Lisää satuja Riku Rantalalle

Helsingin sanomat julkaisi viime lauantaina Riku Rantalan kolumnin “Haluaisin kuulla Venäjästä muutakin kuin satuja” joka käsitteli Krimin kriisiä, sekä NATO:n ja Venäjän vastakkainasettelua.

Rantala muisteli Georgian sodan aikana kuulemiaan venäläisten pelkoja NATO:n laajentumisesta Venäjän rajoille. Sen sijaan niille pelkotiloille mitä Suomessa on herännyt Venäjän viimeaikaisten aggressioiden seurauksena ei Rantalalla riitä ymmärrystä: “Kotoisille Nato-haukoillemme Ukrainan tilanne on taivaan lahja. Venäjän pelolla päästään puhaltamaan uutta eloa eliitin hiipuneeseen sotilasliittoprojektiin.”

No, käydään läpi tapahtumia viimeisen viidentoista vuoden ajalta. Vuonna 1999 entiset Varsovan liiton maat Tšekki, Unkari ja Puola liittyivät NATO:on, minkä seurauksena Venäjällä oli yhteinen maaraja puolustusliiton kanssa. Vuonna 2000 tehdyssä haastattelussa Putinilta kysyttiin voisiko Venäjä joskus liittyä NATO:on. “Miksipä ei? En sulje pois sitä mahdollisuutta.” Tässä vaiheessa NATO:n laajentuminen ei ilmeisesti pelottanut.

Vuonna 2004 Baltian maat liittyivät NATO:on. Kuten Rantala täysin oikein toteaa, NATO:a voidaan sanoa myös “orwellilaiseksi puolustusliitoksi”. Tällä liitolla ei ollut mitään puolustus- tai mitään muutakaan suunnitelmaa Baltian maiden varalle. Vuonna 2007 Virossa oli Pronssisotilaan patsaan siirtoon liittyviä mellakoita, joissa Venäjä yllytti paikallista venäläisväestöä ja tuki aggressiota täysimittaisella kybersodalla. NATO joutui viimein pohtimaan mahdollisia uhkia ja perusti Tallinnaan kyberpuolustuskeskuksen vuonna 2008.

Oli NATO:lla toki muutakin toimintaa Baltian maissa. Vuonna 2007 olin varusmiehenä Suomen kansainvälisissä valmiusjoukoissa ja “loppusotamme” oli NATO:n ja sen rauhankumppanuusohjelman maiden (kuten Suomi, Venäjä ja Valko-Venäjä) yhteinen kahden viikon mittainen harjoitus Amber Hope 2007 Liettuan Klaipedassa. Harjoituksessa käytiin läpi kovasti Afganistanin olosuhteita muistuttavia skenaarioita, joissa Liettuan vapaaehtoisjoukkojen nuoriso oli meidän “maaliosastomme”, eli näyttelivät välillä rauhallista paikallisväestöä ja välillä kapinallisia. Meidän yhteiset roolipelileikkimme tapahtuivat asutuskeskuksissa ilman, että paikallisille olisi juuri tapahtumasta tiedotettu. Harjoituksen toisena päivänä tehtävämme oli suojata paikallista kirkkoa. Läheisestä talosta luoksemme tuli noin 80-vuotias mies ihmettelemään maastokuvioon pukeutuneita aseistettuja poikia, jotka kantoivat Suomen lippua. Tilanne vaikutti rauhalliselta, joten tervehdin miestä venäjäksi ja syntyi keskustelu jossa hän kertoi minulle elämäntarinansa. Päällimmäiseksi muistikuvaksi minulle jäi miehen kertomus hänen omasta nuoruudestaan, kun venäläiset aseistetut joukot olivat hakeneet pois hänen veljensä ja siskonsa. Veli oli ammuttu ja sisar viety Siperiaan. Seuraavana päivänä etsimme kapinallisia esittäviä nuoria toisesta kylästä. Miehistökuljetusvaunun päältä harjoitusta seuraava suomalainen kapteeni huusi minulle: “Nikolenko, te puhutte venäjää, käyttäkää sitä hyödyksi!” Minun oli pakko vastata etten kehtaa. Joten jos Riku Rantala haluaa puhua venäläisten pelkotiloista, olisi vähintään korrektia mainita tunteen olevan molemminpuolinen. Suomessakin on ihmisiä jotka pelkäävät rokotuksia, kännyköiden säteilyä tai kummituksia. Jos haluamme käyttää näitä pelkoja perustelemaan jonkin valtion toimintaa, meidän on ensin analysoitava tarkkaan kuinka perusteltuja nämä pelot ovat. NATO:n Amber Hope 2007-harjoitus ei ainakaan ollut uhka Venäjälle. Käytettävissä olevalla kalustolla vaikein mahdollinen operaatio, josta olisimme voineet suoriutua, olisi ollut moottoripyöräjengin kerhotilojen valtaaminen.

Viime vuosina uutiset Venäjän ilmavoimien ilmatilaloukkauksista ovat muuttuneet melkeinpä arkipäiväisiksi. Suomen, Japanin, Viron, Yhdysvaltojen, Iso-Britannian ja jopa Kolumbian ilmatilaa on loukattu. Venäjä on aloittanut uudestaan kylmän sodan ajoilta tutut strategisten pommikoneiden salaiset harjoituslennot Iso-Britannian pohjoisrannikolle. Itse en ainakaan onnistunut löytämään yhtään Venäjän ilmatilan loukkausta 2000-luvulla jossa syyllinen olisi ollut NATO:on kuuluvan maan sotilaskone.

Mutta pienet rikkeet sikseen. Venäjä on 2000-luvulla hyökännyt Georgiaan ja miehittänyt sen osia. Viimeksi Venäjä anasti itselleen Krimin niemimaan. Riku Rantala kutsuu NATO:a Yhdysvaltain etua ajavaksi järjestöksi. Mitä Yhdysvallat on tehnyt sillä välin kun Venäjä on harrastanut edellä mainittua toimintaa? Päättänyt siirtää sotilaallista painopistettä Aasiaan ja vähentää läsnäoloaan Euroopassa. Oikeastaan koko Venäjän viimeaikainen toiminta on vaikuttanut epätoivoiselta yritykseltä kiinnittää huomioon itseensä ja vakuuttaa maailmalle, että he ovat aito uhka. Minusta tuntuu, että he ovat viimein onnistuneet.

Ei sillä, että Venäjä itse pitäisi NATO:a aitona uhkana. Vuonna 2012 Venäjä salli Afganistanista vetäytymisen helpottavan NATO:n tukikohdan omalle maaperälleen, eikä tätä sopimusta olla uhattu purkaa edes vallitsevassa tilanteessa. NATO ja Yhdysvallat ovat vain niin perinteinen ulkoinen vihollinen Venäjän propagandalle että niitä on pakko käyttää aina perusteluna omalle toiminnalle. Olipa kyse Unkarin kansannoususta, Prahan keväästä tai Afganistanista vuonna 1979, narratiivi on aina ollut se, että venäläisten oli pakko ehtiä paikalle juuri ennen kuin Yhdysvallat ja sen liittolaiset olisivat ehtineet ensin. Ukrainan nykyinen hallitus on virallisen Venäjän mielestä “fasistinen”, samalla tavalla kuin Berliinin muuri oli “anti-fasistinen este”.

Riku Rantala jatkaa: “Mediakatsaus viime viikkoihin on kuin satukirjasta. On hyviksiä ja pahiksia, rationaalinen länsi ja eläimellinen Venäjä. Poliitikot ja pääkirjoittajat ovat vasta nyt heränneet tuomitsemaan kansainvälisen oikeuden räikeät loukkaukset...” Tämä argumentti on revitty suoraan Russia Today-propagandakoneiston ohjekirjasta: Kaksi miinusta peräkkäin tekevät plussan. Vaikka kuinka yrittäisin asettua kaikkea Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa vastustavan henkilön saappaisiin, minun on mahdotonta ymmärtää miten Krimin anastaminen parantaa kansainvälisen oikeuden tilaa. Hyökkäyksillä Afganistaniin ja Libyaan oli de facto YK:n lupa. Hyökkäys Irakiin ei ollut kansainvälisen oikeuden näkökulmasta perusteltu. Mutta tuskin kukaan, joka on seurannut kyseisten maiden kehitystä voi väittää että nyt vallassa oleva johto olisi Yhdysvaltojen hallitsema nukkehallitus? Tai että Yhdysvallat olisivat miehityksen jälkeen liittäneet nämä maat osakseen.

Riku Rantalan kolumni paljastuu loppua kohtia yksinkertaisesti Suomen NATO-jäsenyyttä vastustavaksi mielipiteeksi: “Miksi Nato – siis viime kädessä Yhdysvaltain etua ajava sotilasorganisaatio – näyttää niin kovasti haluavan Suomen jäsenekseen?” Ei siinä mitään, on olemassa hyviä syitä vastustaa Suomen NATO:n jäsenyyttä. Kuten olen tässä tekstissä aikaisemmin huomauttanut, NATO ei näytä olevan ihan ajan tasalla uhkien suhteen, ja Yhdysvaltojen nykyjohtoa Euroopan tilanne näyttää lähinnä pitkästyttävän. Rantalan esittämä argumentti on kuitenkin huono: Minulta on kokonaan jäänyt huomaamatta se, että joku oikein kovasti haluaisi Suomen NATO:n jäseneksi. Tarkoittaako Rantala kenties lausuntoa jossa eräs tutkija oli Suomen liittymisen puolesta? Tuskin Yhdysvallat ja NATO ovat niin monoliittisia toimijoita, että voisimme kuvitella tämän edustavan “kovaa halua”.

Annettuaan ymmärrystä Venäjän toiminnalle reaktiona Yhdysvaltojen ja NATO:n toiminnalle Rantala heittäytyy puolueettomaksi: “Lapsenkin tulisi ymmärtää, että oikeasti suurvaltapolitiikassa on vain pahiksia ja pahiksia.” Maailma ei tosiaan ole mustavalkoinen, mutta se ei myöskään ole sysimusta. Mielestäni harmaan eri sävyjä on havaittavissa.