Tiedoitusupseeri otti yhteyttä ja pyysi kirjoittamaan jutun siitä miltä tuntuu kotiutua. Minä kirjoitin. Palkkioksi sain hyvän mielen ja t-paidan, jonka selässä lukee "toimittaja" ja joka soveltuu kuulemma erinomaisesti seinien maalaamiseen. Tässä tulee leikkaamaton versio, varsinaisessa tekstissä on sitten varmaan pari sanavalintaa muutettu ja kirjoitusvirheet korjattu.
Kotiutuminen oli ensimmäiset kymmenen kuukautta hyvin abstrakti ja epämääräinen asia. Kaikki tiesivät sen tapahtuvan joskus tulevaisuudessa, mutta siihen oli aina vielä niin pitkä aika, ettei sille kannattanut uhrata ajatuksia, kunnes eräässä briiffissä eteemme tuotiin kotiutumiskansio ja kaksi kolmasosaa ensimmäisen jääkärijoukkueen jäsenistä joutui pohtimaan elämää suurimpia kysymyksiä: Kuinka tässä näin kävi, mitä teen ja onko elämää Kosovon jälkeen? Aihealue alkoi tulla yhä suositummaksi partioiden ajanvietteenä. Parikymppiset jääkärit vertailivat tulevaisuudensuunnitelmiaan. Opiskelupaikkoja ja työpaikkoja oli monella, mutta harva tunsi iloa niiden pariin palaamiseen. Sehän onkin itsestään selvää. Eihän ihminen, joka nauttii elämästään Suomessa lähde jääkäripalkan perään Kosovoon. Itsekkään en osannut kuvitella palaavani lähikaupan kassalle operaation jälkeen. Kontrasti lain yläpuolella olevasta sotilaasta, jota paikalliset rakastavat, lähikaupan työntekijäksi, joka on ”asiakas on aina oikeassa” tekstillä varustettu ovimatto, olisi ollut liian suuri.
Monet ovat lähteneet hakemaan kokemuksia ja niitä on kyllä saatu. Uusien kokemusten määrä sattui vaan vähenemään eksponentiaalisesti jokaisen uuden kuukauden myötä. Vanhemman rotaation lähdön myötä uuden kokeminen oli loppunut, mutta helppo elämä piti nuoret miehet luonaan seireenin lailla. Hyvää ruokaa vuorokauden ympäri, pyykkipesu, kuntosali, aurinkoa ja kaveriporukka, jonka ansiosta hetkeäkään ei tarvitse tuntea itseään yksinäiseksi. Kuin asuisi taas vanhempien luona: Mitään kotitöitä ei tarvitse vaivautua tekemään, mutta alkoholinkäyttöä ja liikkumista valvotaan. Työ, joka ei tarjoa mitään haasteita, mutta on niin hyvin palkattua, ettei siitä viitsisi luopuakaan. ”Uudestaan en tänne tulisi, mutta kesäksi vielä voisin jäädä” on usein kuultu lause.
Luopuminen oli kuitenkin edessä. Hiljattain eteen tuli tilanteita, joiden koko olemus pakotti sisäistämään ja hyväksymään kotiutumisen: Viimeinen jouha, viimeinen yöpartio, viimeinen vierailu Glogovacissa, aseiden kuntotarkastus. Mikään näistä tapahtumista eivät aiheuttaneet suuria tunteita. Mutta yhä lähestyvä lähtö aiheuttaa haikeutta. Komppanian koiriemme lailla olemme laumoittuneet omaan joukkueeseen. Kukaan meistä ei jää kaipaamaan Kosovon maisemaa, paikallisia ihmisiä tai työtehtäviä, mutta tiedostamme hiljaa, että porukka, jonka kesken olemme jakaneet ilot ja surut vuoden ajan, hajoaa pitkin Suomea, emmekä todennäköisesti näe toisiamme enää koskaan.
Tai ehkä sittenkin näemme seuraavassa operaatiossa. Koska vaikka tällä hetkellä mieltä painaa ”taisteluväsymys” ja kaipuu normaaliin elämään, niin tulevaisuudessa aika kultaa muistot ja haluamme palata takaisin tähän ihanaan lastentarhaan, jossa vastuu täytyy kantaa vain omasta työstä samalla kun Suomen arki on jätetty kauas taakse.
tiistai 28. huhtikuuta 2009
Suomenvenäläiset
Nyt tuli löydettyä niin posketon juttu netistä, et tämä on pakko jakaa teidän kanssa. Kansallisen anti-korruptiokomitean (Kremlin tukema kansalaisjärjestö) puheenjohtaja Kiril Kabanov selittää Moscow Times:in lukijoille miksei Venäjän "taistelu" korruptiota vastaan ole tuomittu epäonnistumaan (oma käännös):
"Monet venäläiset uskovat että on toivotonta taltuttaa korruptiota byrokratiassa, virheellisesti katsoen tämän parantumattomaksi kansalliseksi luonteenpiirteeksi. Mutta olen eri mieltä tämän oletuksen kanssa. Otetaan esimerkkiksi vaikkapa Suomi, joka oli osa Venäjän Imperiumia lähes vuosisadan. Jos tämä kulttuuriin perustuva selitys olisi oikeassa, Venäjän "korruptioon taipuva kulttuuri" olisi tartuttanut Suomenkin. Mutta Transparency Internationalin mittausten mukaan Suomi on ollut jatkuvasti ollut vähiten korruptoituneiden maiden kärjessä."
Kun argumentaatio on näinkin vahvaa, niin ei tarvii enempää ihmetellä miksi Venäjä on jatkuvasti luisunut 2000-luvulla juurikin edellämainitussa ranking-listassa. Sija 143. toissavuonna, siinä Togon, Indonesian ja Angolan seurassa.
"Monet venäläiset uskovat että on toivotonta taltuttaa korruptiota byrokratiassa, virheellisesti katsoen tämän parantumattomaksi kansalliseksi luonteenpiirteeksi. Mutta olen eri mieltä tämän oletuksen kanssa. Otetaan esimerkkiksi vaikkapa Suomi, joka oli osa Venäjän Imperiumia lähes vuosisadan. Jos tämä kulttuuriin perustuva selitys olisi oikeassa, Venäjän "korruptioon taipuva kulttuuri" olisi tartuttanut Suomenkin. Mutta Transparency Internationalin mittausten mukaan Suomi on ollut jatkuvasti ollut vähiten korruptoituneiden maiden kärjessä."
Kun argumentaatio on näinkin vahvaa, niin ei tarvii enempää ihmetellä miksi Venäjä on jatkuvasti luisunut 2000-luvulla juurikin edellämainitussa ranking-listassa. Sija 143. toissavuonna, siinä Togon, Indonesian ja Angolan seurassa.
lauantai 18. huhtikuuta 2009
Kapitalistisika
Taas uusi kirjoittamani juttu Kapitaali-lehteen:
Fuksien ensimiitissä kysytään aina kaiken muun ohella miten ihmiset ovat päättyneet opiskelemaan kansantaloutta. Oma vastaukseni oli liian pitkä siihen paikkaan. Se miksi kaavat ja teoriat tuntuvat kiinnostavilta omasta mielestäni, johtuu siitä, että sain elää kahdessa erilaisessa taloussysteemissä hyvin nuorena ja yritän tässä tekstissä selittää arkisten kokemusten avulla kuinka kontrasti näiden kahden systeemin välillä jätti minut taloustieteen pauloihin.
Ensimmäinen muistikuva omasta rahasta tulee vuodelta 89. Äiti lähettää kolmevuotiaan pikku-Antonin hakemaan patongin lähikauppausta. Palattuani patongin ja vaihtorahojen kanssa vanhemmat päättivät jotain uskomatonta: Sain pitää vaihtorahat jotta voin alkaa säästämään. Ensin mietittiin kovasti missä rahoja voi säilyttää ja ratkaisuksi tuli n. 20cm pitkä, ontto, muovinen lumiukkolelu, jonka pohjaan isä teki kolikon paksuisen reiän. Kolikot sai lumiukosta ulos vääntämällä sen pään irti. Joku saattaa kuvitella, ettei Venäjällä ollut säästöpossuja, koska se olisi ollut kapitalistista ja rikollista toimintaa. Kyllä niitä oli, minulla oli vain kolmivuotiaan kiire saada omani. Ja kun sellaisen sitten sain, aloin kyttäämään vanhempien ja muidenkin vaihtorahoja. Lumiukko täyttyi nopeasti. Rupla ja kopeekkakolikot olivat siitä jänniä, että niissä oli kaiverrettuna valmistusvuosi. Ja kun neuvostoliitto hajosi, niitä tuli uusia lisää. Sitten rupla devalvoitiin ja taas tuli uusia kolikoita. Lapsena lempiharrastuksia kotona oli lajitella kolikoita arvon tai vuoden mukaan.. ja sitten laskea ne.
Eräänä päivänä vanhemmat veivät kuusivuotiaan Antonin niiden työpaikalle. Aikaisemmin he olivat molemmat töissä samassa rakennuksessa Maatalouden tutkimuslaitoksessa, joka Neuvostoliiton hajottua ja markkinavoimien alkaessa myllätä vuokrasi alakertansa Puolalais-venäläisen kosmetiikkayrityksen tuotantotilaksi, jonne vanhempani siirtyivät sitten töihin. Yritys valmisti deodorantteja sun muuta kasvovoidetta, mutta tuotanto ei ollut kauhean hyvin järjestetty. Yrityksen johtajat olivat vanhoja kommunismin perinteiden ylläpitäjiä, joita kiinnosti lähinnä tuotantotavoitteiden saavuttaminen, eikä sitten mikään muu epäoleellinen kuten logistiikka, markkinointi, laatu jne. Yrityksen menestynein tuote oli eräs deodorantti, jonka etanoli oli huonosti denaturoitua, mikä takasi alkoholin väärinkäyttäjien segmentin suosion.
Kosmetiikkatehtaalla vanhempani olivat töissä tuotantolinjalla jolla tuotettiin jonkinnäköistä rasvaa. Seosta keitettiin isoissa kattiloissa, minkä jälkeen kone kaatoi seoksen pulloihin ja tuotantolinjalla sitten liimailtiin tarroja käsin, laitettiin korkit pulloihin ja pullot pakattiin kuljetuslaatikoihin. Pikkupojan innostuksella seurasin ensimmäisen tunnin tuotantolinjaa ja huomasin heti puutteen: tarranlaittajat eivät oikein pysyneet koneen tahdissa. Minua kävi niitä kahdeksaa naista sääliksi. Kysyin isältä miksei osan tarroista voisi laittaa pulloihin jo ennen tuotantolinjalle laittamista. Hän ei keksinyt hyvää syytä, joten kysyin voinko tarroittaa osan pulloista jo etukäteen vaikkapa viidenkymmenen kopeekan kappalehintaan ja isä suostui. Minä aloin töihin! Tarrojen liimaaminenhan on kivaa. Tein työtä yli tunnin ja sain yli 200 tarraa liimattua. Ei se tietenkään paljoa vaikuttanut lopputulokseen, mutta sen verran kuitenkin että pullokasa naisten edessä ei enää kasvanut niin nopeasti. Isä oli vähän hämmentynyt. Hän luuli etten jaksaisi muutamaa pulloa enempää, eikä ollut varautunut maksamaan minulle sataa ruplaa. Se taisi olla enemmän kuin päivän palkka hänelle, mutta minulle se oli kokonainen omaisuus. Vajaalla ruplalla sai kioskilta turkkilaista purkkaa, jonka pakkauksessa oli autokeräilykortti. Niiden kerääminen oli päiväkodissa yleisesti tunnustettu elämäntarkoitus ja elämälläni oli ehkä eniten tarkoitusta sillä hetkellä kuin koskaan muulloin, koko sadan ruplan edestä. Jälkikäteen ajatellen en yhtään ihmettele hammaslääkärin diagnoosia ylikehittyneistä leuoista, joiden takia sain kärsiä hammasrautojen esteettisistä haitoista teinivuosina. Purukumi on hyväksi hampaille my ass. Onneksi en ehtinyt tienata enempää. Tehtaan pomo ilmestyi paikalle ja minut piilotettiin useaksi tunniksi naisten pukuhuoneeseen.
Vuoden 1992 lopussa alkoi Venäjällä "privatizacija" - yksityistäminen. Jokaiselle Venäjän kansalaiselle myönnettiin 10 000 ruplan arvoinen kuponki, jonka pystyi sijoittamaan pankkeihin tai ostaa valtiolta pois yrityksiä. 10 000 ruplaa vastasi silloin yli kolmea kuukausipalkkaa, joskin pilvissä leijaileva inflaatio söi sitä jatkuvasti. Kapitalismin opettaminen antamalla rahaa on sama kuin opettaisi maanviljelyä antamalla siemenet - aika harva tajuaa mitä niille tehdään. Pikku-Anton leikkii aina telkkarin edessä ja toimii siinä samalla kaukosäätimenä, kun Neuvostoliitossa ei sellaisia katsottu tärkeäksi tehdä. Hänestä koko kuponki-asia oli hyvin hämmentävä. Jeltsin antoi minullekin rahaa, mutta se ei kuitenkaan ole rahaa. Ensimmäisenä päivänä kupongin myöntämisen jälkeen sen pörssiarvo oli alle 7000 ruplaa, viikkoa myöhemmin se oli yli 11 000. Miten jonkun setelin arvo voi olla muuta kuin siinä luki, kyselin kovasti vanhemmilta ja fiksuna ihmisenä isä selitti asian melko hyvin. Kaikillehan tämä oli uutta, eikä kukaan oikeasti tarkkaan tiennyt. Mutta kuusivuotias oppii mitä arvopaperi ja pörssi tarkoittavat vanhempien mukana.
Myöhemmin koko kupongista tuli melkoinen farssi. Teeveessä pyörii ainoastaan pankkimainoksia (uusia sijoituspankkeja oli ilmestynyt muutamassa päivässä satoja) jotka kilpailivat tuottolupauksilla. Niitä sitten seurailtiin ja ihmeteltiin. 1100 % vuosituotto oli kovin mitä muistan, ei silti kovin monella hälytyskellot soinut, mistäpähän olisivat tietäneet. Sinne ihmiset sitten siemeniään kylvivät ja menivät kotiin odottamaan satoa. Vanhempani selittivät prosenttilaskemisen. Laskin kolikkokokoelmani arvoja vuoden päähän eri pankeissa ja hauskaa oli. Jossain kaupoissa alettiin ottaa kuponkeja maksuvälineinä, joskin selvästi alle nimellisarvon. Se olisikin ollut fiksuin vaihtoehto, alle promille pankeista antoi mitään takaisin. Ei niitä pankkeja kyllä ole syytä arvostella epärealistisista vuosituottolupauksista, ei mikään niistä ollut toimimassa vuoden kuluttua, sato epäonnistui.
Itsenäisen Venäjän alkuvaiheet olivat kovin hankalia. Parhaimmillaan neuvostojärjestelmän pettäessä ruuan jakelu oli todella niukkaa, ja Leningradin kaupunki joutui selviämään kolme päivää armeijan hätävarastojen turvin, ennen kuin länsimaiden ruoka-apu saapui paikalle. Itse en näitä asioita silloin vielä tiedostanut, mutta kovin tylsää oli viettää kaikki vapaa-aika päiväkodin ja nukkumamenon välillä jonottaessa peruselintarvikkeita, jotka olivat kaikki kortilla, sen muistan. Ei jäänyt omille leikeille paljoa aikaa. Nyt kun niitä omia leikkejä miettii, niin ne tuntuvat aika erikoisilta. Tinasotilaat eivät sotineet minun leikeissä. He olivat ihmisiä joille keksin ammatin. Oli bussikuskeja, kaupan työntekijöitä ja tehdastyöläisiä. Tehdastyöläiset kävivät töissä ja saivat palkkaa. Sitten he maksoivat bussilipun jotta pääsevät kauppaan ja sitten bussilla uudestaan kotiin. Myös bussikuskien piti käydä kaupassa. Leikki hoitui itse painetuilla rahoilla. 6vee Anton leikkii siis keskuspankkia. Jos meillä oli vieraita kylässä, niin leikki oli hiukan erilainen. Anastin itselleni varastossa olevat karkkirasiat, asetin ne hienoon riviin sängylleni ja tein niille hintalapun. Joku täti tai setä oli aina olevinaan kiinnostunut tarjouksista jolloin yritin järjestää huutokaupan ja saada muitakin mukaan. Ilmeisesti hinnoittaminen ei mennyt ihan putkeen, koska en saanut koskaan myytyä mitään.
Mutta uuden Venäjän talous ei näyttänyt parantumisen merkkejä minun kapitalistisesta perversiosta huolimatta. Vanhemmat alkoivat suunnitella muuttoa Suomeen. Mummo ja vaari, jotka muuttivat Suomeen heti kun pyhimys Koivisto oli antanut luvan vuonna 91 ja elintarvikkeiden ohella he lähettivät ilmaisjakelulehtiä Suomesta. En tiedä miksi he tekivät niin, eikä minulla ole enää mahdollisuutta tiedustella sitä, mutta minuun nämä lehdet tekivät valtavan vaikutuksen. Sitä kokemusta ei pysty sanoin kuvailemaan kun mainokset kertovat mitä kaikkea voit ostaa, ihan jonottomatta. Siinä vaiheessa joitain amerikkalaisia sitcomeja tuli jo telkkariin, joten käsite "viikkoraha lapsille" oli minulle tuttu. Suunnittelin oman budjetin mainosten perusteella. Ostoskoriini tuli paljon karkkeja, suklaata, leluja ja yksi virveli-setti. Esittelin vanhemmilleni tarpeeni ja kysyin antavatko he minulle sitten 700 markkaa käyttörahaa kuukaudessa jos me muutetaan Suomeen. He nauroivat, enkä oikein osannut päättää oliko se liikaa vai liian vähän pyydetty. Vanhempien firmalla alkoi mennä huonosti, kun ei taloudellakaan mennyt kovin hyvin, itse yrityksen johtamisesta puhumatta. Vanhemmille maksettiin palkkaa deodorantteina, niitä oli muutama laatikko parvekkeella. Kaiken vapaa-aikansa korkeakoulutetut vanhempani käyttivät, joko kaupassa jonottamiseen tai sitten puutarhapalstan työstämiseen, jotta perheen ruokahuolto olisi turvattu. Viikonloppuisin mentiin mökille jossa jyväjemmarileikki jatkui uusilla pelloilla. Oli aika lähteä Suomeen.
Suunnitelmat muutosta etenivät kesällä 1993. Lähdimme kolmeksi viikoksi tunnustelemaan tilannetta. Setä tuli meitä autolla vastaan Helsingin keskustassa. Vanhemmat kertoivat että tiesin kaikki automerkit (olinhan syönyt purkkaa sen verran paljon). Setäni innostui tästä ja alkoi kysellä minulta ohiajavien autojen merkkejä ajaessamme pitkin moottoritietä, minkä nyt tiedän olleen Itäväylän. Ja kyllä, minä tiesin ne kaikki, jopa sen Porschen, vaikken ollut sellaista koskaan nähnyt "elävänä". Myöhemmin elämässään setä alkoi tehdä kukkakauppaa Venäjälle, mutta sai surmansa jouduttuaan erimielisyyksiin baarissa poliisin kanssa. Mutta se on kokonaan toinen tarina.
Mummoltani olin kuullut ihania tarinoita ostoskeskuksesta, joka oli käsittämättömän iso. Kolmiviikkoisen vierailumme aikana kävimme ensimmäisenä Vuosaaren ostoskeskuksessa (sitä ei ole enää olemassa). Se tuntui tajuttoman isolta. Kysyin oliko tämä se legendaarinen "Itäkeskus". Ei se ollut, Itäkeskus oli kuulemma paljon isompi, mitä en kyllä uskonut. Vuosaaren ostarissa oli tarpeeksi sulattamista hetkeksi. Pari päivä myöhemmin menimme Itikseen. Aluksi menimme Citymarkettiin. Olin todella väsynyt pelkästään sen kaupan läpi kävelemisestä ja tavaranpaljous oli todellakin mieletöntä. Fyysisen rasituksen ja hämmennyksen uuvuttamana nukahdin isän syliin kun siirryimme kohti jäljellä olevaa kauppakeskusta. Heräsin vasta bussimatkalla mummon luo, mikä oli varmasti hyvä juttu. Koko kauppakeskuksen näkeminen olisi ehkä ollut pikkupojalle liikaa samalla tavalla kuin helikopterin näkeminen on liikaa sademetsien asukkaalle. Matkan jälkeen minulla oli kuitenkin hyvin selkeä kuva missä perheemme tulisi asua, ja kerroin sen kyllä päivittäin vanhemmille, kunnes sitten muutimme El Doradoon.
Ensimmäisistä vuosista Suomessa ei oikeastaan ole paljoa kerrottavaa talouden osalta. Välillä kahdeksanvuotias Anton yritti kerätä pulloja jotta saisi ostettua itselleen kuusitoistabittisen Super Nintendon, mutta saikin sellaisen lahjaksi täytettyään yhdeksän. Joskus yksitoistavuotiaana Anton alkoi mainostenjakajaksi, kun niin olivat vanhemmatkin tehneet muiden töiden puuttuessa. Työ oli kohtalaisen raskasta ja huonosti palkattua. Mutta mitäpä siitä, rahan omistaminen vaan oli jotenkin kiehtovaa. Mainokset tippuivat luukuista, raha kerääntyi tilille. Samaan aikaan telkkarissa alkoi pyöriä yhä enemmän talousuutisia. Ihmismielelle tyypillinen tarve ymmärtää asioita valtasi Antonin ja hän piirteli itsekseen kaikennäköisiä pörssikurssikaavioita. Sitten koitti se hetki kun valtio päätti myydä Soneran suomalaisille ja erittäin noheva yksitoistavuotias Anton oli heti ensimmäisenä Itäkeskuksen Meritan konttorissa merkitsemässä itselleen vähimmäismäärän osakkeita minkä sai. Kun asia oli saatu pankkisedän kanssa sovittua, soitin vanhemmat paikalle Meritan omalla lankapuhelimella ja he maksoivat osakkeeni säästöistäni. Tämän jälkeen talousuutisia tuli seurattua entistä tiiviimmin. IT-kuplan ollessaan korkeimmillaan 3600mk:n sijoitus oli kasvanut lähes neljäänkymmeneen tuhanteen markkaan. Se oli aika paljon rahaa peruskoululaiselle. Yläasteen viimeisenä vuonna luokkamme osallistui valtakunnalliseen taloustietokilpailuun. Kysymykset olivat niin helppoja, että useampi sai täydet pisteet. Paperit lähtivät kilpailun tuomareille, jotka julistivat minut koulun voittajaksi esseetehtävän perusteella jossa analysoin EU:n taloudellisia haasteita tulevaisuudesta. Opettajanhuoneessa oli kakkukahvi-hetki jossa pari paikallisen Meritan konttorin edustajaa onnittelivat minua ja lahjoittivat viidenkymmenen euron rahasto-osuuden. Tiesin sillä hetkellä että minusta tulisi ekonomisti. Mutta IT-kupla puhkesi mistä seurasi samanlainen pettymys osakemarkkinoihin kuin mitä suurin osa maailmassa elää tällä hetkellä. Elämäni synkimmässä vaiheessa kiinnostuin politiikassa ja tajusin kuinka syvälle olin vajonnut vasta löytäessäni itseni lukemassa valtio-opin pääsykoekirjaa, joka esitteli mm. marxilaisia teorioita täysin legitiimeinä tapoina ymmärtää maailmaa. Neuvostoliitossa eläneenä tiesin, ettei se voinut olla totta. Pidin välivuoden ja seuraavana keväänä aloin lukemaan kansantalouden kokeisiin. Koin jatkuvasti ahaa-elämyksiä ja maailma alkoi taas tuntua rationaaliselta ja mielittävältä paikalta. Telia-Soneran osake ei tosin enää koskaan ollut entisensä.
Fuksien ensimiitissä kysytään aina kaiken muun ohella miten ihmiset ovat päättyneet opiskelemaan kansantaloutta. Oma vastaukseni oli liian pitkä siihen paikkaan. Se miksi kaavat ja teoriat tuntuvat kiinnostavilta omasta mielestäni, johtuu siitä, että sain elää kahdessa erilaisessa taloussysteemissä hyvin nuorena ja yritän tässä tekstissä selittää arkisten kokemusten avulla kuinka kontrasti näiden kahden systeemin välillä jätti minut taloustieteen pauloihin.
Ensimmäinen muistikuva omasta rahasta tulee vuodelta 89. Äiti lähettää kolmevuotiaan pikku-Antonin hakemaan patongin lähikauppausta. Palattuani patongin ja vaihtorahojen kanssa vanhemmat päättivät jotain uskomatonta: Sain pitää vaihtorahat jotta voin alkaa säästämään. Ensin mietittiin kovasti missä rahoja voi säilyttää ja ratkaisuksi tuli n. 20cm pitkä, ontto, muovinen lumiukkolelu, jonka pohjaan isä teki kolikon paksuisen reiän. Kolikot sai lumiukosta ulos vääntämällä sen pään irti. Joku saattaa kuvitella, ettei Venäjällä ollut säästöpossuja, koska se olisi ollut kapitalistista ja rikollista toimintaa. Kyllä niitä oli, minulla oli vain kolmivuotiaan kiire saada omani. Ja kun sellaisen sitten sain, aloin kyttäämään vanhempien ja muidenkin vaihtorahoja. Lumiukko täyttyi nopeasti. Rupla ja kopeekkakolikot olivat siitä jänniä, että niissä oli kaiverrettuna valmistusvuosi. Ja kun neuvostoliitto hajosi, niitä tuli uusia lisää. Sitten rupla devalvoitiin ja taas tuli uusia kolikoita. Lapsena lempiharrastuksia kotona oli lajitella kolikoita arvon tai vuoden mukaan.. ja sitten laskea ne.
Eräänä päivänä vanhemmat veivät kuusivuotiaan Antonin niiden työpaikalle. Aikaisemmin he olivat molemmat töissä samassa rakennuksessa Maatalouden tutkimuslaitoksessa, joka Neuvostoliiton hajottua ja markkinavoimien alkaessa myllätä vuokrasi alakertansa Puolalais-venäläisen kosmetiikkayrityksen tuotantotilaksi, jonne vanhempani siirtyivät sitten töihin. Yritys valmisti deodorantteja sun muuta kasvovoidetta, mutta tuotanto ei ollut kauhean hyvin järjestetty. Yrityksen johtajat olivat vanhoja kommunismin perinteiden ylläpitäjiä, joita kiinnosti lähinnä tuotantotavoitteiden saavuttaminen, eikä sitten mikään muu epäoleellinen kuten logistiikka, markkinointi, laatu jne. Yrityksen menestynein tuote oli eräs deodorantti, jonka etanoli oli huonosti denaturoitua, mikä takasi alkoholin väärinkäyttäjien segmentin suosion.
Kosmetiikkatehtaalla vanhempani olivat töissä tuotantolinjalla jolla tuotettiin jonkinnäköistä rasvaa. Seosta keitettiin isoissa kattiloissa, minkä jälkeen kone kaatoi seoksen pulloihin ja tuotantolinjalla sitten liimailtiin tarroja käsin, laitettiin korkit pulloihin ja pullot pakattiin kuljetuslaatikoihin. Pikkupojan innostuksella seurasin ensimmäisen tunnin tuotantolinjaa ja huomasin heti puutteen: tarranlaittajat eivät oikein pysyneet koneen tahdissa. Minua kävi niitä kahdeksaa naista sääliksi. Kysyin isältä miksei osan tarroista voisi laittaa pulloihin jo ennen tuotantolinjalle laittamista. Hän ei keksinyt hyvää syytä, joten kysyin voinko tarroittaa osan pulloista jo etukäteen vaikkapa viidenkymmenen kopeekan kappalehintaan ja isä suostui. Minä aloin töihin! Tarrojen liimaaminenhan on kivaa. Tein työtä yli tunnin ja sain yli 200 tarraa liimattua. Ei se tietenkään paljoa vaikuttanut lopputulokseen, mutta sen verran kuitenkin että pullokasa naisten edessä ei enää kasvanut niin nopeasti. Isä oli vähän hämmentynyt. Hän luuli etten jaksaisi muutamaa pulloa enempää, eikä ollut varautunut maksamaan minulle sataa ruplaa. Se taisi olla enemmän kuin päivän palkka hänelle, mutta minulle se oli kokonainen omaisuus. Vajaalla ruplalla sai kioskilta turkkilaista purkkaa, jonka pakkauksessa oli autokeräilykortti. Niiden kerääminen oli päiväkodissa yleisesti tunnustettu elämäntarkoitus ja elämälläni oli ehkä eniten tarkoitusta sillä hetkellä kuin koskaan muulloin, koko sadan ruplan edestä. Jälkikäteen ajatellen en yhtään ihmettele hammaslääkärin diagnoosia ylikehittyneistä leuoista, joiden takia sain kärsiä hammasrautojen esteettisistä haitoista teinivuosina. Purukumi on hyväksi hampaille my ass. Onneksi en ehtinyt tienata enempää. Tehtaan pomo ilmestyi paikalle ja minut piilotettiin useaksi tunniksi naisten pukuhuoneeseen.
Vuoden 1992 lopussa alkoi Venäjällä "privatizacija" - yksityistäminen. Jokaiselle Venäjän kansalaiselle myönnettiin 10 000 ruplan arvoinen kuponki, jonka pystyi sijoittamaan pankkeihin tai ostaa valtiolta pois yrityksiä. 10 000 ruplaa vastasi silloin yli kolmea kuukausipalkkaa, joskin pilvissä leijaileva inflaatio söi sitä jatkuvasti. Kapitalismin opettaminen antamalla rahaa on sama kuin opettaisi maanviljelyä antamalla siemenet - aika harva tajuaa mitä niille tehdään. Pikku-Anton leikkii aina telkkarin edessä ja toimii siinä samalla kaukosäätimenä, kun Neuvostoliitossa ei sellaisia katsottu tärkeäksi tehdä. Hänestä koko kuponki-asia oli hyvin hämmentävä. Jeltsin antoi minullekin rahaa, mutta se ei kuitenkaan ole rahaa. Ensimmäisenä päivänä kupongin myöntämisen jälkeen sen pörssiarvo oli alle 7000 ruplaa, viikkoa myöhemmin se oli yli 11 000. Miten jonkun setelin arvo voi olla muuta kuin siinä luki, kyselin kovasti vanhemmilta ja fiksuna ihmisenä isä selitti asian melko hyvin. Kaikillehan tämä oli uutta, eikä kukaan oikeasti tarkkaan tiennyt. Mutta kuusivuotias oppii mitä arvopaperi ja pörssi tarkoittavat vanhempien mukana.
Myöhemmin koko kupongista tuli melkoinen farssi. Teeveessä pyörii ainoastaan pankkimainoksia (uusia sijoituspankkeja oli ilmestynyt muutamassa päivässä satoja) jotka kilpailivat tuottolupauksilla. Niitä sitten seurailtiin ja ihmeteltiin. 1100 % vuosituotto oli kovin mitä muistan, ei silti kovin monella hälytyskellot soinut, mistäpähän olisivat tietäneet. Sinne ihmiset sitten siemeniään kylvivät ja menivät kotiin odottamaan satoa. Vanhempani selittivät prosenttilaskemisen. Laskin kolikkokokoelmani arvoja vuoden päähän eri pankeissa ja hauskaa oli. Jossain kaupoissa alettiin ottaa kuponkeja maksuvälineinä, joskin selvästi alle nimellisarvon. Se olisikin ollut fiksuin vaihtoehto, alle promille pankeista antoi mitään takaisin. Ei niitä pankkeja kyllä ole syytä arvostella epärealistisista vuosituottolupauksista, ei mikään niistä ollut toimimassa vuoden kuluttua, sato epäonnistui.
Itsenäisen Venäjän alkuvaiheet olivat kovin hankalia. Parhaimmillaan neuvostojärjestelmän pettäessä ruuan jakelu oli todella niukkaa, ja Leningradin kaupunki joutui selviämään kolme päivää armeijan hätävarastojen turvin, ennen kuin länsimaiden ruoka-apu saapui paikalle. Itse en näitä asioita silloin vielä tiedostanut, mutta kovin tylsää oli viettää kaikki vapaa-aika päiväkodin ja nukkumamenon välillä jonottaessa peruselintarvikkeita, jotka olivat kaikki kortilla, sen muistan. Ei jäänyt omille leikeille paljoa aikaa. Nyt kun niitä omia leikkejä miettii, niin ne tuntuvat aika erikoisilta. Tinasotilaat eivät sotineet minun leikeissä. He olivat ihmisiä joille keksin ammatin. Oli bussikuskeja, kaupan työntekijöitä ja tehdastyöläisiä. Tehdastyöläiset kävivät töissä ja saivat palkkaa. Sitten he maksoivat bussilipun jotta pääsevät kauppaan ja sitten bussilla uudestaan kotiin. Myös bussikuskien piti käydä kaupassa. Leikki hoitui itse painetuilla rahoilla. 6vee Anton leikkii siis keskuspankkia. Jos meillä oli vieraita kylässä, niin leikki oli hiukan erilainen. Anastin itselleni varastossa olevat karkkirasiat, asetin ne hienoon riviin sängylleni ja tein niille hintalapun. Joku täti tai setä oli aina olevinaan kiinnostunut tarjouksista jolloin yritin järjestää huutokaupan ja saada muitakin mukaan. Ilmeisesti hinnoittaminen ei mennyt ihan putkeen, koska en saanut koskaan myytyä mitään.
Mutta uuden Venäjän talous ei näyttänyt parantumisen merkkejä minun kapitalistisesta perversiosta huolimatta. Vanhemmat alkoivat suunnitella muuttoa Suomeen. Mummo ja vaari, jotka muuttivat Suomeen heti kun pyhimys Koivisto oli antanut luvan vuonna 91 ja elintarvikkeiden ohella he lähettivät ilmaisjakelulehtiä Suomesta. En tiedä miksi he tekivät niin, eikä minulla ole enää mahdollisuutta tiedustella sitä, mutta minuun nämä lehdet tekivät valtavan vaikutuksen. Sitä kokemusta ei pysty sanoin kuvailemaan kun mainokset kertovat mitä kaikkea voit ostaa, ihan jonottomatta. Siinä vaiheessa joitain amerikkalaisia sitcomeja tuli jo telkkariin, joten käsite "viikkoraha lapsille" oli minulle tuttu. Suunnittelin oman budjetin mainosten perusteella. Ostoskoriini tuli paljon karkkeja, suklaata, leluja ja yksi virveli-setti. Esittelin vanhemmilleni tarpeeni ja kysyin antavatko he minulle sitten 700 markkaa käyttörahaa kuukaudessa jos me muutetaan Suomeen. He nauroivat, enkä oikein osannut päättää oliko se liikaa vai liian vähän pyydetty. Vanhempien firmalla alkoi mennä huonosti, kun ei taloudellakaan mennyt kovin hyvin, itse yrityksen johtamisesta puhumatta. Vanhemmille maksettiin palkkaa deodorantteina, niitä oli muutama laatikko parvekkeella. Kaiken vapaa-aikansa korkeakoulutetut vanhempani käyttivät, joko kaupassa jonottamiseen tai sitten puutarhapalstan työstämiseen, jotta perheen ruokahuolto olisi turvattu. Viikonloppuisin mentiin mökille jossa jyväjemmarileikki jatkui uusilla pelloilla. Oli aika lähteä Suomeen.
Suunnitelmat muutosta etenivät kesällä 1993. Lähdimme kolmeksi viikoksi tunnustelemaan tilannetta. Setä tuli meitä autolla vastaan Helsingin keskustassa. Vanhemmat kertoivat että tiesin kaikki automerkit (olinhan syönyt purkkaa sen verran paljon). Setäni innostui tästä ja alkoi kysellä minulta ohiajavien autojen merkkejä ajaessamme pitkin moottoritietä, minkä nyt tiedän olleen Itäväylän. Ja kyllä, minä tiesin ne kaikki, jopa sen Porschen, vaikken ollut sellaista koskaan nähnyt "elävänä". Myöhemmin elämässään setä alkoi tehdä kukkakauppaa Venäjälle, mutta sai surmansa jouduttuaan erimielisyyksiin baarissa poliisin kanssa. Mutta se on kokonaan toinen tarina.
Mummoltani olin kuullut ihania tarinoita ostoskeskuksesta, joka oli käsittämättömän iso. Kolmiviikkoisen vierailumme aikana kävimme ensimmäisenä Vuosaaren ostoskeskuksessa (sitä ei ole enää olemassa). Se tuntui tajuttoman isolta. Kysyin oliko tämä se legendaarinen "Itäkeskus". Ei se ollut, Itäkeskus oli kuulemma paljon isompi, mitä en kyllä uskonut. Vuosaaren ostarissa oli tarpeeksi sulattamista hetkeksi. Pari päivä myöhemmin menimme Itikseen. Aluksi menimme Citymarkettiin. Olin todella väsynyt pelkästään sen kaupan läpi kävelemisestä ja tavaranpaljous oli todellakin mieletöntä. Fyysisen rasituksen ja hämmennyksen uuvuttamana nukahdin isän syliin kun siirryimme kohti jäljellä olevaa kauppakeskusta. Heräsin vasta bussimatkalla mummon luo, mikä oli varmasti hyvä juttu. Koko kauppakeskuksen näkeminen olisi ehkä ollut pikkupojalle liikaa samalla tavalla kuin helikopterin näkeminen on liikaa sademetsien asukkaalle. Matkan jälkeen minulla oli kuitenkin hyvin selkeä kuva missä perheemme tulisi asua, ja kerroin sen kyllä päivittäin vanhemmille, kunnes sitten muutimme El Doradoon.
Ensimmäisistä vuosista Suomessa ei oikeastaan ole paljoa kerrottavaa talouden osalta. Välillä kahdeksanvuotias Anton yritti kerätä pulloja jotta saisi ostettua itselleen kuusitoistabittisen Super Nintendon, mutta saikin sellaisen lahjaksi täytettyään yhdeksän. Joskus yksitoistavuotiaana Anton alkoi mainostenjakajaksi, kun niin olivat vanhemmatkin tehneet muiden töiden puuttuessa. Työ oli kohtalaisen raskasta ja huonosti palkattua. Mutta mitäpä siitä, rahan omistaminen vaan oli jotenkin kiehtovaa. Mainokset tippuivat luukuista, raha kerääntyi tilille. Samaan aikaan telkkarissa alkoi pyöriä yhä enemmän talousuutisia. Ihmismielelle tyypillinen tarve ymmärtää asioita valtasi Antonin ja hän piirteli itsekseen kaikennäköisiä pörssikurssikaavioita. Sitten koitti se hetki kun valtio päätti myydä Soneran suomalaisille ja erittäin noheva yksitoistavuotias Anton oli heti ensimmäisenä Itäkeskuksen Meritan konttorissa merkitsemässä itselleen vähimmäismäärän osakkeita minkä sai. Kun asia oli saatu pankkisedän kanssa sovittua, soitin vanhemmat paikalle Meritan omalla lankapuhelimella ja he maksoivat osakkeeni säästöistäni. Tämän jälkeen talousuutisia tuli seurattua entistä tiiviimmin. IT-kuplan ollessaan korkeimmillaan 3600mk:n sijoitus oli kasvanut lähes neljäänkymmeneen tuhanteen markkaan. Se oli aika paljon rahaa peruskoululaiselle. Yläasteen viimeisenä vuonna luokkamme osallistui valtakunnalliseen taloustietokilpailuun. Kysymykset olivat niin helppoja, että useampi sai täydet pisteet. Paperit lähtivät kilpailun tuomareille, jotka julistivat minut koulun voittajaksi esseetehtävän perusteella jossa analysoin EU:n taloudellisia haasteita tulevaisuudesta. Opettajanhuoneessa oli kakkukahvi-hetki jossa pari paikallisen Meritan konttorin edustajaa onnittelivat minua ja lahjoittivat viidenkymmenen euron rahasto-osuuden. Tiesin sillä hetkellä että minusta tulisi ekonomisti. Mutta IT-kupla puhkesi mistä seurasi samanlainen pettymys osakemarkkinoihin kuin mitä suurin osa maailmassa elää tällä hetkellä. Elämäni synkimmässä vaiheessa kiinnostuin politiikassa ja tajusin kuinka syvälle olin vajonnut vasta löytäessäni itseni lukemassa valtio-opin pääsykoekirjaa, joka esitteli mm. marxilaisia teorioita täysin legitiimeinä tapoina ymmärtää maailmaa. Neuvostoliitossa eläneenä tiesin, ettei se voinut olla totta. Pidin välivuoden ja seuraavana keväänä aloin lukemaan kansantalouden kokeisiin. Koin jatkuvasti ahaa-elämyksiä ja maailma alkoi taas tuntua rationaaliselta ja mielittävältä paikalta. Telia-Soneran osake ei tosin enää koskaan ollut entisensä.
maanantai 6. huhtikuuta 2009
Kesäkisat mausteella.
Eilen leirissämme pidettiin kahdesti vuodessa järjestettävät kesäkisat. Jääkärijoukkueet ja huolto kilpailivat eri lajeissa pöytäjalkapallosta saapasheittoon. Minut määrättiin omasta joukkueestani osallistumaan tietovisaan. Muille joukkueille antoi hiukan tasoitusta se, että parini oli niin pahassa krapulassa, että hän pystyi auttamaan ainoastaan salkkari-kysymyksessä (mikä oli vähintään mitä voi odottaa kaverilta, joka on kerryttänyt kahden ja puolen euron tuhannen euron puhelinlaskun vuoden aikana, kun tyttöystävä on soittanut hänelle puhuakseen edellämainitun sarjan juonenkäänteistä, välittämättä siitä että saatavilla olisi myön ilmainen puhelin, skype ja messenger). Tein pari helppoa virhettä ja sijoituimme vasta toisiksi. Olisihan minun pitänyt tietää, että kysymykseen "nimeä kaksi Kosovon kaatopaikkaa" ei saanut vastata "Liplijanin ja Glogovacin kaatopaikat" vaan "tien oikea ja vasen puoli", mikä kieltämättä on lähempänä totuutta.
Sää suosii kisoja. Aurinko paistoi korkealta ja hiki valui ilman paitaakin. Komppanian johto otti kunnian itselleen, samalla tavalla kuin Fortumin johto sai windfall-optioistaan. Ihmisillä oli kivaa ja kesäkisojen tavoite luoda yhteishenkeä näytti toteutuvan. Kisoja seurasi grilli-ilta, tarjolla oli oikein biisonin pihviä. Laitoin kaksi sellaista tulille ja menin seuramaan messissä tapahtuvaa rock band-kisaa, kun yhtäkkiä komppania päälikkö tuli käskemään kaikki ulos.
Mitä tapahtui? No tämä: http://www.mil.fi/maavoimat/tiedotteet/5009.dsp
Kukaan ei oikein osannut ottaa vakavasti. Niinkuin Pasila-sarjassa nerokkaasti todettiin: "Jos joku haluaa tapaa sinut, nii ei se kerro siitä etukäteen".
Siinä me sitten istuttiin istuttiin asvaltilla ja ihmeteltiin. Kuulin itseni kysyvän joukkuejohtajalta jos saisin mennä hakemaan pihvini pois grilliltä ja sain luvan tehdä sen omalla vastuulla. Hain samalla sitten vähän salaattia ja leipääkin, samalla kuin pommikoirat nuuhkivat ympäriinsä. Söin pihvit, odottelimme siinä vielä pari tuntia että koirat saavat tehtävänsä valmiiksi. Todella ammattimaista epätoimintaa. Jos on jotain henkilökohtaista kaunaa, niin kai voi sitten järjestää jonkun kivan tuliylläkön kun ollaan partiossa? Ei ihmisten grilli-iltaa voi tolla tavalla häiritä.
Sää suosii kisoja. Aurinko paistoi korkealta ja hiki valui ilman paitaakin. Komppanian johto otti kunnian itselleen, samalla tavalla kuin Fortumin johto sai windfall-optioistaan. Ihmisillä oli kivaa ja kesäkisojen tavoite luoda yhteishenkeä näytti toteutuvan. Kisoja seurasi grilli-ilta, tarjolla oli oikein biisonin pihviä. Laitoin kaksi sellaista tulille ja menin seuramaan messissä tapahtuvaa rock band-kisaa, kun yhtäkkiä komppania päälikkö tuli käskemään kaikki ulos.
Mitä tapahtui? No tämä: http://www.mil.fi/maavoimat/tiedotteet/5009.dsp
Kukaan ei oikein osannut ottaa vakavasti. Niinkuin Pasila-sarjassa nerokkaasti todettiin: "Jos joku haluaa tapaa sinut, nii ei se kerro siitä etukäteen".
Siinä me sitten istuttiin istuttiin asvaltilla ja ihmeteltiin. Kuulin itseni kysyvän joukkuejohtajalta jos saisin mennä hakemaan pihvini pois grilliltä ja sain luvan tehdä sen omalla vastuulla. Hain samalla sitten vähän salaattia ja leipääkin, samalla kuin pommikoirat nuuhkivat ympäriinsä. Söin pihvit, odottelimme siinä vielä pari tuntia että koirat saavat tehtävänsä valmiiksi. Todella ammattimaista epätoimintaa. Jos on jotain henkilökohtaista kaunaa, niin kai voi sitten järjestää jonkun kivan tuliylläkön kun ollaan partiossa? Ei ihmisten grilli-iltaa voi tolla tavalla häiritä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)