Olen pitkään halunnut kirjoittaa Venäjän tapahtumista, mutta en ole saanut mistään yksittäisestä uutisesta ärsykettä siihen. Jo viime syksystä lähtien Venäjä on ollut nähdäkseni huonoimmassa tapauksessa luisumassa Zimbabwen kaltaiseksi valtioksi ja parhaassa tapauksessa Argentiinan kaltaiseksi entiseksi suurvallaksi. Venäjän runsaslukuiset tapahtumat tänä kesänä ovat vahvistaneet juuri tätä käsitystä. Yritän seuraavassa tekstissä koota kaksi aihealuetta, jotka mielestäni parhaiten kuvastavat sitä mihin Venäjä on menossa: talous, sekä uskonto vastaan tiede.
Aloitetaan jälkimmäisestä. Maassa toiminut “Dynastia”-säätiö lakkautti toimintansa tämän vuoden heinäkuussa, kun Venäjän oikeusministeriö julisti sen “ulkomaiseksi agentiksi”. Säätiön rahat olivat peräisin miljonäärin Dmitri Ziminin varoista. Zimin on kahdella tavalla poikkeuksellinen venäläinen miljonääri: Ensinnäkin, kukaan ei epäile että hänen matkapuhelinverkoilla ja elintarviketuotannolla ansaitsemansa rahat olisivat millään tavalla epäilyttäviä. Toiseksi, tämä 82-vuotias herrasmies puhuu haastatteluissa lakonisesti omista liikeprojekteistaan, mutta hänen hänen äänensä täyttyy energialla ja innostuksella kun hän kertoo tiedettä tukevan säätiönsä toiminnasta. Tämä säätiö on myöntänyt satoja stipendejä lupaaville tutkijoille sekä tarjonnut rahoitusta tiedettä popularisoiville kirjoille. Säätiö on käyttänyt kolmentoista vuoden aikana tähän tarkoitukseen noin neljä miljardia ruplaa. Jos otamme huomioon valuuttakurssien muutokset, summan voi pyöristää sataan miljoonaan euroon. Zimin oli säätiöinyt lahjoituksensa, ja säätiö sijoitti rahat ulkomaisiin arvopapereihin, jotka tuottavat huomattavasti vähemmän riskialtista tulosta kuin venäläiset markkinat. Vaikka rahat tulivat alunperin Venäjältä, ja niiden käyttöä hallinnoi täysin venäläinen hallitusryhmä, rahojen kiertoreitti riitti “ulkomaalaisen agentin” titteliin. Tällä termillä on venäjän kielessä vahva negatiivinen konnotaatio. Dmitri Zimin päätteli itsekseen, että jos tämä on se palkkio kotimaassaan, jonka hän toiminnastaan saa, hän laittaa mieluummin pillit pussiin.
Toinen esimerkki tieteen ja uskonnon/isänmaallisuuden ristiriidassa tänä kesänä tapahtui Krimillä. Niemimaan eteläkärjessä sijaitsee Khersonesin muinaiskaupunki, ainutlaatuinen arkeologinen löydös, jossa yhdistyvät antiikin Kreikan, antiikin Rooman ja Bysantin aikakaudet. Kohde on nimetty UNESCO:n maailmanperintökohteeksi. Krimin paikalliset viranomaiset tekivät linjavedon, joka oli Venäjän arvojen mukainen, ja määräsivät museokohteen johtajaksi ortodoksisen papin. Arkeologit ja historiantutkijat eivät innostuneet ajatuksesta, ja kieltäytyvät nyt työskentelemästä papin alaisena. Samanaikaisesti ortodoksiset ääriliikkeet ovat katsoneet oikeudekseen hyökätä tapahtumiin, jotka eivät miellytä heitä. 4. heinäkuuta he tunkeutuivat väkisin Serebrenny Dozhd’-radioaseman juhlakonserttiin ja keskeyttivät sen. 14. elokuuta toinen uskonnollinen järjestö tunkeutui modernin taiteen näyttelyyn ja tuhosi useita patsaita.
Venäläisessä riippumattomassa mediassa spekuloitiin paljon siitä, oliko Dynastia-säätiön kohtalo Kremlin tilaus vai viranomaisten ylilyönti. Lopputuloksen kannalta tällä ei tietenkään ole mitään merkitystä. Venäjän nykyisessä paradigmassa kaikki kansalaisyhteiskunnan toiminta on lähtökohtaisesti epäilyttävää ja vaarallista. Tunnelman tiivistää parhaiten presidentti Putinin lausunto tämän vuoden kesäkuun lopussa: “Niin sanotut ulkomaalaiset säätiöt toimivat kouluissa. Kuljeskelevat [Venäjän] kouluissa sillä verukkeella, että auttavat lahjakasta nuorisoa. Tosiasiassa he imevät [nuorisoa] kuin pölynimuri. Ottavat pian valmistuvia suoraan kouluista, totuttavat stipendeihin ja vievät ulkomaille.” Ajatus on hyvin selkeä - ulkomaiset järjestöt ovat pahoja, sillä he vievät valtiolle kuuluvia lahjakkaita kansalaisia pois. Käytännössä nuoret tutkijat näkevät, mitä ympärillä tapahtuu ja haluavat lähteä maahan, jossa yksityiset tiedettä tukevat säätiöt voivat toimia rauhassa ja arkeologisten kohteiden johtajaksi ei nimitetä pappeja. Venäjän nykyhallinto tuskin on itse kovin uskonnollinen, mutta he hyödyttävät yhteiskunnan konservatiivisempia osia. Esimerkiksi laki “uskonnollisten tunteiden puolustamisesta” vie yhteiskunnan ilmapiiriä kohti keskiaikaa.
Toinen tärkeä kehityssuunta Venäjän tulevaisuuden kannalta on talous. Talouskriisi jatkuu ja ainoa hyvä uutinen on se, että kaikkein synkimmät ennusteet eivät ole toteutuneet. Kesäkuussa kiinteät investoinnit laskivat 5,4 % ja vähittäiskauppa 8 % vuodentakaiseen verrattuna. Poikkeuksellinen investointikohde, jossa on havaittu selvää kasvua, on kotipolttoisen viinan valmistukseen tarkoitetut laitteet. Niiden myynti on kolminkertaistunut. Teollisuustuotanto on laskenut vain 2,7 %, koska armeijan hankintoja ei olla supistettu. Yksi tehdas Siperiassa tuottaa tällä hetkellä 60 % maailman panssarivaunuista.
Tuonti on supistunut noin 50 % ja vienti noin 35 % verrattuna vuoden 2013 huippuun. Muutos johtuu pääosin ruplan heikkenemisestä. Ruplan kurssi oli ehtinyt jo vahvistua alkutalven kriisin jälkeen, mutta heinäkuussa öljyn hinta lähti taas laskuun, ja rupla on heikentynyt euroon nähden noin 18 % heinäkuun alusta tähän päivään.
Ruplan kurssin heikkeneminen ja nyt vuoden jatkunut länsimainen elintarviketuontikielto yhdessä aiheuttivat merkittävän inflaation, ruplan ostovoima on heikentynyt 15,6 % viime vuoden toukokuuhun verrattuna. Reaalipalkat ovat vastaavasti laskeneet 7,2 %. Koska hintojen nousu on ollut nopeinta elintarvikkeissa, kriisi on iskenyt pahiten väestön vähätuloiseen osaan, joka käyttää huomattavan osan tuloistaan ruokaan. Köyhien määrä, joka Venäjällä mitataan absoluuttisen kulutuskorin mukaan, on kasvanut noin 16 %. Niidenkin elintarvikkeiden laatu, joihin venäläisillä on vielä varaa, on laskenut. Esimerkiksi EU:n juuston tuonti on korvattu kotimaisella tuotannolla, jossa maitorasva korvataan usein palmuöljyllä. Vastaavan lainsäädännön puuttuessa on syytä epäillä, että juuston tuotantoon on käytetty ns. teollista palmuöljyä, jota muualla käytetään lähinnä biodieselin tuotantoon. Edellä mainittujen olosuhteiden valossa Venäjän hallitus päätti osoittaa, etteivät pakotteet tunnu vieläkään missään, ja ryhtyi tuhoamaan maahan salakuljetettuja ulkomaisia elintarvikkeita. He tekivät siitä hienon shown, josta tuli useaksi päiväksi vakio-osa uutislähetyksiä.
Vaikka synkimmät ennusteet esimerkiksi Venäjän taloudesta eivät ole toteutuneet, taivaalle on kerääntynyt myös uusia tummia pilviä. Venäjän alueiden budjetit ovat jo pitkään olleet huonossa kunnossa. Vuonna 2012 presidentti Putin antoi käskyn julkisen sektorin palkkojen korottamisesta. Aluejohtajat ryhtyivät toteuttamaan käskyjä, vaikka heillä ei siihen ollut varaa. He leikkasivat investointeja ja ottivat lainaa kotimaisista pankeista. Palkkojen kasvattaminen lainarahalla ei ole lähtökohtaisesti kovin kestävä ratkaisu, ja talouskriisi pahensi tilannetta entisestään. Lainojen korot nousivat merkittävästi. Aluebudjettien tärkeimpiä tulonlähteitä on yhteisövero, joka maksetaan edellisen vuoden tuloksen perusteella, eli tämän vuoden talouskriisi näkyy verotuloissa vasta ensi vuoden alussa. Yhden tutkimuksen mukaan 23 % Venäjän alueista on maksukyvyttömyyttä edeltävässä tilassa ja suurin osa muista alueista on kulkemassa sitä kohti.
Ongelma voidaan ratkaista kolmella keinolla. Ensinnäkin palkat voidaan leikata korotusta edeltävälle tasolle, mikä toisi ainakin tilapäistä helpotusta ongelmaan. Mutta julkisen sektorin työntekijät ovat nykyhallinnon ydinkannattajaryhmä, ja leikkaukset keskellä talouskriisiä voisivat johtaa poliittiseen levottomuuteen. Toiseksi, pankit voidaan pakottaa leikkaamaan alueiden velkoja. Mutta Venäjän pankkijärjestelmä on muutenkin kovan paineen alla, pankkeja pääomitetaan parhaillaan valtion varoilla. Kolmas vaihtoehto on alueiden päästäminen konkurssiin, jolloin vaihtoehto yksi ja kaksi toteutuvat yhtäaikaisesti. Ellei öljyn hinta nouse loppuvuoden aikana merkittävästi, alueiden budjeteista tulee Venäjän talousuutisten ykkösaihe ensi vuonna.
Kaiken kaikkiaan Venäjän taloudessa ja yhteiskunnassa on hyvin vähän merkkejä muutoksesta parempaan. Kansalaisyhteiskunnan toimintaedellytyksiä kiristetään entisestään eikä oppositiota päästetä edes aluetason vaaleihin. Talouskasvua varten tarvittaisiin poliittista reformia, mutta tämä ei ole nykyhallinnolle vaihtoehto. Sen sijaan he luottavat perinteisiin ratkaisuihin: öljyn hinnan nousuun ja kaasun myyntiin. Öljyn hinnassa ei kuitenkaan näy nousun merkkejä. Myös kaasun näkymät ovat heikkoja. EU pyrkii rajoittamaan Gazpromin markkinaosuutta. Euroopan markkinoiden korvaajaksi on suurieleisesti julistettu kaasuputkiprojekteja Turkkiin ja Kiinaan. Tosin Turkkiin vievän putken projekti laitettiin jäihin vain pari kuukautta sen julkistamisen jälkeen. Samoin tehtiin toiselle Kiinaan vievälle putkelle, ja on epätodennäköistä, että toinen kaasuputki maksaisi itseään koskaan takaisin.
Näistä lähtökohdista käsin on helppoa perustella miksi mielestäni Venäjä on kulkemassa Argentiinan tai Zimbabwen jalanjäljissä. Argentiina oli 1900-luvun alussa rikkaampi kuin Iso-Britannia, Saksa tai Ranska, mutta kultakautta seuranneet autoritääriset hallinnot ja populistinen talouspolitiikka kulminoituivat Falklandin sodan häviöön 80-luvulla ja valtion maksukyvyttömyyteen 2000-luvun alussa. Zimbabwe on hallinnut jo 35 vuotta auktoritäärinen johtaja, joka on paikannut omia talouspoliittisia virheitään entistä isommilla virheillä, ja syyttänyt kaikista vastoinkäymisistään länsimaita. Samansuuntainen kohtalo odottaa Venäjää, jollei se pian herää tästä isänmaallisesta, itsensä maailmasta eristämisen painajaisesta. Tällä hetkellä minun on kuitenkin vaikea kuvitella, mikä saisi sen hereille.
