Krimissä pidetään lauantaina kansanäänestys, jossa on kaksi vaihtoehtoa: nopea tai vähän hitaampi liittyminen Venäjään. Äänestyksellä tulee olemaan kauaskantoiset seuraukset.
Ensinnäkin
täytyy huomata, että Venäjään liittyminen on yksisuuntainen tie.
Kansainvälisessä oikeudessa on kaksi keskenään ristiriidassa olevaa
periaatetta: Kansojen itsemääräämisoikeus ja valtioiden alueellinen
koskemattomuus. Venäjä tukee Krimin kansanäänestystä vetoamalla
itsemääräämisoikeuteen,mutta eii salli samanlaisia kansanäänestyksiä
omalla maaperällä. Venäjän rikoslain pykälä 280
kriminalisoi “julkiset kehoitukset toimintaan, jonka tarkoitus on
rikkoa Venäjän alueellista koskemattomuutta”, maksimirangaistus on viisi
vuotta vankilassa. Uuden kansanäänestyksen järjestäminen ei siis
onnistu toistamisen alle kuukaudessa. Ylipäätänsä Venäjällä on
järjestetty edellinen kansanäänestys vuonna 1993.
On selvää että Krimin näytös on koordinoitu Venäjän poliittisen johdon kanssa. Parlamentti käsittelee parhaillaan lakialoitetta,
joka helpottaa alueiden liittymistä osaksi Venäjää. Yksi kansanäänestys
tai paikallisen parlamentin yksinkertainen enemmistö riittää. Tämä on
tietenkin jyrkässä ristiriidassa Venäjän aikaisemman ulkopolitiikan
kanssa joka on vastustanut kaikkea separatismia. Vuonna 2005 Venäjä kävi
rajasopimusneuvotteluja Latvian kanssa ja Latvia halusi Pytalovon piirin takaisin osaksi Latviaa vuoden 1920 rajasopimuksen mukaisesti. Putin kommentoi aihetta näin:
“Tiedättehän, Neuvostoliiton hajoamisen seurauksena Venäjä menetti
kymmeniä tuhansia itselleen kuuluvia maita. Mitä sitten, ehdottateko
että alkaisimme jakamaan alueita uudestaan? Palautetaan Krim meille,
samoin kuin osia entisten Neuvostotasavaltojen alueista ja niin
edelleen? Palautetaan sitten Klaipeda meille. Ryhdytään jakamaan alueita
uudestaan koko Euroopassa. Haluatteko sitä? Ette varmaankaan.”
Tästä
kommentista voisi päätellä, että jos Venäjä ottaa Krimin osakseen, niin
Pytalovo, Kaliningrad, Karjala ja Kuriilisaaret, sekä Tshetshenian
itsenäisyys ovat taas “pöydällä”. Johtopäätös olisi tietty väärä, koska
Venäjän ulkopolitiikalle kansainvälinen laki on sama asia mitä Venäjän
laki on maan viranomaisille: Se ei ole kokoelma sääntöjä joiden
puitteissa on toimittava, vaan keppihevonen jota tulkitaan ja pannaan
täytäntöön siten kuin se sopii parhaiten omiin tarkoituksiin.
Sama periaate koskee vuonna 1994 Budapestissa allekirjoitettua sopimusta,
jossa Venäjä, Yhdysvallat ja Iso-Britannia sitoutuvat puolustamaan
Ukrainan alueellista koskemattomuutta vastineeksi siitä, ettei Ukraina
hanki itselleen ydinaseita. Viime vuoden syyskuussa Vladimir Putin
julkaisi pitkän mielipidekirjoituksen The New York Timesissa, jossa varoitti Yhdysvaltoja iskemästä Syyriaan:
“It
could undermine multilateral efforts to resolve the Iranian nuclear
problem and the Israeli-Palestinian conflict and further destabilize the
Middle East and North Africa. It could throw the entire system of
international law and order out of balance.”
Venäjän
mielestä vuoden 1994 sopimus Ukrainan alueellisesta koskemattomuudesta
ei enää päde, koska Ukrainassa on tapahtunut vallankumous, ja Ukrainaa
jonka kanssa sopimus allekirjoitettiin ei enää juridisessa mielessä ole
olemassa. En lähde ottamaan kantaa Ukainan uuden hallituksen
legitimiteettiin, mutta Venäjän tulkinta lähettää hyvin selkeän viestin
kaikille maailman maille: Ainoat toimivat turvallisuustakuut on oma
ydinase. Valitettavasti Yhdysvallat ja Iso-Britannia (ja sitä kautta EU)
ovat mukana tämän viestin lähettämisessä jos Krimin liittämisestä
Venäjään seuraa merkittäviä pakotteita.
Krimin
anastaminen vieraannuttaa Ukrainan lopullisesti Venäjästä. Kahdet
aikaisemmat presidentinvaalit ovat olleet hyvin tiukkoja. Krim on
perinteisesti äänestänyt Venäjä-myönteisempää ehdokasta, ja niemimaan
irtoamisen seurauksena tällaisen ehdokkaan nouseminen valtaan on
äärimmäisen epätodennäköistä. Lisäksi Venäjän käytös on tuonut yhteen
sen sekavan ja monimuotoisen opposition joka viimeaikaisten tapahtumien
kautta on päässyt valtaan.
Mikään
ei toistaiseksi ole lopullista, eikä Venäjän tarvitse ottaa Krimin
osaksi valtiotaan. Mutta Venäjän tiedotusvälineissä on viime viikoilla
käyty ennennäkemätöntä propagandasotaa, jossa tavanomaisten
puolitotuuksien rinnalle ovat tulleet suoranaiset valheet, mikä tekee
Krimiltä perääntymisen mahdottomaksi ilman kasvojen menetystä.
Propagandasota tekee myös Venäjän ja lännen suhteiden normalisoitumisen
vaikeaksi. Lännessä helposti kuvitellaan että propagandan vaikutus on
poistettavissa kunhan venäläiselle yleisölle osoitetaan oikeat faktat,
minkä jälkeen yhteistyötä voidaan jatkaa kiihkottomasti. Venäjä ei
kuitenkaan ole totalitäärinen valtio, eikä se edellytä kansalaisilta
propagandan uskomista ja väestön mobilisointia yhteistä uhkaa vastaan.
Venäjä on auktoritäärinen maa joka pyrkii ohjaamaan ihmisiä pois
politiikasta. Krimin konflikti on hyvin monimutkainen ja monitahoinen,
minkä seurauksena myös länsimaisessa mediassa ja joidenkin poliitikkojen
lausunnoissa tapahtuu ylilyöntejä. Venäläiset mediat raportoivat
kaikista näistä ylilyönneistä innokkaasti, jolloin syntyy kuva lännestä,
joka ei pelkästään ole Venäjän geopoliittinen vastustaja tämän
konfliktin kohdalla, mutta joukko russophobisia maita, jotka tulevat
olemaan maan vihollisia aina. Tämän jälkeen ei ole mitään merkitystä jos
venäläisen propagandan valheet paljastuvat. Tavallinen kansalainen
toteaa että kaikki valehtelevat, syrjäyttää itsensä poliittisesta
elämästä, mutta äänestää silti kerran viidessä vuodessa Putinia, koska
hänen aikana palkat ovat nousseet.
