Kun minulla kerran oli sunnuntain vapaana, niin päätin lähteä mukaan lasketteluleirille jonka eräs toinen noheva komppaniamme upseeri oli järjestänyt. Niinpä heti aamupäivästä suuntasimme kohti Makedonian rajaa, Brezovican laskettelukeskukseen. Perillä menin sitten välinevuokramoon. Ihan hyviä lumilautoja oli tarjolla, joten otin sitten sellaisen. Nato-hinta oli kympin, mutta tavallisena kuolevaisena olisin joutunut maksamaan vitosen enemmän. Hissilippukin maksoi vain vaivaisen kympin, ja senkin maksaminen oli oikeastaan omatunnosta kiinni, meihin puolijumaliin kun luotetaan niin paljon. Hississä tulikin sitten koettua ensimmäistä kertaa täällä huolestumisen tunnetta kun Jugoslavian aikaisella tuolihissillä piti matkustaa viiden metrin korkeudessa. Mutta hyvin ne kulki, jopa niin hyvin, että paikalliset, jotka eivät laskettelusta välittäneet, käyttivät hissiä maisemakierroksena.
Ei siinä sitten mitään. Muistelin kolmen vuoden tauon jälkeen miten sillä laudalla oikein mennään. Rinteet olivat parin kilometrin pituisia, kohtalaisen hyvässä kunnossa ja käytössä oli kaksi hissiä. Aurinko paistoi. Elämä hymyili. Naama paloi. Palkka juoksi.
