Nallekarkit

Käväisin äsken jenkkien leirissä ostoksilla. Mukaan tarttui kuivattua lihaa, sipsejä, t-paitoja, kuulokkeita jne. Varsinainen syy lähtöön oli kuitenkin vesipiipun osto paikallisten pyörittämästä kaupasta leirin sisällä. Tutkin piippua hetken ja huomasin heti sen olevan rihkamaa. Osat eivät sopineet toisiinsa ja letku oli yhdestä kohdasta rikki. Ei kuitenkaan mitään sellaista mitä urheiluteipillä ei pystyisi korjamaan, joten neuvottelin itselleni alennuksen ja ostin piipun kahdellakymmenelläviidellä eurolla. Laittaessani ostoksia auton takakonttiin, kolvi osui hiukan vaahtosammuttimeen ja kolvi hajosi. Ei auta kun mennä turkkilaisten kauppaan ja yrittää löytää piipun, joka oikeasti toimisi.

Käväisin myös testaamassa Taco Bellin tarjontaa. Listalta oli pakko ottaa chiken quasedilla (magic bulletin mainoksista tuttu!) ja steak burrito. Quasedilla oli ihan hyvää, mutta burriton päätäyte oli paputahna, joten sen syöminen jäi väliin. Juttelin aterian yhteydessä yhdelle amerikkalaiselle sotilalle. Kysyin häneltä oliko leirissä mahdollista katsoa jenkkifudista. Kyllä oli, piti vaan kytkeä kaapeli telkkariin. Täsmensin, että voiko ulkopuoliset tulla leiriin katsomaan ottelua johonkin julkiseen kokoontumispaikkaan. G.I Joe kysyi asuinko leirissä. En, minulla on vihreä uniformu, ei harmaa niinkuin jenkeillä ja camp bondsteelissa ei asu muita kansallisuuksia. Tai en sanonut ihan noin, ei olisi ollut kohteliasta osoittaa kuinka pihalla ko. henkilö oli, sanoin vain asuvani suomalaisten kämpissä. "Well, sir, you have to ask through you're chain off command if you have a cable there, then you can buy a big screen from our shop and watch football." Käännyin taakse katsomaan ja totesin, että "sir" olen minä. Ateria oli syöty ja koska keskustelu ei oikein viennyt mihinkään kiitin keskustelusta ja poistuin pöydästä.

Ulkona istui kolme ukrainalaista sotilasta odottamassa seurueen viimeistä jäsentä kaupasta. Kuljin heidän ohi ja yksi heistä nyökkäsi tervehdyksen merkiksi, täälläpäin on kohteliasta tervehtiä kaikkia sotilaita. Sanoin venäjäksi "hyvää päivää". Heidän kasvoilta näkyi vilpitön yllätys ja jäin hetkeksi juttelemaan heille. He kysyivät kuinka osasin niin hyvin venäjää ja vastasin olevani ahkera opiskelija. Vitsi meni hyvin perille, kun he huomasivat nimilappuni samaan aikaan. Kyselin vähän heidän palvelusoloistaan. He olivat Kosovossa vapaaehtoisesti, joskaan tehtävästä kieltäytyminen olisi ollut epäsoveliasta johdon silmissä. Kaikki kolme olivat ammattisotilaita, arvoltaan kapteeneita. Kosovon keikka kesti kuusi kuukautta ilman lomia ja palkka oli sama kuin kotimaassa: 900 dollaria kuussa ja 400 dollaria perhelisää, täysin riittämätön summa heidän mielestään. "Ei ole paljoa muuttunut sitten neuvostoliiton, sinut heitettän tänne ja isänmaa unohtaa sinut puoleksi vuodeksi." he nauroivat keskenään. Alkoholiakaan ei saanut juoda, paikalliset työntekijät on palkattu katsomaan kaikki roskat läpi. Kerroin saavani viikon lomat kuukaudessa, ilmaiset alkoholijuomat ja 2500 euroa kaupan päälle. He kysyivät olinko minäkin upseeri. Ei ei, alikersantti, sanoin minä ja osoitin sormella arvolaattaa. Aamuja.