Venäjän inflaatio on hidastunut virallisten mittareiden mukaan lähelle 5 prosenttia eli harvinaisen matalalle tasolle. Samanaikaisesti kuluttajien näkemys todellisesta inflaatiosta on pysynyt korkealla. Tässä tekstissä käyn läpi syitä aiheesta käytävään keskustelun ja tarkastelen siinä esitettyjä argumentteja.
Venäjällä viralliset inflaatioluvut raportoi viikoittain Tilastokeskuksen vastine, Rosstat. Venäjän keskuspankki puolestaan tekee joka kuukausi kyselytutkimuksia, joissa venäläisiltä kysytään, miten he ennakoivat kuluttajahintojen kehittyvän seuraavien kahdentoista kuukauden aikana, sekä mikä on heidän oma arvionsa hintamuutoksista kuluneelta vuodelta. Yhdistin Rosstatin ja Keskuspankin tilastot kokonaiskuvan saamiseksi.
Kuvassa punaisella näkyy kuluttajien inflaatio-odotukset, sinisellä kuluttajien arvio menneen periodin inflaatiosta, mustalla virallinen inflaatio ja keltaisella elintarvikkeiden viralliset hintamuutokset. Jo ennen vuoden 2014 loppua ero havaitun ja virallisen inflaation välillä on olemassa. Vuoden 2014 lopussa ruplan kurssi lähti voimakkaaseen laskuun ja samanaikaisesti elintarvikkeiden tuonti EU-maista kiellettiin. Inflaatio kiihtyi. Vuonna 2016 rupla vahvistui selvästi, ja virallinen inflaatio laski, mutta inflaatio-odotukset ja havaittu inflaatio jäivät korkealle tasolle. Keskuspankin mittareiden mukaan kuluttajat kokevat inflaation olevan säännönmukaisesti 10 prosenttiyksikköä suurempaa kuin viralliset luvut osoittavat.
Entinen varaministeri Vladimir Milov muotoili blogikirjoituksessaan, miksi hän pitää virallisia inflaation mittareita epäluotettavina: Elintarvikkeille on annettu kuluttajahintakorissa liian pieni osuus kansalaisten menoista - vuonna 2017 se oli 38,08 % kun kyselytutkimusten mukaan vain neljännes väestöstä käyttää elintarvikkeisiin alle puolet käytettävissä olevista menoista (N=1600, +-3,4%). Milovin mielestä myös tuoteryhmien suhteelliset osuudet ovat pielessä: Maitotuotteiden osuus on 3 %, eli kirjoittajan mielestä keinotekoisen alhaalla ja juuri tämän tuoteryhmän hinnat ovat nousseet erityisen nopeasti vuodesta 2014.
Elintarvikkeiden osuus kuluttajakorista on tosiaan muuttunut hyvin vähän viime vuosina. Venäläisten käytettävissä olevat tulot ovat laskeneet 12,3 % talouskriisin aikana, joten teoriassa elintarvikkeiden osuus kuluttajien menoista pitäisi kasvaa.
Tämä kaavio (lähde: Rosstat) osoittaa, että elintarvikkeiden osuus on noussut vain 1,5 prosenttiyksikköä kriisin aikana. Toisaalta väestön tulot kasvoivat voimakkaasti 2006-2008, mutta muutokset eivät silloinkaan olleet suuria. Onko elintarvikkeiden osuus sitten liian pieni? Yhdistin OECD:n datan elintarvikkeiden osuudesta kuluttajakorissa.
Venäjällä tuo osuus on selvästi suurempi kuin vastaavan tulotason maissa, kuten Meksikossa, Chilessä, Portugalissa ja Baltian maissa. (Rosstatin ja OECD datassa luvut ovat erilaisia, koska Rosstat ei noudata YK:n COICOP tuoteryhmien luokittelua.)
Mitä tulee maitotuotteisiin, niiden osuuden vertailu ei ole mielekästä maiden välisten kulutustottumusten erilaisuuden vuoksi. On kuitenkin huomattava, että maitotuotteiden osuus Venäjän kuluttajakorissa on ollut lähellä 3 %-yksikköä vuodesta 2006, ja niiden osuus on noussut n. 11 % vuodesta 2014. Mitään Argentiinan kaltaista inflaatiolukemien tarkoituksenhakuista vääristelyä ei tässä ole siis syytä epäillä.
Mistä ero kuluttajien havaitseman ja virallisen inflaation ero sitten johtuu? Syitä on nähdäkseni kaksi: psykologinen ja tekninen. Aloitetaan jälkimmäisestä. Jokaisessa maassa tilastoviranomainen seuraa ihmisten kulutustottumuksia ja tavaroiden hintamuutoksia. Hintamuutosten mittarin on oltava pitkällä aikavälillä vertailukelpoinen, joten tilastoviranomainen ei voi eikä saa ottaa huomioon jokaista avokadopasta-villitystä valitessaan tuotteita kuluttajakoriin. Kuluttajakori siis seuraa todellisia kulutustottumuksia viiveellä, eikä täysissä määrin heijastele äkkinäisiä shokkeja kuten tässä tapauksessa Venäjän talouslamaa. Jos laman myötä henkilöautokauppa käytännössä loppuu, se ei tarkoita sitä, ettei autoja enää koskaan osteta ja niiden hinnan seuraaminen olisi turhaa.
Lisäksi on ymmärrettävä, ettei yksi mittari voi antaa tarkkaa kuvaa tilanteesta jokaisen kuluttajan kohdalla. Erityisesti näin on Venäjällä, jossa maan pinta-ala on valtava, ilmasto vaihtelee subtrooppisesta ikiroutaan, ja tuloerot ovat suuria.
Psykologinen syy virallisen ja havaitun inflaation on suomalaistenkin helppo ymmärtää. Euron siirtymisen myötä samankaltaista keskustelua käytiin myös täällä. Ihmiset kiinnittävät helposti huomion äkillisiin hintamuutoksiin, mutta hintojen pysyminen ennallaan ei samalla tavalla rekisteröidy meidän mieliimme. Lisäksi meillä on heikko käsitys hyödykkeiden hinnoista joita ostamme harvoin: Pyykinpesukoneen ostojen välillä kuluu usein vuosi emmekä seura niiden hintoja kun emme sellaista tarvitse. Tästä syystä painotamme vastauksissamme arkisia tuotteita ja palveluita. Harva kuluttaja seuraa menojaan ja hänen kuluttamien tuotteiden hintamuutoksia niin tarkasti, että kyselytutkimukseen päätyessään osaisi antaa tarkkoja ja totuudenmukaisia lukuja.
Tämä ei tarkoita sitä, etteikö havaitun inflaation mittari olisi hyödytön. Tässä tapauksessa se kertoo meille, että suurelle osalle venäläisistä inflaatio heidän henkilökohtaiselle kuluttajakorilleen on ollut suurempaa kuin virallisesta kuluttajahintaindeksistä voisi päätellä. Syynä tähän on erityisesti elintarvikkeiden hintojen voimakas kasvu. Tämän seurauksena myös muut hyvinvointia kuvaavat mittarit, kuten mainitsemani 12,3 % reaalitulojen pienentyminen, antavat vääristyneen kuvan. Reaalitulojen laskemiseen käytetään virallista kuluttajahintaindeksiä, joten todellisuudessa niiden kuluttajien, joiden menoista suurempi osa kuin 38 % menee elintarvikkeisiin (pienituloiset, lapsiperheet, bodarit jne.), reaalitulot ovat laskeneet keskimäärin enemmän.
Minulla ei ole mitään illuusioita siitä, etteikö maa, joka väärentää faktoja ulkopolitiikassa tai omassa ääntenlaskennassaan, voisi yhtä kevyesti tehdä niin myös taloustilastojen osalta. Toistaiseksi tästä ei kuitenkaan ole juuri mitään näyttöä.
