Pian Boris Nemtsovin murhan jälkeen alkoi näyttää selvältä että kaikki jäljet johtavat Tšetšeniaan. Tässä ei sinänsä ole mitään uutta, toimittajan Anna Politkovskajan murhaajat olivat myös tšetšeeneja, samoin kuin Venäjällä tehtyjen lukuisten terrori-iskujen tekijät. Uutta oli se, että tappajat olivat niin suoraan yhdistettävissä Venäjää palvelevien Tšetšenian sisäministeriön joukkoihin.
Tšetšenia on Venäjän lähihistorian kannalta tärkein alue, jonka tapahtumien ymmärtäminen on oleellista Venäjän ymmärtämisen kannalta. Valitettavasti nämä tapahtumat muistuttavat jotain keskiaikaista satua, jonka pienet, mutta tärkeät yksityiskohdat, jäävät länsimaalaiselta yleisöltä helposti huomaamatta. Siksi ajattelin kertoa aiheesta metaforan kautta, jossa Suomi saa esittää Venäjää, ja Ahvenanmaa Tšetšeniaa (jos et tiedä mitä metafora tarkoittaa, tai olet muuten vain taipuvainen loukkaantumaan fiktiivisten tarinoiden sisällöstä, lukeminen kannattaa lopettaa tähän). Olen mahdollisuuksien mukaan lisännyt tekstiin englannin- tai suomenkielisiä linkkejä, jotka selventävät mihin tapahtumiin metaforalla viitataan:
Tässä vaihtoehtoisessa todellisuudessa Suomi valloittaa Ahvenanmaan 1800-luvulla ja Runebergin klassikkoteos “Aikamme sankarit” kuvaa suomalaisen miehitysarmeijan upseerin elämää. Talvisodassa monet ahvenanmaalaiset taistelevat suomalaisten rinnalla keltaista valtiota vastaan, mutta sodan jälkeen he eivät voi palata kotiin, sillä Suomen valtio on päättänyt pakkosiirtää kaikki ahvenanmaalaiset Pohjois-Karjalan korpeen. Tuhansia kuolee matkalla ja he pääsevät muuttamaan takaisin vasta vuonna 1957.
90-luvun pahimman laman aikana lestadiolaisen lahkon hallitsema Ahvenanmaa itsenäistyi lyhyeksi ajaksi Suomesta ja yritti vielä vallata lisää alueita Turun saaristosta. Tästä seurasi kaksi sotaa, jotka tunnetaan molemminpuolisista raakuuksista. 2000-luvun alussa Suomi onnistui miehittämään koko Ahvenanmaan ja tekee sopimuksen entisen kapinajohtaja Acke Karlssonin kanssa. Karlsson, joka vielä sodan aikana sanoi että “suomalaisia on enemmän joten jokaisen ahvenanmaalaisen on tapettava 150 suomalaista”, asetetaan alueen johtajaksi. Kapina kuitenkin jatkuu ja viiden ensimmäisen vuoden aikana Suomi menettää 140 sotilasta erilaisissa iskuissa (luku suhteutettu Suomen väestöön). Vuonna 2004 Acke kuolee Wiklöf Holding Areenalla tehdyssä pommi-iskussa ja alueen johtoon nousee hänen poikansa Ragnar Karlsson.
Muuten Suomen ja Ahvenanmaan yhteiselo alkaa sujumaan ajan myötä, ainakin jossain määrin. Käytännössä koko Ahvenanmaan budjetti on tulonsiirtoja Suomen valtiovarainministeriöltä. Ahvenanmaalaiset kapinalliset tai heitä tukevat ryhmittymät tekevät vain satunnaisia pommi-iskuja Helsingin metroon, Tampereen juna-asemalle ja Naantalin ala-asteelle. Ahvenanmaalaisten rikollisliigoista tulee osa manner-Suomen todellisuutta. Ahvenanmaalaiset kansanedustajat osallistuvat eduskunnan työskentelyyn ja aiheuttavat vain harvoin harmia esittelemällä heidän kullattuja pistooleita lainsäätöelimen tiloissa. Näiden kansanedustajien funktio eduskunnassa on epäselvä, sillä Suomen lait on Ahvenanmaalla monessa tapauksessa korvattu lestadiolaisilla käytännöillä.
Millään edellä mainituista ilmiöistä ei kuitenkaan ole käytännön merkitystä poliittisen päätöksenteon kannalta, sillä Suomessa vallan kahvassa 15 vuotta ollut pääministeri, kutsutaan häntä vaikkapa Pasi Virtaseksi, on hankkinut oikeutuksensa vallalleen miehittämällä Ahvenanmaan. Menneen sodan kauhuista huolimatta 99% ahvenanmaalaisista äänestävät vaaleissa Virtasen puoluetta. Ragnarilla on käytössään henkilökohtainen armeija, joka ei ole ihan Suomen perustuslain mukaista. Tämä ei kuitenkaan haittaa Virtasta, koska Ragnar ja sen armeija vannoo uskollisuutta Virtaselle henkilökohtaisesti, huolimatta siitä mikä seuraavien eduskuntavaalien tulos on. Ja suurin osa suomalaisista tietävät, että Ragnar on tehokas pato ahvenanmaalaisia kapinallisia vastaan: Kun nämä hyökkäsivät viime vuoden lopussa Maarianhaminan keskustaan, paikallisilla erikoisjoukoilla kesti vain muutamia minuutteja saapua paikalle. Tapahtumien jälkiselvittely sai kuitenkin ikäviä sävyjä. Kyseessä ei varsinaisesti ollut terrori-isku, sillä osapuolina olivat kapinallisten ja paikallisten joukkojen sotilaat, eli tapaus oli yksi sisällissodan taisteluista muiden joukossa. Ragnar suhtautui kuitenkin tapahtumaan terroriteon lailla ja julisti että myös kapinallisten sukulaiset ovat kollektiivisessa vastuussa tapahtuneesta, ja heidän talot pitäisi tuhota. Muutaman päivän kuluttua, täysin yllätyksenä ja pyytämättä, talot tosiaan paloivat. Muutama kukkahattutäti ihmetteli oliko tämä ihan perustuslain mukaista ja mitä järkeä on taistella terroristeja vastaan heidän omin keinoin. Ragnar vastasi että hän on ainoa joka hoitaa ihmisoikeusasioita hallitsemallaan aluellaan ja pian myös kukkahattutätien toimistot paloivat sattumalta maan tasalle.
"Asiat mutkistuivat hieman tänä vuonna, kun 90-luvulla maa- ja metsätalousministerinä toiminut ja sittemmin Pasi Virtasen kovana kriitikkona mainetta niittänyt Ben Niinistö ammuttiin Eduskuntatalon portaille. Muutaman päivän sisään SuPo ja keskusrikospoliisi pidättivät murhasta epäiltynä viisi ahvenanmaalaista, joista kolme oli palvellut Ragnarin suoran komennon alla toimivissa sisäministeriön joukoissa. Itse ampumisesta epäilty oli rekisterien mukaan eronnut palveluksesta vasta murhapäivänä. Ragnar kertoi tuntevansa epäillyn henkilökohtaisesti ja pitävän tätä “aitona isänmaan ystävänä”. Keskusrikospoliisi yritti kuulustella myös epäillyn entistä esimiestä, majuria, jonka kanssa hän oli matkustanut Helsinkiin Niinistön murhapäivänä. Kuulustelua ei päästy kuitenkaan tekemään, sillä majuri oleskelee Ahvenanmaalla, jossa Suomen viranomaisilla on toimintavaltuudet vain lakipykälissä, muttei käytännössä. Koska Suomen johto ei selvästi ollut innokas tutkimaan murhan tilaajia, murhan motiiviksi keksittiin Niinistön kannanotot sananvapauden puolesta Charlie Hebdo-iskujen jälkeen. Motiivi ei kuitenkaan vaikuta uskottavalta, koska myös Suomen valtion johto esitti samanlaisia näkemyksiä ja tutkinta paljasti että Niinistöä oli seurattu jo syyskuusta lähtien.
Metafora alkaa kuulostamaan sitä absurdimmalta, mitä pidemmälle sitä kirjoitan, joten ehkä on aika puhua asioista niiden omilla nimillä. Putinin valtaan nousu yhdistetään Moskovan pommi-iskuihin vuonna 1999 ja toiseen Tšetšenian sotaan. Suomessakin on usein toistettu salaliittoteoriaa, jonka mukaan vuoden 1999 pommi-iskut venäläisiin kerrostaloihin olivat FSB:n tekemiä. Tärkeimpänä todisteena tälle on se, että Moskovan kerrostaloiskujen jälkeen Rjazanissa jäi kiinni kaksi FSB:n agenttia jotka sijoittivat paikallisen kerrostaloon heksogeeniä sisältävän pommin. Rikostutkinnan perusteella aikaisemmat iskut tehtiin kuitenkin ammonaalilla, joka on halvempi ja helpommin saatavissa oleva räjähdysaine.
Mielestäni on olemassa kaksi syytä pitää salaliittoteoriaa epäuskottavana. Ensinnäkin loogisin selitys kahden FSB:n agentin toiminnalle on se, että he yrittivät luoda oman pommi-iskun, jonka he olisivat voineet estää edistääkseen omaa uraa. Se, että näiden agenttien toimintaa alettiin peittelemään heijastelee Putinin hallintoa, jossa alaisten tärkein ominaisuus on lojaalisuus eikä esimerkiksi rehellisyys tai pätevyys. Lojaalisuus kulkee molempiin suuntiin, eikä sisäpiiriläisiä rangaista (julkisesti) heidän tekemistä virheistä. Tämä ilmiö näkyi myöhemminkin erityisen hyvin Kurskin sukellusveneonnettomuuden, Moskovan teatterikaappauksen ja Beslanin koulukaappauksen hoidossa tehtyjen virheiden peittelynä
Toiseksi, salaliittoteoria ei ole johdonmukainen. Tšetšeniit olivat tehneet aikaisemmin terrori-iskuja Venäjällä sijaitseviin sairaaloihin vuosina 1995 ja 1996, sekä hyökänneet Venäjän alueelle syyskuussa 1999. Se, että vuoden 1999 pommi-iskut olisivat poikkeus sääntöön ei ole uskottavaa. Kuten olemme Mainilan laukauksista ja myöhemmin Ukrainan tapahtumista oppineet Venäjä ei tarvitse oikeita syitä hyökätä naapurimaihin, keksityt tarinat riittävät.
Joka tapauksessa Venäjä miehitti Tšetšenian ja tilanne rauhottui, ainakin suhteessa aikaisempaan. Sodan voittaminen on tuonut Putinille hänen vallan oikeutuksen, joskin voi kyseenalaistaa oliko kyseessä sodan voittaminen sanan perinteisessä merkityksessä. Putinin ja Kadyrovin välillä on henkilökohtainen liitto jossa Kadyrov on vasallikuningas, joka lupaa toimittaa henkilökohtaisen armeijansa Putinin käyttöön tämän niin vaatiessa. Feodaaliajan perinteistä poiketaan siinä, että Venäjä maksaa veroa Tšetšenialle, eikä toisinpäin. Venäjän laki ei päde Tšetšeniassa, eli käytännössä Kadyrov on saavuttanut maansa itsenäisyyden toisin keinoin. Avoimeksi kysymykseksi jää mitä tapahtuu tälle alueelle ja tälle armeijalle kun Putin ei enää ole vallassa.
