Ennen nykyistä kriisiä Ukraina ylitti uutiskynnyksen ainoastaan maakaasusta puhuttaessa. Yritän tässä tekstissä lyhyesti kertoa miksi Ukraina on riippuvainen kaasusta, miksi Venäjä haluaa periä siltä Euroopan kalleinta kaasun hintaa ja miten talous vaikuttaa nykyiseen kriisiin.
Ukrainan oma kaasuntuotanto alkoi pian sen jälkeen, kun maan itäosat valloitettiin takaisin natsi-Saksalta. Tuotanto kasvoi nopeasti. Ukrainan kaasuntuotannon kultakautena 1960-1970 maa tuotti lähes kolmasosan koko Neuvostoliiton kaasusta. Kaasuntuotantoa vaivasivat kuitenkin samat ongelmat kuin muutakin Neuvostoliiton taloutta: tuotanto pyrittiin maksimoimaan eikä optimoimaan. Kaasun ja öljyn kohdalla tämä tarkoitti kenttien liian nopeaa käyttöä. Yksinkertaistettuna voidaan ajatella, että maakaasu on maan alla oleva kupla. Mitä nopeammin kuplan haluaa tyhjäksi, sitä enemmän on investoitava porauslaitteisiin ja kaasuputkiin. Nämä tuotantonopeutta kasvattavat investoinnit ovat kalliita, mutta eivät kasvata kaasun määrää. Samaan aikaan nopea tuotantotahti synnyttää riippuvuuden halpaan raaka-aineeseen ja pakottaa investoimaan huomattavia summia uusien kenttien löytämiseen, jotta tämä riippuvuus voidaan tyydyttää.
Juuri näin kävi Ukrainassa. Alueelle rakennettiin useita kaasua tai sen avulla tuotettua energiaa käyttäviä tehtaita ja tähän liittyvä putkiverkosto. Oma kaasuntuotanto alkoi kuitenkin laskemaan nopeasti vuoden 1977 jälkeen. Vuonna 1980 maa tuotti enää 12 % Neuvostoliiton kaasuntuotannosta ja vuoteen 1994 mennessä tuotanto supistui 73 % huipustaan. Tehtaita ei kuitenkaan siirretty vaan niitä ylläpidettiin tuontikaasulla. Kaasuputkistoa myös jatkettiin länteen ja juuri tästä syystä suurin osa Venäjän kaasunviennistä EU:hun on toistaiseksi kulkenut Ukrainan kautta.
Ukraina muuttui itsenäiseksi valtioksi vuonna 1991. Oma kaasuntuotanto on vakiintunut itsenäisyyden aikana noin kahteenkymmeneen miljardiin kuutiometriin vuodessa, mikä vastaa noin kolmasosaa maan kokonaiskulutuksesta. Loput kaasusta ostettiin Venäjältä sopimuksella, jossa vakiohinta oli 50$/tcm (tcm=tuhat kuutiometriä). Länsimaille Venäjä myi kaasua hintaan joka oli sidottu öljyn hintaan, ja kun öljy alkoi kallistua 2000-luvulla, Ukrainan sopimus alkoi näyttää yhä paremmalta. Vuonna 2005 Eurooppa maksoi kaasustaan lähes neljä kertaa enemmän kuin Ukraina, ja vuoden 2004 oranssivallankumouksen jälkeen Venäjällä oli hyvin vähän syitä subventoida Ukrainan taloutta polkumyyntikaasulla. He halusivat Ukrainan maksavan kaasustaan markkinahintaa.
Totta puhuen, vaikka olisin kuinka Ukrainan puolella, en keksi yhtään hyvää syytä miksi Ukrainan pitäisi maksaa jotain muuta kuin markkinahintaa. Asia ei kuitenkaan ole aivan yksinkertainen. Jokaisella putkella on alku ja loppu, niiden päädyissä on yksi tuottaja ja yksi kuluttaja. Mistään markkinoista ei siis ole kyse, vaan kaikki hinnat perustuvat kahden päädyn sopimuksiin. Venäjä on hinnoitellut kaasunsa osittain poliittisin perustein. Millään muulla tavoin ei voida selittää miksi Venäjän maakaasu on toistaiseksi ollut Euroopan kalleinta Liettuassa samaan aikaan kun vieressä oleva Valko-Venäjä maksaa vain murto-osan tästä hinnasta.
Ukrainalla oli myös valttikortti: lähes kaikki Venäjän kaasunvienti kulki maan läpi ja jos sopimusta lähdettäisiin muuttamaan, Ukraina voisi vaatia kaasun siirtohinnan vastaavanlaista nousua. Neuvotteluja Venäjän Gazpromin ja Ukrainan Naftogazin kanssa käytiin vuodesta 2000 lähtien jatkuvasti, mutta mikään sopimus ei tuntunut pitävän, vaan veloista ja hallintomuodoista piti sopia aina uudestaan. Vuonna 2005 voimassa olleessa sopimuksessa suurin osa Ukrainan kaasuntuonnista oli Venäjän kautta kuljetettua Turkmenistanin kaasua ja loput kaasusta saatiin Venäjältä siirtohintojen vastineena. Vuoden lopussa Gazprom ja Turkmenistan sopivat, että jatkossa Turkmenistan myy kaiken Eurooppaan menevän kaasunsa suoraan Gazpromille (rehellisyyden nimissä on sanottava, että Turkmenistanilla oli kaikki syyt välttää ukrainalaisia kaasukaupoissa). Vuodenvaihteessa Venäjä syytti Ukrainaa Euroopalle tarkoitetun kaasun varastamisesta ja sulki hanat. Neljän päivän päästä maat pääsevät sopimukseen, jonka mukaan Ukrainan kaasun hinta nousee asteittain 180$/tcm vuoteen 2008 loppuun mennessä. Samalla perustetaan yhteisyritys UkrGazEnergo hoitamaan maiden välistä kaasukauppaa ja toimimaan jälleen yhtenä muistutuksena slaavien täydellisestä kykenemättömyydestä käyttää mielikuvitusta yritystensä nimeämisessä.
Tämäkään sopimus ei osapuolia tyydyttänyt, vaan neuvotteluja Ukrainan veloista ja välikäsien asemasta käytiin jatkuvasti. Vuoden 2009 alussa tilanne taas kärjistyi ja Venäjä katkaisi kaasutoimitukset Ukrainalle. Ukraina alkoi ilmeisesti ottaa Euroopalle tarkoitettua kaasua omaan käyttöön, joten Venäjä katkaisi kaikki toimitukset Ukrainan kautta. Lähes kolmen viikon väännön jälkeen maat pääsivät sopimukseen. Uudessa sopimuksessa Ukrainan kaasulle määrättiin perushinnaksi 450$/tcm, mutta siihen sai alennusta joka määrittyi kerran kvartaaleissa. Käytännössä vuoden 2009 alun hinta oli 360$/tcm eli 100 % hinnankorotus edelliseen sopimukseen verrattuna. Vastaavasti Ukrainalle maksettavat kaasun siirtohinnat nousivat vain 12 %.
Vuonna 2010 Janukovitsh valittiin uudestaan presidentiksi, sopimuksen neuvotellut Julija Tymošenko laitettiin vankilaan virallisen selityksen mukaan juuri tämän maalle haitallisen sopimuksen allekirjoittamisesta. Yleinen mielipide Tymošenkon vangitsemisesta on se, että se oli poliittinen kosto. Vaihtoehtoisen selityksen mukaan kyseessä on kosto taloudellisista menetyksistä, sillä samassa vuoden 2009 sopimuksessa kaasukaupan välikädet, RosUkrEnergo ja UkrGazEnergo siirrettiin sivuun kaasukaupasta. Kyseiset yhtiöt olivat täysin hallinnollisia järjestelyjä, jotka eivät luoneet mitään lisäarvoa ja joilla oli hyvin sekava omistajapohja. Vaihtoehtoisen teorian mukaan Janukovitsh oli raivoissaan siitä, ettei päässyt enää vetämään välistä kaasukaupassa. Tymošenko tuskin poisti kaasukaupan välikädet korruptionvastaisista syistä. Lähes kaikki Ukrainan oligarkit ja poliitikot ovat rikastuneet tavalla tai toisella kaasun avulla, eikä Tymošenkoakaan täysin syyttä kutsuttu “kaasuprinsessaksi”.
Sopimus oli Ukrainalle tosiaan epäedullinen, sillä jo 2010 alussa Ukraina maksoi kaasustaan enemmän kuin Saksa. Janukovitsh neuvotteli Venäjän kanssa jatkosopimuksen Venäjän Krimin laivastotukikohdan vuokrasopimuksen jatkamisesta vuoteen 2042, ja vastineeksi Ukraina sai pysyvän 100$/tcm hinnanalennuksen kaasun perushintaan. Tästä pääsemmekin nykyhetkeen. Huonon taloustilanteen vuoksi Ukraina ei ole kyennyt maksamaan saamastaan kaasusta. Gazprom on vaatinut velkoja takaisin ja tällä perusteella on peruuttanut sopimukseen kirjatut alennukset. Lisäksi Venäjä kokee Krimin nyt omakseen, ja on luopunut laivastotukikohdan vuokraamisen tuomasta alennuksesta. Nykyinen hintavaatimus on 485$/tcm eli Ukraina ottaa Liettuan paikan Euroopan kalleimman kaasun maana. Tässä ei ole enää kyse markkinahinnoittelusta. Noin 5-10% Ukrainan kaasun kulutuksesta on ns. teknistä kaasua eli kaasua, joka poltetaan voimaloissa tuottaakseen energiaa Eurooppaan menevän putkiston tarpeisiin. Markkinahinnoittelussa Ukrainan hinta olisi ainakin muutaman prosentin matalampi pienimmistä kuljetuskustannuksista johtuen. Nykyinen hintavaatimus on esimerkki täysin avoimesta maakaasun käytöstä ulkopoliittisena aseena. Nykyään kaasuun liittyviä vaatimuksia Ukrainalle esittävät Venäjän presidentti ja pääministeri, vaikkei heillä ole mitään virallista asemaa Gazpromissa.
Kaikkien näiden tapahtumien takia Ukrainalla on edessä merkittävä elinkeinorakenteen muutos. Edelliset kuusikymmentä vuotta Ukrainan tärkeimpiä vientituotteita ovat olleet erilaiset metallijalosteet. Tuotantoteknologia on vanhentunut, mutta halpa energia on säilyttänyt kilpailukyvyn. Tässä vaiheessa on kuitenkin selvää, että halvan kaasun aika on ohi. Kaasun hinta teollisuudelle on vuodesta 2008 lähtien siirtynyt vastaamaan tuontihintoja - vaatimaton noin 900% hinnannousu 2004-2012 raaka-aineelle joka vastaa 40% maan energian tuotannosta. Teollisuus pienensi kulutustaan merkittävästi ja pyrki valtion tuella löytämään vaihtoehtoisia energialähteitä. Kuten Euroopassakin on paljastunut, ainoa taloudellisesti järkevä vaihtoehto ei ole uusiutuva energia vaan kivihiili. Ukrainan hiilentuotannon tukiaiset nousivat 2001-2010 lähes 400 %. Tällä on ollut eniten vaikutusta Ukrainan itäosiin, joissa suurimmat hiilivarannot sijaitsevat. Tukiaisten takia ne ovat muuttuneet valtion taloudelle raskaasti tappiollisiksi alueiksi - erityisesti nykyisen separatistiliikkeen keskuks Donetsk. Kasvanut hiilen kysyntä ja tukiaiset ovat saaneet tuhannet paikalliset työttömät hankkimaan elinkeinonsa laittomissa kaivoksissa. Laittomat kaivokset myyvät hiilensä laillisille toimijoille, jotka saavat enemmän tukiaisia maksamatta kuitenkaan asiaankuuluvia veroja tai kustannuksia työturvallisuuteen. Donetskissa laittomissa kaivoksissa kuolleet jätetään tien reunaan. Heidät lasketaan tilastoissa liikennekuolemiksi, ja tästä syystä Itä-Ukrainassa on selvästi enemmän liikennekuolemia suhteessa liikennetapaturmiin kuin muussa maassa.
Itä-Ukrainan kaivostyöläiset ymmärtävät että liittyessään Venäjään tukiaiset loppuvat, koska siellä on riittävästi omia hiilikaivoksia ja muuta samanlaista tuotantoa. Myös Putin todennäköisesti ymmärtää että Itä-Ukrainan liittäminen Venäjään voisi olla pitkällä tähtäimellä kohtalokas isku Venäjän julkiselle taloudelle. Taloudellisten realiteettien ymmärtäminen ei tosin ole aikaisemminkaan estänyt häntä toimimasta muiden motiivien ajamana.
Kivihiili ei ole kestävä ratkaisu Ukrainan energiaturvallisuuteen. Oman kaasutuotannon lisääminen ei ole keskipitkällä aikavälilläkään mahdollista, koska kaasuvarannot, joita ei olla vielä otettu käyttöön, sijaitsevat Krimillä. Nesteytetyn kaasun markkinahinnat ovat useimmiten hiukan Gazpromin hintoja pienempiä, mutta kaasun tuonti vaatisi mittavia investointeja infrastruktuuriin ja Turkki tuskin sallisi niin voimakasta laivaliikenteen lisäystä muutenkin ahtaalle Bosporinsalmelle. Teknisesti olisi mahdollista tuoda kaasua Euroopasta, koska kaasuputkia voi käyttää molempiin suuntiin. Tämä kuitenkin estäisi Venäjän kaasun siirron Eurooppaan eikä Ukraina halua menettää tästä saatavia tuloja. Euroopalla on nyt kova kiire päästä eroon riippuvuudestaan Venäjän kaasusta ja nesteytetyn kaasun tuontisatamia rakennetaan esimerkiksi Suomeen. Pitkällä tähtäimellä on vaikea sanoa, kuinka nopeasti kasvava kysyntä kasvattaa tuotantoa, eli nesteyttämättömän kaasun hintakehitys on epävarmaa.
Nopein ja tehokkain keino energiaturvallisuuden ja vaihtotaseen parantamiseen Ukrainassa on kulutuksen vähentäminen. Ukrainan talous käyttää energiaa tehottomasti. Sen vertailuluku energiankäytöstä suhteessa tuotettuun lisäarvoon (TPES / BKT PPP) on 0,35. Entisissä Neuvostoliiton maissa vain Turkmenistan (0,58) ja Uzbekistan (0,56) ovat vähemmän tehokkaita ja OECD-maiden keskiarvo on 0,14. Vaikka energian käyttö Ukrainassa on viime aikoina laskenut tämä on johtunut lähinnä talouden taantumasta. Teollisuus tarvitsee huomattavia investointeja tehokkuuden parantamiseen.
Myös tavallisten kansalaisten, jotka käyttävät 34 % maassa tuotetusta energiasta, pitäisi osallistua talkoisiin. Ukrainalaiset kotitaloudet maksavat sähköstään 7-8 kertaa vähemmän kuin OECD-maat keskimäärin ja vain 28 % sähköntuotannon kustannuksista. Lämmitysenergian tuotanto on pitkälti julkisen sektorin hallussa ja jälki on sen mukaista: 70 % lämmitysenergiasta häviää matkalla kotitalouksiin ja vain 20 %:ssa kotitalouksista on kulutusta seuraava mittari. Kotitaloudet maksavat vain murto-osan lämmityksen ja sähkön tuotannon kustannuksista.
Energiatehokkuuden parantaminen vaatii laajoja investointeja, mutta rahaa ei voi lainata ulkomailta. Vaikka Ukrainan velka suhteessa BKT:hen on selvästi pienempi kuin Suomella, sen luokkaluokitus on matalin mahdollinen johtuen heikosta talouskasvusta ja epävarmasta poliittisesta tilanteesta. Investoinnit täytyy siis rahoittaa kansalaisilla nostamalla heidän asuinkustannuksiaan merkittävästi tasolle, jolla ne kattavat tuotanto- ja investointikustannukset. Tämä on tietysti hyvin riskialtista maassa, jolla on toinen jalka sisällissodassa.
Tilanne näytti lupaavalta vielä talvella kun maahan muodostettiin väliaikaishallitus. Heitä luonnehdittiin poliittisiksi kamikazeiksi - ihmisiksi jotka olivat valmiita tekemään kipeitä ratkaisuja omasta poliittisesta urasta välittämättä. Sittemmin huomion ovat vieneet Krim ja Itä-Ukraina, ja talousreformeja on hankalaa tehdä keskellä sotatilaa.
Maan itsenäistyminen vuonna 1991 tarkoitti paikalliselle eliitille lähinnä lupaa varastaa lähettämättä osia tuotosta Moskovaan. Maa ei koskaan käynyt läpi samanlaista taloudellista shokkiterapiaa kuin Venäjä ja Baltian maat 90-luvun alkupuolella. Tämä oli mahdollista Venäjän toimittaman kaasun ja muiden tukiaisten avulla. Mutta tämä vaihtoehto on poissa pöydältä, kun ukrainalaiset niin selvästi torjuivat sen helmikuun tapahtumissa. Nyt shokkiterapia on tulossa, viimeistään IMF:n lainaehtojen muodossa.
P.S. Tekstin kuvaus Venäjän ja Ukrainan kaasuneuvotteluista on vahvasti yksinkertaistettu versio todellisista tapahtumista. Ymmärrettävyyden vuoksi eri neuvottelujen tuloksia on yhdistetty samaksi tapahtumaksi ja useita tärkeitä välivaiheita jätetty pois. Tästä syystä myös lähteiden osoittaminen on hankalaa.
Tekstin inspiraationa ja osittaisena lähteenä on toiminut Aleksanteri-instituutilla Eric Pardo Sauvageotin pitämä kurssi energiaturvallisuudesta CIS-maissa. Iso kiitos hänelle. Jos esitettyihin lukuihin ei löydy linkkiä tai ne eivät ole IEA:n tai Shellin linkkien takana, luvut ovat kurssin materiaaleista.
