Venäjän kauppa on se, joka kannattaa?

Tänään julkaistiin ajatuspaja Liberan “Kauppa se on, joka kannattaa?”-teos. Aihelistalla on yleistä teoriaa vapaakaupasta libertaristisesta näkökulmasta, miellyttävän kiihkoton analyysi TTIP-sopimuksen uhista ja mahdollisuuksista, mielenkiintoinen katsaus Kiinan tilanteeseen, sekä minun kirjoittama katsaus Venäjän suhtautumisesta vapaakauppaan.

Venäjän taloudesta kirjoittaminen syys-lokakuussa oli haastavaa, koska tilanne muuttui niin nopeasti. Rupla ja öljyn hinnat laskivat ja tekevät sitä edelleen. Valtion ohjaama media joutui tuomaan taloustilanteen Ukrainan kriisin rinnalle samalla kun harvat riippumattomat mediat puhuivat avoimesti kriisistä tuota nimenomaista sanaa käyttäen. Juttelin erään Venäjän analyytikon kanssa ja hän totesi odottavansa edes yhtä hyvä uutista maan taloudesta. Näyttää siltä että odotus saa jatkua. Ikävät sanat kuten “stagflaatio”, “pankkikriisi” ja “default”, eivät ole vielä ajankohtaisia mutta ne eivät enää aiheuta kenessäkään asiantuntijassa hymyilyä. Pahin mahdollinen skenaario Suomelle on samanlainen kaupan romahdus kuin Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Jo tässä vaiheessa on varmaa että paradigmasta, jossa Venäjän talous kasvaa nopeammin kuin maailmantalous keskimäärin, tai kasvaa ylipäätänsä, on luovuttava 2010-luvun lopun ajaksi. Miten tähän tilanteeseen on jouduttu, ja mitä seurauksia sillä voi olla Suomen taloudelle? Siihen pyrin antamaan vastauksia alla olevassa tekstissä, joka vaikuttaa optimistiselta vain kuukausi sen viimeistelyn jälkeen.

Suomen ja Venäjän kauppa, sekä Venäjän talousnäkymät.

Venäjä on Suomen suurin tuontikumppani ja kolmanneksi suurin vientimarkkina, mutta kaupan volyymi on ollut laskeva viennin osalta jo kauan ennen Ukrainan kriisiä [1]. 2000-luvun aikana olemme tottuneet jatkuvasti kasvaviin öljyn hintoihin ja sen myötä nopeasti kasvavaan Venäjän talouteen. Viimeaikaisen taloudellisen kehityksen myötä meidän on kuitenkin luovuttava siitä lähtöoletuksesta, että Venäjän talous kasvaa aina nopeammin kuin Suomen. Kauppaa voisivat edistää kaksi tekijää: talouskasvu tai kaupan vapauttaminen.

Vienti Venäjälle on ollut laskussa jo vuonna 2013 kauan ennen Itä-Ukrainan kriisiä, sillä maan talouskasvu on hyytynyt, eikä näköpiirissä ole yllättävän öljyn hinnan kasvun ohella merkittävää potentiaalia tilanteen korjaamiseen. Neuvostoliiton romahduksen jälkeen jäänyt tuotantokapasiteetti on nyt kokonaan käytössä. Työikäisen väestön määrä tulee putoamaan alle kahdeksankymmenen miljoonaan vuoteen 2020 mennessä - kymmenen miljoonan pudotus vuodesta 2006. Nuorten aikuisten ja oppilaitoksista valmistuvien oppilaiden määrä lähes puolittuu vuodesta 2010 vuoteen 2015 [2]. Tämän seurauksena työttömyys on käytännössä sen luonnollisella tasolla. Venäjän “output gap” eli erotus kansantalouden potentiaalisen ja tosiasiallisen tuotannon välillä on lähellä nollaa[3][4].

Väestön pienentymisen pysäyttäminen vaatisi Venäjältä ennätysten rikkomista kuolleisuuden vähentämisessä ja syntyvyyden kasvattamisessa, eikä Suomella ole keinoja auttaa maan demografisissa ongelmissa. Sen sijaan Suomi voi edistää työn tuottavuutta, joka on Venäjällä puolet pienempi kuin euroa käyttävillä mailla. Suomella on merkittävä koneita, laitteita ja muita investointitarvikkeita valmistava sektori, jonka osuus viennistä Venäjälle oli yli puolet ennen vuoden 2009 talouskriisiä, mutta ei ole vieläkään palautunut huipputasolleen. Investointihyödykkeiden kauppa auttaisi merkittävästi molempien maiden talouksia, mutta tämä vaatisi huomattavaa kasvua Venäjän investointikysynnässä.

Venäjän investointien osuus BKT:stä on noin 20%[5]. Tämä on noin kaksi prosenttiyksikköä enemmän kuin Suomella, mutta riittämätön taso kehittyvälle taloudelle. Kiinteät investoinnit kääntyivät selvään laskuun tämän vuoden aikana. Venäjän keskuspankin omien ennusteiden mukaan pääomapako Venäjältä tulee olemaan 100 miljardia dollaria vuoden 2014 aikana, 64 % enemmän kuin edellisenä vuonna. EKP:n arvioiden mukaan pääomapako oli 222 miljardia dollaria jo ensimmäisen puolen vuoden ajalta [6]. Investointien lasku on johtunut Venäjän heikentyvistä talousnäkymistä ja huonosta investointi-ilmapiiristä, ja Ukrainan kriisi pakotekierteineen ovat ainoastaan vahvistaneet tätä kehitystä.

Venäjän kasvun moottoreina ovat aikaisemmin toimineet hiilivetyjen vientihinnan kasvu ja sitä kautta kulutuksen kasvu. Vuonna 2007 valtion budjetin tasapainoon riitti öljyn hinta 40$ tynnyriltä. Tänä vuonna vastaava luku on eri arvioiden mukaan 100-110$ tynnyriltä. Rahat on käytetty tulonsiirtoihin, julkisen sektorin palkkoihin ja puolustusmenojen kasvuun. Tämä on tapahtunut osittain valtion ja sen omistamien yritysten kustannuksella, jotka laskivat 20% vuonna 2013 [7]. Vaikka Venäjän valtio on käytännössä velaton, sen luottoluokitus on sama kuin Italialla poliittisten riskien ja heikon talouskasvun takia. IMF:n kritiikin mukaan Venäjä piilottaa velkaantumista valtion omistamien yritysten taseisiin, joiden velka oli 127% BKT:stä vuonna 2012 [8].

Öljyn hinnan pudotessa syksyllä 2014 Venäjän julkisen talouden kestävyys nousi puheenaiheeksi. Lännen talouspakotteiden takia Rosneft on pyytänyt valtiolta apua velkojen uudelleenrahoitukseen noin 50 miljardin dollarin edestä. Muut pakotteiden alle joutuneet yhtiöt tulevat todennäköisesti tekemään samoin. Venäjän valtiolla on varmuusrahastoja, joihin on säästetty budjettiylijäämää korkeiden öljynhintojen aikakaudella, ja tuo rahasto pystyy periaatteessa kattamaan valtionyhtiöiden rahoitustarvetta. Mutta valtionyhtiöiden lainottaminen valtion rahoilla finanssimarkkinoiden sijaan tarkoittaisi kaikkien munien samaan koriin laittamista ja entistä voimakkaampaa riippuvuutta raaka-ainemarkkinoiden hinnoista.

Venäjän keskuspankilla on myös huomattavat noin 500 miljardin dollarin valuuttavarannot, joita periaatteessa voisi käyttää valtion budjetin alijäämän rahoittamiseen. Tänä vuonna keskuspankki on käyttänyt näitä varantoja ruplan kurssin tukemiseen yli 50 miljardin dollarin edestä [9]. Ruplan kurssin puolustamisen hyödyt ovat kyseenalaiset. Kurssin lasku ei merkittävästi edistä maan vientiä, sillä raaka-aineiden, öljyjalosteiden ja metallien kauppa käydään useinmiten dollareissa. Tästä syystä edellämainitut arviot öljynhintojen vaikutuksesta valtion budjettiin ovat harhaanjohtavia, sillä suurin osa tuloista tulee raaka-aineiden viennistä. Nyrkkisääntönä voidaan pitää sitä, että 5 % lasku öljyn hinnassa voidaan paikata 10 % dollarin hinnannousulla ruplan suhteen.

Ruplan kurssi on hyvin altis raaka-ainemarkkinoiden hinnanmuutoksille. Samaan aikaan huomattava osa maan kulutustavaroista tuodaan ulkomailta. Venäläiset ovat kokeneet useita devalvaatioita 90-luvulla ja luottamus maan valuuttaan arvon säilyttäjänä on melko heikkoa. On tavanomaista että kotitaloudet säilyttävät osan käteisvarannoistaan dollareissa tai euroissa. Valuuttavaihtopaikkat ja niiden kurssitaulut ovat tavanomainen osa katukuvaa. Keskuspankki joutuu ohjailemaan valuuttakurssia, jotta ei syntyisi paniikkia ja välttääkseen pakoa pankkitalletuksista , sekä estääkseen nopeita muutoksia kuluttajahinnoissa. Valuuttakurssien ohjaus on käytännössä subventio tuonnille, mutta koska sitä käytetään ainoastaan ruplan heikkenemisen tasoittamiseen, siitä ei tule olemaan merkittävää hyötyä suomalaisille vientiyrityksille.

Ellei öljyn hinnoissa tapahdu yllättävää ja pysyvää käännettä ylöspäin, ainoa mahdollinen lähde valtion menojen ja yksityisen kulutuksen kasvulle ovat aikaisemmin kerättyjen varojen lisääntyvä käyttö. Tämä olisi kuitenkin lyhytnäköistä sillä edellä mainitun output gapin seurauksena kaikki fiskaalinen ekspansio siirtyisi hyvin nopeasti inflaatioon.

Lyhyesti sanottuna Venäjällä on vähän talouskasvua tai tekijöitä jotka sitä talouskasvua tulevaisuudessa auttaisivat. Suomen ja Venäjän kauppaa voisi kuitenkin kasvattaa helposti poistamalla kaupan esteitä eli edistämällä vapaata kauppaa. Tällaiset toimet vaativat aina ensisijaisesti poliittista tahtoa.

Venäjän talousjärjestelmä ja suhtautuminen ulkomaankauppaan.

Vapaakauppasopimusten historia ja tavoitteet.

Kun suomalaista vasemmiston edustajaa pyytää määrittelemään Venäjän taloudellista järjestelmää, hän sanoo todennäköisesti sen edustavan riistokapitalismia jota määrittelevät korkeat tuloerot ja oligarkit. Kun saman kysymyksen esittää talousliberaalille he vastaavat todennäköisesti, että Venäjän talousjärjestelmä on kerettiläinen valtiokapitalismi, jota määrittävät valtio-omisteiset suuryritykset. Molemmat ovat tavallaan oikeassa. On kuvaavaa ettei mikään meille tunnetuista ideologioista tunnusta Venäjän talousjärjestelmää omakseen. Tähän on hyvin yksinkertainen syy: Putinilla ei taloudellista ideologiaa vaan hän tekee ratkaisunsa muista lähtökohdista käsin. Putinilla tarkoitan sitä pientä ihmisryhmää joka tekee Venäjän talouspoliittiset linjaukset ja jolle maan presidentti antaa kasvot ja äänen. Ulkomaalaisille sijoittajille tarkoitetussa Pietarin Talousfoorumissa sanotaan usein vapaata kauppaa ja talousyhteistyötä tukevia sanoja, kun käytännössä tapahtuu usein aivan jotain muuta. Näin ollen vallitsevan poliittisen johdon suhtautuminen vapaaseen kauppaan saadaan selvitettyä vain käymällä läpi konkreettisia esimerkkejä ja tehtyjä valintoja.

Venäjä haki Maailman Kauppajärjestön jäsenyyttä vuonna 1992. Neuvottelut jatkuivat vuosia ja alkoi näyttää siltä ettei Venäjä liity WTO:hon meidän elinaikanamme. Neuvotteluissa Venäjälle tärkeintä näytti olevan oman teollisuustuotannon, erityisesti yhden tehtaan ympärille perustuvien niin kutsuttujen monokaupunkien tuotannon suojeleminen. Vuonna 2012 tapahtui kuitenkin yllättävä täyskäännös ja Venäjä sai sopimuksen aikaiseksi. Jostain syystä sopimuksen ratifioinnilla oli kova kiire ja kansanedustajat joutuivat äänestämään asiasta saamatta sopimusehdotuksen virallista käännöstä[10].

Venäjän seuraavaksi kohteeksi kamppailussa vapaamman kaupan puolesta valikoitui Yhdysvaltojen Jackson-Vanik-laki, joka esti Venäjää ja Yhdysvaltoja solmimasta normaaleja kauppasuhteita. Kyseinen laki astui voimaan jo vuonna 1974 vastalauseena sille, että Neuvostoliitto esti juutalaisten vapaan poismuuton. Yhdysvallat luopui joulukuussa 2012 Venäjän kaupparajoituksista, mutta otti tilalle Magnitski-lain, joka asetti henkilökohtaisia pakotteita kymmeniä venäläisiä viranomaisia vastaan. Vastapakotteina Venäjä kielsi orpojen adoptiot Yhdysvaltoihin. Tämä oli äärimmäisen huono uutinen venäläisille orvoille, mutta ainakin vastakkainasettelu saatiin pois kauppasuhteiden ulottuvuudesta.

Venäjän WTO-jäsenyys ei alkanut mutkattomasti. Viikko jäsenyyden alkamisen jälkeen maa otti käyttöön ulkomailta tuotujen autojen kierrätysmaksun, jonka suuruus oli hyvin lähellä sitä tuontitariffia josta WTO-jäsenyyden myötä maa oli joutunut luopumaan. EU valitti asiasta WTO:lle ja niin Venäjä teki uuden ennätyksen missä ajassa järjestön uusi jäsen saa kauppakiistan aikaiseksi[11].

WTO:n rinnalla Venäjän kauppapolitiikan painopiste on ollut Euraasian talousunioni (EEC). Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen on ollut lukuisia yrityksiä luoda kauppaliittoja IVY-maiden välille, mutta käytännössä nämä kaikki projektit ovat epäonnistuneet. EEC on näistä yrityksistä toistaiseksi pitkäaikaisin. Vuonna 2010 solmittiin Venäjän, Valko-Venäjän ja Kazakstanin välille tulliliitto, jonka tarkoituksena on poistaa maiden välisen kaupan esteitä ja tässä tavoitteessa on osittain onnistuttu. Vuonna 2012 tulliliitto muuttui Yhtenäiseksi talousalueeksi, jossa yhteistyön oli tarkoitus laajentua palveluiden, työvoiman ja pääomien vapaan liikkumisen alueeksi. Mikään näistä tavoitteista ei ole toistaiseksi toteutunut, mutta se ei estänyt Putinia julistamasta taloudellisen yhteistyön lopullista tavoitetta: EU:n kaltainen instituutio jossa jäsenmailla on yhteinen ulko-, puolustus- ja talouspolitiikka. Ongelmaksi jäi lähinnä se, etteivät kaksi muuta jäsenvaltiota halunneet yhteistä ulko- ja puolustuspolitiikkaa. Valko-Venäjä ja Kazakstan  ovat erittäin kiinnostuneita Venäjän markkinoista, mutta he ovat koko tulliliiton olemassaolon ajan valittaneet sitä, että he kohtaavat jopa enemmän kaupan esteitä kuin aikaisemmin erilaisten teknisten standardien ja erikoismenettelyjen myötä[12][13].

Tämän vuoden toukokuussa maat kuitenkin allekirjoittivat lähinnä julistuksellisen sopimuksen siirtymisestä Euraasian talousunioniin. Venäjälle hankkeen tavoitteet olivat lähinnä poliittisia, kahdelle muulle jäsenelle kauppaan liittyviä. Mikään osapuoli ei ole saanut haluamaansa täydessä määrin, ja erityisesti Venäjälle osa vapaan kaupan alueen seurauksista on tullut yllätyksenä: Jotkut Venäjän markkinoille tähtäävät yritykset ovat siirtyneet Kazakstanin alueelle pienemmän byrokratian ja verotuksen piiriin. Valko-Venäjän talous pysyy pinnalla Venäjältä saatavan halvan öljyn ansiosta. Maa jalostaa halvan öljyn ja maksaa osan myyntivoitoista Venäjälle. Vuonna 2012 Valko-Venäjän voiteluaineiden ja liuottimien vientimäärät ampaisivat kovaan nousuun. Todellisuudessa öljyjalosteiden vienti oli tilastoitu tarkoituksella väärään kategoriaan jotta maa välttyi maksamasta osaa voitoista Venäjälle. Venäjä raivostui, ja Valko-Venäjä suostui lopettamaan tai ainakin pienentämään huijaustaan yli miljardin dollarin voittojen jälkeen[14].

Talousunionin jäsenten keskenäinen epäluottamus oli myös selvästi esillä Venäjän ilmoittaessa tämän vuoden elokuussa omista vastapakotteista, jotka rajoittivat elintarvikkeiden tuontia länsimaista. Valko-Venäjä ja Kazahstan ilmoittivat vastapakotteiden olevan puhtaasti Venäjän oma ratkaisu joka ei koske heitä. Viikkojen sisällä venäläisten ruokakauppojen hyllyille alkoi ilmestymään valkovenäläisiä katkarapuja ja mascrapone-juustoja. Elokuun lopussa pidetyssä talousunionin kokouksessa Putin syytti avoimesti Valko-Venäjää EU:ssa tuotettujen tuotteiden jälleenviennistä. Tämä käytäntö ei ole ristiriidassa EEC sääntöjen ja sopimusten kanssa, mutta Venäjän dominoimassa kauppaunionissa sopimukset ovat lähinnä neuvoa-antavia dokumentteja. Jokainen syytös ja valitus on riittävä aihe uusille neuvotteluille, joissa sovitaan miten asiat käytännössä toimivat.

Kaikesta huolimatta Venäjä on aktiivisesti pyrkinyt saamaan uusia jäseniä talousunioniin. Venäjä ymmärtää omien kotimarkkinoiden merkityksen lähialueiden maille. Samaan aikaan Putin näkee talousyhteistyön samalla tavalla kuin hän näkee geopolitiikan - nollasummapelinä. Hänen mielestään maa ei voi samanaikaisesti olla lähestymässä EU:ta ja kuulua tulliliittoon. Tässä yksipuoleisessa reviiritaistelussa talouspakotteet ovat samanlainen keino kuin sotilaallisen voiman käyttö. Kun vuoden 2013 syksyllä näytti siltä että Ukraina voisi allekirjoittaa EU:n yhdentymissopimuksen talousrintamalla alkoi tapahtua. Ensin teollisuustuotteiden tullimenettelyjä hankaloitettiin merkittävästi, joskin Venäjä kiisti tahallisuuden. Sitten ukrainalaisten lihatuotteiden vienti kiellettiin kokonaan väliaikaisesti bakteerilöydöksiin vedoten. Kun Moldova allekirjoitti EU-yhdentymissopimuksen vuoden 2014 kesällä, Venäjä kielsi maan hedelmien ja säilykkeiden tuonnin. Hedelmistä oli löytynyt tuholaisia ja samanaikaisesti säilykkeiden etiketit lakkasivat vastaamasta kuluttujansuojalainsäädäntöä. Venäjän elintarviketurvallisuusviranomaiset ovat muuttuneet ulkoministeriön jatkeeksi, jotka löytävät automaattisesti puutteita niiden maiden tuotteista, jotka eivät käyttäydy niin kuin Venäjä toivoisi. Elintarvikkeiden tuontirajoitukset koetaan toimiviksi, koska ala on työvoimaintensiivistä ja sen vienti on kausiluonteista. Oikein ajoitetut tuontikiellot voivat syöstä yksittäisen maan maataloussektorin kriisiin ja sen työntekijät vaatimaan Venäjä-myönteistä politiikkaa. Vaikka tämän talousaseen käytön tavoitteet ovat useinmiten ilmiselviä, virallisella tasolla nämä motiivit kiistetään, kuten venäläisten sotilaiden läsnäolo Krimillä tai Itä-Ukrainassa.

Tavarakaupan näkymät.

EEC:n laajentumisessa ja pyrkimyksessä piilee myös mahdollisuus Suomen vientiyrityksille. Kuten aikaisemmin on käynyt ilmi, Venäjälle kyse on poliittisesta hankkeesta, minkä vuoksi se on valmis jossain määrin sietämään sen talouspolitiikalle epäominaista kaupan vapautumista ja jopa täysmittaisia huijauksia muiden jäsenmaiden suunnalta. Talousliiton tuontitariffit ja kiintiöt päätetään konsensusperiaatteella, mutta näitä suurempi este Venäjän kaupalle ovat heikko investointi-ilmapiiri, korruptio ja ennalta-arvaamattomat instituutiot. Taloudellinen integraatio luo kannustimet liiton pienimmille jäsenmaille kehittää oma talouspolitiikkaa niin, että he voisivat hyötyä läpikulkukaupasta Venäjälle ja samalla luoda parempia kauppayhteyksiä ja logistiikkaa molempiin suuntiin.

Valitettavasti kiertotiet ja oikopolut Venäjän markkinoille voisivat auttaa ainoastaan yksinkertaisia kulutustavaroita vieviä yrityksiä. Investointihyödykkeiden myynnissä itse tuotteen lisäksi sopimukseen kuuluvat usein myös asennustyöt, työntekijöiden koulutus ja ylläpitopalvelut, jotka on hankalaa toimittaa asiakkaille ilman jatkuvaa läsnäoloa ostajamaassa. Tällöin kaupan esteiksi muodostuvat samat tekijät jotka haittaavat myös paikallisten yritysten liiketoimintaa: Lukuisten valvontaelinten monimutkaiset standardit, laatuvaatimukset ja säännökset, jotka ovat osittain monimutkaisia ja osittain järjenvastaisia. Esimerkiksi autotalliin perustettu korjaamo, joka käyttää sähköistä nosturia on lainsäädännön perusteella “erityisen vaarallinen teollisuuslaitos” jonka täytyy noudattaa kymmeniä eri säännöksiä.

Maailmanpankin liiketoiminnan helppoutta mittaavassa “Doing business 2014”-vertailussa Venäjä on sijalla 92/189. Sijoitus voi olla harhaanjohtava, sillä tutkimus mittaa pitkälti vain lainsäädäntöä eli sitä kuinka vaikeaa liiketoiminnan harjoittaminen kun kaikki menee kirjattujen lakien mukaan. Suomessa on viime aikoina lisääntynyt keskustelu turhasta sääntelystä. Venäjällä turhaa säännöstelyä on vähemmän, sillä etuliite “turha” on sellaisten maiden etuoikeus, joissa viranomaiset eivät käytä säännöksiä lahjusten keräämiseen. Venäjän kauppaa käyvät yritykset menettävät kilpailukykyään joutuessaan ydintoimintojen lisäksi erikoistumaan maan lainsäädännön ja kirjaamattomien toimintatapojen tulkintaan.

Venäjän liiketoimintaympäristön hankaluudet ovat maan hallituksen tiedossa. Sen tavoitteena on saavuttaa 20. sija Maailmanpankin vertailussa vuoteen 2018 mennessä. Sijoituksen lievä parantaminen voi olla mahdollista, mutta liiketoiminnan konkreettinen ympäristö vaatisi huomattavaa poliittista tahtoa, sekä toimivaa ja riippumatonta oikeuslaitosta, jota Venäjällä ei tällä hetkellä ole. Lisäksi erillaisilla valvontaviranomaisilla on vahvat ja vakiintuneet vaikutuskanavat maan poliittisen järjestelmän sisällä. Ei ole epätavanomaista, että esimerkiksi rakentamista ja teollisuutta valvova Rostehnadzor sallii itselleen olla avoimessa sanasodassa valtiokapitalismin kruununjalokivien Rosneftin ja Gazpromin kanssa. Näin ollen on epätodennäköistä, että Venäjän sisällä tapahtuisi lähiaikoina sellaista muutosta, joka johtaisi tavarakaupan huomattavaan helpottamiseen.

Palveluiden, matkailu ja työvoiman vapaan liikkuminen.

Näkymiä palveluiden kaupan kehittymiseen voidaan sanoa ristiriitaisiksi. Matkailu ja konsernin sisäisten asiantuntijapalveluiden vienti riippuvat pitkälti ihmisten oikeudesta liikkua vapaasti rajan yli ja tästä aiheesta on Venäjällä käyty runsaasti keskustelua viime vuosina. Venäjän ja EU:n välillä ollaan käyty neuvotteluja viisumivapaudesta lähes yhtä pitkään kuin WTO-jäsenyydestä. Venäjällä on Yhdysvaltojen jälkeen toiseksi eniten laittomia siirtolaisia, yhteensä yli 11 miljoona ihmistä[15]. Pääosin nämä siirtolaiset ovat lähtöisin Keski-Aasian ja Kaukasuksen IVY-maista, joista ihmiset voivat matkustaa Venäjän alueelle ilman viisumia. Suurin osa näistä maista saapuvista siirtolaisista päätyy tekemään töitä käymättä läpi monimutkaista työviisumin hakuprosessia, mikä tekee heistä de jure laittomia siirtolaisia. Venäjän ja IVY-maiden rajat ovat tuhansia kilometrejä pitkiä ja eikä niitä käytännössä pystytä valvomaan. Tämä on ollut EU:n suurimpia kynnyskysymyksiä viisumineuvotteluissa, koska nykyisessä tilanteessa viisumivapaus voisi käytännössä tarkoittaa sitä, että Pakistanista tai Afganistanista olisi EU:n alueelle melko helppo maayhteys.

Venäläiset suhtautuvat maahanmuuttoon kielteisesti. Elokuun lopussa tehdyn kyselytutkimuksen mukaan 76% vastaajista haluaisi rajoittaa sitä. Samanaikaisesti 2014 alussa tehdyssä kyselyssä 46% vastaajista piti viisumivapaussopimuksen solmimista EU:n kanssa tärkeänä tai erittäin tärkeänä[16][17]. Käytännössä Venäjä kuitenkin käyttäytyy päinvastaisesti: Vuoden 2013 lopussa presidentti Vladimir Putin kommentoi ehdotuksia viisumipakosta Keski-Aasian maille toteamalla että se ainoastaan “työntäisi IVY-maat kauemmas Venäjästä” ja korosti siirtolaisten työvoiman tärkeyttä maan taloudelle. Samaa logiikkaa soveltaen voimme päätellä, ettei Putinia haittaa työntää EU-maita kauemmas, eikä Venäjää ole kiinnostunut Euroopan työvoimaresursseista. Mikään ei siinänsä estä Venäjää luopumasta yksipuolisesti viisumipakosta, kuten Ukraina teki vuonna 2005, mutta tällaista käännettä on tällä hetkellä hyvin vaikeaa kuvitella.

Ihmisten vapaan liikkuvuuden kannalta tapahtui erityisen huolestuttava käänne huhtikuussa 2014 kun Venäjä kielsi poliisin, sisäministeriön, vankilaitoksen ja osa puolustusministeriön työntekijöitä, matkustamasta sataanviitenkymmeneen maahan. Matkustuskieltolistalle pääsi Suomi muiden länsimaiden kanssa, mutta myös sellaiset maat kuin Kuuba, Egypti ja Thaimaa[18]. Rajoitus on merkittävä, sillä se koskettaa neljää miljoona työntekijää ja välillisesti heidän perheitään. Kyseinen ihmisryhmä on merkittävä myös siksi, että he ovat jatkuvasti kasvattaneet osuuttaan Venäjän hyvin toimeen tulevassa keskiluokassa. Toisin kuin maan viralliset uutislähteet ovat viime aikoina antaneet ymmärtää, ns. voimaministeriöiden työntekijät lomailivat mieluiten Välimeren aurinkorannoilla, eivätkä Itä-Ukrainassa. Matkustuskielolla ja samanaikaisella ruplan kurssin heikkenmisellä oli yllättävä seuraus. Useita matkatoimistoja meni loppukesän ja alkusyksyn aikana konkurssiin ja yli sadan tuhannen venäläisen matkasuunnitelmiin tuli muutoksia. Vaikka venäläisten matkustusinto Suomeen on ollut tänä vuonna voimakkaassa laskussa, tämä on todennäköisesti johtunut puhtaasti ruplan kurssista.

Vaikka Venäjä on Suomen naapurimaa, se ei ole koskaan saavuttanut vastaava vapaa-ajan matkustuskohteen suosiota kuin Viro tai Ruotsi. Venäjä on suomalaisten matkankohteena sijalla neljä Espanjan jälkeen [19]. Vuoden 2014 tilastoja ei ollut kirjoitushetkellä saatavilla, mutta Venäjän suurlähetystö on kertonut elokuussa lehdistölle turistiviisumeiden hakumäärien olleen selvässä laskussa. Ukrainan kriisi on vaikuttanut suomalaisiin paljon enemmän kun taas ruplan kurssin heikkenemisellä ei ilmeisesti ole ollut juuri lainkaan vaikutusta [20].

Kokonaisuudessaan matkailu on ollut Suomen ja Venäjän välisen kaupan valopilkku. Pietariin on saatu nopea junayhteys, buffet-pöydästä ja nuuskan vähittäiskaupasta voi nauttia myös itään suuntautuneella risteilyllä ja Finnair aloitti tänä vuonna suorat lennot Kazaniin, Samaraan ja Nizhny Novgorodiin. Venäläisten matkailu Suomeen on kasvanut kaksinumeroisia prosenttilukuja erityisesti 2010-luvun alussa. Suomalaiset matkailuyritykset ovat tehneet läksynsä ja kapasiteettiä on riittänyt yllättävän hyvin. Tällainen kasvu ei voinut jatkua loputtomiin, koska puhtaasti aritmeettisesti ajatellen se olisi parissakymmenessä vuodessa johtanut tilanteeseen jossa Suomessa on jatkuvasti enemmän venäläisturisteja kuin suomalaisia. Suomi on pystynyt luomaan huomattavaa lisäarvoa venäläisturisteille. Millään muulla keinoin ei voida selitä sitä tosiasiaa, että Suomi on IVY-maita laskematta suosituin matkakohde. Tämänhetkisestä laskusuhdanteesta huolimatta matkailussa tuskin tulee olemaan mitään pysyvää kriisiä tai romahdusta.

Pääomien vapaa liikkuminen ja investoinnit.

Pääomien vapaa liikkuminen ja investointivapaus ovat Venäjästä puhuttaessa hankalasti määritettävissä. Pääomia saa ainakin toistaiseksi liikuttaa vapaasti rajojen yli, joskin valistuneita huhuja, siitä että Venäjän keskuspankki pohtii pääomaviennin rajoituksien käyttöönottoa alkoi ilmestymään lehdistöön syyskuun lopussa[21].  Vuodesta 2009 jatkunut pääomapako maasta on heikentänyt ruplan kurssia. Vuonna 2014 pääomapako kiihtyi entisestään ja länsimaiden asettamat pakotteet rahoitussektoria kohtaan rajoittavat pääoman saantia ulkomailta. Jos Venäjä ryhtyy rajoittamaan pääoman poistumista maasta, se käytännössä myöntäisi että ulkomaalaisilla sijoittajilla on hyvin vähän syitä tulla Venäjän markkinoille ja yrittäisi vain pitää kiinni niistä pääomista mitä maassa on valmiiksi.

Venäjällä on maailmanlaajuisessa vertailussa kuudenneksitoista eniten ulkomailta saatuja suoria investointeja. Luku on vähemmän mairitteleva jos kertyneet investoinnit suhteuttaa väestömäärään: Venäjällä on yhtä paljon ulkomaalaisia investointeja kuin Ruotsilla. Lisäksi huomattava osa investoinneista, jotka lasketaan ulkomaalaisiksi kansainvälisten kansantalouksien kirjanpitokäytäntöjen mukaan, ovat todellisuudessa kotimaisia investointeja jotka on kierrätetty veroparatiisien kautta.

Kypros, Luxemburg ja Neitsytsaaret ovat vuosia olleet ulkomaalaisten investointien lähtömaiden kärkikymmenikössä[22]. Veronkierto ei todennäköisesti ole merkittävin syy tähän, koska tulo- ja yritysverotus on Venäjällä kohtuullisella tasolla. Osittain syy on Venäjän pankkisektorissa ja sen sääntelyssä. Valtionyhtiöidenkin pankkiasiat sujuvat helpommin ulkomaalaisten pankkien kautta. Osittain ilmiö johtuu Venäjän heikoista omistusoikeutta suojaavista instituutioista. Öljy-yhtiö Jukosin oikeudenkäynnit ja konkurssiin ajaminen, ei ollut ainutlaatuinen tai edes kovin harvinainen tapaus. Venäjänkielessä on muodostunut laajasti käytetty termi: “корпоративное раидерство” joka vapaasti suomennettuna tarkoittaa “liiketaloudellista merirosvousta”. Tavoitteet ovat käytännössä samat kuin vihamielisessä yritysostossa, mutta keinoina ovat useinmiten tekaistut syytteet ja oikeuslaitoksen ostettu puolueellisuus. Tästä ilmiöstä johtuen Venäjällä toimivat yritykset siirtävät voittonsa ja käteisvarantonsa turvaan ulkomaille. Kun näitä rahoja käytetään yritysten Venäjä-investointeihin, ne näkyvät tilastoissa ulkomaalaisina sijoituksina.

Kotimaisten ja ulkomaalaisten sijoittajien yleistä epäluottamusta Venäjän instituutioihin kuvataan usein termillä “epäsuotuisa investointi-ilmapiiri”, jonka maan johto tunnustaa ja lupaa jatkuvasti parantaa. Kuitenkin käytännössä maan johdon toimet harvoin edistävät investointimahdollisuuksia. Useilla strategisilla aloilla, kuten energiateollisuudessa, pankkisektorilla, vakuutusalalla ja joukkotiedotusvälineissä on rajoituksia ulkomaalaiselle pääomalle[23]. Nämä rajoitukset voivat myös muuttua yllättäen, kuten kävi joukkotiedotusvälineiden osalta tämän vuoden syksyllä. Uuden lain myötä ulkomaalaisten sallittu omistusoikeus medioissa laskee puolesta viidesosaan. Suomalaiselle Sanoma-konsernille tämä tarkoittaa sitä että sen paikallisille omistuksille on löydettävä nopeasti uusi omistaja. Hinnasta joudutaan tinkimään, koska potentiaalisten ostajien joukko on rajoitettu venäläissijoittajiin. Toisaalta vanhan venäläisen sananlaskun mukaan Venäjän lakien ankaruutta kompensoidaan niiden vaihtelevalla käytäntöönpanolla. On mahdollista, että Venäjällä siirrytään samanlaiseen järjestelyyn kuin Kazahstanissa: median markkinointi ja toimitus ulkoistetaan kokonaisuudessaan ulkomaiseen omistukseen, mutta lähetys- tai julkaisutoiminnot noudattavat 20% ulkomaalaisomistuksen rajoitusta [24]. Suomalaisille Venäjän hallituksen ennalta-arvaamaton toiminta on tuttua myös TIR-kuljetusten loppumisen kautta. Tämä ennalta-arvaamattomuus haittaa jo olemassa olevia investointeja ja luo mielikuvaa siitä, ettei ulkomainen pääoma ole Venäjälle tervetullutta.

Kaikesta huolimatta Suomalaiset yritykset ovat investoinnit Venäjälle yhteensä noin neljän miljardin euron edestä, Suomen seitsemänneksi isoin investointikanta ulkomailla. Yksinkertaistettuna voisi todeta, että suomalaisilla yrityksillä on kaksi mahdollista lähestymistapaa Venäjän markkinoihin: Suurille konserneille ja pitkälle erikoistuneille investointihyödykkeiden valmistajille Venäjä on yksi markkina-alue muiden joukossa, jonka osuus maailman BKT:sta on vain kaksi prosenttia. Toiselle joukolle yrityksiä maan maantieteellisesti läheisellä sijainnilla on merkitystä. Juuri nämä pääasiallisesti vähittäiskaupan, elintarviketuotannon, metsä- ja energiasektorin yritykset ovat sijoittaneet Venäjälle. He ovat tuoneet maahan kuluttajien suosiossa olevien tuotteiden lisäksi uutta teknologiaa ja länsimaalaista yrityskulttuuria.

Virallisten tilastojen mukaan venäläisten sijoitusten määrä Suomeen on noin 900 miljoonaa euroa[25]. Todellista määrää on kuitenkin hankalaa laskea, koska venäläiset yritykset tekevät investointinsa ulkomaalaisten pankkien kautta. Venäläisestä näkökulmasta Suomi on yksi länsimaa muiden joukossa, eikä täällä ole mitään merkittäviä etuja investointihalukkuuden kannalta. Ne sijoitukset, jotka Suomeen on tehty ovat pääosin liittyneet täällä valmiiksi olevaan tietotaitoon ja teknologiaan tietyllä sektorilla. On vaikea keksiä mitään uutta ja innovatiivista poliittista päätöstä jolla erityisesti venäläisiä investointeja voisi Suomeen houkutella, mutta yleisen liiketoimintaympäristön parantaminen tuo lisää myös venäläistä rahaa.

Sen sijaan on helppoa mitä Suomen ei pitäisi tehdä. Lakialoite venäläisten mökkikauppojen rajoittamisesta on onneksi kuopattu, mutta nykyään energiariippuvuus Venäjästä on noussut poliittisen keskustelun vakituiseksi pelottelukeinoksi. Venäjän toimet ulkopolitiikassa ja Ukrainassa erityisesti, ovat herättäneet huolta täysin perustellusti ja länsimaiden asettamat talouspakotteet ovat olleet oikeutettuja. Myös huoli energiariippuvuudesta on aiheellinen. Mutta on ymmärrettävä huoltovarmuuden tarkoittavan sitä, että kriisin aikana tuonnin lähde voidaan vaihtaa. Pyrkimys luopua venäläisestä energiantuonnista kokonaan ei ole järkevä, koska Venäjällä on sen tuottamiseen suhteellinen etu: Energiaa tuodaan idästä, koska se on taloudellisesti järkevin vaihtoehto. Koska Venäjällä talouselämä on niin vahvasti poliittisen päätöksenteon ohjauksessa, merkantilistinen asenne energian tuontiin johtaa todennäköisesti samanlaiseen asenteeseen suomalaista vientiä kohtaan.

Johtopäätökset

Venäjän poliittinen johto rakentaa talouspolitiikkansa vanhentuneista lähtöoletuksista käsin. Se pyrkii suojelemaan ja lisäämään tuotantoa perinteisillä teollisuudenaloilla. Teollisuustyöpaikkojen tärkeyden korostaminen palvelualojen kustannuksella on yleinen ilmiö maailmalla, mutta harvassa maassa sillä on niin vahvat historialliset ja kulttuurilliset juuret kuin Venäjällä. Neuvostoliiton aikana satoja uusia kaupunkeja perustettiin yksittäisen tehtaan ympärille. Kirjailijat ohjeistettiin kirjoittamaan ns. tuotantoromaaneja - teollisuutta ylistäviä teoksia, joista myöhemmin tehtiin elokuva- ja oopperasovituksia. Maan lehdistössä teollisuustuotantoluvut syrjäyttivät kaikki muut elintasomittarit. Tässä paradigmassa maa elää edelleen. Autoteollisuus pelastetaan kriisistä toiseen vaikka edes kotimaiset kuluttajat eivät halua ostaa sen tuotantoa.

Vuoden 2012 alussa julkaistiin Putinin kolumni jota ollaan yleisesti pidetty hänen talouspoliittisena ohjelmanjulistuksena. Siinä perustellaan valtion puuttumista talouselämään sillä että yksityinen sektori ja pääomamarkkinat ovat liian lyhytnäköisiä, eivätkä halua ottaa riskejä. Putinin mielestä Venäjä tarvitsee ainakin muutaman sektorin jossa se olisi teknologiajohtaja, ja tällaiseksi hän näkee lääketeollisuuden, korkeateknologisen kemian, komposiittimateriaalit, IT-teknologiat, lentokonerakentaminen ja nanoteknologiat. Samalla teknologinen johto ydinvoimateollisuudessa ja avaruusalalla olisi samalla säilytettävä[26]. Tällä luettelolla on hyvin vähän yhteistä sen kanssa mitä Venäjän taloudessa on sittemmin tapahtunut tai tulee jatkossa tapahtumaan, mutta se avaa Putinin ajatusmaailmaa talouden suhteen. Kuten Venäjän historiassa on ollut tapana, maan kehitys ja talouden modernisaation katsotaan olevan lähtöisin maan johdosta. Suuret harppaukset syntyvät kun valtio alkaa toteuttamaan suuria projekteja. Putin näkee Venäjän tilan Neuvostoliiton romahduksen jälkeen pienenä mutkana matkassa. Pienellä valtion työntöavulla ja oikeiden alojen pääomittamisella maa voi palata kultaisen 60-luvun tilaan, jossa se kilpaili Yhdysvaltojen kanssa avaruuden valloituksessa. Käytännössä Venäjä on kuitenkin jäänyt länsimaiden teknologisesta kehityksestä pahasti jälkeen, ja tämä välimatka kasvaa edelleen. Venäjästä on tullut alkutuotantoon keskittynyt maa, jonka muu tuotanto on suunnattu koti- ja IVY-maiden markkinoille.

Matkustin vuonna 2007 junalla Ulan Batorista Moskovaan. Neljä viidesosaa junan matkustajista olivat mongoleja, jotka olivat siirtäneet vaeltavan elämäntyylinsä raiteiden päälle. Junaan astuessa he piilottivat kymmeniä kiloja Kiinasta tuotuja halpoja tavaroita sänkyjen patjoihin, vaunuun rakennettuihin välipohjapiiloihin ja ilmastointikanaviin. Maiden rajalla venäläiset rajavartijat tutkivat junaa kuuden tunnin ajan, takavarikoivat kilokaupalla tavaraa ja jakoivat sakkoja. Suurin osa tavaroista jäi kuitenkin junaan, ja jokaisella Siperian juna-asemalla mongolit riensivät käyttämään viiden minuutin pysähdyksen vähittäiskaupan harjoittamiseen. Heitä odotti joukko venäläisiä, jotka välittivät yhtä vähän Venäjän valtion tuontitariffituloista, kotimaisen teollisuuden suojelemisesta tai kuluttajaviranomaisten tuotevaatimuksista. He vain halusivat ostaa tavaroita, joiden hintalaatusuhde oli paikallisten tavaratalojen tuotteita parempi, ja viralliset kaupan rajoitukset vain haittasivat heidän elämää. Venäjän ja muun maailman keskinäisen ja molempia hyödyttävän kaupan tulevaisuus riippuu Venäjän sisäistä päätöksenteosta ja asenteista.

Pitkällä aikavälillä Venäjällä on erittäin paljon potentiaalia taloudelliseen kasvuun ja kauppasuhteiden parantamiseen. Maa tarvitsee teknologiaa ja pääomaa, eli kahta asiaa joita Suomella ja länsimailla on tarjota. Näiden asioiden siirtoa ei kuitenkaan merkittävässä määrin tule tapahtumaan Venäjän heikosti toimivien instituutioiden takia. Tässäkin asiassa länsimaat ovat selvästi edellä ja usein suorastaan tuputtavat omia toimintatapojaan muille. Pitäisi löytyä vain poliittista tahtoa neuvojen kuulemiseen. Tätä muutosta odottaessa venäläiset myyvät meille hiilivetyjä, ja me ostamme niitä pohtimatta sen kummemmin onko alkuperämaa Venäjä vai Saudi-Arabia.

Suomella sanotaan olevan hyvät suhteet Venäjään. Yksityisellä sektorilla on paljon toimijoita, jotka osaavat ratkaista Venäjän kauppaan liittyviä ongelmia asiantuntemuksen ja hankittujen suhteiden kautta. Hyvä poliittiset suhteet kahden maan välillä ovat kuitenkin pitkälti myytti tai ainakaan niistä ei näyttänyt olevan apua puutulliasioissa, metsäpalojen hoidossa tai lapsiasiakiistoissa. Vaikka Suomella olisi erinomaiset poliittiset suhteet Venäjään, kahdenväliset vapaakauppasopimukset toisivat vain vähän hyötyä verrattuna Venäjän laaja-alaisempaan integraatioon maailman talousjärjestelmään. Suomi on osa tätä maailman talousjärjestelmää, jossa lopullisten tuotteiden eri osat tuotetaan siellä missä se on tehokkainta. Vuonna 2009 puolet Suomen viennin lisäarvosta oli tuotettu maan ulkopuolella[27]. Vastaavasti huomattava osa Suomessa tuotetusta lisäarvosta jälleenmyydään kolmansiin maihin esimerkiksi Ruotsin tai Saksan kautta. Paluu Neuvostoliiton kanssa käytyyn clearing-kauppaan, johtaisi tilanteeseen, jossa Suomelle muodostuisi suhteellinen etu Venäjälle suuntautuvan viennin koonti- ja läpikulkualueeksi. Erikoistuminen Venäjän markkinoihin parantaisi työllisyystilannetta, muttei merkittävästi lisäisi kotimaista lisäarvon tuotantoa. Tämä kuitenkin veisi resursseja ja sitä kautta kilpailukykyä muille alueille suuntautuvalta vientisektorilta, ja jättäisi maan talouden alttiiksi Venäjän taloudellisille ja poliittisille muutoksille.