa ja ihmeteltiin ihmisten määrää. Pysäköitiin kävelykadulle ja mentiin kahville. Tällä kertaa minä maksoin, partion johtajana kun tienaan 70e/kk enemmän kuin alin palkkaluokka, kahvirahoja. Jatkettiin matkaa kaupungin ohi kulkevaa moottoritietä pitkin. Siellä oli ajettu kolari, ja tie oli tukossa. Pujottelimme autojen ohi ja aloimme ihmetellä KPS:n (Kosovo Police Service) toimintaa onnettomuuspaikalla. Ihan päteviltä näyttivät, mittasivat jarrutusjäljet ja kaikki. Kaksi VW golfia oli törmännyt, kuinkas muuten kun autokannasta on 2/3 golfeja, niin todennäköisyys että molemmat kolariautot ovat golfeja on peräti 4/9. Ei loukkaantuneita. Sillä aikaa liikenne oli alkanut kiertää onettomuspaikan käyttämällä viereisen pellon traktoriuraa kiertotienä.















Kun meitä ei paikalla tarvittu, jatkoimme matkaa. Pian tilannekeskus soitti meille, ja käski mennä tarkistamaan camp Villen ympäristö, josta oli kuultu laukaus. Camp Villessä asustaa reilut sata suomalaista (lähinnä huoltojoukkoja ja esikuntaa) ja paljon muita kansallisuuksia. Ajoimme portille ja kävin portilla kysymässä mistä tarkkalleen laukaus oli kuultu. Portin vartijana oli viehättävä pisamanaamainen irlantilaistyttö, joka omalla vaikeaselkoisella englannillaan osoitti minulle paikan kartasta. Ajoimme hänen osoittamaan suuntaan ja pysähdyimme ihmettelemään. Nappasin tulkin mukaan ja kävin kyselemässä kolmelta paikalla aikaa kuluttavalta nuorelta olivatko he kuulleet laukauksia. Olivat kuulleet ja arvioivat sen tulleen rautatieasemalta. Ajoimme sinne, ja matkalla törmäsimme jalkapartiossa olevaan irkkupartioon. He eivät kuulleet mitään, melko kummallista, kovin isosta alueesta kun ei ole kyse. Rautatieasemalla lähdin taas tulkki ja suojamies seurani jututtamaan paikallisia.

Rautatieaseman valvoja ei kuullut laukausta toimistossaan istuessaan, mutta kertoi konduktöörien raportoineen, että ohikulkevaa junaa oli taas heitelty kivillä Coca-cola pullottamon kohdalla juuri oletetun laukauksen aikoihin. Kirjoitin tiedot ylös ja jatkoimme rautatien yli lähimmälle kioskille, jonka myyjänä ollut poika oli myös kuullut laukauksen ja arvioi sen tapahtuneen sata metriä etelään, eli vastakkaisessa suunnassa kuin pullottamo. Jatkoimme matkaa etelään ja haastattelin tien varrella mökissään asuvaa vanhahkoa pariskuntaa, joka oli laukauksen aikoihin pihatöissä. He arvelivat että kyseessä saattoi olla myös ilotulite ja se kuului sata metriä länteen. Palasimme autolle ja todettiin etsinnät tässä vaiheessa epäonnistuneiksi, sillä laukauksesta oli mennyt jo vajaa tunti. "Pitarda" ja "fabrika", ilotulite ja tehdas, sen verran ymmärsin albaniaa haastattelujen aikana. Jatkoimme partiointia.

Loppuyönä ei sitten tapahtunut mitään. Nuorilla oli limubileet paikallisella koululla, yö oli laskeutunut. Valtavat etanat olivat ryömineet kaduille ruohikosta ja kaupungin keskustan täytti generaattorien tasainen hyrinä kauppojen ja kojujen edustalla. Päättelimme että maan ainoa hiilivoimala oli taas epäkunnossa. Palasimme leiriin puoliltaöin, kirjoitimme raportit ja painuimme nukkumaan.

Tänään aamusta olin "pykälässä", eli campin portinvartijana. Posti toi päivän hesarin kymmeneen aikoihin. Joku paikallinen yritys tulosta meille sen mustavalkoisena A3 paperille. Sitä sitten lueskelin ja avasin välillä lähteville partioille portin. Kun hesari oli luettu loppuun, aloin tarkkailemaan kiikareille vastapäisellä pellolla laiduntavia hevosia ja sitten tulikin seuraava vahti. Juoksin körmyyni, hain jouhakamani, pamppuni ja kilpeni, hyppäsin pannuun ja olinkin jo matkalla jouhaharjoitukseen.

Jouhaharjoitus pidettiin jossain. Se ei ole operatiivistä informaatiota, satuin vain nukkumaan koko matkan, eikä mulla ollut mitään käsitystä missä oltiin. Paljon meitä kyllä oli, lähes koko komppania. Ja taas juostiin katuja pitkin pamppuja heiluttaen auringonpaahteessa. Uutta oli oikeastaan vain se että mukana oli koirapartio ja tarkka-ampujat. Maalihenkilöt, jotka olivat tälläkin kertaa huoltojoukkuetta heittelivät välillä mielikuvituspolttopulloja ja käsikranaatteja. Tarkka-ampujat ampuivat heitä leikisti päähän. Tiedättehän kun välillä järjestätään historiallisten taistelujen näytöksiä, joissa paikalliset pukeutuvat sen ajan uniformuihin ja esittävät taistelun turisteille sellaisena kuin se suurin piirtein oli? No meidän päivän harjoitus oli näytös tämän vuoden Mitrovican mellakoista. Polttopulloja ja käskikranaatteja heiteltiin sielläkin. Ranskalaiset tarkka-ampujat tappoivat kaksi heittelijää, melakka loppui pitkälti siihen. Ukrainalainen YK:n poliisi oli ehtinyt kuolla. Meidän harjoituksissa suurin uhka oli puolessa välissä alkanut ukkosmyrsky.

Rovaniemen ammuskelut ovat ylittäneet uutiskynnyksen myös paikallisessa mediassa. Sääli. Ei anna kovin hyvää kuvaa meidän ampumataidosta kun viidestä laukauksesta osui vain kaksi.

Menen nyt juomaan lonkeroa ja katsomaan euroviisuja. Olkaa kiltisti.

Etelärintamalla ei mitään uutta.

Jumala loi ihmiset, eläinkunnan ja luonnon elämän rinnakkain elämään harmaniossa. Mutta ihmiset eivät noudattaneet käskyä ja lankesivat syntiin. Syntyi uskonto nimeltään armeija, jossa yritetään palauttaa harmonia ja kunnioitetaan ylempänä hyveenä käskyjen noudattamista, koska ilman sitä kymmenen käskyäkin ovat vain naarmuja kivessä. Harmonia tarkoittaa tasapainoa. Jos on aurinko on paistanut pitkään, täytyy sataa. Jos edellinen päivä on ollut huoleton, seuraavana täytyy olla paljon töitä. Näin oli kirjoitettu ja niin oli tapahtuvaksi.

Heräsin aamulla viideltä. Edessä oli puolen vuorokauden verran partiointia erään kaupungin alueella. Nopea aamiainen, suojavälineet auton takapenkille ja ratin taakse. Aurinkoinen sää oli ohi, ja taivaalta tihkusi vettä. Ajoimme pienen kierroksen kaupungin keskustassa, jätimme auton parkkiin ja perustimme OP:n. OP tarkoittaa observation pointia, tarkkailupistettä. Siinä on tarkoitus tarkkaila ja havannoida ympäröivää maailmaa. Istuimme paikallisen ostoskeskuksen toisen kerrokseen kahvilaan, joista oli hienot näkymät kaupungin ruuhkaisille kaduille. "Big makiato, thank you." on iloinen sekoitus englantia ja paikallista kieltä, lauseella saa itselleen kupin cappucinomaista kahvia ja lasin kivennäisvettä hintaan 50c. Se, jolla on isoin palkka maksaa koko porukan kahvit, sellainen on kirjaamaton sääntö.

Kahvit juotuamme jatkoimme kaupunkikierrostamme ympäröiviin kyliin. Meille kerrottiin mikä erotti albaanikylän, serbikylän ja romanikylän toisistaan. Serbit tykkäävät avoimista tiloista, heillä rakentaminen on hajautuneempaa ja talojen aidat ovat läpinäkyviä tai matalia. Albaanit rakentavat tiivimmin, mutta aidat ovat korkeita tiilimuureja. Romanien kylät ovat piraattiversio Mad Max-elokuvien maailmanloppu-kitchistä. Aamupäivästä oli hiljaista. Kiersimme laakson reunoja. Unikkoja kasvaa täällä tienvarsilla monessa paikassa, mutta erään kukkulan laella oli kokonainen unikkoniitty, ja olin vakuuttunut että se ei ollut sattumaa. Kehä kolmosen elämänsä viettäneet partiokaverini eivät osanneet sanoa asiaan mitään. He eivät koskaan aikaisemmin nähneet unikkoa tai tienneet että yhdestä siemennupusta saa 150mg ooppiumin/heroiinin raaka-ainetta. Neuvostoliiton hajoamisen aikaan, meidän datshan palstalla kasvoi unikkoja, niistä sai kivanmakuisia siemeniä pulliin. Eräänän yönä joku oli käynyt repimässä koko kylän unikot palstoilta. Marimekolla ei ollut osuutta asiaan.

Jatkoimme ajelemista ympäriinsä ja tarkkailimme ympäristöä. Kovin rauhallista oli, olisi ollut helppoa kyseenalaista miksi ylipäätänsä olimme paikalla. Onneksi meillä oli kokenempaa seuraa kertomassa paikkojen historiaa. Tuossa oli 2004 mellakoiden aikaan palannut ruumis, tässä oli pahimmat mellakkat, tästä talosta serbiveteraanit puolustivat kerrostalon pihapiiriään kalashnikovien iloisella dialogilla. 2004 ei ole ollenkaan niin kaukana kuin 1999. Kävimme välillä leirissä syömässä, poimimme tulkin mukaan, ja lähdimme eräälle tielle kiusaamaan autoilijoita ajoneuvojen tarkastuspisteellä. Puolesta tusinasta autoja ei löytynyt mitään ja jatkoimme ympäriinsä ajelemista, kunnes sekin alkoi tuntua tylsältä. Parkeerasimme automme paikallisen poliisilaitoksen viereen ja jatkoimme jalkapartiolla kaupungin keskustassa. Seitsemän muskettisoturia aseineen olivat paikallisille arkipäiväinen näky, joskin lapset heiluttavat meille aina käsiään kuin Disney Worldin mielikuvitushahmoille. Vilkutan joka päivä kättäni enemmän kuin Brezhnev Punaisella Torilla 9. toukokuuta. Alan olla melko taitava siinä.

Kävimme taas kahvilla ja jatkoimme päiväkävelyämme. Sade yltyi rankkasateeksi ja alkoi olla selvä etteivät sadepilvet ole lähdössä pitkään aikaan, nyt kun ne vuorten ympäröivään laaksoon olivat päässeet. Sade ei tosimiestä pelota, meitä se haittasi jonkin verran. Palasimme autoille, kävimme leirissä tauolla ja jatkoimme partiontiamme. Ajaminen rankkasateella, vilkkaassa liikenteessä ja kolmen sinua paremman kuljettajan opastuksella on oma kokemuksensa. "Hit the gas! Hit the gas!" he kannustivat eräässä kohdassa minua ohitukseen, kunnes huomasivat vastaan tulevan auton ja jatkoivat saamalla äänenkorkeudella "Ei, etsä ehi, EI, ET EHI!". No ei sitten.

Muutenkin tunnelma aamun tarkkavaisesta ja hiljaisesta ympäristön tarkkailusta muuttui iltaa kohti rennoksi ympäriin ajeluksi. Kuuntelimme brittiläisten turvaajien omaa radiota, lauloimme Nelly ja Jenniferin mukana, sekä teimme epäsoveliaita kommentteja paikallisten naisten ulkonäöstä. Suurin osa paikoista oli ajettu siinä vaiheessa jo kolmesti läpi. Työvuoro läheni loppua ja palasimme leiriin. Mutta työt eivät olleet ohi. Auto oli pestävä, siitäkin huolimatta että ajoimme koko illan rankkasateessa. Autot ovat meidän pilallehemmotteltuja lapsia. 230 kilometriä oli päivän saldo, kyllä ne pesunsa ansaitsevat. Autojen jälkeen oli vuorossa raporttien kirjoittelu. Rportti on kylmän analyyttinen selostus mitä teimme päivän aikana ja mitä huomion arvoista näimme. Keskivertopäivänä kuten tänään, raportin keksiminen vaatii kaunokirjallisia taitoja. Kymmenen ihmisen kokoontuminen hautausmaalla, ihmisiä oli sateesta huolimatta kaduilla normaali määrä, tilannekeskuksesta kului heleä naisen ääni ensimmäistä kertaa puolen vuoteen. OMA KOMMENTTI ALKAA: olisiko jo aika päästä lomille!? OMA KOMMENTTI LOPPUU. Siinä oli parhaita otteita meidän rapsasta. Seuraavana vuorossa oli aseen kuivaaminen. Olen tuskin puheväleissä aseeni kanssa, mutta helpompi se on kuivata kuin raapia ruostetta hänen kuoresta. Puolustusvoimat on hyvin mustasukkainen lainaamiensa esineiden suhteen.

Päivän päätteksi, minulla oli sellainen tunne, että tiesin mitä tein. Enkä nyt tarkoita eksistentiaalista "miks mä edes oon olemassa" pitkittynyttä teiniangstia, jonka satunnaisiin oireisiin minulla on resepti alkosta, en mä sitä. Tarkoitan että tunsin itseni ammattitaitoiseksi, tiesin koko ajan mitä oltiin tekemässä ja miten asiat piti hoitaa suunilleen, se on jo jotain!

Vihdoin, lähes viidentoista tunnin työpäivän jälkeen, pääsin saunaan ja nauttimaan lakisääteiset kaksi lonkeroani. Ja nyt täytyy kirjoittaa tämä henkilökohtainen raporttini vielä.

Aurinkoisia päiviä kaikille :)

Kolikonheiton aikaan

Tänään oli kiva päivä. Söin, nukuin, kävin salilla, luin kirjaa. Sää on vähän pilvinen, mut lämmintä on silti. 12 päivää on mennyt nopeasti. Ja nyt edessä on iso päätös, haluanko olla täällä koko vuoden vai riittääkö puoli vuotta? Se täytyisi päättää viikon aikana. Täytyy suorittaa perusteellinen analyysi miksi olen täällä ja mikä on täällä olemisen vaihtoehtokustannus.

Syyni tänne lähtemisessä voidaan kiteyttää neljään kohtaan. Ensimmäisenä oli jonkinnäköinen meriitti, minkä saa oltuaan rauhanturvaajana. Se näyttää hyvältä CV:ssä, ei tarvitse työnantajan epäillä stressinsietokykyäni, ja saamani kuvan rauhanturvaajien demografiasta perusteella todella harva yliopistossa opiskelava käy täällä. Ja näyttää se ehkä hyvältä muidenkin ihmisten silmissä, ainakin palaute kavereilta on ollut positiivista. Vähentääkö meriitin arvoa jos olen täällä vain puoli vuotta? Luulisin että ei paljoa, mutta puoli vuotta tuntuu vaan niin lyheltä ajalta. 95% on täällä vuoden sopimuksella, lähinnä verovapaan auton takia. Armeijan laumapsykologia on saamassa otteen minusta, kai minäkin oon vuoden jos kaikki muutkin?

Toinen syy on raha. Tulen saamaan verojen jälkeen noin 2500 euroa kuussa ja kotiutuessa tulee vielä lomarahat, jotka ovat 8,5% kokonaispalkasta jos on 6 kk, ja 11% jos on vuoden. Vuosiansiot on siis noin 33000 euroa. Ja rahaa ei täällä mene mihinkään, yhdestäkään lonkerosto en ole vielä joutunut maksamaan. Lomilla rahaa menee varmasti, mutta kyllä on varaakin mennä. Opiskelijana/alepan kassana tienasin noin tuhat euroa kuussa, mikä riitti varsin hyvin, mutta kovin paljoa ei jäänyt säästöön, minulla on kun uskomaton kyky rikkoa ja hukata omaisuuttani. Onhan se kiva saadaa varteenotettavat säästöt nopeasti vuodessa. Ne voi sitten hukata pörssissä tai vaihtoehtoisesti korjata huoneeni lattian.

Kolmas syy oli jonkin tärkeän asian tekeminen. En tiedä olenko vielä varsinaisesti tehnyt mitään, mutta uskon että läsnäolomme täällä on tärkeää. Toisaalta onko juuri minun oltava täällä? Ehdokkaita lienee muutenkin tarpeeksi, tuonko mitään lisäarvoa joukkoon olemalla täällä jonkun muun sijasta? En tiedä, aika näyttää, jos näyttää. Neljäs syy oli kokemusten hakeminen. Niitä on tullut valtavasti, ja varmasti tulee sitä enemmän mitä pidempään olen täällä. Blogi on ollut sen verran suosittu, että olisi kovin sääli lopettaa kesken :D

Täällä on lämmin, elämä on helpohkoa ja melko yllättäen olen viihtynyt täällä. Huonoja puoliakin tietenkin löytyy. Yksityisyyttä täällä on aika vähän, periaatteessa olen 24/7, koska tahansa voi tulla kuulutus joka kertoo pistää aikataulut uusiksi. Ihmiset täällä ovat ihan mukavia, minulla vain on kovin vähän yhteistä heidän kanssa. Mutta ei tänne kalakavereita olla tultu hakemaan. Lomia on suunilleen viikko kerran kuukaudessa. Se on tarpeeksi sosiaalisten suhteiden ylläpitämiseen, mikä tietenkin vaatii vähän töitä. Se oli vaikeaa intissä, eikä varmasti ole helpompaa täällä, vaikka lomapäiviä onkin enemmän. Töitä on tällä hetkellä noin 50-60 tuntia viikossa, johtuen lähinnä Kosovon itsenäistymisestä. Jos tilanne normalisoituu, työajat tippuvat kuulemma alle kolmenkymmeneen tuntiin.

Jos tulen marraskuussa takaisin, pääseen nauttimaan Suomen koko loskakaudesta. Täällä on lämmintä käytännössä ympäri vuoden, aurinkoa otettiin ensimmäisen kerran helmikuussa tänä vuonna. Ja vuoden jälkeen minulla olisi mukava kesäloma ja pääsisin jatkamaan opiskelua siitä mihin jäin. On tietenkin mahdollista, että homma alkaa tympiä jossain vaiheessa. Kaikki työpaikat alkavat jossain vaiheessa. Voi hiukan vituttaa kun miettii, että mitä mä teen täällä, olisin voinut lähteä jo marraskuussa. Ehkä se riski on otettava. Jos käy ylivoimaiseksi, niin voi täältä lähteä kesken sopimuksen. Se vaan tekee kovin vaikeaksi lähteä myöhemmin Afganistaniin, Tshadiin tai johonkin vielä lämpimämpään paikkaan potemaan kolmenkympin kriisiä.

Sana on vapaa, kommentoi ja vaikuta Antonin päätöksentekoon. Kolme hurraa-huutoa interaktiiviselle medialle!

Oppi- ja univelat kuitataan

Yöllä oltiin taas kiusaamassa ohikulkevia busseja. Mutta opin nopeasti. Otin mukaan telttapatjan, levitin sen pannun lattialle ja laitoin itselleni luotiliivin tyynyksi. Dieselmoottori kehräsi pääni vieressä unettavasti kaikki kuusi tuntia jotka paikan päällä sain nukkua. Ei siitä sen enempää.

Tultuamme bussivahdista edessä oli, se mitä monet pitävät kirosanana täällä - Jouha-harjoitus. Jouha on lyhennys joukkojenhallinasta eli se mitä poliisit tekevät hajottaessaan mellakoita. Puettava jouhavarustus painaa yli 20 kg, ja sen monien osien paikalleen laittaminen muistutta jääkiekkomaalivahdin pukemista. Kun varusteet on saatu puettua, mennään kilpirintamaan ja yritetään häätää tietyltä alueelta "maalijoukko", joka koostui tällä kertaa huoltojoukkueesta ja paikallisista tulkeista. Heidän tehtävänä on potkia kilpiä, heitellä vesipulloja ja muilla keinoin yrittää provosoida meitä. Se on antoisa tehtävä, jossa pääsee luvan kanssa väkivaltaisesti purkamaan patoutumiaan. Tämänpäiväinen maaliosasto oli kuitenkin melko lepsu. He tyytyivät lähinnä satunnaisiin potkuihin ja pullojen heittelyyn. Sain neljä pulloa kylkeeni ja kaksi päähäni. Kypärä piti hyvin, mutta kylkiosumat tekivät kipeää. En haluaisi tietää, miltä tuntuu saada luoti sinne. Parin tunnin jouharupeam oli fyysisesti aika raskas, luultavasti raskainta mitä rauhanturvaajan arjesta löytyy. Mutta on se osittain myös hauskaa. Voi kuvitella olevansa anarkistimelakkaa hajottamassa, täytyy vaan muistaa olla oikeasti lyömättä pampulla.

Jouhan jälkeen alkoi vapaa-aika, ja sain tehdyksi jotain uskomatonta. Nettikaapelini oli mennyt poikki ja tänään sain vihdoin paikanettua komppania tele-asentajan leiristä. Hänellä oli tosin biljaardipeli pahasti kesken, mutta sen verran hän jousti, että antoi minulle välineet ja kertoi kahdessa virkkeessä mitä piti tehdä. Olin kovin skeptinen, sillä jo puisen hyllyn rakentaminen oli minulle saavutus, kaapeleiden korjaamisesta puhumattakaan. Päätin kuitenkin kokeilla, ja perkele, sehän onnistui ensimmäisellä kerralla! Kosovohan on tunnettu käsityöläisistään ainakin tutustuttamisluentojen mukaan, joten ehkä täällä on jotain ilmassa.

Nyt muutama kuva ja kootut selitykset:
Uuden rotaation tervetuliaisjuhlassa meille tarjottiin kanaa, villisikaa ja poroa, sekä tietenkin juuri suomalaisia turvaajia varten tehtyö makedonialaista valko- ja punaviiniä. Ruoka oli hyvää, alkoholi ilmaista ja sää mitä hienoin. Vei ajatukset pois seuraavan päivän siivousurakasta.

Jenkkien Humvee:t, ranskalaisten soitilaspoliisien auto, yksi meidän auto, ja jonkun entisen itäblokin maan Oaz Film City:n parkkipaikalla.



Vihainen ilme kertoo että olet tosissasi. Sitä täytyy harjoitella päivittäin.

Paikallinen ajoneuvokanta on monipuolinen.

Red rover, red rover.. Send the bad guy over!

Tukevat kolme tuntia unta pohjalla lähdimme keskellä yötä eräälle tielle, joka yhdistää erään luostarin ja serbialueet. Luostari on ollut serbeille suosittu paikka järjestää mielenosoituksia itsenäistymisen yhteydessä, niinpä tehtävämme oli pysäyttää kaikki bussit, kirjoittaa ylös niiden määränpää ja laskea matkustajat, jotta osaisimme enakkoida väen kokoontumiset ja olla paikalla rauhaa turvaamassa. Ongelmana vain oli, että yöllä Kosovossa on täysin kuolutta. Etnisyyttä katsomatta paikalliset vältelevät pimeää kuin.. pysyvät siis kotonaan pimeinä aikoina. Kahdeksasta miehestä yksi tuijotti pimeyteen, sillä aikaa kun muut yrittivät nukkua pannussa (pannu = miehistönkuljetusvaunu). Tiedätte varmaan... Oho, nyt tuli kuulutus: "KFOR:ssa sähkökatko viiden minuutin kuluttua". Täytyy jatkaa myöhemmin.

Ja jatkuu.. Tiedätte varmaan juna-asemien ja odotushallien pienet muoviset istuimet, monta rivissä ja kaikki irrallaan toisistaan. Niiden päällä nukkuminen on erittäin hankalaa, vielä hankalampaa se on luotiliivi päällä. Ulkona oli kylmä, alle kymmenen astetta. Kahdeksan tonnin ajoneuvon moottori pidettiin koko yö päällä, jotta meillä olisi lämpimämpää lyhyellä ja pitkällä aikavälillä. En oikein saanut unta, ehkä opin ajan myötä paremmaksi tai minulle kasvaa paksumpi iho oikeisiin kohtiin, saa nähdä.

Aamulla sitten alkoi kulkea busseja, pysäyttelimme niitä ja kävin jokaisen bussin sisällä laskemassa matkustajat. Jännä tunne astua bussiin, jossa 65 ihmistä tuijottaa sinua vähän jännittynyt ilme kasvoillaan: "ketäköhän se nyt etsii". Aamuruuhkan loputtua siirryimme takaisin leiriin. Ohjelmassa ei ollut mitään, ja käytin ajan tehokkaasti hyödykseni polttamalla itseni auringossa. Seuraavaksi yritän varmaan etsiä jonkun joku osaisi korjata poikkimenneen nettikaapelini. Tänne nettikonttiin on kuitenkin neljäkymmentä metriä körmyltä.

Jo eilen aloin pohtimaan, millaista juttua tästä Rovaniemen ampumistapauksesta tulee. Heti alussa korostettiin ampujan olleen Kosovosta viikko sitten kotiutunut rauhanturvaaja. Tänään, kun selvisi että ampuminen oli täysin sattumavaraista, ja motiivi täysi mysteeri, alkoivat lehdet "paneutumaan" ainoaan oljenkorteen mikä heillä jatkuvasti uusien juttujen aiheesta tuottamiseen suhteen oli. Testataanko rauhanturvaajien psyyke, onko operaation jälkeen tarpeeksi jälkihoitoa jne. Tapaus on siinänsä hyvin samanlainen kuin Jokelan kouluammuskelu. Täysin sattumanvarainen, järjetön, erittäin epätodennäköinen ja ainoa laatuaan. Ehkä juuri siksi ihmiset valtaa halu keksiä uusia rajoituksia ja ennaltaehkäiseviä toimia. Kukaan ei kuitenkaan näe samanlaista vaivaa useintoistuvien väkivaltatekojen, kuten puukotuksien tai alkoholiperäisen väkivallan suhteen. Usein toistuvina ihmiset alistuvat sille, että tämmöinen riski on aina olemassa, eikä sille voida tehdä mitään järkevää. Toivoisin samanlaista suhtautumista myös Rovaniemen ammuskeluun. Se on poikkeus, eikä siihen tarvitse etsiä sen syvempiä syitä. Vain useampi samanlainen tapaus on tilasto, yksittäinen tapaus on tradegia.

Neverland

Taidanpa kertoa päivästäni kronologisessa järjestyksessä, niin tulee kokonaiskuva millaista se "eläminen ja oleminen täällä on". Heräsin aamulla puoli kahdeksan ja jäin pelaamaan tietokonetta sänkyyn vielä tunniksi. Kävin ajamassa parran, pesemässä hampaat ja syömässä, perussettiä. Sitten alkoi ihmetteleminen. Ohjelmaan oli merkattu supailua (rauhanturvaajajargonia, tarkoittaa kaikkea ei-toimeenkuvaan kuuluuvaa tekemistä) ja auringonottoa yhdeksästä kolmeen. Kaikki halusivat lähteä shoppailemaan ja sitä meille oli luvattu. Kuka lähtee viemään, millä autolla ja mihin aikaan oli kaikille epäselvää. Turhauduin epätietoisuuteen ja lähdin körmyyni tappamaan aikaa. Hetken kuluttua kämppis tuli körmyyn ja alkoi kerätä aseitaan vyölle. Selivisi, että päätös oli tehty ja autot olivat jo odottamassa. Vein nopeasti mujut (jargonia jälleen, sis. luotiliivit, lippaat, kypärän, kaasunaamion, aktiivihiiliasun jne. Sanan alkuperä on kaikille tuntematon) autoon ja ilmottaudun mukaan. Samassa tuli kuulutus: komppania järjestäytyneenä ruokalan edessä klo 12. Eli lähtö viivästyisi puolisen tuntia. Jätin kamat autoon ja menin taas körmyyn tappamaan aikaa koneen äärellä. Hetken kuluttua huomasin ihmisten kantavan kamoja takaisin körmyihin. Lähtö peruuttu. Juoksin tekemään samoin ja jäin kuuntelemaan mitä kivaa ilmoitettavaa yksikköupseerilla oli. Sain tietää että sunnuntai on siivouspäivä.

Siivoaminen on sellainen juttu, minkä voisin ulkoistaa paikallisille. He saavat sataviisikymmentä euroa kuukaudessa, ja minulla oli kyllä hyvin varaa maksaa sen. Mutta ei, itse se oli tehtävä. Pölyt pyyhittiin, matot tampattiin, lattiat imuroitiin ja rasvat pestiin painepesulla pois auringonottotuoleista. Ei siinä kauaa kestänyt. Tunnin kuluttua olin valmis ja poistuin patiolle ottamaan aurinkoa. Juuri kun sain babyoilit vartalolle, tuli uusi kuulutus: "Supailemaan lähtijät välittömästi autojen luo." Ja eikun vaatteet rasvaisen kehon päälle ja juoksuun. Tällä kertaa lähtö onnistui ja portista poistuttuamme huomasin unohtaneeni lippiksen körmyyn.

Suunta oli Pristiinan läpi Film City:in, joka on koko KFOR:n operaation komentoleiri. Pristiina on muuten iso kaupunki, kaksi kertaa suurempi kuin Helsinki, ja joka puolella on rakenteilla uusia kerrostaloja - albaanien muuttoliike. Kaupungin laidalla on Film City, joka on suomalaisten suussa "nollis". Nimellä on hyvin looginen selitys, mutta sitä en voi kertoa, se on sitä operatiivista informaatiota. Ja sattumoisin, poiketen kaikista muista leireistä Film City on se jossa on pakko pitää hattua.

Tyhjensimme aseet, näytimme id-kortit ja siiryimme sisälle. Kulman takaa avautui pitkä katu, jonka molemilla puolilla oli "peksejä" eli kauppoja. Scandinaavien kauppa, saksalaisten kauppa, ranskalaisten kauppa, matkamuistomyymälä, italialaisten baari, irkkujen ravintola... Erään taistelijan ensireaktio tähän näkyyn on kertomisen arvoinen: "Vittu, vittu täällä menee kaikki rahat... [tauko] ... VITTU!" Ja niin ryhmämme hajaantui eri kauppoihin, ja itse jäin kadulle seisomaan ahdistuneena, kun olin ainoa ihminen vilkaalla kadulla jolla ei ollut hattua. Ohi kulki eri maiden sotilaspoliiseja ja olin varma saavani sakot tai joutuvani puhutteluun. Keksin itselleni hätävalheen: pääni on palannut, enkä voi pitää hattua. Pujahdin äkkiä toisen kulman taakse ja eteeni avautui jumalallinen näky - Burger King. Siellä kaikki istuivat iloisesti mussuttamassa hampurilaisia, eikä kenelläkään ollut hattua. Tajusin sen olevan paras paikka viettää vajaa tunti ennen lähtöä.

Burger King oli oikeastaan grilliauto, joka oli ajettu terassin viereen. Tilanteen vaatiessa sen saisi lähtemään toimialueelle, samaan tapaan kuin sotilaskotiauto Suomessa. Tai sitten ei, en tiedä. Menin jonoon muutaman kreikkalaisen perään ja taakseni tuli kolme espanjalaista konekiväärien kanssa. Ostin aterian (5 e) ja menin ujosti kysymään unkarilaisilta mahtuisiko heidän viereen istumaan. Rynnäkkökivääri siirtyi ja sain paikan. Syödessäni minut valtasi hämmennys: Miten olen joutunut tilanteeseen, jossa syön hampurilaista ties missä viidenkymmenen aseistetun miehen kanssa? "We go where you go" luki hamppariauton kyljessä, Yhdysvaltojen lipun vieressä. Kiitos Burger King kun olet olemassa, nyt lähempänä minua kuin koskaan aiemmin.

Syötyäni päätin ostaa riskin, sandaalit oli ostettava. Maihinnousukenkien jalkaan laittaminen ja riisuminen on työlästä, ja kun laatu on mitä on, pääsen ihmettelemään joka ilta uusia rakkoja. Oman leirin sisällä sandaaleja saa käyttää (mutta vain vihreiden sukkien kanssa tietenkin) joten kyseessä oli pakko-ostos. Katsoin maahan ja kävelin ripeästi saksalaisten peksiin, nappasin ensimmäiset vastaan tulleet sandaalit, maksoin ne kassalla ja lähdin ulos. Olin jo matkalla kohti porttia, kun yllättäen löysin itseni skandinaavien peksistä tutkimassa nuuskavalikoimaa. Se oli surkea. Kävelin portista ulos ja kiitin Jumalaa, ettei kukaan alkanut jeesustelemaan hatun puuttestani. Ehkä olin vain niin ahdistuneen näköinen (ja aseistettu), ettei kukaan halunnut sekaantua. Antaa pojan mennä, eihän ne kuuluu edes natoon. Kuvia en ottanut, jotta en kiinittäisi itseeni huomiota, ja koska en voinut olla varma miten söör U.S "trigger-happy" marine asiaan reagoisi. Portin ulkopuolisella parkipaikalla nappasin pari kuvaa, mutta ne tullee myöhemmin.

Ajoimme takaisin leiriin ja siiryimme suoraan ihmisoikeusoppitunnille. Vähän juteltiin ihmiskaupasta, meidän valtuuksista jne. Eräässä kohdassa luennoitsia näytti kuvaa Kiinan opiskelijamellakoista 89 ja totesi, että tälläistä punaisella torilla. Korjasin, että kyseessä on Tienanmenin aukio, ja että punainen tori on Moskovassa. Hän kiitti korjauksesta. En viitsinyt korjata seuravaan kuvaan, että se on Kambodzhasta, eikä Vietnamista.

Oppitunnin päätettyä autoin auton pesemisessä ja lähdin jälleen körmyyn tappamaan aikaa. Netti ei körmyssä toiminut vieläkään, joten tiedustelin tilannekeskuksesta mistä löytäisin ATK-vastaavan. Sunnuntaisin en mistään. Kävin saunassa, söin, ja käytin pari tuntia tämän tekstin kirjoittamiseen. Olen nyt lähtövalmiudessa, mikä käytännössä tarkoittaa alkoholitonta iltaa. Yöllä lähdetään PIIIP PIIP tunniksi pitämään PIIP. Lue ensi postauksessa.

Nettiin päästyäni luin uutiset. Toukokuussa kotiutunut rauhanturvaaja oli ampunut yhden ihmisen, haavoittanut toista ja ampunut itsensä vielä. Kysyin parilta vieressä istuvalta vanhemmalta turvaajalta oliko henkilö tuttu. Oli kuulemma tuttu ja asiallinen kaveri, toisesta leiristä tosin. Jotenkin tuntuu että itseään niin läheisesti koskettavasta asiasta olisi jotain sanottavaa, mutta ei. En keksi yhtään mitä tuohon voi sanoa.

Lopuksi vielä päivän keskustelu:
-Mitä toi sun tatuointi tarkoittaa?
-Jokainen kulkee omaa tietään.
-Ja sit sä oot intissä.

Kun hätä on suuri...

"Ahtaalle joutunut Pingyaon kylä etsi joukolla lohtua riisiviinasta" HS 15.5.08 Kokemuksesta voin kertoa, että jos joku juo riisiviinaa, niin ollaan aika epätoivoisia. Riisiviinasta ei edes voi tehdä limusekoituksia koska sen maku peittää kaiken alleen. Sielä on tosiaan kova hätä nyt.

Jaeger, jääkäri ja metsästäjä

Tänään aamulla lähdin koiranlopetuspartioon kuudelta aamulla. Joku lukija on saattanut aikaisemmin ihmetellä miksi niitä koiria täytyy ampua. Se on hyvin yksinkertaista. YK:n mandaatin mukaan meidän tehtävämme täällä ovat SaSe (Safe and security, eli kaikkien Kosovon ihmisten turvallisuus) ja FOM (Freedom of movement, vapaa kulku kaikille maan sisällä). Kulkukoirat haittaavat molempia tehtäviä. Ensinnäkin he ovat uhka erityisesti lapsille. Nälkäinen koiralauma ei saisi tulla kenellekkään lapselle vastaan koulumatkalla. Toiseksi koirat ovat uhka liikenteelle hyppiessään autojen alle ja hygieninen riesa, kun he tonkivat roskiksia ja levittävät vesikauhua. Itä-Suomessa on paljon EU-vastaisuutta, kun direktiivit estävät kaatamasta susia. Kuvitelkaa vastaavanlainen ongelma moninkertaisena. Niinpä paikalliset viranomaiset pyytävät KFOR:ia harventamaan kantaa, jottei ongelma riistäydy käsistä. Siispä, kun kulkukoirapopulaatio kasvaa kipukynnyksen yli, kunnista otetaan meihin yhteyttä ja koiranlopetuspartio lähtee. Paikalliset ovat innokkaita "maalittamaan" eli tulevat kertomaan missä ovat koiria nähneet ja arvostavat muutenkin meidän toimintaa tämän asian suhteen.

Tämänpäiväinen jahti ei kuitenkaan mennyt suunitelmien mukaan. Ajettuamme puolituntia meille kerrottiin paikan päällä, että tänään on launtai, eikä kunnan työntekijät ole töissä. Heidän funktio on koirien ruhojen korjaaminen ja hävittäminen. Edellisenä päivänä meille oli luvattu, että raatopartio saadan paikalle, mutta toisin kävin, ja koska meitä on kielletty koskemasta tautisiin koiriin, operaatio sai jäädä sikseen. Tämä aiheutti tietenkin pientä kiroilua paikallisen työmoraalin ja hallinnon suuntaan, mutta jokainen joka on joskus nähnyt kunnan ihmisiä töissä esimerkiksi Helsingissä (neljä kaveria röökillä ja yksi tekee töitä) ymmärtää että kyse on globaalista ilmiöstä. Asioita arvioitaessa täällä, rauhanturvaajat pitävät omaa kotimaataan normina ja paikallisia ilmiöitä poikkeuksena. Oikeasti se mitä täällä on, on normaalia, ja se mitä kotona on, on positiivinen poikkeus säännöstä. Ja sitten on vielä yksityinen sektori, joka antaa perspektiiviä maassa kun maassa, kuinka epätehokas julkinen sektori aina on.

Kun partio peruuntui, lähdimme paikalliselle terassille kahville. Kahvi oli hyvää, kunnes laimensin sitä mineraalivedellä. Kahvittelun jälkeen lähdimme katsastamaan paikallista lihamarkettia (pieni peltopläntti johon voi ajaa rekkoja), johon teurastettava karja tuodaan joka launtai. Olimme liian ajoissa, lehmät ja lampaat söivät tyytyväisinä ruokaa, sillä aikaa kun omistajat polttivat tupakkaa varjossa ja odottivat teurastajaa. Jatkoimme matkaa takaisin leiriin, jossa olen tappanut tehokkaasti aikaa käymällä salilla, syömällä ja kirjoittamalla blogia. Seuraavaksi voisin mennä patiolle tasoittamaan Nato-ruskistukseni. Nato-rusketus on sellainen että kaula, kasvot ja kädet kyynerpäähän asti ovat todella ruskeita, mutta kun otat paidan pois, lähellä olevia häikäisee hetken ja viivyttää karun totuuden paljastumista muutamalla sekunilla.

Kommentoikaa ja kysykää, niin tiedän mistä kannattaa kirjoittaa. Ja muistakaa poimia roska päivässä.

Kuvia

Siinä niitä sitten on, kuvia. Jälkimmäinen kuva on eiliseltä ajoneuvotarkastuspisteeltä. Parikymmentä lasta kerääntyi ihmettelemään meitä. Pyysimme heitä siirtymään vähän kauemmas. "Why do you tell us to go away, we want to be with KFOR-soldiers!" Oli lapsien reaktio tulkin mukaan. Awww.

Toinen kuva on leiristä. Noiden lautasten kautta me voidaan katsoa suomalaista telkkaria. Eikä vissiin makseta tv-lupaa. Haluaisin nähdä jonkun tv-lupatarkastajan yrittävän portista sisään. Taempana kuvasta voi myös nähdä miltä se majoituskontti näyttää ulkoapäin.

Viimeinen kuva on otettu ensimmäisellä partiolla, serbikylän laidalta, hautausmaan edestä.

BYO

Philadephiassa kaikki alkoholin tukkumyynti on keskittynyt valtion kontrloimaan virastoon, mikä itsestäänselvästi tarkoittaa korkeita hintoja ja huonoa valikoimaa. Tämä on saanut yhä useamman ravintolan valitsemaan vallankumouksellisen vaihtoedon. BYO (Bring your own) tarkoittaa sitä, että ihmiset tuovat omat juomat mennessään syömään ravintolaan ja ravintoloiden on oikeasti keskityttävä ruokaan ja palveluun, kun <100% katteita ei viinipulloista voi enää ottaa. Miksei kukaan ota tätä käyttöön Suomessa? Minun ravintoloissa käynti ainakin moninkertaistuisi, enkä nyt tarkoita räkälöitä jonne tullaan juomaan muutenkin, vaan tavallisia ruokaravintoloita, joissa voissi olla omien juomien aika vaikkapa kuuteen saakka. Liikeidea on vapaasti käytettävissä.

Uusi lukija

Tänään oli taas kaikennäköistä oppituntia koko päivän. Tiedoitusupseeri totesi, että kaikki julkaisut menevät hänen kautta, ja jos pitää blogia, niin hänelle täytyy ilmoittaa osoite, jotta hän voi aina välillä käydä lukemassa. Samassa oli pitkä litania siitä mitä kaikkea emme voi sanoa. Vaaleja tai politiikkaa ei saa kommentoida ja täytyy olla neutraali jne. Joten söör tiedoitusupseeri, tässä teille pieni analyysi kirjoittamistani asioista ja harjoittamastani itsesensuurista:

En ole kirjoittanut kenestäkään nimellä, kun siitä ei koskaan voi tietää miten ihmiset sen ottavat jos päätyvät joskus lukemaan. En ole maininnut paikanimiä partioiden ja kurfilähtöjen yhteydessä, joskin on ehkä kysenalaista, että nämä tapahtumat ovat päätyneet blogiin, ennen kuin raportit oli kirjoitettu. Tämä on kuitenkin vain alkuinnostusta, enkä usko jaksavani kirjoittaa tapahtumista reaaliaikaisesti. Kurfilähtö oli yhteistyössä paikallisten kanssa, eli yleisessä tiedossa täällä. Mainitsin myös sen etteivät suomalaiset saa käyttää vesitykkejä, mutta jos joku suomenkielentaitoinen tekee tiedustelua, hän on voinut todeta sen jo aikoja sitten esimerkiksi eduskunnan keskusteluista koskien kriisihallintajoukkojen voimankäyttöoikeuksi. Kommentoin myös Serbian vaaleja, mutta ilmaisten selvästi, että kyseessä on henkilökohtainen mielipide. En tiedä tosin onko minulla oikeutta ilmaista tälläisiä mielipiteitä julkisesti. Suomalaisista rauhanturvaajista olen mielestäni antanut positiivisen kuvan, poislukien tapaus Rottakylä. Mutta jos rauhanturvaajien siinänsä inhimilliseen ja viattoman käyttäytymiseen tässä kylässä olla puututtu, niin arvelen että SKJK ei joko pidä sitä ongelmallisena tai ei vaan keksi keinoa asian ratkaisemiseen (kuten en keksi minäkään). Se siitä, nautinnolisia lukuhetkiä :)

Lääkäri totesi muuten omalla oppitunnilla että seksin harrastaminen itsensä kanssa on ihan ymmärrettävää ja jopa henkisen hyvinvoinnin kannalta suotavaa. Onkohan se vähän ristiriidassa YlPalvo:n (yleinen palveluohjesääntö tai jotain sinne päin) käskyn kanssa, että varuskunta-alueella onanointi on kieletty. Piti varusmiesaikoina oikein tarkistaa sanakirjasta mitä se onanointi oikein on. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Toisaalta täällä Kosovossahan on omia käskyjä, jotka kumoavat olosuhteiden pakosta tiettyjä armeijan sääntöjä Suomessa. Esimerkiksi alkoholia saa nauttia ja eilen tuli kuulutus pokeripelistä jossain leirissä. Tahtoisin päästä käsiksi siihen dokumenttiin, jossa lakipykäläkielellä ilmoitetaan että olosuhteiden pakosta runkkaaminen, uhkapelit ja dokaaminen ovat sallittuja.

Ei muuten vieläkään yhtään sateista päivää täällä. Pilvistä oli kerran. Kelpaa.

Taikametsä

Suomalaiseen metsään ilmestyy syksyisin sieniä, niitä on kiva keräillä ja käyttää ruuanlaitossa. Osan sienistä tunnistaa helposti syötäviksi, osan myrkyllisiksi. Osa sienistä näyttää syötäviltä, vaikka ovat myrkyllisiä ja osa sienistä on syötäviä oikein käsiteltynä. Kosovolainen metsä ei poikkea suomalaisesta paljoa. Keväisin lumet sulaavat ja maasta alkaa paljastua kaikenlaista. Roskia on joka puolella, ne tietää melko vaarottomiksi. Osa räjähteistä on helppo tunnistaa ja todeta vaaralliseksi. Mutta sitten on näitä hankalia tapauksia. IT-tykin patteria on mahdotonta erottaa hyppymiinasta, Jugoslavian armeijan kenkäplankkipakkausta on mahdotonta erottaa jalkaväkimiinasta ja kranattiheitteen koteloa on mahdonta erottaa Pringles-purkista. Ja on niillä täällä sieniäkin. Riittää metsässä ihmettelemistä joka kerta.

EOD-ryhmä piti äsken meille pienen koulutuksen miinoista. EOD stands for explosive ordinance disposal, eli räjähdepurkuryhmä. Ne on kivoja kavereita, joiden kanssa voi aina jakaa kokemuksia kun metsästä löytyy jotain jännää. He tulevat paikalle isällisesti opastamaan, että tuuppa nyt pois sieltä, niin minä hoidan tän vaarattomaksi. Niillä on kaikkia kivoja laitteita siihen hommaan joita me päästin äskeen hiplailemaan. Yksi niistä valokuitukaapeli (samantapainen mitä kirurgit käyttävät leikkauksissa) jolla pystyy vilkaisemaan epäilyttävään laatikkoon turvallisen matkan päästä. Me käytettiin sitä tietenkin toistemme korvien ja suun tutkimiseen: "No mitä siellä näkyy? Karvoja!".

Vein eilen pyykit pesuun ja tänään ne tuli puhtaina ja viikattuina takaisin. Paikallinen albaaninainen on ollut ahkera. Täällä on tosiaan vanhempien tehtävät ulkoistettu hyvin. Joku ruokkii, joku kertoo mitä laittaa päälle, joku valvoo missä liikut, joku valvoo alkoholinkäyttöäsi, joku siivoa perässäsi, joku pesee pyykit, joku kertoo mihin ei saa koskea. Viistoistavuotiaalle paras mahdollinen paikka.

Muistakaa päästää sisäinen lapsenne valloilleen silloin tällöin.

Suunta kohti arkea

Askel askeleelta alkaa tuntua siltä, että tämä on tosiaan kotini seuraavat 6 tai 12 kuukautta. Ratkaisin sängystäputoamisuhan siirtämällä körmykaverin yläsängyn omaksi alasängyksi. Ehtona tähän oli, että rakennan hänelle hyllyn tilalla. Niinpä menin eilen rakennustyömiesten luo, he ovat paikallista palkattua henkilökuntaa, ja selitin asiani iloisesti suomea, englantia, venäjää ja serbian alkeita sekoittaen. Otin metrin levyisen vaneerin, sahasin sen parikymmentä senttiä ohuemmaksi sirkkelillä, nappasin mukaan vasaran ja muutaman naulan ja kävin naulaamassa vaneerin körmykäverin yläsängyn paikalle. Vaikka kyseessä oli varsin yksinkertainen toimitus, olin hyvin ylpeä itsestäni. Käteni kasvavat väärästä paikasta, joten kaikki ilman vahinkoa päättyneet rakennusprojektini ovat positiivinen yllätys.

Toinen arkinen tapahtuma tänään oli salilla käynti. Devil's gym on paikan nimi ja tunnelma on erittäin äijämäinen. Kajareista pauhaa rokkia ja ilmapaineella toimivia sisäreittä tiukentavia laitteita on turha etsiä. Pelkkiä rautoja ja tankoja, sekä tietty paljon peilejä. Seinää koristaa valtava oljyvörimaalaus lihaksikkaasta minotaurista. Sen on piirtänyt joku rauhanturvaaja vuonna 2000, eli ihan operaation alussa. Ei heilläkään turhan kiireistä ollut.

Salin jälkeen oli saunan vuoro. Pyyhe lantiolla poikkesin messissä hakemassa pari lonkeroa matkaan. Messi on leirin virallinen viihdekeskus jossa voi nauttia alkoholia iltaisin. Messi toimii osuuskuntaperiaatteella, eli jokainen maksaa jäsenmaksun ja niillä rahoilla ostetaan juomia ja tupakkaa. Alkoholit myydään omakustannushintaan, eli 50c tölkki ja tupakkatuotteet myydään 70% katteella. Kotiutuessa jokainen saa jäsenmaksunsa takaisin ynnä tupakkatuotteiden myynnistä jääneet voitot. Mutta harvoin messissä joutuu itse juomiaan maksamaan. Siellä on tapa, jonka mukaan iloisten tapahtumien ja mokien sattuessa tulee "kilauttaa". Kilauttaminen alkaa pitämällä palopuheen sattuneesta, jonka aikana koko messi hiljenee. Kun puhe on pidetty isketään pampulla 155mm tykinammuksen hylsyyn. Korvia särkevä ääni peitetään juomalla. Samalla kilautuksen suorittanut vie kasalle kymmenen euroa josta tarjotaan seuraavien tilaajien juomat. Viimeisen puolen vuoden aikana kilautuksia tuli 1800:n euron edestä.

Näin täällä, menen nyt takaisin messiin ehkäisemään laskuhumalaa. Aamuja!

Sipuli^2

Tänään opiskeltiin koko päivän teleskooppipampun ja pippurikaasun käyttöä. On ihan käteävää että voimankäytössä on jotain vaihtoehtoja käskemisen ja ampumisen välillä. Pippurisumutetta sai oikein maistaa suljetussa kontissa päivän päätteeksi. Vaikka itse epäilen välillä itsesuojeluvaistoani, kun tänne tulin, mutta sen verran se ainakin toimii, että kun on mahdollisuus saada kasvoille lamaanuttavaa hermomyrkkyä, niin jätän mahdollisuuden käyttämättä. Viitisen sekuntia ihmiset ihmiset maltoivat olla suljetussa kontissa ja juoksivat räkä mahassa asti roikkuen ulos. Siinä ne sitten köhivät silmät punaisina muutaman minuutin. Itsekin sain osani, kontin oven jäädessä auki, vaikka tarkoitukseni oli viattomasti seurata sivusta kun lapset kokeilee onko se uuni oikeasti kuuma.

Päivän sitaatit: "Jos joku on tapettava, se on tapettava." -voimankäytönsäännösten koulutusta.

"Älkää käyttäkö teleskooppipamppuja kulkukoiria vastaan. Ai miks? Saa hakata pitkään, ranne väsyy."

"Seis tai tarkistan passit. Pitäkää nyt se naamasivu auki ettei mun tarvii sitä selata." Arvioita erään rajavartiotaustaisen kokemuksesta käskyttämisessä.

Ehdotus maa- ja metsätalousministerille

Maa- ja metsätalousministeri Sirkka-Liisa Anttila ehdottaa, että arvonlisävero lisättäisiin tuotteen hintaan vasta kassalla. Tämän pitäisi varmistaa, ettei veron alennus mene kauppojen katteisiin ja parantaa ihmisten tietoisuutta veron vaikutuksesta ruuan hintaan.

Eiköhän ihmiset osta ruokansa sieltä missä se on halvinta, eivätkä boikotoi kauppajo sen perusteella että ne tekevät suurimpia voittoja kuin toiset. Hullu ei ole se joka pyytää, vaan se joka maksaa. Parempi idea olisi kerätä 5% valtion budjetista (eli se osuus, joka valtion menoista menee maataloustukiin) verottamalla kotimaisia elintarvikkeita kassalla. Niinhän ne ihmiset näkevät paljonko he ruuasta oikeasti maksavat.

Kosovon aurinko

Kosovon aurinko on kuuma, mutta laaksojen tuulet ovat viileitä. Melakka ja voimankäyttökoulutuksen jälkeen, oli kolmisen tuntia vapaa-aikaa, joten suuntasin auringonottopaikalle. Heti ensimmäisenä vastassa oli kokeneempi turvaaja, joka täydellisen rusketuksen saamiseksi peitti ainoastaan sukupuolielimeensä laittamalla sen sukan sisään. Ilmankos paikalliset ei tykäny. Menin auringonottotuoliin maaten ja nukahdin pariksi tunniksi. Herättyäni huomasin että pitkään samassa asennossa makaaminen oli jättänyt tasaiset punaiset painaumat kehooni. "Kattokaa, Nikolenko on siperialainen tiikeri!".

Myöhemmin oli oppitunti alueen tilanteesta. Mun täytyy aika paljon jatkuvasti itsesensuroida tekstejäni, jottei "operatiivinen materiaali pääse vuotamaan", mutta sen verran voin kertoa että täällä tapahtuu. Järjestynyttä rikollisuutta, asekätköjä, aseellisia ryöstöjä, satunnaisesti löytyviä vanhoja pommeja, murhia ja "happy shootingia" eli paikallinen tapa ilmaista iloaan ampumalla luotisarjaa kohti taivasta.

Varokaa avoimia ikkunoita.

Vaalit

Eilen oli Serbian parlamenttivaalit, jotka pidettiin myös Kosovossa. Meidän valmiustaso oli sen mukainen. Yksikin kohtaus olisi saattanut kiristää tilanetta äärimilleen. Vaalien liittyviä kohtauksia ei sattunut, sen verran tiuhaan meidän partioita pyörii kylillä. Rauhanturvaaminen on kissana olemista - aina paikalla, niin hiiret eivät hypi pöydällä. Ehkä ne hiiret opivat joskus olla hyppimättä.

Kaikennäköistä muuta sattui kyllä, pommilöydöksiä, eristyksiä jne. Heräsin eilen neljältä ja pääsin nukkumaan yhdeltä, seitsemältä oli taas herätys. Tänään on onneksi rauhallisempi päivä, kerrataan vähän mellakantorjuntaa ja opiskellaan paikallista kulttuuria. Eikä näin vilkkaita päiviä kuin eilen ole kovin montaa luvassa, kunhan meidät uudet on "ajettu sisään" ja arki alkaa pyörimään. Ensimmäiset lomatkin on minulla parin viikon päästä.

Pääsin eilen vähän opiskelemaan serbiaa (vai onko se serbokroatiaa?) kun partiossa oli tulkki mukana. Suuri osa sanoista oli täyttä venäjää hassusti lausuttuna, jotkut sanat olivat samanlaisia ja muutama täysin erillainen. Kun ne muutamat sanat opin, niin luulen pystyväni aika vapaasti kommunikoimaan serbien kanssa. Small talk paikallisten kanssa on johdon mielestä tärkeimpiä asioita mitä sotilas voi tehdä. Sitten raportoidaan että todettiin sää kauniiksi, lapset käyvät koulua ja kylän kaivo on rikki. Tämä saa kuulemma tiedustelu-upseerin "kusemaan hunajaa".

Täytyy kyllä sanoa, että eilinen oli ehkä seuraavan vuoden tärkein päivä Kosovon tulevaisuuden kannalta. Serbiassa länsimieliset voittivat kansallismieliset peräti 39%-30%, vaikka gallupit osoittivat heidän olevan tasoissa. Tarkastimme eilen illalla ajoneuvon, jonka kuski oli Saksassa asuva albaani. Hän kehui kuinka kovasti Kosovon hallitus tekee töitä EU:n jäsenyyden eteen. Onneksi nyt myös Serbia on sillä tiellä. Ehkä joku päivä molemmat maat ovat EU:ssa, Shengenissä, Natossa ja WTO:ssa ja raja kahden valtion välillä on sitä, mitä se on nytkin - adminstrative border, hallinnollinen raja vähän niinkuin Suomen ja Ruotsin välillä. Tai ehkä minulla on niin paljon univelkaa, että näen unia hereillä ollessani.

Hyvää suomalaisuuden päivää kaikille, pitäkää lippu korkealla :)

Have no fear, KFOR is here!

Juuri kun kirjoitin edellisen tekstin loppuun, se joka kehui kuinka rauhallista oli, tuli lähtö. Oma ryhmä oli QRF eli quick reaction force, joka on aina lähtövalmiudessa. Kengännauhat ja takki auki juostiin miehistönkuljetusvaunulle ja sitten mentiin niin lujaa, että hatusta täytyi pitää kiinni.

Suuntana oli ns. rottakylä. Kylä jossa suuri osa asukkaista on sisäsiittoisia. Heillä on nyrkin kokoiset päät, vääristynyt ruumis ja heidän kasvot muistuttavat rottaa. He heittelevät rauhanturvaajien autoja kivillä, koska tietävät miksi partiot suuntaavat matkansa sinne - ihmettelemään ja nauramaan luonnonoikuille. Ja te kun luulitte, että Itävallassa on asiat huonosti.

Rottakylän viereisessä metsässä oli löydetty singon ammus. Ilmeisesti joku oli löytänyt sen leikkinyt vähän aikaa ja jättänyt lähemmäs tietä jotta me sitten löydettäisiin se. Tämä oli johtopäätös kun ammus löytyi niin avoimelta paikalta ja sen vieressä oli muovimuki, jonka sisällä oli pari tippaa slivovkaa, paikallista luumuviinaa. Eristimme alueen ohi menevän tien ja raivaajat alkoivat tehdä taikojaan. Seisoskelimme taisteluparin kanssa parin sadan metrin päästä ammuksesta ja ihmittelimme kovaa ääntä, joka kuului viereisestä joesta. Kävimme intohimoittaman keskustelun lähtikö ääni ankoista vai sammakoista. Sitten kävimme vuorotellen ihmettelemässä, kuinka niin pienestä sammakosta voi lähteä niin kova ääni. Sen jälkeen kuului vielä kovempi ääni, räjähdys. "Ei paha" totestin. "Ei enää" taistelupari jatkoi. Kamat kasaan ja takaisin leiriin. Formulat jäi näkemättä.

Pillurallia

Ensimmäinen partio on nyt sitten takana. Ajeltiin kahdestaan aamuyöstä aamuun pitkin kaupunkeja ja kyliä, katseltiin että kansa on kiltisti. Olihan ne kiltisti kotona nukkumassa, ulkona ei kirjaimellisesti ollut ketään ennen seitsemää. Ajettiin useaan kertaan samojen kylien läpi, siitä otsikko.

Olin kuskina koko matkan. Pelottelut olemattomasta liikennekulttuurista vaikuttivat pitkälti liiotetuilta, johtuen ehkä liikenteen vähäisestä määrästä. Mitä nyt hanhia ja kanoja joutui välillä väistämään. Tiet eräissä kylissä olivat kyllä huonossa kunnossa, ei paljon eroa ollut vuoristorataan kun renkat hyppivät kuopasta toiseen jousituksen narinan peittäessä muut äänet alleensa. Pidettiin eräällä tiellä VCP eli vehicle check point. Paikalle sattui neljä autoa ja niiden sisältö ja matkustajat tutkittiin. Ei löytynyt mitään. Erään auton takakontissa oli bensakanisterin kokoinen musta säiliö, jossa oli painemittareita. Piti oikein mennä kysymään kokenemmaalta, että tämä on tuskin pommi, kun on niin huonosti piilossa. Eihän se ollut, paikallisilla on vain tapana tuunata autoihisa kaasutankit. Kaasua sekoitetataan bensansyöttöön, eikä ole enää niin kallista ajaa. Lienee tehokasta kun moni kuulemma sitä tekee.

Autokanta on aika vanhaa. 2/3 vastaantulevista autoista on Volkswagen Golfeja. Kansan auto siis. Eräs tarkastettavista autoista oli hienohko valkoinen mersu. Lähtiessään kuski kysyi ryhmänjohtajalta pitikö tämä autosta. Myönteisen vastauksen saadessaan, kuski yritti myydä sitä hänelle. Siinäpä olisi hauska tarina kerrottavaksi jos joku kysyisi, mistä ostit. "No etsin aseita konehuoneesta ja takaluukusta, tarkastin ettei alustassa ole pommia ja huomasin siinä että autohan on hyvässä kunnossa. Tehtiin sitten kaupat saman tien."

Kulkukoirat suojelevat reviriään raivokkaasti. He juoksevat auton tullessa kohdalle viiden sentin päässä auton renkaista jopa parisataa metriä. Herrasmiessääntö (eufemismi käytännölle) on kuulemma se, että jos ajaa kulkukoiran yli, on kohteliasta lopettaa se pistoolinlaukauksella päähän ja viedä ruumis lähimpään roskikseen. Kulkukoiria on paljon ja sen verran hyvä kuski olen, että näin voi käydäkkin. Meillä on täällä oma koiranmetsästyspartiokin. Kunnan pyynnöstä he käyvät aina välillä harventamassa kantaa haulikolla. Edellisellä metsästyspäivänä saivat 80 koiraa yön aikana. Olisi hauskaa tietää jonkun eläinsuojelijan kannan tähän. Kumpi on pahempaa, koirien tappaminen vai purujäljet lapsien jaloissa?

Kaiken kaikkiaan "eläminen ja oleileminen" (inttislangi-ilmaisu arjelle) näytti melko idylliseltä. Aikuiset hoitivat maatilkkujaan, kanat ja lehmät kuljeskelivat ympäriinsä, aurinko paistoi vuorien lumisten kärkien välistä. Oikeastaan asiat näyttivät olevan paljon paremmin kuin Venäjän syrjäkylissä. Venäjä kuitenkin toimittaa humanitääristä apua paikallisille serbeille. Suurvallan rahoja tarvitaan heidän mielestä täällä enemmän.

Rauhallista oli, kovin rauhallista. Yhdessä vaiheessa ajettiin pienistä tiilistä rakenetun seinän ohi. Se oli täynnä luodinreikiä. Sinne oltiin ammuttu 99 neljäkymmentä albaania. Aion tulevissa partioissa ajaa usein tämän seinän ohi, se muistuttaa miksi olen täällä.

Terkkui äidille.

Ensimmäinen kosketus ympäristöön

Matkalla maakunnan läpi kohti sorakuoppaa, jossa suoritimme "pitkän aseen" kohdistusammunnat, tarkkailin pätevännäköisenä ympäristöä miehistökuljetusvaunun luukusta. Lapset vilkuttivat meille ahkerasti ja me heiluteltiin takaisin. Ehkä luotiliivit saavat meidät näyttämään yhtä sympaattisilta kuin Michelin-maskotti, en tiedä.

Lasten kiinostus ei rajoittunut käden heiluttamiseen. Sorakuopan reunalla oli kymmenisen romani-poikaa odottamassa tilaisuuttaan kerämään hylsyt pois. Romumetallin keräily on heidän ja muidenkin etnisten ryhmien mielestä pätevä tapa tienata rahaa. Pari kuukautta sitten eräs romaniseurue oli keräämässä romumetallia vaaralliseksi merkatulta alueelta. Yksi heistä löysi laukeamattoman amerikkalaisen tytärammuksen ja alkoi irroittaa siitä metallia vasaralla. Yksi kuoli, kolme loukkaantui. Ja lapset piti häätää mäeltä pois, tulisivat muuten kesken ammuntojen ansaitsemaan viikkorahaansa.

Muistattehan sen kohtauksen Tuntemattomaasta sotilaasta kun joku krapulainen sotilas menee pyytämään keittäjältä silakkaa: "Anna mulle ny yks silakka, kyl mä sit sill pärjään vaikk puol vuotta!". Tänään todistin ruokalassa kohtausta, jossa noin nelikymppinen sotilas pyysi keittäjältä silakkaa. Ja saihan se, laittoi sitä ruisleivälle. Ei se krapulassa voinut olla, kun messiin tuotiin viinat vasta illalla (koffia, paikallisilta ei osteta muuta kuin vettä). Tuntematon tai ei, mutta suomalainen sotilas tykkää viinasta ja silakoista.

Suomalaiset noudattavat suomen lainsäädäntöä ulkomailla, mutta EU:n direktiivejä ei tarvitse noudattaa. Siitä seuraa hiukan parodoksaalisia tilanteita. Vesitykkejä me ei saada käyttää toisin kun kaikki muut, mutta nuuskaa saa myydä vapaasti, ja verottomana. Ja koska nuuskan myynti on kielletty, se ei ole tupakkatuote, jota saa tuoda mukanaan niin paljon kun haluaa. Viinassa on rajoitukset, mutta suomalaiset tuovat huoltolennolla Koskenkorvaa tänne ja myyvät sitä itselleen viidellä eurolla litra kotiin vietäväksi.

Rauhaa.

Reilu peli

Kuvitelkaa, että Helsingin kaupunki päättäisi, että julkisissa kulkuneuvoissa jaettavat lehdet ovat välttämättömiä ja yleissivistäviä, aivan liian tärkeitä pelkästään markkinavoimien hallittavaksi. Kaupunki perustaisi oman lehden ja perisi lehden käyttömaksua bussikortin ostoksen yhteydessä. Käyttömaksu olisi pakko maksaa, vaikkei aikoisi lukea juuri kaupungin tarjoamaa lehteä. Lisäksi Metro ja Satanen joutuisivat maksamaan suuren osan vuotuisista tuloistaan kaupungin lehdelle. Näillä rahoilla kaupungin lehti ostaisi kilpailijoiltaan niiden suosituimmat kolumnistit.

Tästä yleisradiossa on kyse. Kolmivuotisella sopimuksella YLE sitoutuu ostamaan kaikki yhtiön uudet tv-sarjat, minisarjat ja elokuvat. Siis ne samat ohjelmat jotka on totuttu näkemään maikkarilta ja neloselta, ilmaiseksi. Onhan ne laadukkaita sarjoja, mutta heikkeneekö Sopranos-sarjan yleissivistävä funktio, jos niiden välissä näytetään mainoksia? Jää kyllä tv-lupamaksu jatkossakin maksamatta.

Saapuminen

Tänään lennettiin sitten heti aamusta Air Finlandilla Pristiinaan, joka lienee maailman tuorein pääkaupunki. Kapteeni (lentokoneen lentäjä siis) kertoi paikallisen sään: +11c'. Sotilaissa heräsi epäluulo. Onko meidät huijattu mukaan lupailemalla valheellisesti lämmintä ilmastoa? Ei oltu, perillä oli kuumaa, liian kuumaa.

Ensivaikutelma Kosovosta on varovaisen positiivinen, tämä voisi olla mikä tahansa eteläranskalainen maakunta vähän neuvostorappiolla maustettuna. Punatiilisiä taloja, vanhoja autoja, ihmisiä paimentamassa karjaa.. Maisemia ei jääty ihailemaan bussin ikkunasta pitkäksi aikaa, vaan siirryttiin suomalaisten pääleiriin kuuntelemaan vastaanottopuhetta. Komentaja toivotti meidät tervetulleiksi kahdella virkkeellä. Mutta se oli vasta esisoittoa saksalaiselle tehokkuudelle.

Jokainen, joka on joskus vastaanottanut tai luovuttanut varusteita puolustusvoimilta tietää kuinka ahdistava prosessi se on. Juostaan odottamaan vuoroaan, odotetaan tunnin verran ja saadan sitten vääränkokoiset varusteet, joiden vaihtaminen on seuraavan kolmen viikon prosessi. Mutta ei täällä. Aikataulut piti, kaikki varusteet sai oikean kokoisina eikä tarvinnut paikan päällä tarkistaa että sait 10 sukkaa, etkä 9! Ja tämä kaikki siitä huolimatta että varusteita oli yli kolme kertaa enemmän kuin varusmiesaikana. Olin suorastaan mykistynyt siitä että täällä homma oikeasti toimii.

Varusteiden jälkeen siirryttiin oman komppanian leiriin vähän matkan päähän. Sielläkkin oli vastassa päälikön tervetuliaispuhe henkilökohtaisella kädenpuristuksella höystettynä. Sitten vähän pyörittiin ympyrää, katseltiin paikkoja ja ihmeteltiin. Odotusten vastaisesti minkäänlaista kulttuurishokkia ei koettu. Tunnelma oli kuin rippileirillä, jopa rennompi. Tässä on sinun huoneesi, tässä syöt kun mieli tekee, tässä voit käydä salilla, tämä on uima-allas, tässä saat juoda alkoholia, täältä voit soittaa kotiin ja tässä on meidän naamiointiverhoilta suojattu auringonottopaikka (paikalliset eivät arvosta suomalaismiehen puolialastonta kehoa edes puolen kilometrin päästä nähtynä.

Oma körmyni eli laivakontti joka on muutettu asunnoksi on varsin viihtyisä. Ilmastointi, puulla päälystetyt seinät ja nettiyhteys. Piuha kiinni ja olen taas maailman yhteydessä. Tehokasta. Pienenä epäkohtana on sänky, joka on kaksi metriä lattian yläpuolella. Itse olen tottunut nukkumaan 120cm sängyssäni, joten tällä hetkellä turvallisuusuhkani numero yksi minulle on sängystä tippuminen. 60cm ei jätä paljoa pelivaraa. "Tuo itsesi yhtenä palana takaisin" sai aivan uuden merkityksen. Körmyn entinen asukas on kysenalaiseksi ilokseni jättänyt huoneen sisustuksen koskemattomana. Heti ovella odotti neljä porno-dvt:tä, seiniä ja kaappien sisäpintoja koristavat alastomat naiset. Voisin kuvitella entisen asukkaan olevan heteromies. Tai ehkä ei sittenkään, liika yritystä. Ja sitten vielä ne muumiverhot...

Mutta ei tämä pelkkää lepoa ole ollut. Haettiin henkilökohtiaset aseet ja täydet lippaat, sekä mellakkapoliisivarusteet. Sain itselleni mellakkakilven, jonka pintaan oli piiretty kukka. Jos otetaan paikallisten kanssa yhteen, voidaan harjoittaa "hyvä sotilas, paha sotilas"-leikkiä. Paha pamputtaa ja hyvä raahaa hellästi kauluksesta lääkintämiehen luo. Maailma on ironiaa täynnä.

Heti tervetuliaistilaisuudessa tilannekeskusupseeri käveli luokseni ja kysyi olenko Nikolenko. Paha mennä sanomaan muuta kun rinnassa kerran lukee niin. Jatkokysymys koski venäjänkielen taitoani, piti sekin myöntää. "Hyvä, sittenhän tulen käyttämään teitä". Ja kappas vaan, olen uusista ensimmäisenä menossa partioon, hyvin pian. Ei kai siinä mitään, pääsen näkemään paikallista yöelämää.

Näin täältä tällä kertaa, kuvia tulee joskus. Kommentoikaa ja kysykää, minulla on ilmeisesti aikaa vastata.

Lähtö

Lentokone lähtee kahdeksan tunnin kuluttua. Ei auta kun istua ja odottaa.

Eräs kysytyimistä kysymksistä lähtöni liittyen on ollut "jännittääkö?". No ei. Jännitys on sitä kun on perhosia vatsassa. Se tunne kun astut varusteet päällä jenkkifudiskentälle, pilli soi ja pelaajat ryntäävät palloa kohti. Tai sitten se tunne kun seuraat myymälävarasta pitkin munkkiniemeä yhden tupakka-askin takia, otat etäisyyttä kun hän uhkailee sinua ja toivot poliisin tulevan paikalle ennen kuin poistutte ihmisten ilmoilta.

Oikea tunnetila kuvaamaan lähtöä on haikeus ja ahdistus. Haikeus jothtuu siitä että näkee vain nykyisen elämänsä parhaat puolet. Kesä alkoi, kavereilla on lomat edessä ja on sellainen tunne, että se mitä olet odottanut läpi seitsemän harmaan kuukauden on ovella, mutta itse hyppäät ikkunasta ulos.

Ahdistus on tietämättömyyttä. Ei minulla ole mitään käsitystä siitä mihin olen menossa ja minkälaista elämäni tulee olemaan. Ahdistus on velvoitteita yhteiskuntaa kohtaan. Ette voi kuvitella kuinka monta asiaa täytyy hoitaa, voidakseen lähteä elämästään puoleksi vuodeksi pois. Ahdistus on ennakkointia. Tiedät tulevasi kaipamaan monia asioita ja pelkästään negatiivisten tunteiden odottaminen ahdistaa.

Näin viime yönä unta siitä, että minua ei otettu mukaan Kosovoon, koska olen huono sotilas. Lisätään epävarmuus siis lähtötunteiden skaalaan. Uni oli hyvin ahdistava. Huusin ylikersantille ettei näin voi käydä, olen suunitellut elämäni vuodeksi eteenpäin tämän ehdoilla, teidät on pakko ottaa minut mukaanne. Heräsin kesken unen hyvin ahdistuneena. Nukahdin taas ja näin uutta unta siitä kuinka kerroin kavereille edellisestä unesta. Tulkitseppa sitä herra Freud.

Mutta hei, näin ne larppauspelit alkaa. Valittu näkee unen ja lähtee level ykkösenä kohti uusia seikkailuja. Jokainen meistä on oman larppauksen sankari.