Heräsin aamulla viideltä. Edessä oli puolen vuorokauden verran partiointia erään kaupungin alueella. Nopea aamiainen, suojavälineet auton takapenkille ja ratin taakse. Aurinkoinen sää oli ohi, ja taivaalta tihkusi vettä. Ajoimme pienen kierroksen kaupungin keskustassa, jätimme auton parkkiin ja perustimme OP:n. OP tarkoittaa observation pointia, tarkkailupistettä. Siinä on tarkoitus tarkkaila ja havannoida ympäröivää maailmaa. Istuimme paikallisen ostoskeskuksen toisen kerrokseen kahvilaan, joista oli hienot näkymät kaupungin ruuhkaisille kaduille. "Big makiato, thank you." on iloinen sekoitus englantia ja paikallista kieltä, lauseella saa itselleen kupin cappucinomaista kahvia ja lasin kivennäisvettä hintaan 50c. Se, jolla on isoin palkka maksaa koko porukan kahvit, sellainen on kirjaamaton sääntö.
Kahvit juotuamme jatkoimme kaupunkikierrostamme ympäröiviin kyliin. Meille kerrottiin mikä erotti albaanikylän, serbikylän ja romanikylän toisistaan. Serbit tykkäävät avoimista tiloista, heillä rakentaminen on hajautuneempaa ja talojen aidat ovat läpinäkyviä tai matalia. Albaanit rakentavat tiivimmin, mutta aidat ovat korkeita tiilimuureja. Romanien kylät ovat piraattiversio Mad Max-elokuvien maailmanloppu-kitchistä. Aamupäivästä oli hiljaista. Kiersimme laakson reunoja. Unikkoja kasvaa täällä tienvarsilla monessa paikassa, mutta erään kukkulan laella oli kokonainen unikkoniitty, ja olin vakuuttunut että se ei ollut sattumaa. Kehä kolmosen elämänsä viettäneet partiokaverini eivät osanneet sanoa asiaan mitään. He eivät koskaan aikaisemmin nähneet unikkoa tai tienneet että yhdestä siemennupusta saa 150mg ooppiumin/heroiinin raaka-ainetta. Neuvostoliiton hajoamisen aikaan, meidän datshan palstalla kasvoi unikkoja, niistä sai kivanmakuisia siemeniä pulliin. Eräänän yönä joku oli käynyt repimässä koko kylän unikot palstoilta. Marimekolla ei ollut osuutta asiaan.
Jatkoimme ajelemista ympäriinsä ja tarkkailimme ympäristöä. Kovin rauhallista oli, olisi ollut helppoa kyseenalaista miksi ylipäätänsä olimme paikalla. Onneksi meillä oli kokenempaa seuraa kertomassa paikkojen historiaa. Tuossa oli 2004 mellakoiden aikaan palannut ruumis, tässä oli pahimmat mellakkat, tästä talosta serbiveteraanit puolustivat kerrostalon pihapiiriään kalashnikovien iloisella dialogilla. 2004 ei ole ollenkaan niin kaukana kuin 1999. Kävimme välillä leirissä syömässä, poimimme tulkin mukaan, ja lähdimme eräälle tielle kiusaamaan autoilijoita ajoneuvojen tarkastuspisteellä. Puolesta tusinasta autoja ei löytynyt mitään ja jatkoimme ympäriinsä ajelemista, kunnes sekin alkoi tuntua tylsältä. Parkeerasimme automme paikallisen poliisilaitoksen viereen ja jatkoimme jalkapartiolla kaupungin keskustassa. Seitsemän muskettisoturia aseineen olivat paikallisille arkipäiväinen näky, joskin lapset heiluttavat meille aina käsiään kuin Disney Worldin mielikuvitushahmoille. Vilkutan joka päivä kättäni enemmän kuin Brezhnev Punaisella Torilla 9. toukokuuta. Alan olla melko taitava siinä.
Kävimme taas kahvilla ja jatkoimme päiväkävelyämme. Sade yltyi rankkasateeksi ja alkoi olla selvä etteivät sadepilvet ole lähdössä pitkään aikaan, nyt kun ne vuorten ympäröivään laaksoon olivat päässeet. Sade ei tosimiestä pelota, meitä se haittasi jonkin verran. Palasimme autoille, kävimme leirissä tauolla ja jatkoimme partiontiamme. Ajaminen rankkasateella, vilkkaassa liikenteessä ja kolmen sinua paremman kuljettajan opastuksella on oma kokemuksensa. "Hit the gas! Hit the gas!" he kannustivat eräässä kohdassa minua ohitukseen, kunnes huomasivat vastaan tulevan auton ja jatkoivat saamalla äänenkorkeudella "Ei, etsä ehi, EI, ET EHI!". No ei sitten.
Muutenkin tunnelma aamun tarkkavaisesta ja hiljaisesta ympäristön tarkkailusta muuttui iltaa kohti rennoksi ympäriin ajeluksi. Kuuntelimme brittiläisten turvaajien omaa radiota, lauloimme Nelly ja Jenniferin mukana, sekä teimme epäsoveliaita kommentteja paikallisten naisten ulkonäöstä. Suurin osa paikoista oli ajettu siinä vaiheessa jo kolmesti läpi. Työvuoro läheni loppua ja palasimme leiriin. Mutta työt eivät olleet ohi. Auto oli pestävä, siitäkin huolimatta että ajoimme koko illan rankkasateessa. Autot ovat meidän pilallehemmotteltuja lapsia. 230 kilometriä oli päivän saldo, kyllä ne pesunsa ansaitsevat. Autojen jälkeen oli vuorossa raporttien kirjoittelu. Rportti on kylmän analyyttinen selostus mitä teimme päivän aikana ja mitä huomion arvoista näimme. Keskivertopäivänä kuten tänään, raportin keksiminen vaatii kaunokirjallisia taitoja. Kymmenen ihmisen kokoontuminen hautausmaalla, ihmisiä oli sateesta huolimatta kaduilla normaali määrä, tilannekeskuksesta kului heleä naisen ääni ensimmäistä kertaa puolen vuoteen. OMA KOMMENTTI ALKAA: olisiko jo aika päästä lomille!? OMA KOMMENTTI LOPPUU. Siinä oli parhaita otteita meidän rapsasta. Seuraavana vuorossa oli aseen kuivaaminen. Olen tuskin puheväleissä aseeni kanssa, mutta helpompi se on kuivata kuin raapia ruostetta hänen kuoresta. Puolustusvoimat on hyvin mustasukkainen lainaamiensa esineiden suhteen.
Päivän päätteksi, minulla oli sellainen tunne, että tiesin mitä tein. Enkä nyt tarkoita eksistentiaalista "miks mä edes oon olemassa" pitkittynyttä teiniangstia, jonka satunnaisiin oireisiin minulla on resepti alkosta, en mä sitä. Tarkoitan että tunsin itseni ammattitaitoiseksi, tiesin koko ajan mitä oltiin tekemässä ja miten asiat piti hoitaa suunilleen, se on jo jotain!
Vihdoin, lähes viidentoista tunnin työpäivän jälkeen, pääsin saunaan ja nauttimaan lakisääteiset kaksi lonkeroani. Ja nyt täytyy kirjoittaa tämä henkilökohtainen raporttini vielä.
Aurinkoisia päiviä kaikille :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti