"Eriarvoisuus lisääntynyt Suomessa" Yle 25.8
"Valtaosa suomalaisista uskoo, että eriarvoisuus on Suomessa lisääntynyt viime vuosina. YLE uutisten teettämän kyselyn mukaan..." Mikä se eriarvoisuus sitten oikein on? Tämän Ylen uutisen ja otsikon perusteella se on vain tunne, jota voidaan mitata kyselyllä. Eriarvoisuus kasvaa tai pienenee jos ihmisistä tuntuu siltä. Ihan niin se ei voi olla, koska muutenhan sosiaali- ja terveysministeriö ei tekisi siitä tutkimuksia.
Eriarvoisuus ei ole mikään vakiintunut tilastointitapa. Se on termi, jolla kuvataan poikkeamaa utopiasta jossa kaikilla on kaikkea yhtä paljon: koulutusta, tuloja, tehtyjä työtunteja, terveyttä, palveluja. Yle jatkaa: "Eniten kansalaisia huolestuttaa alueellisen eriarvoisuuden lisääntyminen. Harvaan asuttujen seutujen peruspalvelujen rapautumisesta kantaa huolta 61 prosenttia kyselyyn vastanneista." Pähkinäkuoressa tämä tarkoittaa sitä, ettei jokaisessa pikkukylässä voi olla yliopistosairalaa, Lapin korvessa ei voi odottaa ambulanssin saapumista yhtä nopeasti kuin Helsingissä ja että suuria kauppakeskuksia ei rakeneta kymmenen kilometrin välein. Eikä siinä olisikaan mitä järkeä, että asumistiheydestä huolimatta joka paikassa olisi samanlaatuiset palvelut. Ihmiset tekevät valinnan asuinpaikastaan vertailemalla mm. palvelujen saatavuutta. Yhä suurempi suomalaisista on sitä mieltä, että on parempaa elää kaupungissa tai taajamassa, jolloin edellytykset harvainasutun seudun palveluille ovat yhä heikompia. Ei tässä ole mitään väärä, koska asuin paikka on ihmisen tietoinen valinta jota voi muuttaa. Jos joku haluaa asua keskellä ei mitään, niin se on hänen oikeutensa, mutta silloin on turha vaatia samanlaisia palveluja kuin kaupungissa.
Sitten on vielä tämä sosiaalinen eriarvoisuus. Se tarkoittaa sitä, että köyhemmät ihmiset sairastelevat enemmän, rikollisuus, heillä on vähemmän koulutusta ja tuloja. 90-luvusta lähtien alempien tuloluokkien kehitys on pysynyt ennallaan, samalla kuin korkeampituloiset ovat muuttuneet terveimmiksi ja paremmin koulutettuimiksi. Näin ollen eriarvoisuus on lisääntynyt. Oikeastaan koko eriarvoisuuden mittaamisessa ei ole mitään järkeä, koska mitattavat asiat ovat eriarvoisuuden syy, eikä seuraus. Tervemmät ja koulutetut ihmiset, jotka eivät mielellään tee rikoksia saavat jostain syystä parempaa palkkaa. Asiat, joita oikeasti pitäisi mitata ovat sosiaalinen liikkuvuus ja absoluuttiset tuloerot. Sosiaalisella liikkuvuudella mitataan mahdollisuuksien tasa-arvoa eli voiko esimerkiksi minipalkalla elävään perheseen syntynyt lapsi nousta aikuisiällä yhteiskunnassa vanhenpiaan korkeamalle. Voisin väittää, että Suomessa se on helpompaa kuin suurimmassa osassa länsimaista. Se on vain itsestään kiinni. Absoluuttiset tuloerot taas kertovat eri tuloluokkien palkkakehityksen. Jos alimman tuloluokan tulot nousevat 5% samalla kuin kaikkien muiden tulot nousevat 100%, niin eriarvoisuus on kasvanut, mutta kaikilla on parempi olla. Ja tärkeämpää on, että kaikilla on parempi olla, kuin että kaikilla on yhtä hyvä olla, eikö?
Fire at will
Musta savupilvi näkyi horisontissa ja suuntasimme etsimään sen lähdettä. Talon vieressä olevat heinäkasat olivat syttyneet palamaan ja tuli levisi muutamassa sekunissa ladon kautta talon kattorakenteisiin. Talon omistaja kiipesi katolle ja yritti sammuttaa paloa puutarhaletkulla, josta tuli vettä hyvin heikolla paineella. Muut kyläläiset kantoivat vettä astioissa ja heittivät sitä seinille. Yritys oli epätoivoinen. Palo levisi kattorakenteita pitkin ja kun paikalla oleva noin viidenkymmenen ihmisen katsojajoukko huomasi savun tulevan myös talon toisesta päästä, he alkoivat huutaa kilpaa talon omistajalle jotta tämä tulisi alas. Hän ei kuunellut, kasteli vaan itseään välillä vedellä. Katolle kiipesi neljä miestä, jotka painivat omistajan kanssa saadakseen hänet alas. Letku ei enää ollut hänen kädessään, mutta silti hän pyristeli tulipaloa kohti kyynelet silmissään. Lopulta miehet kuitenkin saivat omistajan alas. Kyläläiset kantoivat yhä vettä ja perheen lapset itkivät epätoivoisesti. Katon ollessa jo kokonaan tulessa palokunta saapui paikalle toisen maailmansodan aikaisella paloautolla. He saivat katon sammumaan noin tunnissa ja talosta olivat siinä vaiheessa rakenteet jäljellä.
Mitä me teimme? Mitä olisimme voineet tehdä? Soitimme ja ilmoitimme asiasta, mutta paikalla ollut poliisipartio oli jo tehnyt tämän. Harkitsimme hetken automme vaahtosammuttimemme antamista, mutta siitä olisi ollut vähän hyötyä ja talon omistaja olisi tapattanut itsensä yrittäessään sammuttaa paloa mahdollisimman läheltä. Autoimme poliisia sen verran, että pidimme katsojat tarpeeksi kaukana talosta. Kylässä oli lomalla yksi mies, joka asui Vantaalla. Käytimme häntä tulkkina ja tiedustelimme palon kulkua ja mahdollisia uhreja, joita ei ollut. Rauhoitettuaan talon omistaja tuli kysymään mistä hän saisi taloudellista apua, talo oli hänen ainoa omaisuutensa. No mehän ei mitään taloudellista apua anneta, mutta kannattaisi ensin kysyä paikallishallinolta ja sitten on näitä ulkomaalaisia avustusjärjestöjä, joilla ei kyllä ole meidän kanssa mitään tekemistä... Olemme töissä sotilasorganisaatiossa ja olimme paikalla vain tarkkailemassa. Ja mikä ihmeen älynväläys oli varastoida kaikki heinänsä talon viereen?
lauantai 23. elokuuta 2008
Encorea on turhaa pyytää
Kosovon kesäteatteri sai eilen ja tänään jatkoa. Uudelle komentajalle piti näyttää miten se ajoneuvojen tarkastuspiste oikein toimii. Ei siinä mitään, tehdään me niitä muutenkin ja sen verran ammattitaitoa löytyy, ettei pomon vierailu aiheuttanut samanlaisia paniikkikohtauksia kuin tavallisilla työpaikoilla. Ainoa muutos tavalliseen oikeastaan oli ase/räjähdekoirien saapuminen paikalle ja oman kokemukseni mukaan kesäteatterit ovat pitkälti heidän ainoa toimeksianto. Toimin auton tarkastajana ja odotin kiltisti vuoroani kunnes koira sai nuuskittua auton jokaisen lokeron. Vaikka kätevä otus koira onkin, niin ei se ihmistä voi korvata. Tutkiessani erästä autoa löysin hansikkalokerosto Suomen lipun, samanlaisen kuin meidän autoissa on. Kyselimme mistä kuljettaja oli lipun saanut, mihin hän vastaasi saanensa sen rauhanturvaajalta. Melko epätodennäköistä, muttei mahdotonta. Kerroimme takavarikoivamme lipun, mistä saimme kuulla vastalauseen: Lippu oli kuulemma nyt hänen. Eihän se menee niin, ei kenelläkään ole oikeutta jakaa puolustusvoimien omaisuutta. Lippu päässee nyt parempaan käyttöön koristamaan meidän briiffaria muiden sotamuistojen joukkoon.
Esityksen toinen osa oli enemmän toimintapainotteinen. Komppania lähti näyttämään joukkojenhallintaosaamistaan slovakkien ja tsekkijen toimiessa mellakoitsijoina. Saavuimme aikaisin aamulla paikalle ja säästäksemme voimia itse näytökseen harjoittelimme aluksi ilman varusteita, jonka jälkeen poistuimme tunniksi varjoon odottamaan yleisöä. Suuniteltu lähestyi ja puimme muutaman kerroksen vaatteita, luotiliivit ja muut suojavarustukset päälle. Lämpötila alkoi lähestyä kolmeakymmentä varjossa. Täysissä pukeissa puristuimme betoniseinän viereen, jossa oli areenan ainoa noin 70cm leveä varjoinen kohta. Sitten saimme kuulla esityksen siirtyvän kahdellakymmenellä minuutilla. Ja sitten vielä vartilla. Uutinen aiheutti pettyneitä huudahduksia. Iltapäivällä oli keihäsfinaali ja meidän yleisön viivästyminen aiheuttaisi todennäköisesti joustamista suihkussakäynnin tai ruokailun suhteen yleisurheilun eduksi. Mutta yleisö ei myöhästynyt enempää ja pääsimme marssimaan lyöden samalla iloisesti pamppujamme kilven reunaan etenemistämme rytmittääksemme. Tsekkoslovakian maaliosasto oli paljon mielytävämpi kuin irlantilaisten. Heitä ei paljoa kiinostanut tulla pamppujemme tielle, joten he tyytyivät viskelemään vesipulloja, omenoita ja hiekkaa meidän suuntaan. Erikoistehosteiksi he saivat vielä neljä oikeaa molotovin cocktailia. Yksi pullo levisi meidän vaunun alle ja sytytti sen palaamaan. Näky oli kuin Hollywoodin tuotannosta kun kaksi kuskiamme katsoivat alas ja totesivat neljän renkaan olevan tulessa, mutta onneksi sammuttaminenkin sujui kuin elokuvissa: vähän jauhetta sinne tänne ja ongelma oli hoidettu. Teatterikausi täällä etelässä on pitkä ja meistä on pikkuhiljaa tullut hyviä näyttelijöitä. Tavanomainen sekoilu ja arpominen jäi tällä kertaa hyvin vähäiseksi. Lopuksi kenraali kiitti meitä ja halusi palkita meidät. Mitaleita vaan oli liian vähän joten hän kehotti meitä valitsemaan joukkueistamme yhden, joka sellaisen erityisesti ansaitsisi. Kaikki kääntyivät katsomaan toisiaan hämmentyneinä. Mitalli kiinosti sillä hetkellä paljon vähemmän kuin varusteiden riisuminen ja ilmastoinnin viereen pääseminen. Niinpä kolme NATO-mitallia jaettiin niille, joiden nimiä ehdotettiin ensimmäisenä.
Esityksen toinen osa oli enemmän toimintapainotteinen. Komppania lähti näyttämään joukkojenhallintaosaamistaan slovakkien ja tsekkijen toimiessa mellakoitsijoina. Saavuimme aikaisin aamulla paikalle ja säästäksemme voimia itse näytökseen harjoittelimme aluksi ilman varusteita, jonka jälkeen poistuimme tunniksi varjoon odottamaan yleisöä. Suuniteltu lähestyi ja puimme muutaman kerroksen vaatteita, luotiliivit ja muut suojavarustukset päälle. Lämpötila alkoi lähestyä kolmeakymmentä varjossa. Täysissä pukeissa puristuimme betoniseinän viereen, jossa oli areenan ainoa noin 70cm leveä varjoinen kohta. Sitten saimme kuulla esityksen siirtyvän kahdellakymmenellä minuutilla. Ja sitten vielä vartilla. Uutinen aiheutti pettyneitä huudahduksia. Iltapäivällä oli keihäsfinaali ja meidän yleisön viivästyminen aiheuttaisi todennäköisesti joustamista suihkussakäynnin tai ruokailun suhteen yleisurheilun eduksi. Mutta yleisö ei myöhästynyt enempää ja pääsimme marssimaan lyöden samalla iloisesti pamppujamme kilven reunaan etenemistämme rytmittääksemme. Tsekkoslovakian maaliosasto oli paljon mielytävämpi kuin irlantilaisten. Heitä ei paljoa kiinostanut tulla pamppujemme tielle, joten he tyytyivät viskelemään vesipulloja, omenoita ja hiekkaa meidän suuntaan. Erikoistehosteiksi he saivat vielä neljä oikeaa molotovin cocktailia. Yksi pullo levisi meidän vaunun alle ja sytytti sen palaamaan. Näky oli kuin Hollywoodin tuotannosta kun kaksi kuskiamme katsoivat alas ja totesivat neljän renkaan olevan tulessa, mutta onneksi sammuttaminenkin sujui kuin elokuvissa: vähän jauhetta sinne tänne ja ongelma oli hoidettu. Teatterikausi täällä etelässä on pitkä ja meistä on pikkuhiljaa tullut hyviä näyttelijöitä. Tavanomainen sekoilu ja arpominen jäi tällä kertaa hyvin vähäiseksi. Lopuksi kenraali kiitti meitä ja halusi palkita meidät. Mitaleita vaan oli liian vähän joten hän kehotti meitä valitsemaan joukkueistamme yhden, joka sellaisen erityisesti ansaitsisi. Kaikki kääntyivät katsomaan toisiaan hämmentyneinä. Mitalli kiinosti sillä hetkellä paljon vähemmän kuin varusteiden riisuminen ja ilmastoinnin viereen pääseminen. Niinpä kolme NATO-mitallia jaettiin niille, joiden nimiä ehdotettiin ensimmäisenä.
keskiviikko 20. elokuuta 2008
Hypetä sinäkin harmaata vanhusta
Laskeuduin tänään puoleltapäivin Kosovoon. Samaan aikaan Madridissa eräällä lentokoneella oli suuria vaikeuksia lähteä lentoon. Yli sata ihmistä kuoli. Lentomatkustamisen houkuttelevuus laskee aina kun kone putoaa ja Greenpeace on innoissaan.
Hesari julkaisi äsken uutisen USA:ssa tehdystä kyselystä, jossa McCain johtaa Obamaa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan: "Myös uutiskanava CNN:n tuore mittaus todistaa Obaman suosion hiipumisesta. Sen mukaan Obama johtaa McCainia luvuin 46–43. Vielä jonkin aikaa sitten Obaman johto oli CNN:n mittauksen mukaan kuusi pistettä." Voi pientä hesarin kesätoimittajaa. Englannin kielen sana "point" ei tässä kontekstissä tarkoita pistettä, vaan prosenttiyksikköä.
Tämä uutinen masentanee Obamamanian riivaamaa Eurooppaa. Ruotsissa tehdyn kyselyn mukaan useampi ruotsalainen kannattaa äärikansallista puoluetta kuin McCainia USA:n presidentiksi. Oli hauskaa katsoa Obaman tour de Eurooppaa. Kuvittelin kaikkien vilkuttelijoiden ja valtionjohtajien laulavan erästä Natasha Bedingfieldin laulua:
If you knew it was all about you,
Every wish, every candle, every coin in the fountain.
Trust me it would scare you,
thats why I go:
(Mmm mm mm mm mm mm mm)
(Mmm mm mm mm mm mm mm)
(Mmm mm mm mm mm mm mm)
Gonna button my lips so the truth don't slip.
(Mmm mm mm mm mm mm mm)
Gotta 'beep' out what I really wanna shout.
Whoops, did I say it out loud?
Did you find out?
I wanna have your babies,
get serious like crazy.
Ei hätää Eurooppa, teinityttömäinen ihastuksenne ei ole jäänyt keneltäkään huomaamatta. Mutta miehet on sikoja ja kuherruskuukausi päättyy nopeasti suhdekriisiin, kun paljastuu USA:n presidentin ajavan oman maansa etuja, aina. Tässä tilanteessa äitisi neuvoisi sinua olemaan laittamatta toiveita charmikkaaseen hurmuriin ja suuntamaan katseesi suoraan puhuvaan perusjätkään.
McCain, hän ei ole paha kaveri. Toki hänellä on ollut rankkaa, mutta kokemus tuo varmuutta ja joillekin jopa viisautta. Hän muistuttaa oikeastaan jollain tavalla suoraan puhuvaa suomalaista miestä. Jos hän tykkää vapaakaupasta, hän puhuu sen puolesta, vaikka USA:ssa sen suosio on tällä hetkellä pienempi kuin missään länsimaassa, mukaanlukien Ranskassa. Jos hän ei tykkää maataloustukiaisista, hän äänestää niitä vastaan sidosryhmien ja lobbaajien harmiksi. Jos hänen mielestään kantasolututkimus on jees, niin senkin hän sanoo ääneen välittämättä oman puolueen uskonnollisista äänestäjistä. On hänellä toki pelisilmääkin: McCain vastustaa nykyään aborttia, mikä miellyttää tiettyjä ryhmiä huolimatta siitä, että aborttioikeus on korkeimman oikeuden, eikä presidentin päätäntävallassa. Elämme jännittäviä aikoja.
Hesari julkaisi äsken uutisen USA:ssa tehdystä kyselystä, jossa McCain johtaa Obamaa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan: "Myös uutiskanava CNN:n tuore mittaus todistaa Obaman suosion hiipumisesta. Sen mukaan Obama johtaa McCainia luvuin 46–43. Vielä jonkin aikaa sitten Obaman johto oli CNN:n mittauksen mukaan kuusi pistettä." Voi pientä hesarin kesätoimittajaa. Englannin kielen sana "point" ei tässä kontekstissä tarkoita pistettä, vaan prosenttiyksikköä.
Tämä uutinen masentanee Obamamanian riivaamaa Eurooppaa. Ruotsissa tehdyn kyselyn mukaan useampi ruotsalainen kannattaa äärikansallista puoluetta kuin McCainia USA:n presidentiksi. Oli hauskaa katsoa Obaman tour de Eurooppaa. Kuvittelin kaikkien vilkuttelijoiden ja valtionjohtajien laulavan erästä Natasha Bedingfieldin laulua:
If you knew it was all about you,
Every wish, every candle, every coin in the fountain.
Trust me it would scare you,
thats why I go:
(Mmm mm mm mm mm mm mm)
(Mmm mm mm mm mm mm mm)
(Mmm mm mm mm mm mm mm)
Gonna button my lips so the truth don't slip.
(Mmm mm mm mm mm mm mm)
Gotta 'beep' out what I really wanna shout.
Whoops, did I say it out loud?
Did you find out?
I wanna have your babies,
get serious like crazy.
Ei hätää Eurooppa, teinityttömäinen ihastuksenne ei ole jäänyt keneltäkään huomaamatta. Mutta miehet on sikoja ja kuherruskuukausi päättyy nopeasti suhdekriisiin, kun paljastuu USA:n presidentin ajavan oman maansa etuja, aina. Tässä tilanteessa äitisi neuvoisi sinua olemaan laittamatta toiveita charmikkaaseen hurmuriin ja suuntamaan katseesi suoraan puhuvaan perusjätkään.
McCain, hän ei ole paha kaveri. Toki hänellä on ollut rankkaa, mutta kokemus tuo varmuutta ja joillekin jopa viisautta. Hän muistuttaa oikeastaan jollain tavalla suoraan puhuvaa suomalaista miestä. Jos hän tykkää vapaakaupasta, hän puhuu sen puolesta, vaikka USA:ssa sen suosio on tällä hetkellä pienempi kuin missään länsimaassa, mukaanlukien Ranskassa. Jos hän ei tykkää maataloustukiaisista, hän äänestää niitä vastaan sidosryhmien ja lobbaajien harmiksi. Jos hänen mielestään kantasolututkimus on jees, niin senkin hän sanoo ääneen välittämättä oman puolueen uskonnollisista äänestäjistä. On hänellä toki pelisilmääkin: McCain vastustaa nykyään aborttia, mikä miellyttää tiettyjä ryhmiä huolimatta siitä, että aborttioikeus on korkeimman oikeuden, eikä presidentin päätäntävallassa. Elämme jännittäviä aikoja.
torstai 14. elokuuta 2008
Loma
Olen lomilla. Huikeaa. Täytyy taas ottaa vähän vastuuta vaatteistaan ja ruuan hankkimisesta.
Täällä sataa, enkä ole nähnyt sadetta melkein kuukauteen.
Ihmiset kutsuvat minua etunimellä.
Katson televisiota. Sieltä tulee Michael Mooren ensimmäinen dokumenttin "Roger ja minä". Heti alussa hän valittaa kuinka yhtiön johto valittaa ettei ole rahaa ja siirtää 11 tehdasta Meksikoon ja tekee samalla "hirvittäviä voittoja". Nyt 20 vuotta myöhemmin General Motors on konkurssin partaalla. Voisiko olla niin, että yhtiön johto teki liian vähän, eikä liikaa?
Täällä sataa, enkä ole nähnyt sadetta melkein kuukauteen.
Ihmiset kutsuvat minua etunimellä.
Katson televisiota. Sieltä tulee Michael Mooren ensimmäinen dokumenttin "Roger ja minä". Heti alussa hän valittaa kuinka yhtiön johto valittaa ettei ole rahaa ja siirtää 11 tehdasta Meksikoon ja tekee samalla "hirvittäviä voittoja". Nyt 20 vuotta myöhemmin General Motors on konkurssin partaalla. Voisiko olla niin, että yhtiön johto teki liian vähän, eikä liikaa?
maanantai 11. elokuuta 2008
Dodge the bullet
Olen erittäin huono pitämään tavaroistani huolta ja sain jälleen kerran kokea ylimääräistä sydämmentykytystä tämän takia viimeisen vuorokauden aikana. Eilen palattuani partiosta huomasin että lipastaskustani puuttui pistoolin lipas ammuksineen. Kävin tarkastamassa partioauton, mutta sieltä ei löytynyt mitään. Mainitsin asiasta ohimennen partioon osallistuneille ja ajattelin, että he kyllä palauttavat sen huomattuaan ottaneensa vahingossa yhden ylimääräisen. Ilta tuli, lippaasta ei kuulunut ja aloin huolestumaan. Lipastasku on pistoolivyössä kiinni ja lippas pystyy tippumaan siitä vain siinä tapauksessa, että kansi on auki ja vyö ylösalaisin. Leirin ulkopuolella vyö on aina vyötärölle, joten oli äärimmäisen epätodennäköistä, että lipas olisi tippunut työn yhteydessä. Toisaalta miehistönkuljetusvaunulla matkustaessa vyö on tapana ottaa pois, jotta voi rauhassa mennä penkeille sikiöasentoon ja ottaa napakat matkaunet. Tarkastin joukkuemme vaunut pintapuolisesti, mutta mitään ei löytynyt. Menin körmyyn ja tarkastin kaikki paikat joissa lippaita on tapana säilyttää. Ei mitään. Körmykaveri nukkui, joten en viitsinyt aloittaa suurempaa etsintäoperaatiota. Aamulla oli taas työtä tehtävänä ja menin nukkumaan.
Uni ei oikein tullut. Pistoolin lippaan katoaminen ammuksineen on vakava juttu. Asiasta olisi tehtävä ilmoitus johdolle, seuraisi esitutkinta ja sotilaspoliisien kuulustelu. Milloin lipas katosi? Tykkäätkö ampumisesta? Ajattelitko hankkia aseen kotiin päästyäsi? Kiereskelin sängyssä ja mietin vastauksia. En voinut olla varma milloin lipas hävisi, koska lipaskoteloa tulee harvemmin käytettyä. Viimeinen havainto siitä oli viikon takaa. Ja ei, en oikeastaan tykkää ampumisesta enkä edes ammuskelupeleistä. Ainoa tarkoituksenmukainen ammunta on kun kohteena on kulkukoira, mutta niitähän Suomessa ei ole. Kehä kolmosen sisäpuolella ei ole edes susia! Ei, kulkukoirat jättäisin mainitsematta. Ase on minulle työväline ja tavallaan jokapäiväinen riesa jota en haluaisi viedä mukanani siviiliin. Tai tuleehan sitä tiettyä voiman tunnetta, mutta... Ei, en ole hankkimassa asetta Suomessa.
Aamu koitti ja lähdin työtehtäviin. Istuttiin ja tarkailtiin. Yritin lukea lehteä, mutta oli vaikea keskittyä. Pistoolinlipas piti ajatuksiani panttivangeina. Voisikohan Suomesta ostaa lippaan ilman aseenkantolupaa? Entä Nato:n id-korttia näyttämällä. Ehkä Makedoniasta sitten? Olisihan se aika noloa jos lipas jostain sitten löytyisi kun kerran kolme ihmistä jo tietää, että minulta sellainen puuttuu. Ei, asia olisi syytä myöntää mahdollisimman nopeasti, käydä läpi esitutkinta, kärsiä sen vuoksi peruntuneet lomat, saada rangaistukseksi varoituksen, ehkä jopa sakkoa tai aikaisen kotiinlähdön. Ainakin saisin kestävän maineen idioottina, joka onnistui hukkamaan ammuksia.
Palattuani töistä aloitin mittavan etsintäoperaation. Körmykaveri nukkui tultuaan yötöistä, mutta minua ei enää kiinostanut. Käänsin huoneeni ylösalaisin. Siirtelin kaappeja ja kolistelin ympäärinsä. Ei mitään. Kävin tarkastamassa joukkueen maastoautot, mutta en löytänyt etsimääni. Olin jo hyväksynyt tapahtuneen ja olin menossa joukkujohtajan toimistoon kertomaan tapahtuneesta, mutta matkalla näin ryhmämme vaunun ja menin sisään tarkastamaan sen uudestaan. Käänsin sen ylösalaisin. Ei mitään. Menin lattialle hetkeksi makamaan ja potemaan itsesääliä. Siinä tutkiskelin katseellani vaunua ja huomasin lattiatasossa pienen, 5cm korkean syvennyksen. Kurkistin sisään ja otin lippaani sieltä pois. Olipahan siinäkin tapa hakea jännitystä elämään.
Uni ei oikein tullut. Pistoolin lippaan katoaminen ammuksineen on vakava juttu. Asiasta olisi tehtävä ilmoitus johdolle, seuraisi esitutkinta ja sotilaspoliisien kuulustelu. Milloin lipas katosi? Tykkäätkö ampumisesta? Ajattelitko hankkia aseen kotiin päästyäsi? Kiereskelin sängyssä ja mietin vastauksia. En voinut olla varma milloin lipas hävisi, koska lipaskoteloa tulee harvemmin käytettyä. Viimeinen havainto siitä oli viikon takaa. Ja ei, en oikeastaan tykkää ampumisesta enkä edes ammuskelupeleistä. Ainoa tarkoituksenmukainen ammunta on kun kohteena on kulkukoira, mutta niitähän Suomessa ei ole. Kehä kolmosen sisäpuolella ei ole edes susia! Ei, kulkukoirat jättäisin mainitsematta. Ase on minulle työväline ja tavallaan jokapäiväinen riesa jota en haluaisi viedä mukanani siviiliin. Tai tuleehan sitä tiettyä voiman tunnetta, mutta... Ei, en ole hankkimassa asetta Suomessa.
Aamu koitti ja lähdin työtehtäviin. Istuttiin ja tarkailtiin. Yritin lukea lehteä, mutta oli vaikea keskittyä. Pistoolinlipas piti ajatuksiani panttivangeina. Voisikohan Suomesta ostaa lippaan ilman aseenkantolupaa? Entä Nato:n id-korttia näyttämällä. Ehkä Makedoniasta sitten? Olisihan se aika noloa jos lipas jostain sitten löytyisi kun kerran kolme ihmistä jo tietää, että minulta sellainen puuttuu. Ei, asia olisi syytä myöntää mahdollisimman nopeasti, käydä läpi esitutkinta, kärsiä sen vuoksi peruntuneet lomat, saada rangaistukseksi varoituksen, ehkä jopa sakkoa tai aikaisen kotiinlähdön. Ainakin saisin kestävän maineen idioottina, joka onnistui hukkamaan ammuksia.
Palattuani töistä aloitin mittavan etsintäoperaation. Körmykaveri nukkui tultuaan yötöistä, mutta minua ei enää kiinostanut. Käänsin huoneeni ylösalaisin. Siirtelin kaappeja ja kolistelin ympäärinsä. Ei mitään. Kävin tarkastamassa joukkueen maastoautot, mutta en löytänyt etsimääni. Olin jo hyväksynyt tapahtuneen ja olin menossa joukkujohtajan toimistoon kertomaan tapahtuneesta, mutta matkalla näin ryhmämme vaunun ja menin sisään tarkastamaan sen uudestaan. Käänsin sen ylösalaisin. Ei mitään. Menin lattialle hetkeksi makamaan ja potemaan itsesääliä. Siinä tutkiskelin katseellani vaunua ja huomasin lattiatasossa pienen, 5cm korkean syvennyksen. Kurkistin sisään ja otin lippaani sieltä pois. Olipahan siinäkin tapa hakea jännitystä elämään.
sunnuntai 10. elokuuta 2008
Tiedättekö sen turhautumisen tunteen, kun kantaa asetta jatkuvasti mukanaan, muttei koskaan pääse ampumaan eläviä maaleja? En minäkään, mutta siitä huolimatta joukkueemme kävi eilen värikuulasotimassa ihan vain huvin vuoksi. Ilta jatkui saunomisen ja lonkeron merkeissä. Hauskaa oli. Vähämmänkin hauskaa olisi saanut olla, koska kaikki ilo illan aikana oli varastettua seuraavan aamun partiosta.
Olin eräänä yönä porttivartiossa leirin vartiotornissa ja leffan katsomisen sivussa tarkkailin alla menevää tietä, joka yhdisti kaksi viereistä kylää. Tyttö ja poika, molemmat noin kuusitoistavuotiata olivat kävelyllä. He eivät maltanneet lähteä kotiin, niinpä he kävelivät tietä pitkin sinne takaisin pysyen leirin valoissa, jotta näkisivät toisensa. Ei heillä paljoa sanottavaa toisilleen ollut, kävelivät vain ja hymyilivät isoveljen valvovan katseen alla. Lopulta poika sai pusun poskelleen ja he palasivat kyliinsä. Kohtalaisen söpöä.
Olin eräänä yönä porttivartiossa leirin vartiotornissa ja leffan katsomisen sivussa tarkkailin alla menevää tietä, joka yhdisti kaksi viereistä kylää. Tyttö ja poika, molemmat noin kuusitoistavuotiata olivat kävelyllä. He eivät maltanneet lähteä kotiin, niinpä he kävelivät tietä pitkin sinne takaisin pysyen leirin valoissa, jotta näkisivät toisensa. Ei heillä paljoa sanottavaa toisilleen ollut, kävelivät vain ja hymyilivät isoveljen valvovan katseen alla. Lopulta poika sai pusun poskelleen ja he palasivat kyliinsä. Kohtalaisen söpöä.
lauantai 9. elokuuta 2008
Ei järki pakota
T-80 panssarivaunut ja 2S-1 telatykit tulivat eilen Georgian rajan yli. 2S-1 lempinimi Venäjän armeijassa on "gvozdika" eli neilikka. Ja mikä olisikaan parempi keino vakuuttaa hyvää tahtoaan maailmalle kuin tuoda paikalle raskasta pitkän kantaman tykistöä jolla on noin hellyttävä lempinimi.
Vuoristoalueilla on yksi ominainen piirre. Niillä asuvat ihmiset ovat eristyksissä toisistaan ja muodostavat heimoja lähialueen ihmisistä. Miettikääpä vaikka Skotlannin klaaneja tai Afganistanin kaikkia eri etnisyyksiä. Kaukasus ei ole tästä poikkeus, niinpä kaikki puoli miljoona ossettia näkee itsensä kansakuntana, jolla on oma kieli ja sitä kautta oikeus omaan valtioon. Ja sen tapainen heillä olikin aina 600-luvulta asti kun nämä paimentolaiset paikalle asettuivat. Sitten alkoi tulla mongoolia ja tataaria. Osmannien hyökkäys 1700-luvulla pakottivat ossetit liittoon Venäjän kanssa, mikä johti vain siihen, että heistä tuli osa Venäjän valtakuntaa ensimmäisenä Kaukasuksen kansoista. Tämä toi alueelle kaivattua pyristystä. Ensin kommunismi, sitten Natsi-Saksan joukot ja viimeisempänä Beslanin koulukaappaus. Oikeastaan Pohjois-Ossetian autonominen neuvostotasavalta oli ensimmäinen, joka yritti irtaantua Venäjän Federaatiosta kesällä 1990. Mutta se jäi vähän puolitiehen, mikä oli heidän kohdaltaan ehkä ihan hyvä kun mietitään mitä Tsetsenialle kävi. Sen sijaan ossetit keskittyivät yhdistämään Georgian puolelle jääneen Etelä-Ossetian osaksi ossettivaltiota, mikä tarkoitti käytänössä sen liittämistä Venäjään. Georgia oli itsenäistettyä 91 lopettanut Etelä-Ossetian autonomisen aseman mikä johti sotaan. Sota jäi pattitilanteeseen kun Venäjä pakotti osapuolet rauhaan ja lähetti paikalle rauhanturvaajansa. Heillä oli YK:n valtuutus, mikä on ihan ymmärettävää, koska toiveet Venäjän suhteen olivat Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen korkealla. Maa oli hajoamispisteessä ja luulen, että Venäjän ainoa motiivi puuttua Georgian tapahtumiin oli estää konfliktin leviäminen Venäjän puolelle vuoristoa. Venäjä tunnisti maailman ainoana valtiona Etelä-Ossetian itsenäisyyden ja miehitti sen osan Georgiaa. Mutta Kosovon itsenäisyyden tunnustaminen on tietenkin laitonta.
Myöhemmin Venäjä sai itsensä kasaan ja valtaan astui presidentti, jonka mielestä "Neuvostoliiton hajoaminen oli geopoliittinen katastrooffi." Ja mikä oli vielä pahempaa, monet entiset neuvostovallat suuntasivat katseensa länteen. Yllättäen Georgialainen viini ja kivennäisvesi eivät oletkaan enää juomakelpoisia venäjällä. Viimeinen tikki oli kun Georgialle ja Ukrainalle näytettiin vihreää valoa Nato:on liittymiseen tänä kesänä. Ei sellaista voinut hyväksyä. Jo aikaisemmin oli lähes kaikille 70,000 Etelä-Ossetian asukkaalle myönetty Venäjän kansalaisuus joita oli sitten kätevää tulla puolustamaan vieraan maan alueelle. Provokaation järjestämisestä oltiin todella kehitetty sitten Mainilan laukauksen ja nyt täytyykin ehkä harkita Venäjän kansalaisuudesta luopumista, etteivät ne vahingossakaan tule Suomeen minua puolustamaan.
Mutta eipä Georgiakaan ole ihan parhaansa tehnyt konfliktin aikana. On toistaiseksi epävarmaa tietoa, että Etelä-Ossetian separatistit tekivät pieniä hyökkäyksiä Georgiaan mikä pakotti sen vastatoimiin, mutta todennäköistä se on. Silti, mitä helvettiä he kuvittelivat tekevänsä hyökätessään Venäjän miehettämälle alueelle, mitenköhän siinä käy? Olisi ollut paikallaan jatka tiellä kohti länstistä demokratiaa, niin ennen pitkään ossetitkin olisivat huomanneet mihin maahan kannattaa kuulua. Mutta ei ja kohta alkaa avun itkeminen lännestä. Olisivat nyt edes odottaneet sitä Nato:n jäsenyyttä. Ei länsi nyt ala riskeeramaan uutta kylmää sotaa jonkun vuoristoisen takapajulan takia. Elämme jännittäviä aikoja.
Vuoristoalueilla on yksi ominainen piirre. Niillä asuvat ihmiset ovat eristyksissä toisistaan ja muodostavat heimoja lähialueen ihmisistä. Miettikääpä vaikka Skotlannin klaaneja tai Afganistanin kaikkia eri etnisyyksiä. Kaukasus ei ole tästä poikkeus, niinpä kaikki puoli miljoona ossettia näkee itsensä kansakuntana, jolla on oma kieli ja sitä kautta oikeus omaan valtioon. Ja sen tapainen heillä olikin aina 600-luvulta asti kun nämä paimentolaiset paikalle asettuivat. Sitten alkoi tulla mongoolia ja tataaria. Osmannien hyökkäys 1700-luvulla pakottivat ossetit liittoon Venäjän kanssa, mikä johti vain siihen, että heistä tuli osa Venäjän valtakuntaa ensimmäisenä Kaukasuksen kansoista. Tämä toi alueelle kaivattua pyristystä. Ensin kommunismi, sitten Natsi-Saksan joukot ja viimeisempänä Beslanin koulukaappaus. Oikeastaan Pohjois-Ossetian autonominen neuvostotasavalta oli ensimmäinen, joka yritti irtaantua Venäjän Federaatiosta kesällä 1990. Mutta se jäi vähän puolitiehen, mikä oli heidän kohdaltaan ehkä ihan hyvä kun mietitään mitä Tsetsenialle kävi. Sen sijaan ossetit keskittyivät yhdistämään Georgian puolelle jääneen Etelä-Ossetian osaksi ossettivaltiota, mikä tarkoitti käytänössä sen liittämistä Venäjään. Georgia oli itsenäistettyä 91 lopettanut Etelä-Ossetian autonomisen aseman mikä johti sotaan. Sota jäi pattitilanteeseen kun Venäjä pakotti osapuolet rauhaan ja lähetti paikalle rauhanturvaajansa. Heillä oli YK:n valtuutus, mikä on ihan ymmärettävää, koska toiveet Venäjän suhteen olivat Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen korkealla. Maa oli hajoamispisteessä ja luulen, että Venäjän ainoa motiivi puuttua Georgian tapahtumiin oli estää konfliktin leviäminen Venäjän puolelle vuoristoa. Venäjä tunnisti maailman ainoana valtiona Etelä-Ossetian itsenäisyyden ja miehitti sen osan Georgiaa. Mutta Kosovon itsenäisyyden tunnustaminen on tietenkin laitonta.
Myöhemmin Venäjä sai itsensä kasaan ja valtaan astui presidentti, jonka mielestä "Neuvostoliiton hajoaminen oli geopoliittinen katastrooffi." Ja mikä oli vielä pahempaa, monet entiset neuvostovallat suuntasivat katseensa länteen. Yllättäen Georgialainen viini ja kivennäisvesi eivät oletkaan enää juomakelpoisia venäjällä. Viimeinen tikki oli kun Georgialle ja Ukrainalle näytettiin vihreää valoa Nato:on liittymiseen tänä kesänä. Ei sellaista voinut hyväksyä. Jo aikaisemmin oli lähes kaikille 70,000 Etelä-Ossetian asukkaalle myönetty Venäjän kansalaisuus joita oli sitten kätevää tulla puolustamaan vieraan maan alueelle. Provokaation järjestämisestä oltiin todella kehitetty sitten Mainilan laukauksen ja nyt täytyykin ehkä harkita Venäjän kansalaisuudesta luopumista, etteivät ne vahingossakaan tule Suomeen minua puolustamaan.
Mutta eipä Georgiakaan ole ihan parhaansa tehnyt konfliktin aikana. On toistaiseksi epävarmaa tietoa, että Etelä-Ossetian separatistit tekivät pieniä hyökkäyksiä Georgiaan mikä pakotti sen vastatoimiin, mutta todennäköistä se on. Silti, mitä helvettiä he kuvittelivat tekevänsä hyökätessään Venäjän miehettämälle alueelle, mitenköhän siinä käy? Olisi ollut paikallaan jatka tiellä kohti länstistä demokratiaa, niin ennen pitkään ossetitkin olisivat huomanneet mihin maahan kannattaa kuulua. Mutta ei ja kohta alkaa avun itkeminen lännestä. Olisivat nyt edes odottaneet sitä Nato:n jäsenyyttä. Ei länsi nyt ala riskeeramaan uutta kylmää sotaa jonkun vuoristoisen takapajulan takia. Elämme jännittäviä aikoja.
perjantai 8. elokuuta 2008
Ikuisen auringonpaisteen maassa pilvet kerääntyvät päiden sisällä.
Tänään oli taas hieno päivä. Aurinko paistoi korkealta, eikä yhtään pilveä ollut näköpiirissä. Erinomainen päivä olla pelkkänä korvana ja kuunella paikallisten ajatuksia siitä, mikä maailmassa oikein mättää.
Ensimmäiseksi kävin sen perheen luona, joka oli joutunut varkauden uhriksi, tällä kertaa tulkki mukana. Sikäli olin ymmärtänyt ihan oikein, että kaksi traktoria ja neljä lehmää oli varastettu, mutta nämä varkaudet ovat tapahtuneet aikaisemmin. Tällä viikolla oli varastettu vain rakennuspuuta, jonka pariskunta oli ostanut hyvästä vehnäsadosta saaduilla tuloilla rakentaakseen aidan varkaita vastaan. Laudat varastettiin ennaltaehkäisevänä iskuna. Pariskunta oli sataprosenttisen varma, että varkaat olivat serbejä. Kukaan albaani ei ota riskiä tulemalla serbien alueelle varastaakseen puuta. Heillä oli mielenkiintoinen hypoteesi: Albaani- ja serbirikolliset tekevät yhteistyötä. He varastavat omilta alueilta ja vaihtavat saalista. Koska eri etniset ryhmät eivät kovin usein viihdy samoissa paikoissa, varastettujen tavaroiden omistajat eivät pääse näkemään omaisuuttaan. Jos hypoteesi osoittautuu teoriaksi, voidaan se lisätä paksuun kirjaan esimerkeistä siitä, kuinka taloudelliset kannustimet voittavat kaikki muut.
Pariskunta oli kovin onneton. He olivat joutuneet varkauden tai sen yrityksen kohteeksi yli viisitoista kertaa. He ostivat kerran vartiokoiran, oikean rotupuhtaan uroksen. KFOR:lla sattui olemaan silloin paikalla samanrotuinen huumekoiranaaras ja he pyysivät myymään sen hyvän hintaan. Pariskunta kieltäytyi ja vähän ajan kuluttua vartiokoira varastettiin nahkahihnoineen. Varkaat käyttivät ilmeisesti tainutuskaasua. Kun kaikki muut varotoimet epäonnistuivat, ainoaksi vaihtoehdoksi jäi aita, mutta sekin projekti on nyt jäissä. Nainen kertoi kuinka hän on käynyt kaikissa avustusjärjestöissä pyytämässä apua, mutta se on jäänyt saamatta, koska heillä ei ole yhteyksiä tai rahaa lahjuksiin. Hän pyysi meiltä, UNMIK:lta ja poliisilta turvaa. Haluaisimme nukkua edes yhden yön rauhassa ja sen jälkeen voisimme vaikka kuolla, hän sanoi ja nyyhkytti samalla. Herkempi henkilö olisi varmasti herkistynyt siinä vaihessa, mutta tässä työssä asioita ei voi ottaa kovin lähelle sydäntä, joten valitsin olla itsekseeni huvittunut. Tämän vanhan naisen ulkonäössä ja valituksessa oli jotain niin perin slaavilaista, joka vei minut nostalgiatripille vanhaan kunnon neuvostoliittoon. Samaan aikaan Itä-Eurooppa koki vähän ikävämmän muisteluhetken, kun kuvat puna-armeijan panssarivaunuista ylittämässä rajaa levisivät maailmalle.
Jatkoimme matkaa kohti erään serbikylän kalafarmia, jossa ihmiset läheltä ja kaukaa harjoittivat omaa meditaatiota karppien kalastamisen merkeissä. Asetelma uudelle nostalgiatripille oli valmis, mutta kalastajat käyttivät syöttinä maissia. Eihän se nyt ole kalastamista jos ei pääse omin käsin koukkunaulitsemaan matoa. Kalafarmin varajohtaja tuli luoksemme ja valitti ankoista. Ne söivät kalojen ruuat ja tappoivat kalanpoikaisia aiheuttaen näin suurta taloudellista tappiota. Hänellä oli metsästyskivääri ja metsästyslupa ja hän pyysi meiltä lupaa ampua muutama ankka silloin tällöin metsästyskauden ulkopuolella pitäkseen ne poissa. Kerroin, että taloudelliset tappiot ovat minun ykköshuoli ja lupasin raportoida eteenpäin. Vähän epäilen kyllä tämän onnistumista. Me muututaan aina kauhean vainoharhaisiksi kun jossain ammutaan ja jos käymme, joka päivä sovittuun aikaan valvomassa ankkateurastusta, niin tieto leviää ja paikalliset tietävät ikkunan kun meidän partio on varmasti jossain tietyssä paikassa. Onneksi päätös ei ole minun tehtäväksi. Siinä teille jäätävä englismi.
Kävelimme kala-altaiden rauneuillo ja kyselin ihmisiltä kuulumisia. Kaksi kaveria olivat olleet töissä Kosovon ainoassa sähkövoimalassa ennen sotaa. Sodan jälkeen henkilöstö vaihtui. Aloin sitten kyselemään missä homma oikein kusi, kun sähköt olivat jatkuvasti poikki. Kuulemma ennen sotaa Obilicin saastuttajahirviö oli tuottanut paljon enemmän sähkö kuin Kosovossa oli kysyntää. Nykyään voimala on lähes aina rikki, koska henkilöstöllä ei ole ammattitaitoa tavalliseen ylläpitoon ja korjauksiin. Lisäksi nykyisellä sähköyhtiöllä ei ole oikein keinoja/ammattitaitoa laskuttaa/periä yksityishenkilöiltä rahaa saadusta sähköstä, mikä näkyy vähäisinä varoina investointeihin. Kovin ovat fiksuja jotkut työttömät täällä. Kysyin oliko sähkön kysyntä mahdollisesti kasvanut niin paljon alueella, ettei voimalan tehot enää riittäneet. Vastaus mahdollisti ehkä hienoimman the economist-tyylisen lauseen englanninkieliseen raporttiin mitä olen kirjoittanut: "They said that closure of many energy intensive industries in area balanced the increase in demand of electricity from the privat households." Huikeeta. Juttelimme myös rikollisuudesta ja paljastui, että toinen kavereista oli töissä poliisina ennen itsenäisyyden julistusta. He luottivat osittain poliisiin ja sanoivat että monet poliisit tekevät ahkerasti töitä, mutta heidän työ nollautuu korruptoituneessa oikeuslaitoksessa. Kumpikaan ei oikein tykänyt itsenäisyydestä, serbejä kun olivat ja "ei albaanitkaan tunnustaneet Serbiaa kymmenen vuotta sitten". Siihen vahvaan argumenttiin oli hyvä lopettaa tämän aurinkoisen ja iloisen aamun partio.
Ensimmäiseksi kävin sen perheen luona, joka oli joutunut varkauden uhriksi, tällä kertaa tulkki mukana. Sikäli olin ymmärtänyt ihan oikein, että kaksi traktoria ja neljä lehmää oli varastettu, mutta nämä varkaudet ovat tapahtuneet aikaisemmin. Tällä viikolla oli varastettu vain rakennuspuuta, jonka pariskunta oli ostanut hyvästä vehnäsadosta saaduilla tuloilla rakentaakseen aidan varkaita vastaan. Laudat varastettiin ennaltaehkäisevänä iskuna. Pariskunta oli sataprosenttisen varma, että varkaat olivat serbejä. Kukaan albaani ei ota riskiä tulemalla serbien alueelle varastaakseen puuta. Heillä oli mielenkiintoinen hypoteesi: Albaani- ja serbirikolliset tekevät yhteistyötä. He varastavat omilta alueilta ja vaihtavat saalista. Koska eri etniset ryhmät eivät kovin usein viihdy samoissa paikoissa, varastettujen tavaroiden omistajat eivät pääse näkemään omaisuuttaan. Jos hypoteesi osoittautuu teoriaksi, voidaan se lisätä paksuun kirjaan esimerkeistä siitä, kuinka taloudelliset kannustimet voittavat kaikki muut.
Pariskunta oli kovin onneton. He olivat joutuneet varkauden tai sen yrityksen kohteeksi yli viisitoista kertaa. He ostivat kerran vartiokoiran, oikean rotupuhtaan uroksen. KFOR:lla sattui olemaan silloin paikalla samanrotuinen huumekoiranaaras ja he pyysivät myymään sen hyvän hintaan. Pariskunta kieltäytyi ja vähän ajan kuluttua vartiokoira varastettiin nahkahihnoineen. Varkaat käyttivät ilmeisesti tainutuskaasua. Kun kaikki muut varotoimet epäonnistuivat, ainoaksi vaihtoehdoksi jäi aita, mutta sekin projekti on nyt jäissä. Nainen kertoi kuinka hän on käynyt kaikissa avustusjärjestöissä pyytämässä apua, mutta se on jäänyt saamatta, koska heillä ei ole yhteyksiä tai rahaa lahjuksiin. Hän pyysi meiltä, UNMIK:lta ja poliisilta turvaa. Haluaisimme nukkua edes yhden yön rauhassa ja sen jälkeen voisimme vaikka kuolla, hän sanoi ja nyyhkytti samalla. Herkempi henkilö olisi varmasti herkistynyt siinä vaihessa, mutta tässä työssä asioita ei voi ottaa kovin lähelle sydäntä, joten valitsin olla itsekseeni huvittunut. Tämän vanhan naisen ulkonäössä ja valituksessa oli jotain niin perin slaavilaista, joka vei minut nostalgiatripille vanhaan kunnon neuvostoliittoon. Samaan aikaan Itä-Eurooppa koki vähän ikävämmän muisteluhetken, kun kuvat puna-armeijan panssarivaunuista ylittämässä rajaa levisivät maailmalle.
Jatkoimme matkaa kohti erään serbikylän kalafarmia, jossa ihmiset läheltä ja kaukaa harjoittivat omaa meditaatiota karppien kalastamisen merkeissä. Asetelma uudelle nostalgiatripille oli valmis, mutta kalastajat käyttivät syöttinä maissia. Eihän se nyt ole kalastamista jos ei pääse omin käsin koukkunaulitsemaan matoa. Kalafarmin varajohtaja tuli luoksemme ja valitti ankoista. Ne söivät kalojen ruuat ja tappoivat kalanpoikaisia aiheuttaen näin suurta taloudellista tappiota. Hänellä oli metsästyskivääri ja metsästyslupa ja hän pyysi meiltä lupaa ampua muutama ankka silloin tällöin metsästyskauden ulkopuolella pitäkseen ne poissa. Kerroin, että taloudelliset tappiot ovat minun ykköshuoli ja lupasin raportoida eteenpäin. Vähän epäilen kyllä tämän onnistumista. Me muututaan aina kauhean vainoharhaisiksi kun jossain ammutaan ja jos käymme, joka päivä sovittuun aikaan valvomassa ankkateurastusta, niin tieto leviää ja paikalliset tietävät ikkunan kun meidän partio on varmasti jossain tietyssä paikassa. Onneksi päätös ei ole minun tehtäväksi. Siinä teille jäätävä englismi.
Kävelimme kala-altaiden rauneuillo ja kyselin ihmisiltä kuulumisia. Kaksi kaveria olivat olleet töissä Kosovon ainoassa sähkövoimalassa ennen sotaa. Sodan jälkeen henkilöstö vaihtui. Aloin sitten kyselemään missä homma oikein kusi, kun sähköt olivat jatkuvasti poikki. Kuulemma ennen sotaa Obilicin saastuttajahirviö oli tuottanut paljon enemmän sähkö kuin Kosovossa oli kysyntää. Nykyään voimala on lähes aina rikki, koska henkilöstöllä ei ole ammattitaitoa tavalliseen ylläpitoon ja korjauksiin. Lisäksi nykyisellä sähköyhtiöllä ei ole oikein keinoja/ammattitaitoa laskuttaa/periä yksityishenkilöiltä rahaa saadusta sähköstä, mikä näkyy vähäisinä varoina investointeihin. Kovin ovat fiksuja jotkut työttömät täällä. Kysyin oliko sähkön kysyntä mahdollisesti kasvanut niin paljon alueella, ettei voimalan tehot enää riittäneet. Vastaus mahdollisti ehkä hienoimman the economist-tyylisen lauseen englanninkieliseen raporttiin mitä olen kirjoittanut: "They said that closure of many energy intensive industries in area balanced the increase in demand of electricity from the privat households." Huikeeta. Juttelimme myös rikollisuudesta ja paljastui, että toinen kavereista oli töissä poliisina ennen itsenäisyyden julistusta. He luottivat osittain poliisiin ja sanoivat että monet poliisit tekevät ahkerasti töitä, mutta heidän työ nollautuu korruptoituneessa oikeuslaitoksessa. Kumpikaan ei oikein tykänyt itsenäisyydestä, serbejä kun olivat ja "ei albaanitkaan tunnustaneet Serbiaa kymmenen vuotta sitten". Siihen vahvaan argumenttiin oli hyvä lopettaa tämän aurinkoisen ja iloisen aamun partio.
torstai 7. elokuuta 2008
Ukrali korovu, doski i traktor?
Tässä työssä monet työtehtävät tulevat rutiiniksi ja monien mielestä tylsiksi. Tylsistymistä pyritään ehkäisemään monin tavoin, joista yksi on leirin vaihto. Muutama taistelija meiltä lähti virolaisten leiriin ja muutama virolainen tuli tänne. "Leirin vaihto" on kyllä huono termi, koska se viittaisi puolen vaihtoon, mutta mikään muu valmis termi ei oikein sovi tähän. Opiskelijanvaihto? Ei. Työpaikanvaihto, maisemanvaihto, vankien vaihto? Eip. Eikä voi edes sanoa, että lähtee ulkomaille vaihtoon, koska on jo valmiiksi ulkomailla. Ulkomaalaisille vaihtoon? No kuitenkin, virolaiset olivat täällä ja kaksi heistä olivat johtamassani partiossa. Vein ne "kävelylle" yhteen kylään ja kyselin vähän kaikkea elämisestä ja olemisesta Viron armeijassa. He olivat kaikki ammattisotilaita, mutta lähtivät Kosovoon vapaaehtoisesti. Kuuden kuukauden keikka, joiden aikana huimat kymmenen päivää lomaa kotimaassaan. Virolaisilla on vain joukkueen verran miehiä täällä, joten tämä lienee jonkin asteen esikoulu Irakia varten. Virolaisten joukkue asuu tanskalaisten leireissä ja tunnelma on nihkeä. Etelänaapurimme eivät oikein tykkää kun toiset ihmiset seuraavat heidän alkoholin käyttöä innokkaasti. Virolaisillehan suomalaiset ovat "poroja", mutta tanskalaisilla on vähän mairitteleva kutsumanimi. Ne ovat "homoja". Onneksi meidän leirissä ei ole kansojen välistä ystävyyttä häiritseviä alkoholimääräyksiä ja virolaiset saivat nauttia olostaan.
Kyselin näitä samalla kun suoritimme jalkapartiota kylässä jossa en ollut aikaisemmin käynyt. Kylä oli alle kaksi vuotta vanha, eikä sitä löytynyt vielä edes kartalta. Talot olivat uusia ja hienoja jopa suomalaisten mittapuiden mukaan. Poikkeuksellisesti talot olivat muutaman kappaleen rykäelmissä, joilla oli yhteinen aitaus. Kävelimme yhden tälläisen talokonklaavin läpi ja eräältä pihalta talonomistaja huusi vitsillä, että etsimme rikollisia väärästä paikasta, täällä kaikki ovat yhtä sukua. Kuinka kätevää, koko suku asuu eri taloissa, mutta saman aidan sisällä. Talojen läpi kulki hieno asfalttitie, joka loppui heti aidan kohdalla. Siinä meni yksityisen ja kunnallisen raja, ja kunnallinen tie näytti panssarivaunujen testausradalta. Jatkoimme sitä pitkin ja törmäsimme teinipoikaan, joka oli ulkoiluttamassa koiraa. Kysyin häneltä oliko hänellä hetki aikaa jutella. Tulkkimme oli viehättävä kolme kymppiä lähestyvä nainen, joten aikaa löytyi kyllä. Huomautin, että kylän talot näyttivät hienoilta ja poika totesi sen johtuvan siitä, että lähes kaikki kyläläiset olivat töissä. Hän itse oli töissä baarimikkona läheisessä kaupungissa. Kaveri ei tykänyt yhtään hallituksesta tai kunnallishallinnosta, olivat kuulemma korruptoituneita kaikki. Esimerkkinä hän esitti tien jolla seisomme, joka oli alle kahdenkymmenen kilometrin päässä pääkaupungista, mutta silti sotaa edeltävässä kunnossa. Sähköä sai muutaman tunnin päivässä, ja vesi on ollut poikki kuukauden putkeen. Ja sodastahan on jo kymmenen vuotta. Noustuamme takaisiin autoon, tulkki kertoi oman näkemyksensä pojan mielipiteistä. Hän ihmetteli miksi kyläläiset odottivat kaiken paikallishallinolta, kun heillä oli selvästikkin rahaa tehdä elämänsä helpommaksi. Myöhemmin selvisi, että hän opiskeli taloustiedettä varasuunitelmana KFOR:n poistumiselle, kuinkas muuten. Jatkoimme partiointia autolla ja ajoimme seuravaan kylään. Kysyin tulkilta oliko se edes laillista että noin nuori kaveri oli baarissa töissä. Muut autoissa olevat alkoivat nauraa ja kuin aivopieruni hajua vahvistaakseen, vastaan tuli auto, jota ajoi kymmenenvuotias poika. Pysäytimme auton ja jäimme selvittämään asiaa.
Illalla, pimeän laskeudettua, meidän oli tarkoitus tehdä yhteistoimintajalkapartio paikallisen poliisin kanssa. Yhteistoiminta on korkeassa johdossa sovittu, ja poliisien ylin johto lähettää piireihin käskyjä milloin yhteistoimintaa tulee harjoittaa. Piireissä on kuitenkin yleensä liian vähän poliiseja, joten yhteispartiot jäävät toteutumatta. Tällä kertaa meitä kuitenkin onnisti, saimme poliisipartion mukaamme toisella yrittämällä. Olimme siinä vaiheessa palauttaneet tulkin leiriin, koska ei ole kohteliasta omia ainoaa tulkkia, joka on töissä yöllä. Kumpikaan poliiseista ei puhunut englantia, mutta sain käsimerkein selitettyä mitä olimme menossa tekemään ja suuntasimme kohti serbikylää. Lähdimme kävelemään suuntaan random. Melko hiljaista oli yhteistoiminta kun kielimuuri oli välissä, mutta se muuri ei estänyt minua näkemästä, että toinen poliiseista oli kolmekymppinen vaalehiuksinen viehättävä nainen. Minun täytyisi päästä lomille.
Vähän matkaa kuljettuamme vastaan käveli nainen, joka alkoi puhumaan poliiseille. Ymmärsin sen verran, että häneltä oli varastettu puulautoja. Pyysin häntä näyttämään rikospaikan ja hän ymmärsi! Huikea menestys jatkui kun paikan päälle ymmärsin sen verran, että puulautojen lisäksi oli varastettu kaksi traktoria ja neljä lehmää. Lisäksi naisella oli kipeät jalat, perheen tytär oli vasenkätinen niinkuin minä ja opiskeli koulussa venäjää ilmeisen huonolla menestyksellä. Poliisit täyttivät rikosilmoitusta ja minä hymyilin itsekseni. Se toimii, se toimii sittenkin. Voihan venäjä.
Kyselin näitä samalla kun suoritimme jalkapartiota kylässä jossa en ollut aikaisemmin käynyt. Kylä oli alle kaksi vuotta vanha, eikä sitä löytynyt vielä edes kartalta. Talot olivat uusia ja hienoja jopa suomalaisten mittapuiden mukaan. Poikkeuksellisesti talot olivat muutaman kappaleen rykäelmissä, joilla oli yhteinen aitaus. Kävelimme yhden tälläisen talokonklaavin läpi ja eräältä pihalta talonomistaja huusi vitsillä, että etsimme rikollisia väärästä paikasta, täällä kaikki ovat yhtä sukua. Kuinka kätevää, koko suku asuu eri taloissa, mutta saman aidan sisällä. Talojen läpi kulki hieno asfalttitie, joka loppui heti aidan kohdalla. Siinä meni yksityisen ja kunnallisen raja, ja kunnallinen tie näytti panssarivaunujen testausradalta. Jatkoimme sitä pitkin ja törmäsimme teinipoikaan, joka oli ulkoiluttamassa koiraa. Kysyin häneltä oliko hänellä hetki aikaa jutella. Tulkkimme oli viehättävä kolme kymppiä lähestyvä nainen, joten aikaa löytyi kyllä. Huomautin, että kylän talot näyttivät hienoilta ja poika totesi sen johtuvan siitä, että lähes kaikki kyläläiset olivat töissä. Hän itse oli töissä baarimikkona läheisessä kaupungissa. Kaveri ei tykänyt yhtään hallituksesta tai kunnallishallinnosta, olivat kuulemma korruptoituneita kaikki. Esimerkkinä hän esitti tien jolla seisomme, joka oli alle kahdenkymmenen kilometrin päässä pääkaupungista, mutta silti sotaa edeltävässä kunnossa. Sähköä sai muutaman tunnin päivässä, ja vesi on ollut poikki kuukauden putkeen. Ja sodastahan on jo kymmenen vuotta. Noustuamme takaisiin autoon, tulkki kertoi oman näkemyksensä pojan mielipiteistä. Hän ihmetteli miksi kyläläiset odottivat kaiken paikallishallinolta, kun heillä oli selvästikkin rahaa tehdä elämänsä helpommaksi. Myöhemmin selvisi, että hän opiskeli taloustiedettä varasuunitelmana KFOR:n poistumiselle, kuinkas muuten. Jatkoimme partiointia autolla ja ajoimme seuravaan kylään. Kysyin tulkilta oliko se edes laillista että noin nuori kaveri oli baarissa töissä. Muut autoissa olevat alkoivat nauraa ja kuin aivopieruni hajua vahvistaakseen, vastaan tuli auto, jota ajoi kymmenenvuotias poika. Pysäytimme auton ja jäimme selvittämään asiaa.
Illalla, pimeän laskeudettua, meidän oli tarkoitus tehdä yhteistoimintajalkapartio paikallisen poliisin kanssa. Yhteistoiminta on korkeassa johdossa sovittu, ja poliisien ylin johto lähettää piireihin käskyjä milloin yhteistoimintaa tulee harjoittaa. Piireissä on kuitenkin yleensä liian vähän poliiseja, joten yhteispartiot jäävät toteutumatta. Tällä kertaa meitä kuitenkin onnisti, saimme poliisipartion mukaamme toisella yrittämällä. Olimme siinä vaiheessa palauttaneet tulkin leiriin, koska ei ole kohteliasta omia ainoaa tulkkia, joka on töissä yöllä. Kumpikaan poliiseista ei puhunut englantia, mutta sain käsimerkein selitettyä mitä olimme menossa tekemään ja suuntasimme kohti serbikylää. Lähdimme kävelemään suuntaan random. Melko hiljaista oli yhteistoiminta kun kielimuuri oli välissä, mutta se muuri ei estänyt minua näkemästä, että toinen poliiseista oli kolmekymppinen vaalehiuksinen viehättävä nainen. Minun täytyisi päästä lomille.
Vähän matkaa kuljettuamme vastaan käveli nainen, joka alkoi puhumaan poliiseille. Ymmärsin sen verran, että häneltä oli varastettu puulautoja. Pyysin häntä näyttämään rikospaikan ja hän ymmärsi! Huikea menestys jatkui kun paikan päälle ymmärsin sen verran, että puulautojen lisäksi oli varastettu kaksi traktoria ja neljä lehmää. Lisäksi naisella oli kipeät jalat, perheen tytär oli vasenkätinen niinkuin minä ja opiskeli koulussa venäjää ilmeisen huonolla menestyksellä. Poliisit täyttivät rikosilmoitusta ja minä hymyilin itsekseni. Se toimii, se toimii sittenkin. Voihan venäjä.
maanantai 4. elokuuta 2008
Viisikko jää toiseksi.
Muutama tunti sitten tuli lähtö, kaupungilta oli löytynyt pommi. Ajoimme paikalle ja huomasin tien olevan sama mitä pitkin pyörimme muutama tunti aikaisemmin yöpartiossa. Silloin huomasimme tiellä aseen ja tutkittuani sitä hetken, totesin sen olevan leikkipyssy. Samaan aikaan oikea pommi oli kivenheiton päässä, mutta ei näkyvillä. Aamulla, kun itse olin jo nukkumassa, kunnan työntekijät kaivoivat tien auki tehdäkseen putkitöitä. Voin kuvitella kuinka he hakkasivat pommia lapiolla, kunnes sen ulkomuodot paljastuivat.
Raivaajapioneeri kävi katselemassa pommia ja totesi sen olevan toisen maailmansodan aikainen lentopommi. Eristimme alueen ja yritimme parhaamme mukaan näyttää paikallisille käsimerkein, että paikalla on pommi. Autonomistajat juoksivat ulos taloistaan ja siirsivät autot. Odottelimme iltapäivän auringossa räjähdystä. Koska alue oli talojen ympäröimä, raivaajat halusivat mielyttää yleisöä ja laittoivat vähän ektraa purkupanokseen. PUM, ja uhka oli poissa. Paikalliset ryhmittyivät kuopan reunalla ihmettelemään ja me poistuimme paikalta. Päivän hyvä työ oli tehty.
Koskinen kysyi taannoin millaista ruokaa me täällä saamme. Varusmiesaikana ruoka oli kaloreita, jotka piti siirtää lautaselta mahaan mahdollisimman nopeasti. Täällä työssäviihtyminen on asia johon kiinitetään huomiota, mikä näkyy ehkä parhaiten juuri ruokailussa. Eilen meillä oli pihvi-ilta ja saimme grillattavaksemme mm. hirveä, poroa ja villisikaa. Lihat, niinkuin kaikki muutkin ruokatarvikkeet, tuodaan meille Suomesta, joten ruisleipää, turun sinappia tai kabanossia ei tarvitse kaivata. Ravintola Diablo eli meidän keittiö on auki ympäri vuorokauden ja ruoka vaihtuu kolmesti päivässä. Aamupalaksi on aina nakkeja, kebap-liha, wingsejä, kaurapuuroa ja lihpullia. Lounas ja päivällinen ovat lämpimiä aterioita kuten lohimedaljonkkeja, itsetehtyjä lihapullia, wokkia jne. Ruoka on yleensä todella hyvää. Lisäksi keittiöstä on aina saatavailla keitettyjä kananmunia, leipää, leikkeitä, raejuustoja, hedelmäsalaattia, tonnikalaa, leivoksia, juustoa, keksejä, aamiaismuroja, täysmehuja, jäätelöä, jugurtteja, vanukkaita, kahvia ja muuta välttämätöntä. Sunnuntaisin on aina vain yksi ateria, mutta se onkin sitten jotain ektrahienoa, kuten hampurilaisia, tortilloja, täyslihapihvejä tai pitsaa. Ihmisillä on myös tapana tilata syntymäpäivänsä kunniaksi täytekakkuja ja niitä tulee syötyä aika usein. Kun mainitaan vielä, ettei annoskokoja tai ateriakertoja ole millään lailla rajattu, niin ei tarvitse ihmetellä miksi rauhanturvaajat lihovat palveluksensa aikana useita kiloja.
Raivaajapioneeri kävi katselemassa pommia ja totesi sen olevan toisen maailmansodan aikainen lentopommi. Eristimme alueen ja yritimme parhaamme mukaan näyttää paikallisille käsimerkein, että paikalla on pommi. Autonomistajat juoksivat ulos taloistaan ja siirsivät autot. Odottelimme iltapäivän auringossa räjähdystä. Koska alue oli talojen ympäröimä, raivaajat halusivat mielyttää yleisöä ja laittoivat vähän ektraa purkupanokseen. PUM, ja uhka oli poissa. Paikalliset ryhmittyivät kuopan reunalla ihmettelemään ja me poistuimme paikalta. Päivän hyvä työ oli tehty.
Koskinen kysyi taannoin millaista ruokaa me täällä saamme. Varusmiesaikana ruoka oli kaloreita, jotka piti siirtää lautaselta mahaan mahdollisimman nopeasti. Täällä työssäviihtyminen on asia johon kiinitetään huomiota, mikä näkyy ehkä parhaiten juuri ruokailussa. Eilen meillä oli pihvi-ilta ja saimme grillattavaksemme mm. hirveä, poroa ja villisikaa. Lihat, niinkuin kaikki muutkin ruokatarvikkeet, tuodaan meille Suomesta, joten ruisleipää, turun sinappia tai kabanossia ei tarvitse kaivata. Ravintola Diablo eli meidän keittiö on auki ympäri vuorokauden ja ruoka vaihtuu kolmesti päivässä. Aamupalaksi on aina nakkeja, kebap-liha, wingsejä, kaurapuuroa ja lihpullia. Lounas ja päivällinen ovat lämpimiä aterioita kuten lohimedaljonkkeja, itsetehtyjä lihapullia, wokkia jne. Ruoka on yleensä todella hyvää. Lisäksi keittiöstä on aina saatavailla keitettyjä kananmunia, leipää, leikkeitä, raejuustoja, hedelmäsalaattia, tonnikalaa, leivoksia, juustoa, keksejä, aamiaismuroja, täysmehuja, jäätelöä, jugurtteja, vanukkaita, kahvia ja muuta välttämätöntä. Sunnuntaisin on aina vain yksi ateria, mutta se onkin sitten jotain ektrahienoa, kuten hampurilaisia, tortilloja, täyslihapihvejä tai pitsaa. Ihmisillä on myös tapana tilata syntymäpäivänsä kunniaksi täytekakkuja ja niitä tulee syötyä aika usein. Kun mainitaan vielä, ettei annoskokoja tai ateriakertoja ole millään lailla rajattu, niin ei tarvitse ihmetellä miksi rauhanturvaajat lihovat palveluksensa aikana useita kiloja.
perjantai 1. elokuuta 2008
Nallekarkit
Käväisin äsken jenkkien leirissä ostoksilla. Mukaan tarttui kuivattua lihaa, sipsejä, t-paitoja, kuulokkeita jne. Varsinainen syy lähtöön oli kuitenkin vesipiipun osto paikallisten pyörittämästä kaupasta leirin sisällä. Tutkin piippua hetken ja huomasin heti sen olevan rihkamaa. Osat eivät sopineet toisiinsa ja letku oli yhdestä kohdasta rikki. Ei kuitenkaan mitään sellaista mitä urheiluteipillä ei pystyisi korjamaan, joten neuvottelin itselleni alennuksen ja ostin piipun kahdellakymmenelläviidellä eurolla. Laittaessani ostoksia auton takakonttiin, kolvi osui hiukan vaahtosammuttimeen ja kolvi hajosi. Ei auta kun mennä turkkilaisten kauppaan ja yrittää löytää piipun, joka oikeasti toimisi.
Käväisin myös testaamassa Taco Bellin tarjontaa. Listalta oli pakko ottaa chiken quasedilla (magic bulletin mainoksista tuttu!) ja steak burrito. Quasedilla oli ihan hyvää, mutta burriton päätäyte oli paputahna, joten sen syöminen jäi väliin. Juttelin aterian yhteydessä yhdelle amerikkalaiselle sotilalle. Kysyin häneltä oliko leirissä mahdollista katsoa jenkkifudista. Kyllä oli, piti vaan kytkeä kaapeli telkkariin. Täsmensin, että voiko ulkopuoliset tulla leiriin katsomaan ottelua johonkin julkiseen kokoontumispaikkaan. G.I Joe kysyi asuinko leirissä. En, minulla on vihreä uniformu, ei harmaa niinkuin jenkeillä ja camp bondsteelissa ei asu muita kansallisuuksia. Tai en sanonut ihan noin, ei olisi ollut kohteliasta osoittaa kuinka pihalla ko. henkilö oli, sanoin vain asuvani suomalaisten kämpissä. "Well, sir, you have to ask through you're chain off command if you have a cable there, then you can buy a big screen from our shop and watch football." Käännyin taakse katsomaan ja totesin, että "sir" olen minä. Ateria oli syöty ja koska keskustelu ei oikein viennyt mihinkään kiitin keskustelusta ja poistuin pöydästä.
Ulkona istui kolme ukrainalaista sotilasta odottamassa seurueen viimeistä jäsentä kaupasta. Kuljin heidän ohi ja yksi heistä nyökkäsi tervehdyksen merkiksi, täälläpäin on kohteliasta tervehtiä kaikkia sotilaita. Sanoin venäjäksi "hyvää päivää". Heidän kasvoilta näkyi vilpitön yllätys ja jäin hetkeksi juttelemaan heille. He kysyivät kuinka osasin niin hyvin venäjää ja vastasin olevani ahkera opiskelija. Vitsi meni hyvin perille, kun he huomasivat nimilappuni samaan aikaan. Kyselin vähän heidän palvelusoloistaan. He olivat Kosovossa vapaaehtoisesti, joskaan tehtävästä kieltäytyminen olisi ollut epäsoveliasta johdon silmissä. Kaikki kolme olivat ammattisotilaita, arvoltaan kapteeneita. Kosovon keikka kesti kuusi kuukautta ilman lomia ja palkka oli sama kuin kotimaassa: 900 dollaria kuussa ja 400 dollaria perhelisää, täysin riittämätön summa heidän mielestään. "Ei ole paljoa muuttunut sitten neuvostoliiton, sinut heitettän tänne ja isänmaa unohtaa sinut puoleksi vuodeksi." he nauroivat keskenään. Alkoholiakaan ei saanut juoda, paikalliset työntekijät on palkattu katsomaan kaikki roskat läpi. Kerroin saavani viikon lomat kuukaudessa, ilmaiset alkoholijuomat ja 2500 euroa kaupan päälle. He kysyivät olinko minäkin upseeri. Ei ei, alikersantti, sanoin minä ja osoitin sormella arvolaattaa. Aamuja.
Käväisin myös testaamassa Taco Bellin tarjontaa. Listalta oli pakko ottaa chiken quasedilla (magic bulletin mainoksista tuttu!) ja steak burrito. Quasedilla oli ihan hyvää, mutta burriton päätäyte oli paputahna, joten sen syöminen jäi väliin. Juttelin aterian yhteydessä yhdelle amerikkalaiselle sotilalle. Kysyin häneltä oliko leirissä mahdollista katsoa jenkkifudista. Kyllä oli, piti vaan kytkeä kaapeli telkkariin. Täsmensin, että voiko ulkopuoliset tulla leiriin katsomaan ottelua johonkin julkiseen kokoontumispaikkaan. G.I Joe kysyi asuinko leirissä. En, minulla on vihreä uniformu, ei harmaa niinkuin jenkeillä ja camp bondsteelissa ei asu muita kansallisuuksia. Tai en sanonut ihan noin, ei olisi ollut kohteliasta osoittaa kuinka pihalla ko. henkilö oli, sanoin vain asuvani suomalaisten kämpissä. "Well, sir, you have to ask through you're chain off command if you have a cable there, then you can buy a big screen from our shop and watch football." Käännyin taakse katsomaan ja totesin, että "sir" olen minä. Ateria oli syöty ja koska keskustelu ei oikein viennyt mihinkään kiitin keskustelusta ja poistuin pöydästä.
Ulkona istui kolme ukrainalaista sotilasta odottamassa seurueen viimeistä jäsentä kaupasta. Kuljin heidän ohi ja yksi heistä nyökkäsi tervehdyksen merkiksi, täälläpäin on kohteliasta tervehtiä kaikkia sotilaita. Sanoin venäjäksi "hyvää päivää". Heidän kasvoilta näkyi vilpitön yllätys ja jäin hetkeksi juttelemaan heille. He kysyivät kuinka osasin niin hyvin venäjää ja vastasin olevani ahkera opiskelija. Vitsi meni hyvin perille, kun he huomasivat nimilappuni samaan aikaan. Kyselin vähän heidän palvelusoloistaan. He olivat Kosovossa vapaaehtoisesti, joskaan tehtävästä kieltäytyminen olisi ollut epäsoveliasta johdon silmissä. Kaikki kolme olivat ammattisotilaita, arvoltaan kapteeneita. Kosovon keikka kesti kuusi kuukautta ilman lomia ja palkka oli sama kuin kotimaassa: 900 dollaria kuussa ja 400 dollaria perhelisää, täysin riittämätön summa heidän mielestään. "Ei ole paljoa muuttunut sitten neuvostoliiton, sinut heitettän tänne ja isänmaa unohtaa sinut puoleksi vuodeksi." he nauroivat keskenään. Alkoholiakaan ei saanut juoda, paikalliset työntekijät on palkattu katsomaan kaikki roskat läpi. Kerroin saavani viikon lomat kuukaudessa, ilmaiset alkoholijuomat ja 2500 euroa kaupan päälle. He kysyivät olinko minäkin upseeri. Ei ei, alikersantti, sanoin minä ja osoitin sormella arvolaattaa. Aamuja.