Tiedättekö sen turhautumisen tunteen, kun kantaa asetta jatkuvasti mukanaan, muttei koskaan pääse ampumaan eläviä maaleja? En minäkään, mutta siitä huolimatta joukkueemme kävi eilen värikuulasotimassa ihan vain huvin vuoksi. Ilta jatkui saunomisen ja lonkeron merkeissä. Hauskaa oli. Vähämmänkin hauskaa olisi saanut olla, koska kaikki ilo illan aikana oli varastettua seuraavan aamun partiosta.
Olin eräänä yönä porttivartiossa leirin vartiotornissa ja leffan katsomisen sivussa tarkkailin alla menevää tietä, joka yhdisti kaksi viereistä kylää. Tyttö ja poika, molemmat noin kuusitoistavuotiata olivat kävelyllä. He eivät maltanneet lähteä kotiin, niinpä he kävelivät tietä pitkin sinne takaisin pysyen leirin valoissa, jotta näkisivät toisensa. Ei heillä paljoa sanottavaa toisilleen ollut, kävelivät vain ja hymyilivät isoveljen valvovan katseen alla. Lopulta poika sai pusun poskelleen ja he palasivat kyliinsä. Kohtalaisen söpöä.
Olipa herttaista. Oon lueskellu sun blogia jo pitempään, mutta perinaiselliseen tapaan vasta lässytys nuoresta lemmestä sai mut kommentoimaan. Näin rauhanturvaajan tyttöystävän näkökulmasta on mukava lukea sun kirjoituksia ja kuulla kaikesta siellä tapahtuvasta. Ai niin, päätitkö itse jäädä vuodeksi? Pähkäilit sitä alkuvaiheessa ja pohdinnan tulos on tainnut multa jäädä bongaamatta. Lippu korkealla ja lisää luettavaa kehiin!
VastaaPoistaKyllä mä paperit koko vuodesta allekirjoitin, mut ei oo tullut vastausta vielä. 99% varmuudella vuoden keikka.
VastaaPoista