Tiedoitusvälineet ovat taas raportoineet jälleen uusista ennätyksistä varusmiespalveluksen keskeyttämisen suhteen. Nuoret miehet eivät ole enää rautaa niinkuin ennen, kunto on heikko, mielenterveys pätkii ja läski painaa. Näin kertovat puolustusvoimien tilastot. Niitä on syytä vähän tarkemmin.
Tilaston luotettavuus perustuu ennenkaikkea siihen, ettei vastaajalla/suorituksen tekijällä ole motiiveja valehdella tai vääristellä tulosta. Kuvitellaan yhdeksäntoistavuotias mieshenkilö, joka on peruskoulun jälkeen kouluttanut itsensä putkimieheksi ja tehnyt alan töitä jo vuoden. Hänen lempipuuhansa on istua sunnuntaisin uuden tyttöystävänsä kanssa sohvallaan katsomassa leffoja, samalla kun hän saa yli viisikymmentä euroa siitä, että hän on päivistävä putkimies. Nyt hänellä on edessään valinta. Totaalikieltäytyminen, siviilipalvelus tai armeija. Mielikuvitushenkilömme on varsin tyytyväinen elämäänsä sillä hetkellä, joten hänen tavoitteensa on päästä yhteiskuntavelvoitteestaan mahdollisimman vähällä aikamäärällä. Aseistakieltäytymisen aika on kuusi kuukautta, on lyhin vaihtoehto, mutta koehenkilömme vierastaa vankilaan menemistä ja jollain tasolla hän pitää maanpuolustusta tärkeänä. Siviilipalvelus kestää kaksitoista kuukautta, mutta hän ei voi tehdä omia töitä samalla, koska kahden työn tekeminen on raskasta ja jokainen sentti jonka hän tienaa on pois hänen asumisavustuksesta. Vaihtoehto on siinänsä kiehtova,koska hänelle jäisivät illat vapaaiksi, mutta hän ei haluaisi leimautua puunhalaajaksi, eikä tahtoisi luopua yli kahden tuhannen euron nettopalkastaan vuoden ajaksi. Viim... korjaan, kolmas, vaihtoehto on varusmiespalvelus, jossa vietettävän ajan oletusarvo (T=todennäköisyys, [Tx362vrk + Tx270vrk + Tx180vrk]:3) on kahdekan ja puoli kuukautta. Ei ole tyhmemmästä päästä meidän koehenkilö, kun sen osasi laskea netistä löytämiensä tietojen perusteella. Unohti vain sulkea laskelmista vuoden palvelevat rekka- tai miehistökuljetusvaunujen kuskit, vaikkei hänellä ole C-korttia. Kuitenkin hyvät mahdollisuudet päästä pois intistä puolella vuodella sosiaalisesti hyväksyttävällä tavalla.
Mielikuvitushenkilömme menee siis armeijaan. Pian heille kerrotaan mitä kriteereitä käytetään vuoden palvelevien aliupseereiden ja upseerioppilaiden valintaan. Koerottamme harrastaa vapaa-ajalla sählyä ja kuntosalia, mutta kuntotesteissä menestyminen tarkoittaisi suurempaa todennäköisyyttä, että hänet pakotettaisiin pidempään palvelusaikaan. Hän vetää kuntotestit vajaalla teholla. Älykkyystesteistässä hän katsoo usein kattoon ja raapii kynällä päätään. Esitystä ei ole vaikeaa myydä, kuinka paljon putkimieheltä voi odottaa? Henkisen terveyden testissä hän vastaa aina halunneensa puutarhuriksi ja kokeneensa joskus seksuaalista vetoa äitinsää. "Tuntuuko joskus siltä, että päätä kiristää?" En osaa vastata. Ei ihme, että kaveri määrätään kuuden kuukauden jääkäriksi metsään loikkimaan ja samalla meillä on yksi tilastomerkintä lisää kuinka nuorten kunto on laskenut.
Saatuan vahvistuksen kuuden kuukauden palvelusajalle, koehenkilömme lakkaa leikkimästä tyhmää ja ylenee pian korpraaliksi ollen samalla parempi johtaja, kuin osa aliupseerikouluun pakoitetuista. Palveluksen lähystyessä loppuaan, kun ei ole mitään pelissä, hän suorittaa kotiutumistestit kunnolla ihan vaan testaakseen omaa kuntoaan. Cooperin testin tulos nousee yllättäen 37% tyydyttävästä kiitettävään, ja muut fyysiset testit paranevat samalla tavalla. Painokin laskee, kun metsässä on hankalaa käydä salilla ylläpitämässä salilla saavutettua lihasmassaa. Kappas, puolustusvoimat onkin Suomen suurin kuntokoulu!
Edellinen tarina perustuu pitkälti ystäväni armeijauraan, mutta se kertoo aika paljon intistä nykypäivänä. Kyllä, varusmiesten kunto on laskenut. Kyllä, varusmiesten paino on noussut, joskin myös varusmiesten pituus on kasvanut jatkuvasti, eikä painotilasto erottele läskiä lihaksesta. Nykyiset tilastot ovat kuitenkin täysin epäluotettavia, niin kauan kun tuloksia ei luokitella sen mukaan kuinka pitkään eri ihmiset haluavat palvella.
Nyt täytynee ottaa tarkasteluun vielä mielenterveysyistä ja tukielinten sairauksista johtuvat palveluksen keskeyttämiset ja palvelusajan lyhynnykset. Kuvitelkaa itsenne varuskunnan lääkäriksi. Kahdesti vuodessa varuskuntaan tulee noin tuhat alokasta. Aika pian he tajuavat, ettei armeijassa ole kivaa. No ei ole, ei, ihan perseestähän se on, niinkuin on sodassakin ja siksi sitä vitutuksen sietoa harjoitellaan. Olis ehkä sittenkin parempi mennä takas kotiin ja olla tulematta koskaan takaisin. Näitä tapauksia on viidestä kahteenkymmeneen prosentiin varuskunnasta riippuen, eli aika monta. He tulevat sitten valittamaan mielenterveyttä, selittämätöntä selkäkipua tai muuta vastaavaa. Näiden testaaminen maksaa paljon rahaa ja on hankalaa järjestää. Lääkärillä on kaksi vaihtoehtoa, joka myöntää palvelushelpostuksia tai vapautuksia, tai sitten ottaa se riski, että varusmies valehtelee, niinkuin he usein tekevät, ja antaa hänen jatkaa palvelustaan. Ensimmäisessä vaihtoehto on riskitön, kukaan ei tarkista entistä varusmiestä palveluksesta poistumisen jälkeen, kukaan ei kyseenalaista varuskuntalääkäriä, joita on muutenkin todella vaikea saada työsuhteseen. Toisessa vaihtoehdossa panoksena on se, ettei varusmies valehtelekkaan, ja tekeepä vaikkapa itsemurhan, kuolee sairauskohtaukseen tai saa pysyvän fyysisen vamman. Siinähän tulee ehdollista ja päiväsakkoa, saatta mennä lääkärilupakin. Helppo valinta. Päätöksenteko ei ole ihan niin yksinkertaista, mutta lääkäreiltä puuttuvat kannustimet ottaa selvää onko varusmiehen ongelma todellinen vai ei.
Vaikka usein sanotaan suomalaisten maanpuolustustahdon olevan korkealla, se on yhtä turha tieto kuin se, että suomalaiset arvostavat eniten kotimaista ruokaa. Jos he kerran arvostavat sitä niin paljon, miksi tarvitaan maataloustukiaisia? Kai sen hinnan voisi maksaa mielummin kassalla kuin verotuksessa? Jos suomalaisten maanpuolustustahto on niin korkealla, miksi meillä on niin vähän vapaaehtoiseen varusmiespalvelukseen hakeutuvia naisia ja miksi joka varuskunnassa on vaikeuksia saada vapaaehtoisia palvelemaan vuoden aliupseerina? No yksinkertaisesti siksi, ettei osa suomalaisista näe uhkakuvaa, minkä takia heidän kannattaisi uhrata aikaansa.
Vuosittain puolustusvoimat menettää valtavasti resursseja ottaessaan ne noin kymmenen prosenttia varusmiehistä, joilla ei ole motivaatiota tai kykyä selviytyä varusmiespalveluksesta. Samaan aikaan puolustusvoimien komentaja on itse sanonut, että reserviä pitäisi supistaa yli sata tuhatta ihmistä pois, koska koko reserville ei riitä varusteita nykyaikaiseen sodnakäyntiin. Moni on kuitenkin valmis pitämään kiinni yleisestä (miesten) asevelvollisuudesta. Argumentteja on monia ja lähes kaikki niistä ovat huonoja. Intti on ehkä Suomen suurin kuntokoulu, mutta voin kertoa, ettei huonokuntoisilla jää kovinkaan hyviä kokemuksia kuntoilusta intin ajalta, eikä "kipinää urheiluharrastukseen ylläpitämiseen" synny. Niillä, joilla oli jo hyvä tai kohtalainen kunto palvelukseen astuttaessa, tuskin syntyy halua kuntoilla entistä enemmän. Ja huolimatta siitä, kuinka paljon paino laskee tai kunto kasvaa, vaikutukset jäävät väliaikaisiksi. Jos valtion järjestämää kuntokoulua kaikille miehille tarvitaan, niin se saataisiin kyllä järjestettyä tehokkaaminkin. Se, että kuntokoulussa ohjaajat ovat korkeakoulutettuja ihmisiä, joille maksetaan sadan euron päivärahaa jos liikuntaa harrastetaan metsässä, ja liikkunnan yhteydessä jokainen kokeilee miltä sen kolmen tuhannen euron kevytsingonampuminen oikein tuntuu ei ole kovin kustannustehokasta.
Sitten on vielä nämä argumentit perinteen puolesta. On sekin niin ihanaa kuin viimeistä kertaa koko ikäryhmä kootaan yhteen eri puolelta Suomea ja ihmeset oppivat tuntemaan toisiaan. Joo-o. Se, että jokin oli hyvä ratkaisu aikoinaan, ei tarkoita sitä, että se oli tai ei olisi sitä nyt. Asioita täytyy aina tarkastella miettimällä uudestaan mikä niiden funktio ja voisiko asiat tehdä paremmin. Toki joulukinkku oli hienoa ruokaa sata vuotta sitten, mutta maailma on vähän muuttunut ja henkilökohtaisesti nautin enemmän naudan sisäfileestä.
Ainoa vakavasti otettava argumentti yleisen asevelvollisuuden puolesta on sen kustannustehokkuus. Koko Suomea on puolustettava ja siksi tarvitaan laaja reservi alueita miehittämään. Varusmiehillä ei tarvitse maksaa ja se on siksi puolustusvoimien mielestä kustannustehokasta, kun verrataan ammattiarmeijaan. Kun ekonimisti laskee (tämä on siis jo tehty Helsingin Yliopistossa) yleisen asevelvollisuuden hinnan ottaen huomioon opiskelun viivästykset ja väliin jääneet miestyövuodet, se ei näyttäkkään enää yhtä kustannustehokkaalta. Ja jos jälleen kerran palaamme puolustusvoimien komentajan kommenttiin, että reserviä tulee supistaa, niin on perusteltua kysyä, onko todellakin järkevää, että puolustusvoimat ottaa taakakseen ne heikkokuntoiset ja sairaloiset. Yritysmaailmassa puhutaan usein yhtiön toimintojen virtaviivaistamisesta, mikä tarkoittaa sitä, että yritys keskittyy siihen minkä se osaa parhaiten. Puolustusvoimien ainoa "tuote" on kyky puolustautua vihollisen hyökkäystä vastaan, eikä minulla ole mitään epäillystä siitä, että esikunnissa on ammattitaitoisia upseereita, jotka tietävät mitä tekevät. Kuntoutus, kuntokoulu, ikäluokkien yhdistäminen ja perinteiden vaaliminen eivät kuulu tähän puotiin.
Oma ilmainen konsulttineuvo on tälläinen: Päättäkää kuinka suuren reservin voitte varustaa ja ylläpitää tulevaisuudessa. Ottakaa käyttöön valikoiva asevelvollisuus, jossa poimitte motivoituneimmat ja hyväkuntoisemmat. Korottakaa huomattavasti aliupseereiden ja upseerikokelaiden päivärahoja, ja sitokaa ne osittain alaisten arviointeihin. Näin saadaan simputusongelmaa huomattavasti pienettyä ja varusmiesten motivaatiota kasvatettua. Armeijan suorituskyky saavutetaan rahalla, jotka voidaan käyttää, joko reservin kasvattamiseen tai varusteisiin ja kertausharjoituksiin. Se, että kaikki mahdolliset koulutetaan sotaan ja toivotaan, että ne viimeisetkin sata tuhatta sotilasta, jotka eivät ole kertanneet vuosikymmeniin ja joilla on varustuksenaan kiinalaiset rynnäkkökiväärit ja kulkuneuvoinaan traktorit, taistelevat viimeiseen mieheen ei taida olla se paras vaihtoehto.
Mutta ei kai noin synkkää ole. Suomen suhteellinen kyky puolustautua on noussut vuosikymmenen aikana kun muut valtiot ovat laskeneet panostuksiaan sotilasvoimaan. Ruotsilla on enemmän kenraaleita kun tykkejä ja pieni ammattiarmeija, jota täydentävät vartiotehtäviä hoitavat muutamat varusmiehet. Norjan armeija suurin projekti tällä hetkellä on kasvattaa luomuruuan osan muonituksesta viitentoista prosenttiin. Viro on muuten vain pieni.
Venäjä on luku erikseen se on kasvattanut sotilasmenonsa Neuvostoliiton mittoihin. Tästä mediakin muistuttaa aina silloin tällöin. Venäjän kohdalla täytyy kuitenkin muistaa, että se on Transparensy Internationalin listauksessa viime vuodelta sijalla 143, eli paljon korruptoituneempi kuin Egypti ja Zambia, suunilleen yhtä korruptoitunut kuin Angola, Togo ja Indonesia. On syytä tarkastella mitä Putinin hallinto on saanut puolustusmenojen kasvulla aikaiseksi ja suhteuttaa se siihen mitä Jeltsin sai aikaan. Vuodesta 2000 vuoteen 2006 Venäjän ydinasejoukot saivat 27 mannertenvälistä ohjusta (ICBM) ja saman verran ydinkärkiä. Samana aikana 294 ICBM:ää ja 1779 ydinkärkeä poistettiin vanhentumisen takia. Jeltisinin aikana 1992-1999 ydinjoukot saivat 92 ohjusta ja kärkeä. Lisäksi 2000-luvulla vaikeasti tuhottavien siiloissa sijaitsevien SS-24-ohjusten ja rautateillä kulkevien ICBM:ien (naamioitu tavalliseksi kuormavaunuiksi, joten niitä on vaikeaa seurata) määrää on vähenetty, ja joukot ovat saanet tilalle SS-25-ohjuksia, joita kuljetaan sadan tonnin painoisilla ja 22:n metrin pituisilla ajoneuvoilla, jotka ovat helposti havaittavissa kaikilla vakoilusateliiteillä. Lyhyemmän kantaman strategisia ohjuksia ja kärkiä kirjattiin 2000-2007 alas 405 ja 2498 kappaletta. Uusia raketteja toimitettiin samana aikana 27 kappaletta, kolme kertaa vähemmän kuin 90-luvulla. Tämä selittääkin miksi Venäjä suhtautuu niin negatiivisesti Yhdysvaltojen ohjuspuolustusjärjestelmään. Jos heidän ydinaseiden alaskirjaus jatkuu samaan tahtiin, ensi vuosikymmenen puolessa välissä tulee mahdolliseksi tilanne, jossa Venäjän ydinaseet tuhotaan siiloihin ja ne muutamat ohjukset, jotka saadaan lentoon voidaan torjua ohjuspuolustuksella.
Tavallisimilla asehaaroilla ei mene sen paremmin. 2000-luvulla kolme uutta lentokonetta toimitettiin ilmavoimille: yksi Tu-160 ja kaksi Su-34:ää. 90-luvulla toimitettiin sata uutta lentokonetta. Vuosille 2007-2015 suunitellut asehankinnat lupaavat ilmavoimille 60 uutta lennokkia ja tällä nopeudella koko Venäjän ilmavoimat saadaan kokonaan uusittua jo vuonna 2087. 90-luvulla uusia T-90 panssarivaunuja toimitettiin n. 120 kappaletta, kaksi kertaa enemmän kuin 2000-luvulla. Laivasto sai 90-luvulla viisi kertaa enemmän kuin tälle vuosikymmenelle on suuniteltu. Venäjän valtion asevientimonopoliyhtiö Rosoboroneport tuotti 90-luvulla keskimäärin miljardi dollaria vuosittain, kun vastaava luku 2000-luvulla on seitsemän kertaa isompi. Aseiden myynnistä saatavat rahat ovat korvamerkattu oman armeijan modernisointiin.
"Se määrä jolla alitamme valtion puolustushankintasuunitelmat kasvaa vuosittain ja se prosenttiosuus, jonka epäonnistumme hankkimaan kasvavan tarpeen aikana on suoraan verrannollinen prosenttimäärän jolla puolustuksen hankintojen budjetti kasvaa." Näin totesi Venäjän aseteollisuuskomission puheenjohtaja viime vuoden huhtikuussa. Venäjän armeijan hankintamenot eivät ole julkisia kuten esimerkiksi Yhdysvalloissa, jossa budjettia voi ihailla vaikkapa netissä. Tuskin ne rahat kokonaan menevät kaikkialla salassa pidettävään tuotekehitykseen. T-90 panssarivaunu on vain modernisoitu versio vanhasta mallista, samoin on Su-34 hävittäjä. Hallitus on lupaillut viidennen sukupolven hävittäjän prototyypin testilentoja "pian", mutta sille ei olla kehitelty vielä edes moottoria. SA-21-ilmapuolustusohjusjärjestelmän prototyypit saatiin vihdoin kentälle toissavuonna, seitsemän vuotta myöhässä. SS-26-ohjuksen testejä ei olla vieläkään saatu aloitettua, vaikka niin piti tapahtua jo vuonna 2003. SS-NX-30 laivasto-ohjuksen testit ovat kaikki epäonnistuneet ja niiden alustaksi tarkoitetut kolme strategista sukellusvenettä ruostuvat hiljalleen satamassa.
Onneksi sotaa ei voiteta aseilla vaan miehillä, ja niitähän Venäjällä riittää! Varusmiespalveluksen muutettua viime vuonna yksivuotiseksi, tämän vuoden kutsunnoissa armeijan olisi saatava 700 000 alokasta, jotta miesvahvuus säilyisi. Kuitenkin vain 843,000 poikaa tulee tänä vuonna täysi-ikäiseksi ja muutenkin vain joka kymmenes ikäluokasta suorittaa varusmiespalveluksen. Esimerkiksi korkeakoulussa opiskelevan ei tarvitse kutsuntoihin mennä ja moni äiti ostaa mielusti viimeisillä säästöillä lääkärintodistuksen vaikkapa kuuroudesta kun menettää poikansa armeijalle (reiluuden vuodeksi on kuitenkin todettaa, ettei todennäköisyys kuolla Venäjän armeijassa ole merkittävästi suurempi kuin Suomen vastaava tilasto, simputus on asia erikseen). Jos rahaa ei ole, niin suosittu keino on tuottaa itselleen pysyvä vamma liipaisinsormeen. Niistä, jotka pääsevät kutsuntoihin asti 30% eivät ole terveydensä puolesta sopivia ja 50% ei sovellu erikoiskoulutukseen. Jää kaksi vaihtoehtoa: romahduttaa koulutusjärjestelmä repimällä alokkaat opistojen penkeiltä tai sitten pärjätä vahvasti alimiehitetyllä armeijalla. Noh, onneksi Venäjä on siirtymässä asteittain ammattiarmeijaan. Venäjän keskipalkka oli vuonna 2007 kaksitoista tuhatta ruplaa. Armeijan palkattu henkilökunta sai jotain kuuden ja kahdeksan tuhannen välillä. Niillä täytyy olla todella hyvät työsuhde-edut, jos ihmisiä siellä on silti töissä! Periaatteessa palkkasotilaan perheelle kuuluisi ilmainen asunto, mutta vuonna 2007 157 tuhatta tälläistä perhettä ei ollut vielä valtiolta asuntoa saanut. Jos sotilaiden asuntojen rakentaminen jatkuu samaan tahtiin kuin 2006-2007 he kaikki saavat asuntonsa viimeistään 2024. Mistä se uusi palkka-armeija saa asuntonsa on vielä hiukan epäselvää. Jeltsinin hallinto onnistui 90-luvun lopussa hankkimaan sata tuhatta asuntoa palkkasotilaille. Jeltsinin valtkaudella öljyn hinta oli keskimäärin 16,70 dollaria tynnyriltä, Putinilla vastaava luku 2007 mennessä on 40. Aika jännä.
Eräässä parodiaelokuvassa alokkaille jaetaan rynnäkkökiväärit valan yhteydessä. Kaikille niitä ei riitä ja viimeiset rivissä saavat käteensä lapion. Upseeri kertoo heille vanhasta Venäläisestä puolustusstrategiasta. "Sillä välin kun vihollinen suunnittele hyökkäystä, me muutamme maaston tunnistamattomaksi. Vihollinen hämmentyy ja menettää toimintakykynsä". Väestö vähenee nykyään kuitenkin sen verran kovaa vauhtia, ettei sellaiseen doktriiniin ole enää varaa. Uusi puolustusdoktriini on täydellinen modernin infrastruktuurin puute. Suomella on enemmän asvalttiteitä kuin Venäjällä. Kovapäälysteisten teiden määrä on laskenut Putinin aikana seitsemän prosenttia. Vuonna 2000 uusia teitä rakenettiin 6400km, vuonna 2006 enää 2400km. Samana aikana tierakennusbudjetti on kasvanut 270%. Pieni laskutoimitus kertoo, että uuden tiekilometrin hinta on noussut kymmenenkertaiseksi, viisikertaiseksi inflaatiokorjattuna. Kuka edes haluaisi yrittää valloittaa tälläisen maan?
Tekstissä esitetyt tilastot ovat pääosin vuodelta 2007.
perjantai 30. tammikuuta 2009
maanantai 26. tammikuuta 2009
Skopje
Tulipahan käytyä Makedoniassa, tai tarkemmin sanottuna Skopjessa. Kuukautta aiemmin oli hakemukset jätetty ja sitten koitti se päivä, kun heräättiin aikaisin, laitettiin siviilit päälle ja hypättiin bussiin. Ajoimme noin puoli tuntia eteläiselle rajalle ja ohitimme kaikki rajamuodollisuudet, koska KFOR valvoi rajaa. Sitten ajoimme vielä puoli tuntia Skopjeen, ja tässä kohdassa tilanne mutkistui. Meidän piti ajaa vielä vartti KFOR huoltotukikohtaan, jossa sääntöjen mukaan sotilaspoliisi olisi pitänyt meille luennon, jonka pääsanoma olisi "älä tee huorin". Ymmärtäähän sen, Suomen armeijan palvellusohjesääntövuodelta 1939, jonka me kaikki tietty osaamme ulkoa, sanoo vain sen, ettei suomalainen sotilas pane Karjalan evakkoa. Naton kanta prostituutioon on siis negatiivinen, mutta sotilaspoliisi ei sitä jaksanut taas kertoa, kun oletti, että me kaikki olemme olleet läyhyllä aikaisemminkin. Niinpä hyppäsimme takaisin bussiin ja suuntasimme takaisin kohti Skopjea.
Seuraava pysähdyspaikka oli ns. läyhyparkki, eli se paikka jossa suomalaiset rauhanturvaajat säilyttävät verovapaita autojaan lain edellyttämällä tavalla. Käytänössä se oli soralla päällystetty ja piikkilangalla aidattu kenttä, jossa seisoi lähemmäs paria sataa uutta autoa, jotka on sinne suurella vaivalla Suomesta asti tuotu. Noin 60% autoista oli audeja, tuttavallisemmin YK-ladoja, 30% Bemareita ja loput jotain muuta. Ajattelin heti, että tämäpä olisi oiva paikka autovarkaille, muutamassa tunnissa saisi koko päivän työt tehtyä, mutta urbaani legenda kertoo, että läyhyparkki on paikallisen mafiapomon legitiimiä liiketoimintaa, eikä kukaan uskalla varastaa sieltä.
Hyppäsimme sitten körmykaverin Subaruun ja kävimme testaamassa paikalliset tiestöt. Suomen tasoinen moottoritie meni siinä vieressä, joten suuntasimme sinne testaamaan paljonko autosta lähtee. Pari kertaa ajoimme kuuden kympin ylinopeutta poliisin ohi, joka kohteliaasti heilutti meille lätkää ja kehoitti hiljentämään vauhtia. Kuulemma jos olisimme ajaneet yhdeksän kympin ylinopeutta, poliisi olisi peräti pysäyttänyt meidät ja kehoittanut hiljentämään ihan verbaalisti. Suomalaiset siirtorekkarit ovat täälläpäin tuttuja ja Naton henkkareilla jokseenkin diplomaattisen koskemattomuuden ainakin liikenteessä.
Ajoimme auton takaisin ja hyppäsimme taksiin. Taksikuski oli suomalaisia kuskannut sen verran, että suomen alkeet olivat hallussa. "Keskustaan". Siellä sitten maksettiin vartin matkasta vitosen, sovimme myös noudon ja lähdimme katsastamaan Makedonian pääkaupunkia. En ole kauhean hyvä kuvailemaan asioita, joten kuvitelkaa itse: Tallinna... noin. Korvatkaa meri joella. Lisätkää neuvostoarkitehtuuria, vähentäkää pilvenpiirtäjiä. Suomalaiset istumassa baareissa voitte jättää paikoilleen. Siinä se on, Skopje. Aika nähty tapaus.
Vartin pituinen tutustumiskierroksemme päättyi kun sain itsestäni tämän pakollisen turistikuvan kaupungin kahden nähtävyyden edessä. Käykää katsomassa Wikipediasta mitkä ne on, nimien keksimisessä on nähty yhtä paljon mielikuvitusta kuin Lahdessa. Turistivartin jälkeen oli aika syödä ja juoda. Maan kulttuurin erikoisuudet paljastuvat tunnetusti helpoiten käymällä McDonaldsissa, mutta en ollut halukas niin intensiiviseen tutustumiseen, joten menimme meksikolaiseen ravintolaan. Kuvassa näette fajitakset, jotka oli ihan hyvät ja edulliset. Pitihän sitä sex on the beachiakin maistaa, mutta se oli pahaa.
Nälkä lähti, jano jäi. Jatkoimme siis vielä drinkkibaariin. Halpaa oli.
Ei kai siinä ole mitään enempää kerrottavaa. Taksilla bussille ja bussilla takaisin leiriin. Kiva reissu.
Seuraava pysähdyspaikka oli ns. läyhyparkki, eli se paikka jossa suomalaiset rauhanturvaajat säilyttävät verovapaita autojaan lain edellyttämällä tavalla. Käytänössä se oli soralla päällystetty ja piikkilangalla aidattu kenttä, jossa seisoi lähemmäs paria sataa uutta autoa, jotka on sinne suurella vaivalla Suomesta asti tuotu. Noin 60% autoista oli audeja, tuttavallisemmin YK-ladoja, 30% Bemareita ja loput jotain muuta. Ajattelin heti, että tämäpä olisi oiva paikka autovarkaille, muutamassa tunnissa saisi koko päivän työt tehtyä, mutta urbaani legenda kertoo, että läyhyparkki on paikallisen mafiapomon legitiimiä liiketoimintaa, eikä kukaan uskalla varastaa sieltä.
Hyppäsimme sitten körmykaverin Subaruun ja kävimme testaamassa paikalliset tiestöt. Suomen tasoinen moottoritie meni siinä vieressä, joten suuntasimme sinne testaamaan paljonko autosta lähtee. Pari kertaa ajoimme kuuden kympin ylinopeutta poliisin ohi, joka kohteliaasti heilutti meille lätkää ja kehoitti hiljentämään vauhtia. Kuulemma jos olisimme ajaneet yhdeksän kympin ylinopeutta, poliisi olisi peräti pysäyttänyt meidät ja kehoittanut hiljentämään ihan verbaalisti. Suomalaiset siirtorekkarit ovat täälläpäin tuttuja ja Naton henkkareilla jokseenkin diplomaattisen koskemattomuuden ainakin liikenteessä.
Ajoimme auton takaisin ja hyppäsimme taksiin. Taksikuski oli suomalaisia kuskannut sen verran, että suomen alkeet olivat hallussa. "Keskustaan". Siellä sitten maksettiin vartin matkasta vitosen, sovimme myös noudon ja lähdimme katsastamaan Makedonian pääkaupunkia. En ole kauhean hyvä kuvailemaan asioita, joten kuvitelkaa itse: Tallinna... noin. Korvatkaa meri joella. Lisätkää neuvostoarkitehtuuria, vähentäkää pilvenpiirtäjiä. Suomalaiset istumassa baareissa voitte jättää paikoilleen. Siinä se on, Skopje. Aika nähty tapaus.
Vartin pituinen tutustumiskierroksemme päättyi kun sain itsestäni tämän pakollisen turistikuvan kaupungin kahden nähtävyyden edessä. Käykää katsomassa Wikipediasta mitkä ne on, nimien keksimisessä on nähty yhtä paljon mielikuvitusta kuin Lahdessa. Turistivartin jälkeen oli aika syödä ja juoda. Maan kulttuurin erikoisuudet paljastuvat tunnetusti helpoiten käymällä McDonaldsissa, mutta en ollut halukas niin intensiiviseen tutustumiseen, joten menimme meksikolaiseen ravintolaan. Kuvassa näette fajitakset, jotka oli ihan hyvät ja edulliset. Pitihän sitä sex on the beachiakin maistaa, mutta se oli pahaa.
Nälkä lähti, jano jäi. Jatkoimme siis vielä drinkkibaariin. Halpaa oli.
Ei kai siinä ole mitään enempää kerrottavaa. Taksilla bussille ja bussilla takaisin leiriin. Kiva reissu.
maanantai 19. tammikuuta 2009
Osta lapsi.
Seuraavan tekstin olen kirjoittanut Kansantaloustieteen opiskelijoiden ry:n lehteen. Deadline on parin viikon kuluttua, joten pyydän kommentteja ja kielioppivirheiden korjauksia. Teksti on huumoria... tavallaan. Eikä se varsmastikkaan avaudu kauhean monelle, jos ylipäätänsä avautuu kenellekkään muulle kuin minulle. Mutta kommentoikaa ja kertokaa mitä mieltä olitte!
Istuimme eräänä aamuna ystäväni kanssa Senaatintorin laidalla syömässä ihanan ylihinnoiteltua aamiaista ja mieleeni muistui tarina. Ollessani töissä pienen ruokakaupan kassalla, parikesäisen lapsensa kanssa liikkeellä oleva mies maksoi ostoksensa pankkikortilla. Kyseessä oli yksi näistä kustomoiduista korteista, johon voi laittaa haluamansa kuvan. Miehen kortissa oli kuva hänestä ja vaimostaan,
tohtorin lakit päässä. Eivätkä he olleet mitään suoraan kortistoon meneviä tohtoreita, vaan oikeaa hyötyä tuottavien teknisten alojen ammattilaisia. Katsoin tohtoripariskunnan lasta ja ajattelin: jos olisi mahdollista, laittaisin kaikki säästöni tämän lapsen osakkeisiin.
Olimme huolisamme seuraavan sukupolven kasvatuksesta. Monessa muussa yksityisessä asiassa kansantalouden oppeja oli jo sovelettu ansiokkaasti: Vanhusten hoito on ulkoistettu palvelutaloihin, avioehto on tehnyt avioliitosta taloudellisesti siedettävän ja ystävyyssuhteet pystyy kätevästi kauppalistamaan vertaismarkinointiin. Samaan aikaan lasten kasvatuksesta on kadonnut kaikki taloudelliset kannustimet, kun eläkkeet maksetaan eläkeyhtiöistä. Lestadiolaiset ja eräät maahanmuuttajaryhmät ovat ansiokkaasti hyväksikäyttäneet väheneviä yksikkökustannuksia ja nousevia lapsilisiä lasten tuotannossa, mutta suurimmaksi osaksi lastenteko on pienimuotoista harrastustoimintaa, joka pahimillaan johtaa tilanteisiin jossa vanhemmat rakastavat lapsiaan huolimatta siitä, että he ovat päättäneet tehdä uraa lähikaupan kassalla tai panostavat kaiken vapaa-aikansa skeittauksen harjoitteluun. Päätimme kehittää järjestelmän, joka toisi rahan takaisin perhesuhteisiin ja pelastaisi maailman.
Valtion etu on, että kansalaiset tuottavat tulevaisuudessa mahdollisimman paljon. Lasten tuottavuus tulevaisuudessa riippuu pitkälti investoinneista, jotka niihin tehdään n. kahdenkymmenenviiden ikävuoden saakka. Valtio voisi lapsen syntyhetkenä pistää liikkeelle obligaatioita, jotka kaikki yhteensä oikeuttaisivat omistajan saamaan puolet ko. yksilön maksamista tulo- ja pääomaveroista kolmestakymmenestä ikävuodesta aina kuolemaan saakka. Nämä obligaatiot sitten myytäisiin vapaaille markkinoille. Lapsenlisä sitten kasvaisi tai laskisi aina suhteessa obligaatioiden suhteellisen arvomuutoksen mukaan ja näin vältettäisiin se, että huonompiin olosuhteisiin syntyvät lapset eivät pääsisi osaksi järjestelmän hyödyistä. Itseasiassa näin panostaminen vähänosaisempiin olisi kannattavampaa, koska investoinneilla heihin saisi suurimmat tuotot. Obligaatioiden myynnistä saatavilla voitoilla valtio voisi sitten rahoittaa koulutusta ja terveydenhuoltoa. Yksilön saavuttaessa täysikäisyyden hänen saamansa opintotuet tai perustulo sidottaisiin taas obligaatioiden suhteelliseen hintakehitykseen. Tämä kannustaisi ihmisiä opiskelemaan ahkerammin, tehdä töitä, joista on tulevaisuudessa hyötyä, ja ennenkaikkea välttämään huonoja käytösmalleja, jotka vähentävät elinikää tai tulevaisuuden ansionäkymiä. Kuviteellanpa erään ihmisen elämä, jota markkinavoimat meille sitten kommentoivat:
1985: Peruskoulun matematiikkaopettaja ja poliisi saavat lapsen, joka nimetään Pekaksi. Perhe asuu Pohjois-Helsingissä. Obligaatioanti herättää varovaista mielenkiintoa markkinoilla, vanhempien typerästä nimenvalinnasta huolimatta.
1989: Pekka 5v. Ilmoittaa ensimmäisessä pörssitiedoitteessaan haluavansa tulla isona hävittäjälentäjäksi tai lego-insinööriksi. Tämän, ja ihmisen elämässä tapaturmaiselle kuolemalle alttiin ajanjakson loppumisen seurauksena kurssit nousivat hieman.
1991: Pekka 7v. aloittaa koulun ja jalkapalloharrastuksen. Markkinat eivät juuri reagoi.
1992: Pekan vanhemmat eroavat ja myöhemmin huoltajuuden saanut äiti perustaa uusperheen. Fuusiossa Pekka saa kaksi samanikäistä sisarusta ja markkinat uskovat tämän kehtittävän Pekan vuorovaikutustaitoja. Kurssi nousee.
1996: Viidenen luokan lopussa tulee julkisuuten Pekan ensimmäinen vertailukelpoinen koulutodistus, jossa numeroarvosanat ovat korvanneet mitäänsanomattomat sanalliset arvostelut. Pekan keskiarvo lukuaineissa on 8,9. Erityisesti sijoittajia ilahduttivat kymppi matematiikassa ja kahdeksikko käytöksestä, joka poistaa pelot ansionäkymiä heikentävästä ”kiltin pojan syndroomasta”. Kurssi nousee vahvasti.
2000: Pekan viimeistä yläastevuotta hallitsivat suuret kurssiheilauttelut. Keskiarvo säilyi hyvin kahdeksikkon paremalla puolella ja Pekka pitää lukioon menemistä itsestäänselvyytenä, mikä nosti kurssia. Toisaalta Pekan raportoitiin vetäneen teinikännit useana viikonloppuna. Pekka joutui usein rauhoittelemaan sijoittajia julkisilla tiedoitteilla, joissa toistuvat lausunnot ”olo oli hirveä, en juo enää ikinä” ja ”dokaaminen on sosiaalinen tapahtuma, jonka aikana koetut yhteiset nolot hetket auttavat verkostoitumista nyt ja tulevaisuudessa”. Yläasteen jälkeisenä kesänä Pekan ensimmäinen tyttöystävä jätti hänet. Sijoittajat reagoivat kurssinousulla, koska yleisesti toivottiin, että tästä alkaa pitkä pettymysten sarja romanttisissa suhteissa, joidein aikana Pekka ymmärtäisi, ettei ulkonäölleen tai peniksensä pituudelle hän ei voi mitään, mutta ansioita ja kuntoaan hänen on helppo kasvattaa houkuttellakseen vastakkaista sukupuolta paremmin. Kaiken kaikkiaan vuosi päättyi plussalle.
2001: Pekan lukio alkoi lupaavasti ja kurssi nostivat hektellisesti myös huhut epätoivotusta raskaudesta, jonka hän aiheutti. Markkinoilla uskottiin yleisesti, ettei suhteella ole tulevaisuutta ja tulevat elatusmaksut pakottaisivat Pekan tekemään enemmän töitä tulevaisuudessa ja vähentävät tarvetta hankkia lapsia kesken parasta työikää. Markkinat pettyivät uutiseen abortista.
2004: Pekka kutsui kaikki sijoittajansa ylioppilasjuhliin, jossa hän piti Power Point-esityksen saamistaan arvosanoista ja tulevaisuudennäkymistä. Markkinat olivat varsin vakuuttuneita tästä kypsästä nuoresta miehestä ja kurssi koki uskomattoman päivänousun. Kupla kuitenkin puhkesi pian, kun Pekka ei päässyt TKK:n tuotantotalouslinjalle ensiyrittämällä ja hänen varusmiespalveluksensa alkoi. Kurssi romahti entisestään kun hänet pakotettiin aliupseerikouluun ja näin ollen vuoden varusmiespalvelukseen.
2005: Pekka lukee sisäänpääsykirjoja teltassa ja pääsee TKK:lle vastoin markkinoiden odotuksia, mistä seurasi ennennäkemätön kurssinousu.
Ja niin edelleen. Yksinkertainen toimenpide, jolla saadaan paljon parjatut markkinavoimat välittämään ihmisten hyvinvoinnista synnytysosastolta hautaan saakka. Dementoitunutkin vanhus saa eläkettä, josta maksetaan veroa! Ja mikä parasta, sijoitusfirmat, jotka omistavat paljon ihmisten obligaatioita voivat investoida koulutuslaitoksiin tai terveydenhuoltoon ja kirjata nämä investoinnit veropaaksi hyväntekeväisyydeksi. Tämä puolessa tunnissa mietitty innovaatio saattaa olla suurin edistysaskel ihmiskunnan historiassa sitten osakeyhtiön keksimisen, ja kehoitan maailman hallituksia soveltamaan sitä pikimiten nimellistä korvausta vastaan.
Istuimme eräänä aamuna ystäväni kanssa Senaatintorin laidalla syömässä ihanan ylihinnoiteltua aamiaista ja mieleeni muistui tarina. Ollessani töissä pienen ruokakaupan kassalla, parikesäisen lapsensa kanssa liikkeellä oleva mies maksoi ostoksensa pankkikortilla. Kyseessä oli yksi näistä kustomoiduista korteista, johon voi laittaa haluamansa kuvan. Miehen kortissa oli kuva hänestä ja vaimostaan,
tohtorin lakit päässä. Eivätkä he olleet mitään suoraan kortistoon meneviä tohtoreita, vaan oikeaa hyötyä tuottavien teknisten alojen ammattilaisia. Katsoin tohtoripariskunnan lasta ja ajattelin: jos olisi mahdollista, laittaisin kaikki säästöni tämän lapsen osakkeisiin.
Olimme huolisamme seuraavan sukupolven kasvatuksesta. Monessa muussa yksityisessä asiassa kansantalouden oppeja oli jo sovelettu ansiokkaasti: Vanhusten hoito on ulkoistettu palvelutaloihin, avioehto on tehnyt avioliitosta taloudellisesti siedettävän ja ystävyyssuhteet pystyy kätevästi kauppalistamaan vertaismarkinointiin. Samaan aikaan lasten kasvatuksesta on kadonnut kaikki taloudelliset kannustimet, kun eläkkeet maksetaan eläkeyhtiöistä. Lestadiolaiset ja eräät maahanmuuttajaryhmät ovat ansiokkaasti hyväksikäyttäneet väheneviä yksikkökustannuksia ja nousevia lapsilisiä lasten tuotannossa, mutta suurimmaksi osaksi lastenteko on pienimuotoista harrastustoimintaa, joka pahimillaan johtaa tilanteisiin jossa vanhemmat rakastavat lapsiaan huolimatta siitä, että he ovat päättäneet tehdä uraa lähikaupan kassalla tai panostavat kaiken vapaa-aikansa skeittauksen harjoitteluun. Päätimme kehittää järjestelmän, joka toisi rahan takaisin perhesuhteisiin ja pelastaisi maailman.
Valtion etu on, että kansalaiset tuottavat tulevaisuudessa mahdollisimman paljon. Lasten tuottavuus tulevaisuudessa riippuu pitkälti investoinneista, jotka niihin tehdään n. kahdenkymmenenviiden ikävuoden saakka. Valtio voisi lapsen syntyhetkenä pistää liikkeelle obligaatioita, jotka kaikki yhteensä oikeuttaisivat omistajan saamaan puolet ko. yksilön maksamista tulo- ja pääomaveroista kolmestakymmenestä ikävuodesta aina kuolemaan saakka. Nämä obligaatiot sitten myytäisiin vapaaille markkinoille. Lapsenlisä sitten kasvaisi tai laskisi aina suhteessa obligaatioiden suhteellisen arvomuutoksen mukaan ja näin vältettäisiin se, että huonompiin olosuhteisiin syntyvät lapset eivät pääsisi osaksi järjestelmän hyödyistä. Itseasiassa näin panostaminen vähänosaisempiin olisi kannattavampaa, koska investoinneilla heihin saisi suurimmat tuotot. Obligaatioiden myynnistä saatavilla voitoilla valtio voisi sitten rahoittaa koulutusta ja terveydenhuoltoa. Yksilön saavuttaessa täysikäisyyden hänen saamansa opintotuet tai perustulo sidottaisiin taas obligaatioiden suhteelliseen hintakehitykseen. Tämä kannustaisi ihmisiä opiskelemaan ahkerammin, tehdä töitä, joista on tulevaisuudessa hyötyä, ja ennenkaikkea välttämään huonoja käytösmalleja, jotka vähentävät elinikää tai tulevaisuuden ansionäkymiä. Kuviteellanpa erään ihmisen elämä, jota markkinavoimat meille sitten kommentoivat:
1985: Peruskoulun matematiikkaopettaja ja poliisi saavat lapsen, joka nimetään Pekaksi. Perhe asuu Pohjois-Helsingissä. Obligaatioanti herättää varovaista mielenkiintoa markkinoilla, vanhempien typerästä nimenvalinnasta huolimatta.
1989: Pekka 5v. Ilmoittaa ensimmäisessä pörssitiedoitteessaan haluavansa tulla isona hävittäjälentäjäksi tai lego-insinööriksi. Tämän, ja ihmisen elämässä tapaturmaiselle kuolemalle alttiin ajanjakson loppumisen seurauksena kurssit nousivat hieman.
1991: Pekka 7v. aloittaa koulun ja jalkapalloharrastuksen. Markkinat eivät juuri reagoi.
1992: Pekan vanhemmat eroavat ja myöhemmin huoltajuuden saanut äiti perustaa uusperheen. Fuusiossa Pekka saa kaksi samanikäistä sisarusta ja markkinat uskovat tämän kehtittävän Pekan vuorovaikutustaitoja. Kurssi nousee.
1996: Viidenen luokan lopussa tulee julkisuuten Pekan ensimmäinen vertailukelpoinen koulutodistus, jossa numeroarvosanat ovat korvanneet mitäänsanomattomat sanalliset arvostelut. Pekan keskiarvo lukuaineissa on 8,9. Erityisesti sijoittajia ilahduttivat kymppi matematiikassa ja kahdeksikko käytöksestä, joka poistaa pelot ansionäkymiä heikentävästä ”kiltin pojan syndroomasta”. Kurssi nousee vahvasti.
2000: Pekan viimeistä yläastevuotta hallitsivat suuret kurssiheilauttelut. Keskiarvo säilyi hyvin kahdeksikkon paremalla puolella ja Pekka pitää lukioon menemistä itsestäänselvyytenä, mikä nosti kurssia. Toisaalta Pekan raportoitiin vetäneen teinikännit useana viikonloppuna. Pekka joutui usein rauhoittelemaan sijoittajia julkisilla tiedoitteilla, joissa toistuvat lausunnot ”olo oli hirveä, en juo enää ikinä” ja ”dokaaminen on sosiaalinen tapahtuma, jonka aikana koetut yhteiset nolot hetket auttavat verkostoitumista nyt ja tulevaisuudessa”. Yläasteen jälkeisenä kesänä Pekan ensimmäinen tyttöystävä jätti hänet. Sijoittajat reagoivat kurssinousulla, koska yleisesti toivottiin, että tästä alkaa pitkä pettymysten sarja romanttisissa suhteissa, joidein aikana Pekka ymmärtäisi, ettei ulkonäölleen tai peniksensä pituudelle hän ei voi mitään, mutta ansioita ja kuntoaan hänen on helppo kasvattaa houkuttellakseen vastakkaista sukupuolta paremmin. Kaiken kaikkiaan vuosi päättyi plussalle.
2001: Pekan lukio alkoi lupaavasti ja kurssi nostivat hektellisesti myös huhut epätoivotusta raskaudesta, jonka hän aiheutti. Markkinoilla uskottiin yleisesti, ettei suhteella ole tulevaisuutta ja tulevat elatusmaksut pakottaisivat Pekan tekemään enemmän töitä tulevaisuudessa ja vähentävät tarvetta hankkia lapsia kesken parasta työikää. Markkinat pettyivät uutiseen abortista.
2004: Pekka kutsui kaikki sijoittajansa ylioppilasjuhliin, jossa hän piti Power Point-esityksen saamistaan arvosanoista ja tulevaisuudennäkymistä. Markkinat olivat varsin vakuuttuneita tästä kypsästä nuoresta miehestä ja kurssi koki uskomattoman päivänousun. Kupla kuitenkin puhkesi pian, kun Pekka ei päässyt TKK:n tuotantotalouslinjalle ensiyrittämällä ja hänen varusmiespalveluksensa alkoi. Kurssi romahti entisestään kun hänet pakotettiin aliupseerikouluun ja näin ollen vuoden varusmiespalvelukseen.
2005: Pekka lukee sisäänpääsykirjoja teltassa ja pääsee TKK:lle vastoin markkinoiden odotuksia, mistä seurasi ennennäkemätön kurssinousu.
Ja niin edelleen. Yksinkertainen toimenpide, jolla saadaan paljon parjatut markkinavoimat välittämään ihmisten hyvinvoinnista synnytysosastolta hautaan saakka. Dementoitunutkin vanhus saa eläkettä, josta maksetaan veroa! Ja mikä parasta, sijoitusfirmat, jotka omistavat paljon ihmisten obligaatioita voivat investoida koulutuslaitoksiin tai terveydenhuoltoon ja kirjata nämä investoinnit veropaaksi hyväntekeväisyydeksi. Tämä puolessa tunnissa mietitty innovaatio saattaa olla suurin edistysaskel ihmiskunnan historiassa sitten osakeyhtiön keksimisen, ja kehoitan maailman hallituksia soveltamaan sitä pikimiten nimellistä korvausta vastaan.
Throw the dice
Rauhanturvaajana tienaa rahaa. Ei se palkka niin iso ole, mutta kulut ovat nollassa. Ja kuinka hienosti tämä raharuiske ajoittuikaan omalla kohdallani! Pörssissä on hullut päivät! Olen ottanut sijoittamiseen makrotaloudellisen näkökulman, joka on jokseenkin päinvastainen kuin Newtonin fysiikan lait: Se mikä on mennyt alas, tulee väkisinkin ylös. Mitä enemmän joku rahasto on laskenut, sitä parempi, sillä sen helpompi sen on nousta. Tämän aukottoman logiikan seurauksena olen tutkaillut paljon eri maiden ja maanosien rahastoja. Kiina on romahtanut kivat 70% vuodessa ja sitä onkin tullut ostettua. Venäjäkin on romahtanut mukavasti, mutta jokin siinä häiritsi minua, enkä saanut painettua "osta"-nappia. Onneksi eräs venäläinen sivusto selvinsi minulle tilastojen kielellä mikä siinä oikein kusi.
74 miljardia dollaria eli 15 prosenttia eräästä maailman suurimmasta valuuttavarannosta, rahamäärä jonka Venäjän valtio käytti ruplan puolustamiseen eli käytännössä omien virheiden peittelyyn omilta kansalaisilta viime joulukuun aikana. Ja finanssikriisi ei ole mikään puolustus, kaikki muutkin ovat kriisissä, joten ruplan putoaminen tarkoittaa, että sillä menee vielä huonommin kuin muilla. Venäjä ei ole koskaan aikaisemmin käyttänyt yhtä paljon rahaa yhdessä kuussa vaikka käytettäisiin inflaatiokorjattuja lukuja.
130 miljardia dollaria on se määrä investointeja, jotka ovat paenneet Venäjältä viime vuoden aikana. Astuisitko laivaan josta pakenee rottia?
74 miljardia dollaria eli 15 prosenttia eräästä maailman suurimmasta valuuttavarannosta, rahamäärä jonka Venäjän valtio käytti ruplan puolustamiseen eli käytännössä omien virheiden peittelyyn omilta kansalaisilta viime joulukuun aikana. Ja finanssikriisi ei ole mikään puolustus, kaikki muutkin ovat kriisissä, joten ruplan putoaminen tarkoittaa, että sillä menee vielä huonommin kuin muilla. Venäjä ei ole koskaan aikaisemmin käyttänyt yhtä paljon rahaa yhdessä kuussa vaikka käytettäisiin inflaatiokorjattuja lukuja.
130 miljardia dollaria on se määrä investointeja, jotka ovat paenneet Venäjältä viime vuoden aikana. Astuisitko laivaan josta pakenee rottia?
Update
Eipä ole tullut kirjoitettua mitään vähän aikaan. Toistan päivittäin samoja rutiinija, ajantaju puuroutuu, vähän kuin olisi mökillä useita viikkoja. Mutta maailma pyörii, vaikka minä en niin tee.
Muistatte ehkä kun kerroin eräästä tulipalosta. Kävin muutaman päivän sitten juttelemassa ko. kylän päälikölle ja kyselin siinä samalla miten sille perheelle kävi. Kunta oli kuulemma luvannut ensin 17 000 euroa avustuksena, mutta sitten heille selvisi, ettei palannut rakennus ollutkaan perheen (laaja käsite, joka käytänössä käsittää ihmiset, jotka asuvat saman aidan sisäpuolella) päärakennus, joten he tyytyivät antamaan vain puolitoistatuhatta euroa. Tämä ei tietenkään riitä minkäännäköisiin uudisrakennustöihin, mutta se auttaa perhettä selviämään talven yli, talon mukana kun paloi koko kesän sato. Todettuaan, ettei avustus ollut riittävä, kyläpäällikkö huomautti tämän olevan ensimmäinen kerta kun hän on kuullut, että kunta on ylipäätänsä pystynyt avustamaan ketään hädässä olevaa rahallisesti. Suhteellista kehitystä.
Kyläpääliköllä oli oma rakennusfirma, jolla ei tosin mennyt kauhean hyvin. Ei sillä, että millään yrityksellä sillä sektorilla menisi hyvin. Yrityksillä ei ollut käteistä, koska projekteista maksettiin kun ne olivat valmiit, niinpä yritykset joutuvat jatkuvasti käymään vaihdantataloutta keskenään. Jos tarvitsee terästä, täytyy etsiä yritys jolla on sitä varastossa ja joka on halukas vaihtamaan sen tiiliin, joita löytyy omasta varastosta ja niin edelleen. Oli sitten ihan pakko kysyä, että onko tämä nyt sitä finanssikriisiä mitä häh? No ei se ole, ei Kosovossa ole finasseja niin paljon, että ne voisivat olla kriisissä. Ihmiset ovat vain köyhiä, eikä tulonlähteitä ole, millä sitä voisi rakentaa. Erään toiseen ihmisen sanoin: "hankkikaa minulle töitä, ei minulla ole aikaa rettelöidä tai edes miettiä sellaista jos pyöritän betoninsekoitinta kaksitoista tuntia päivässä." Ei hän varmaan itseään tarkoittanut, ehkä albaanissa on minä-passiivi, joka katosi tulkkaukseen.
Meillä suomalaisilla menee oikein hyvin, kiitos. Tänään söin kaksi kengurupihviä, kun poro ja villisika ei enää maistunut. Päivätkin pitenee, lumet sulaa hiljalleen. Kotiutuminen lähestyy.
Muistatte ehkä kun kerroin eräästä tulipalosta. Kävin muutaman päivän sitten juttelemassa ko. kylän päälikölle ja kyselin siinä samalla miten sille perheelle kävi. Kunta oli kuulemma luvannut ensin 17 000 euroa avustuksena, mutta sitten heille selvisi, ettei palannut rakennus ollutkaan perheen (laaja käsite, joka käytänössä käsittää ihmiset, jotka asuvat saman aidan sisäpuolella) päärakennus, joten he tyytyivät antamaan vain puolitoistatuhatta euroa. Tämä ei tietenkään riitä minkäännäköisiin uudisrakennustöihin, mutta se auttaa perhettä selviämään talven yli, talon mukana kun paloi koko kesän sato. Todettuaan, ettei avustus ollut riittävä, kyläpäällikkö huomautti tämän olevan ensimmäinen kerta kun hän on kuullut, että kunta on ylipäätänsä pystynyt avustamaan ketään hädässä olevaa rahallisesti. Suhteellista kehitystä.
Kyläpääliköllä oli oma rakennusfirma, jolla ei tosin mennyt kauhean hyvin. Ei sillä, että millään yrityksellä sillä sektorilla menisi hyvin. Yrityksillä ei ollut käteistä, koska projekteista maksettiin kun ne olivat valmiit, niinpä yritykset joutuvat jatkuvasti käymään vaihdantataloutta keskenään. Jos tarvitsee terästä, täytyy etsiä yritys jolla on sitä varastossa ja joka on halukas vaihtamaan sen tiiliin, joita löytyy omasta varastosta ja niin edelleen. Oli sitten ihan pakko kysyä, että onko tämä nyt sitä finanssikriisiä mitä häh? No ei se ole, ei Kosovossa ole finasseja niin paljon, että ne voisivat olla kriisissä. Ihmiset ovat vain köyhiä, eikä tulonlähteitä ole, millä sitä voisi rakentaa. Erään toiseen ihmisen sanoin: "hankkikaa minulle töitä, ei minulla ole aikaa rettelöidä tai edes miettiä sellaista jos pyöritän betoninsekoitinta kaksitoista tuntia päivässä." Ei hän varmaan itseään tarkoittanut, ehkä albaanissa on minä-passiivi, joka katosi tulkkaukseen.
Meillä suomalaisilla menee oikein hyvin, kiitos. Tänään söin kaksi kengurupihviä, kun poro ja villisika ei enää maistunut. Päivätkin pitenee, lumet sulaa hiljalleen. Kotiutuminen lähestyy.
lauantai 10. tammikuuta 2009
Antakaa ihmisten mennä.
Kansanedustaja Kimmo Kiljunen kauhistui nähdessään, millaisiin oloihin Suomi lähettää lisää rauhanturvaajia. IL 10.1.09
"- On selvää, etteivät suomalaiset sotilaat ole olleet näin pahoissa olosuhteissa kertaakaan toisen maailmansodan jälkeen. Se maa on käytännössä sotatilassa.
Kiljunen kuvailee Afganistanin kauhuja vuolaasti, sillä hän on huolissaan Suomen ulkopoliittisen johdon eilisestä päätöksestä lähettää väkivallan repimään maahan sata uutta suomalaista rauhanturvaajaa.
Kiljunen teki itse marraskuussa vajaan viikon pituisen virkamatkan Afganistaniin ja kolusi silloin läpi juuri ne alueet, joilla suomalaiset sotilaat työskentelevät.
- Luotiliivit päällä piti olla koko ajan, hän kuvailee järisyttävää kokemusta."
Okei, pysähdytään hetkeksi miettimään asiaa. Suomella on lähes puolen miljoonan reserviläisarmeija, joka on koulutettu sotaan, taitaa olla Euroopan isoin armeija suhteessa väkilukuun. Venäjä ei ole uhka. Ei hallituksen, eikä puolustusvoimien mielestä. Se on hiukan erillainen ei-uhka, kun Ruotsi, Norja, Viro tai Mongolia. Niiden uhkattomuutta ei äänen sanota, mutta Venäjä on ei-uhka kuitenkin. Uhkia ei siis ole. Mihin tarvitsemme yleistä asevelvollisuutta? No varmuuden vuoksi se on hyvä olla. Vähän kokemattomia ovat, kun eivät ole sotineet moneen vuosikymmeneen. Okei.
Joidenkin ihmisten mielestä on hauskaa lähteä ulkomaille töihin. Tunnette ehkä jonkun joka on näin tehnyt, joten tätä asiaa ei lienee syytä todistella enempää. Jotkut ihmiset nauttivat vaaran tunteesta, voitte tarkistaa asian menemällä vaikkapa Linnanmäellä tai uusimman kauhuelokuvan ensi-illassa. Joidenkin mielestä kolmen ja puolen tuhannen vähimmäispalkka on aika hyvä, voitte kysyä asiasta vaikkapa lähikaupan kassahenkilöltä. Kaikki esitetyt ominaisuudet esiintyvät ihmisissä toisistaan riippumattomina, eikä yksikään sulje pois. Logiikan mukaan on siis mahdollista, että joku oikeasti haluaa lähtee ulkomaille tienamaan rahaa vaarasta huolimatta (tai sen tullessa bonuksena). Tunnen muutaman tälläisen ihmisen. Eli meillä on ihmisiä, jotka ovat vapaaehtoisia lähtemään vaikkapa Afganistaniin käyttämään hyväksi koulutusta, jonka he ovat muutenkin väkisin saaneet.
Sitten meillä on tämä maa, jossa asuu n. 28 miljoona ihmistä. 80-luvulla tulivat Venäläiset ja tappoivat siviilejä surutta. Venäläiset lähti, tilalle tuli ääri-islamistinen hallinto, joka tappoi enemmän, mutta johdonmukaisemmin. Lisäksi käytiin sisällisota samaan aikaan. Ihmiset lähtivät pakolaisiksi, koska kuolemanpelko on aika vahva kannustin. Sitten tulivat jenkit ja heidän perässä NATO. Legitiimi hallitus saatiin aikaiseksi, mutta Taleban ei ole valmis luopumaan Jumalallisesta valtiostaan niin helposti. He taistelevat Afganistanin armeijaa, USA:a ja NATO:a vastaan. Hyviä keinoja siihen ovat esimerkiksi koulua käyvien tyttöjen ja avustustyöntekijöiden tappaminen.
Suomi käyttää vuosittain 60 miljoona euroa pakolaisten vastaanottamiseen. Afganistanin operaatio maksaa 15 miljoonaa euroa vuodessa. Ruotsilla on Afganistanissa 340, Norjalla 500 ja Tanskalla 450 sotilasta. Suomella on paikalla 91 ja nyt on väliaikaisesti tulossa 100 lisää. Monen vasemmistolaisen mielestä Naton YK:n mandaatilla käytävä operaatio on ollut epäonnistuminen. Heidän mielestä sotilaiden olisi lähdettävä ja tilalle olisi saatava siviilityöntekijöitä ja konfliktissa tulisi pyrkiä rauhanomaiseen ratkaisuun. Siis niiden ihmisten kanssa, jotka tappavat avustustyöntekijöitä ja koulua käyviä tyttöjä. Hyviä kokemuksia Talebaninin kanssa neuvottelemisesta saatiin vuonna 2001 kun he päättivät tuhota kulttuurisesti arvokkaat buddhalaiset kallioon louhitut patsaat. Eräs ehdotus oli, että ne leikattaisin ulkovaltojen varoilla pois ja siirettäisiin muualle Allahia loukkaamasta. Mutta ei, paskaksi vaan. Pum.
Joten meillä on vapaaehtoisia sotilaita, meillä vihollinen jonka palaamista valtaan me, emmekä paikalliset voi hyväksyä, meillä on mahdollisuus auttaa ihmisiä omassa kotimaassaan. Kustannukset eivät ole olleet kotimaan poliittisessa keskustelussa kenenkään argumentti. Viiden vuoden aikana Afganistanissa on kuollut yksi suomalainen. Jokainen joka sinne vapaaehtoisesti lähtee ymmärtää ja hyväksyy tämän riskin. Antakaa ihmisten mennä.
"- On selvää, etteivät suomalaiset sotilaat ole olleet näin pahoissa olosuhteissa kertaakaan toisen maailmansodan jälkeen. Se maa on käytännössä sotatilassa.
Kiljunen kuvailee Afganistanin kauhuja vuolaasti, sillä hän on huolissaan Suomen ulkopoliittisen johdon eilisestä päätöksestä lähettää väkivallan repimään maahan sata uutta suomalaista rauhanturvaajaa.
Kiljunen teki itse marraskuussa vajaan viikon pituisen virkamatkan Afganistaniin ja kolusi silloin läpi juuri ne alueet, joilla suomalaiset sotilaat työskentelevät.
- Luotiliivit päällä piti olla koko ajan, hän kuvailee järisyttävää kokemusta."
Okei, pysähdytään hetkeksi miettimään asiaa. Suomella on lähes puolen miljoonan reserviläisarmeija, joka on koulutettu sotaan, taitaa olla Euroopan isoin armeija suhteessa väkilukuun. Venäjä ei ole uhka. Ei hallituksen, eikä puolustusvoimien mielestä. Se on hiukan erillainen ei-uhka, kun Ruotsi, Norja, Viro tai Mongolia. Niiden uhkattomuutta ei äänen sanota, mutta Venäjä on ei-uhka kuitenkin. Uhkia ei siis ole. Mihin tarvitsemme yleistä asevelvollisuutta? No varmuuden vuoksi se on hyvä olla. Vähän kokemattomia ovat, kun eivät ole sotineet moneen vuosikymmeneen. Okei.
Joidenkin ihmisten mielestä on hauskaa lähteä ulkomaille töihin. Tunnette ehkä jonkun joka on näin tehnyt, joten tätä asiaa ei lienee syytä todistella enempää. Jotkut ihmiset nauttivat vaaran tunteesta, voitte tarkistaa asian menemällä vaikkapa Linnanmäellä tai uusimman kauhuelokuvan ensi-illassa. Joidenkin mielestä kolmen ja puolen tuhannen vähimmäispalkka on aika hyvä, voitte kysyä asiasta vaikkapa lähikaupan kassahenkilöltä. Kaikki esitetyt ominaisuudet esiintyvät ihmisissä toisistaan riippumattomina, eikä yksikään sulje pois. Logiikan mukaan on siis mahdollista, että joku oikeasti haluaa lähtee ulkomaille tienamaan rahaa vaarasta huolimatta (tai sen tullessa bonuksena). Tunnen muutaman tälläisen ihmisen. Eli meillä on ihmisiä, jotka ovat vapaaehtoisia lähtemään vaikkapa Afganistaniin käyttämään hyväksi koulutusta, jonka he ovat muutenkin väkisin saaneet.
Sitten meillä on tämä maa, jossa asuu n. 28 miljoona ihmistä. 80-luvulla tulivat Venäläiset ja tappoivat siviilejä surutta. Venäläiset lähti, tilalle tuli ääri-islamistinen hallinto, joka tappoi enemmän, mutta johdonmukaisemmin. Lisäksi käytiin sisällisota samaan aikaan. Ihmiset lähtivät pakolaisiksi, koska kuolemanpelko on aika vahva kannustin. Sitten tulivat jenkit ja heidän perässä NATO. Legitiimi hallitus saatiin aikaiseksi, mutta Taleban ei ole valmis luopumaan Jumalallisesta valtiostaan niin helposti. He taistelevat Afganistanin armeijaa, USA:a ja NATO:a vastaan. Hyviä keinoja siihen ovat esimerkiksi koulua käyvien tyttöjen ja avustustyöntekijöiden tappaminen.
Suomi käyttää vuosittain 60 miljoona euroa pakolaisten vastaanottamiseen. Afganistanin operaatio maksaa 15 miljoonaa euroa vuodessa. Ruotsilla on Afganistanissa 340, Norjalla 500 ja Tanskalla 450 sotilasta. Suomella on paikalla 91 ja nyt on väliaikaisesti tulossa 100 lisää. Monen vasemmistolaisen mielestä Naton YK:n mandaatilla käytävä operaatio on ollut epäonnistuminen. Heidän mielestä sotilaiden olisi lähdettävä ja tilalle olisi saatava siviilityöntekijöitä ja konfliktissa tulisi pyrkiä rauhanomaiseen ratkaisuun. Siis niiden ihmisten kanssa, jotka tappavat avustustyöntekijöitä ja koulua käyviä tyttöjä. Hyviä kokemuksia Talebaninin kanssa neuvottelemisesta saatiin vuonna 2001 kun he päättivät tuhota kulttuurisesti arvokkaat buddhalaiset kallioon louhitut patsaat. Eräs ehdotus oli, että ne leikattaisin ulkovaltojen varoilla pois ja siirettäisiin muualle Allahia loukkaamasta. Mutta ei, paskaksi vaan. Pum.
Joten meillä on vapaaehtoisia sotilaita, meillä vihollinen jonka palaamista valtaan me, emmekä paikalliset voi hyväksyä, meillä on mahdollisuus auttaa ihmisiä omassa kotimaassaan. Kustannukset eivät ole olleet kotimaan poliittisessa keskustelussa kenenkään argumentti. Viiden vuoden aikana Afganistanissa on kuollut yksi suomalainen. Jokainen joka sinne vapaaehtoisesti lähtee ymmärtää ja hyväksyy tämän riskin. Antakaa ihmisten mennä.
perjantai 9. tammikuuta 2009
Ilmaista rahaa!
Muistan kun ylä-asteella oli mahdollisuus hakea kaupungilta avustusta johonkin kouluviihtyvyttä parantavaan projektiin, korkeimillaan jopa kolmekymmentätuhatta euroa. Siihen aikaan oppilaskuntahallitus pyöritti pientä välipalakioskia ruokatunnin aikana, mikä oli ihan käytännöllistä koska lähimpiin kauppoihin oli yli kilometrin matka ja kouluruoka on tunnetusti syötäväksi kelpaamatonta. Kioskia pyöritettiin siihen aikaan eräässä luokassa, jonka oven eteen tuotiin ruokatunnilla kaksi pulpettia ja kauppatavarat levitettiin siihen päälle. Olihan se hankalaa siirtää kaksi pulpettia kahdesti päivässä paikasta toiseen, joten oppilaskunta päätti hakea rahaa kioskikojun rakentamiseen. Arkkitehti suunitteli kioskin ja se rakenettiin puusta. Hienoon tarkoitukseen menivät kunnan rahat. Ihan hukkaan olisivat menneet jos niillä olisi kouluruokailua parantanut.
Helsingin Sanomat luovutti tänään 300 lukijoilta saamiaan elvytysehdotuksia Raimo Sailakselle. Tässä joitain henkilökohtaisia suosikkejani:
-Pyörätie Vierumäen keskustasta Suomen Urheiluopistolle
(Vuolenkosken tien kautta)
-valtion kannattaisi auttaa Oulun kaupunkia Raatin stadionin uusimisessa. Nykyinen stadion tulisi purkaa ja tilalle rakennuttaa uudenaikainen, nykyiset vaatimustasot täyttävä, täyden palvelun stadion
-Tukea kaupan työntekijöiden venäjän kielen opiskelulle (ehdottaja itse voitaisiin lähettää suomenkielen kurssille opiskelemaan yhdyssanoja)
-jätevesipuhdistamot ilmaiseksi kaikkiin haja-asutusalueiden omakotitaloihin
-elvytyspakettiin varoja aikanaan padottujen tärkeiden vaelluskalajokien kalateiden rakentamiseen
-Korotetaan työeläkkeitä 20 prosentilla.
-Kertaluontoinen tuki Yleisradiolle kotimaisen sisällön tuotantoon, esimerkiksi suuri epookkisarja tai muu vastaava paljon rahaa ja työvoimaa vaativa projekti.
Taantuma! Kaikki kuluttaminen on positiivista. Ei omasta pussista tietenkin, valtion hommahan se on. Olisi siellä pari ihan toteuttamiskelpoista ehdotusta seassa, mutta lähinnä vain näitä itsekkäitä omasta mielestä tärkeinden projektien mainostamista. Voisin kuvitella että jos monen vuoden nousukauden aikana kunnissa, jossa on edustuksellinen demokratia, näitä projektejä ei ole toteutettu, niin tuskin ne niin hyödyllisiä nytkään ovat. Jos hyväksytään, että elvyttäminen on ylipäätänsä järkevää, niinkuin yleinen mielipide tällä hetkellä näyttää olevan, niin pitäisi keskittyä niiden valtion projektien toteutukseen/aikaistamiseen jotka on jo hyväksytty. Sekin on vähän kyseenalaista jos kaikki elvytysrahat menevät rakennusalalle. Nousukaudelle se rahastaa valtiolla kun kysyntä on korkealla jos ylipäätänsä kukaan viitsii tarjouskilpailuihin osallistua ja taantumassa sitten valtiolta vaaditaan apua.
Erästä toista elvytysehdotusta on pakko kommentoida tässä. Guzenina-Richardson ehdotti maanantaina, että vaikeuksissa olevien yritysten palkkakustannuksia pienennettäisiin valtion väliaikaisella palkkatuella, joka vastaisi esimerkiksi 25 prosenttia kuukausipalkasta. Alkuperäinen ehdotus on Suomen Yrittäjien, mutta toivoisin SDP:n varapuheenjohtalta vähän enemmän vastustuskykyä yritysmaailman lobbaukseen. Matti Vanhanen tiivisti ehdotuksen aika hyvin: "Luulen, että sama puolue olisi ensimmäisenä vaatimassa hallitukselta jyrkkiä vastatoimia, jos kilpailijamaamme ryhtyisivät maksamaan vaikeuksissa olevalle metsäteollisuudelle palkkatukea. Kuka valitsisi "vaikeuksissa olevat yritykset". Olisiko se tervettä, että viisaammin asiansa hoitanut yritys jäisi vaille tätä tukea." Niinpä, kuinka pihalla saa politiikko raha-asioista olla.
Helsingin Sanomat luovutti tänään 300 lukijoilta saamiaan elvytysehdotuksia Raimo Sailakselle. Tässä joitain henkilökohtaisia suosikkejani:
-Pyörätie Vierumäen keskustasta Suomen Urheiluopistolle
(Vuolenkosken tien kautta)
-valtion kannattaisi auttaa Oulun kaupunkia Raatin stadionin uusimisessa. Nykyinen stadion tulisi purkaa ja tilalle rakennuttaa uudenaikainen, nykyiset vaatimustasot täyttävä, täyden palvelun stadion
-Tukea kaupan työntekijöiden venäjän kielen opiskelulle (ehdottaja itse voitaisiin lähettää suomenkielen kurssille opiskelemaan yhdyssanoja)
-jätevesipuhdistamot ilmaiseksi kaikkiin haja-asutusalueiden omakotitaloihin
-elvytyspakettiin varoja aikanaan padottujen tärkeiden vaelluskalajokien kalateiden rakentamiseen
-Korotetaan työeläkkeitä 20 prosentilla.
-Kertaluontoinen tuki Yleisradiolle kotimaisen sisällön tuotantoon, esimerkiksi suuri epookkisarja tai muu vastaava paljon rahaa ja työvoimaa vaativa projekti.
Taantuma! Kaikki kuluttaminen on positiivista. Ei omasta pussista tietenkin, valtion hommahan se on. Olisi siellä pari ihan toteuttamiskelpoista ehdotusta seassa, mutta lähinnä vain näitä itsekkäitä omasta mielestä tärkeinden projektien mainostamista. Voisin kuvitella että jos monen vuoden nousukauden aikana kunnissa, jossa on edustuksellinen demokratia, näitä projektejä ei ole toteutettu, niin tuskin ne niin hyödyllisiä nytkään ovat. Jos hyväksytään, että elvyttäminen on ylipäätänsä järkevää, niinkuin yleinen mielipide tällä hetkellä näyttää olevan, niin pitäisi keskittyä niiden valtion projektien toteutukseen/aikaistamiseen jotka on jo hyväksytty. Sekin on vähän kyseenalaista jos kaikki elvytysrahat menevät rakennusalalle. Nousukaudelle se rahastaa valtiolla kun kysyntä on korkealla jos ylipäätänsä kukaan viitsii tarjouskilpailuihin osallistua ja taantumassa sitten valtiolta vaaditaan apua.
Erästä toista elvytysehdotusta on pakko kommentoida tässä. Guzenina-Richardson ehdotti maanantaina, että vaikeuksissa olevien yritysten palkkakustannuksia pienennettäisiin valtion väliaikaisella palkkatuella, joka vastaisi esimerkiksi 25 prosenttia kuukausipalkasta. Alkuperäinen ehdotus on Suomen Yrittäjien, mutta toivoisin SDP:n varapuheenjohtalta vähän enemmän vastustuskykyä yritysmaailman lobbaukseen. Matti Vanhanen tiivisti ehdotuksen aika hyvin: "Luulen, että sama puolue olisi ensimmäisenä vaatimassa hallitukselta jyrkkiä vastatoimia, jos kilpailijamaamme ryhtyisivät maksamaan vaikeuksissa olevalle metsäteollisuudelle palkkatukea. Kuka valitsisi "vaikeuksissa olevat yritykset". Olisiko se tervettä, että viisaammin asiansa hoitanut yritys jäisi vaille tätä tukea." Niinpä, kuinka pihalla saa politiikko raha-asioista olla.
Ettan
"K-A sanoi...
Onhan näitä kuulumisia odoteltukin jo. Kiva nähdä hiukan kuvista, että miten siellä talvi etenee. Muutenkin isot kiitokset blogista, omien papereiden saapumista tässä Säkylästä odotellaan. :)"
Olipas sydäntä lämmittävä kommentti edelliseen tekstiin. Täytyy myöntää, että olen laiminlyönyt kirjoittamista aika pahasti. Kun on ollut alueella jo kahdeksan kuukautta uuden kokeminen muuttuu vaikeammaksi. Asiat joita näkee päivittäin eivät ole enää ärsykkeitä. Jos tämä blogi olisi tv-sarja, tässä vaiheessa alkuasetelman tuoma sisältö on käytetty aika lailla loppuun. Olisi aika syventää henkilöhahmoja ja heidän välisiä suhteita. Mutta enhän minä niin voi tehdä kun en ihmisistä saa tai en edes halua kirjoittaa. Toinen lähestymistapa olisi kirjoittaminen Kosovosta työpaikkana tyyliin:
"Muutama viikko sitten joukkuemme vaunu oli tulossa ampuradalta. Sää oli liukas ja eräässä alamäessä vaunun jarrut eivät riittäneet pitämään vaunua paikallaan. Paikallisen volkkarista lähti osa vaunun mukana. Seuraavana päivänä esikunnasta soitettiin ja ihmeteltiin miksi olimme julkisessa liikenteessä liikkeellä vaunulla. Kukaan ei tietenkään ihmetellyt miksi olimme itsenäistymiseen aikaan voimannäytön vuoksi partioimassa vaunuilla. Ja mitä me edes teemme kaikilla niillä vaunuilla jos niillä ei saa julkisessa liikenteessä liikkua. Tai mites sitten meidän räjähderaivauskeikat, jotka me vaunuilla tehdään, ei meillä busseja ole."
Huomatkaa heittomerkit, ihan hyvin voi olla fiktiota, ei voi tietää. Pointtina lähinnä se, että ne järjettömiltä tuntuvat pikkujutut joita täällä tapahtuu, niinkuin tapahtuu joka työpaikalla, paitsi ehkä Googlella, eivät sovi kirjoituksen aiheeksi, koska herneitä on tarjolla ruuaksi lähes päivittäin ja olisi kovin ikävää jos sellainen jollekkin juuttuisi nenään.
Voin siis kirjoittaa pieniä feel good tarinoita: Eräs joukkueessamme kirjoiti syksyllä ylioppilaaksi varsin hyvin arvosanoin. Lakkiaiset piti kuitenkin viettää Kosovossa. Tai oikeastaan sai viettää täällä, sukulaisten kestittäminen kun on kuulemma ihan syvältä. No, joukkuejohtajaan otettiin yhteyttä kotimaasta käsin ja pyydettiin järjestämään tuoreelle ylioppilaalle yllätysjuhlat. Seurasi pitkä suunittelu- ja toteutusoperaatio. Ei ollut helppoa salailla ihmiseltä iso tapahtuma yhteisössä jossa ei salaisuuksia ole. Pari kertaa meinasimme jäädä kiinni, muun muuassa silloin kun tuleva juhlakalu näki erään salaliittolaisen kantavan ylioppilaslakkipakettia pois postinnoutopaikalta. Selittelyllä ja puheenaiheenvaihdolla siitä selvittiin. Niinpä eräänä päivänä kaveri lähti kahden muun mukana yhteispartioon paikallisen poliisin kanssa. Vähän ajan kuluttua tilannekeskuksesta soitettiin ja kerrottiin, että poliiseilla oli kiire ja partio peruuntui. Mitään partiota ei tietenkään koskaan ollutkaan. Partio palasi leiriin ja tulivat keskelle odottavaa juhlakansaa kuohuviinilasit täynnä.
Vaihtoehtoisesti voin kirjoittaa mitä kaikkea paikalliset ihmiset kertovat kun niille juttelee. Muutama viikko sitten juttelin imaamin kanssa, joka oli samalla vastentahtoisesti erään kylän päällikkö. Ei kyllä täyttänyt kaveri imaamin olemuksesta olevia stereotypioita: Parta oli ajettu, jalassa oli farkut, ikää oli ehkä 35, ääni oli matala, eikä Allahia mainittu puolentoista tunnin keskustelusta kertakaan. Puhuimme esimerkiksi laittomista aseista Kosovossa. Imaamin mielestä täällä pitäisi olla lainsäädäntö, joka sallisi ihmisille käsiaseet. Aseiden pitäminen oli kuulemma yleinen tapa Balkanilla ja sen voi ymmärtää historian kautta. Aseet ovat lisäksi kalliita omistuksia, joita ihmiset eivät luovuta KFOR:lle vapaaehtoisesti niinkuin ne eivät luovuttaisi rahaakaan. Imaami oli iloinen, ettei KFOR:lla ole enää leiriä hänen asuinalueen läheisyydessä, nyt voi kuulemma ampua rauhassa juhlien yhteydessä. Suorapuheisuus oli todella yllättävää ja virkistävää. Kysyin sitten samantien maan armeijan muutoksesta (Kosovossa vanha armeijan tapainen TMK ajettiin kokonaan alas ja tilalle perustettiin KSF). Imaamin mielestä TMK oli lähinnä UCK-veteraanien temellyskenttä, ja sellaisenaan hyvä ele heitä kohtaan, mutta oli jo aikakin, että tilalle saatais "oikea" armeija ja seuraava sukupolvi. KFOR:sta tuli ennenkuulumattomia mielipiteitä. Yleensähän ihmiset vain ylistävät meitä. Tällä kertaa imaami kertoi joidenkin tuntemiensa ihmisten mielipiteitä esimerkiksi siitä, etteivät kaikki tykkää jatkuvista ajoneuvotarkastuksista, naisten, lasten ja vanhuksien tutkimisesta jne. Imaami itsekin toivoi, että ajoneuvotarkastuksia olisi vähemmän tietämättään, että hänen toive oli jo toteutunut yli kaikkien odotusten. Mahtui keskusteluun paljon kaikkea muutakin pikkukivaa, mutta olen sen keskustelun kertaalleen käynyt, kirjoittanut raportin siitä, eikä se mitä pikkukivaa niissä muissa jutuissa on välttämättä avaudu lukijalle.
Olen jutellut parille muullekin kyläpäälikölle kuukauden sisään ja he ovat olleet varsin hauskoja tuttavuuksia. Toinen oli kolmikymppinen sähkötekniikan profeessori Pristiinan yliopistossa, joka kuitenkin tykkäsi asua keskellä ei mitään. Länsimaalaiset vaatteet, länsimaalaiset mielipiteet. Kolmas oli alle kolmekymppinen peruskouluopettaja jolla oli päällä pelkkää armania (ei välttämättä aitoa) ja kasvoilla kestohymy. Ja hänen seinällään ei ollut edes UCK-kuvia, kerta se ensimmäinenkin. Yhtään naista ei taida kyläpäällikkönä olla, mutta siitä huolimatta olen varovaisen optimistinen, että uusi päättäjäsukupolvi saattaisi olla suhteellisesti parempi. Wait and see.
Onhan näitä kuulumisia odoteltukin jo. Kiva nähdä hiukan kuvista, että miten siellä talvi etenee. Muutenkin isot kiitokset blogista, omien papereiden saapumista tässä Säkylästä odotellaan. :)"
Olipas sydäntä lämmittävä kommentti edelliseen tekstiin. Täytyy myöntää, että olen laiminlyönyt kirjoittamista aika pahasti. Kun on ollut alueella jo kahdeksan kuukautta uuden kokeminen muuttuu vaikeammaksi. Asiat joita näkee päivittäin eivät ole enää ärsykkeitä. Jos tämä blogi olisi tv-sarja, tässä vaiheessa alkuasetelman tuoma sisältö on käytetty aika lailla loppuun. Olisi aika syventää henkilöhahmoja ja heidän välisiä suhteita. Mutta enhän minä niin voi tehdä kun en ihmisistä saa tai en edes halua kirjoittaa. Toinen lähestymistapa olisi kirjoittaminen Kosovosta työpaikkana tyyliin:
"Muutama viikko sitten joukkuemme vaunu oli tulossa ampuradalta. Sää oli liukas ja eräässä alamäessä vaunun jarrut eivät riittäneet pitämään vaunua paikallaan. Paikallisen volkkarista lähti osa vaunun mukana. Seuraavana päivänä esikunnasta soitettiin ja ihmeteltiin miksi olimme julkisessa liikenteessä liikkeellä vaunulla. Kukaan ei tietenkään ihmetellyt miksi olimme itsenäistymiseen aikaan voimannäytön vuoksi partioimassa vaunuilla. Ja mitä me edes teemme kaikilla niillä vaunuilla jos niillä ei saa julkisessa liikenteessä liikkua. Tai mites sitten meidän räjähderaivauskeikat, jotka me vaunuilla tehdään, ei meillä busseja ole."
Huomatkaa heittomerkit, ihan hyvin voi olla fiktiota, ei voi tietää. Pointtina lähinnä se, että ne järjettömiltä tuntuvat pikkujutut joita täällä tapahtuu, niinkuin tapahtuu joka työpaikalla, paitsi ehkä Googlella, eivät sovi kirjoituksen aiheeksi, koska herneitä on tarjolla ruuaksi lähes päivittäin ja olisi kovin ikävää jos sellainen jollekkin juuttuisi nenään.
Voin siis kirjoittaa pieniä feel good tarinoita: Eräs joukkueessamme kirjoiti syksyllä ylioppilaaksi varsin hyvin arvosanoin. Lakkiaiset piti kuitenkin viettää Kosovossa. Tai oikeastaan sai viettää täällä, sukulaisten kestittäminen kun on kuulemma ihan syvältä. No, joukkuejohtajaan otettiin yhteyttä kotimaasta käsin ja pyydettiin järjestämään tuoreelle ylioppilaalle yllätysjuhlat. Seurasi pitkä suunittelu- ja toteutusoperaatio. Ei ollut helppoa salailla ihmiseltä iso tapahtuma yhteisössä jossa ei salaisuuksia ole. Pari kertaa meinasimme jäädä kiinni, muun muuassa silloin kun tuleva juhlakalu näki erään salaliittolaisen kantavan ylioppilaslakkipakettia pois postinnoutopaikalta. Selittelyllä ja puheenaiheenvaihdolla siitä selvittiin. Niinpä eräänä päivänä kaveri lähti kahden muun mukana yhteispartioon paikallisen poliisin kanssa. Vähän ajan kuluttua tilannekeskuksesta soitettiin ja kerrottiin, että poliiseilla oli kiire ja partio peruuntui. Mitään partiota ei tietenkään koskaan ollutkaan. Partio palasi leiriin ja tulivat keskelle odottavaa juhlakansaa kuohuviinilasit täynnä.
Vaihtoehtoisesti voin kirjoittaa mitä kaikkea paikalliset ihmiset kertovat kun niille juttelee. Muutama viikko sitten juttelin imaamin kanssa, joka oli samalla vastentahtoisesti erään kylän päällikkö. Ei kyllä täyttänyt kaveri imaamin olemuksesta olevia stereotypioita: Parta oli ajettu, jalassa oli farkut, ikää oli ehkä 35, ääni oli matala, eikä Allahia mainittu puolentoista tunnin keskustelusta kertakaan. Puhuimme esimerkiksi laittomista aseista Kosovossa. Imaamin mielestä täällä pitäisi olla lainsäädäntö, joka sallisi ihmisille käsiaseet. Aseiden pitäminen oli kuulemma yleinen tapa Balkanilla ja sen voi ymmärtää historian kautta. Aseet ovat lisäksi kalliita omistuksia, joita ihmiset eivät luovuta KFOR:lle vapaaehtoisesti niinkuin ne eivät luovuttaisi rahaakaan. Imaami oli iloinen, ettei KFOR:lla ole enää leiriä hänen asuinalueen läheisyydessä, nyt voi kuulemma ampua rauhassa juhlien yhteydessä. Suorapuheisuus oli todella yllättävää ja virkistävää. Kysyin sitten samantien maan armeijan muutoksesta (Kosovossa vanha armeijan tapainen TMK ajettiin kokonaan alas ja tilalle perustettiin KSF). Imaamin mielestä TMK oli lähinnä UCK-veteraanien temellyskenttä, ja sellaisenaan hyvä ele heitä kohtaan, mutta oli jo aikakin, että tilalle saatais "oikea" armeija ja seuraava sukupolvi. KFOR:sta tuli ennenkuulumattomia mielipiteitä. Yleensähän ihmiset vain ylistävät meitä. Tällä kertaa imaami kertoi joidenkin tuntemiensa ihmisten mielipiteitä esimerkiksi siitä, etteivät kaikki tykkää jatkuvista ajoneuvotarkastuksista, naisten, lasten ja vanhuksien tutkimisesta jne. Imaami itsekin toivoi, että ajoneuvotarkastuksia olisi vähemmän tietämättään, että hänen toive oli jo toteutunut yli kaikkien odotusten. Mahtui keskusteluun paljon kaikkea muutakin pikkukivaa, mutta olen sen keskustelun kertaalleen käynyt, kirjoittanut raportin siitä, eikä se mitä pikkukivaa niissä muissa jutuissa on välttämättä avaudu lukijalle.
Olen jutellut parille muullekin kyläpäälikölle kuukauden sisään ja he ovat olleet varsin hauskoja tuttavuuksia. Toinen oli kolmikymppinen sähkötekniikan profeessori Pristiinan yliopistossa, joka kuitenkin tykkäsi asua keskellä ei mitään. Länsimaalaiset vaatteet, länsimaalaiset mielipiteet. Kolmas oli alle kolmekymppinen peruskouluopettaja jolla oli päällä pelkkää armania (ei välttämättä aitoa) ja kasvoilla kestohymy. Ja hänen seinällään ei ollut edes UCK-kuvia, kerta se ensimmäinenkin. Yhtään naista ei taida kyläpäällikkönä olla, mutta siitä huolimatta olen varovaisen optimistinen, että uusi päättäjäsukupolvi saattaisi olla suhteellisesti parempi. Wait and see.
torstai 8. tammikuuta 2009
Talvi
Eräs tietämättään raskaana oleva nainen Yhdysvaltain länsirannikkolla kävi plastiikkakirurgisessa toimenpiteessä, jonka aikana hänelle palautettiin immenkalvo. Näin ollen neitseellinen raskaus ei teknisesti ottaen vaatinut Jumalallista väliintuloa ja yli kaksi tuhatta vuotta voimassa ollut veto päättyi saatanan voittoon. Seuranneen tapahtumaketjun seurauksena Anton löysi itsensä vaihtoehtotodellisuudessa vartioimassa Suur-Suomen ja Mongolian valtakunnan rajaa.
Ei siinä ehkä ihan niin käynyt, mutta tälläinen skenaario tuli mieleeni kun astuin eilen ulos Finnairin lentokoneesta. Toinen vaihtoehto oli se, että lensimme 2000km pohjoiseen, etelän sijaan, lunta oli maassa sen verran paljon. Mutta ei, talvinen Kosovo se vain oli, aurinkoinen päivä lumimyrskyjen välissä.
Toinen lumimyrky oli tänään. Lunta satoi vaakatasossa ja näkyvyys oli huono. Mutta suomalaiset ovat tunnetusti joka sään sotilaita (KFOR on vapauttanut meidät ja ruotsalaiset talviajokurssin suorittamisesta) joten päiväpartiomme lähti matkaan. Kylmä sää ei ollut ainoa luontoihme. Vartin ajamisen jälkeen uroskoira näki tarpeelliseksi juosta pää edellä meidän auton kylkeen haukuttuaan meitä ensin kaukaan. Molemmat liikkuvat kohteet pysähtyivät törmäyksen jälkeen ja katsoivat toisiaan hämmentyneinä. Vähän matkan päässä tapausta seurasi naaraskoira. Uros ilmeisesti ajatteli olevansa paha poika oikein tosissaan ja haastoi paikallisten koirien yleisimmän kuolinsyyn. Nauttikoot maineestaan toistaiseksi, kuono on muistissa.
Ihmiset käyttäytyivät myös oudosti. He ajoivat autoillaan hiljaa jonoissa, eivätkä yrittäneet tavanomaisia itsemurhaohituksiaan. Kunnan aurausautot pyörivät teillä koko päivän kunnan työntekijöille epätavanomaisella ahkeruudella. Useita autoja oli juuttunut lumeen ja kävimme työntämässä niitä sieltä pois. Joidenkin autojen omistajat jättivät autonsa hankeen, hakevat ne varmaan sitten kun lumet sulavat. Säästä huolimatta liikkeellä oli yhtä paljon ihmisiä kuin aina. Selvästikkin paikalliset pelkäävät enemmän pimeää kuin lumimyrskyä.
Niin, milloin ne lumet sitten sulaavat? Jo lähteneet kollegat kertoivat auringonottokelien alkaneen viime vuonna jo helmikuun puolessavälissä. Tulkkien mielestä ei olisi epätavanomaista jos lunta olisi vielä maaliskuun lopussa. Mieluumin nopeammin kuin hitaammin, talvi on jo aika nähty vuodenaika.
Ei siinä ehkä ihan niin käynyt, mutta tälläinen skenaario tuli mieleeni kun astuin eilen ulos Finnairin lentokoneesta. Toinen vaihtoehto oli se, että lensimme 2000km pohjoiseen, etelän sijaan, lunta oli maassa sen verran paljon. Mutta ei, talvinen Kosovo se vain oli, aurinkoinen päivä lumimyrskyjen välissä.
Toinen lumimyrky oli tänään. Lunta satoi vaakatasossa ja näkyvyys oli huono. Mutta suomalaiset ovat tunnetusti joka sään sotilaita (KFOR on vapauttanut meidät ja ruotsalaiset talviajokurssin suorittamisesta) joten päiväpartiomme lähti matkaan. Kylmä sää ei ollut ainoa luontoihme. Vartin ajamisen jälkeen uroskoira näki tarpeelliseksi juosta pää edellä meidän auton kylkeen haukuttuaan meitä ensin kaukaan. Molemmat liikkuvat kohteet pysähtyivät törmäyksen jälkeen ja katsoivat toisiaan hämmentyneinä. Vähän matkan päässä tapausta seurasi naaraskoira. Uros ilmeisesti ajatteli olevansa paha poika oikein tosissaan ja haastoi paikallisten koirien yleisimmän kuolinsyyn. Nauttikoot maineestaan toistaiseksi, kuono on muistissa.
Ihmiset käyttäytyivät myös oudosti. He ajoivat autoillaan hiljaa jonoissa, eivätkä yrittäneet tavanomaisia itsemurhaohituksiaan. Kunnan aurausautot pyörivät teillä koko päivän kunnan työntekijöille epätavanomaisella ahkeruudella. Useita autoja oli juuttunut lumeen ja kävimme työntämässä niitä sieltä pois. Joidenkin autojen omistajat jättivät autonsa hankeen, hakevat ne varmaan sitten kun lumet sulavat. Säästä huolimatta liikkeellä oli yhtä paljon ihmisiä kuin aina. Selvästikkin paikalliset pelkäävät enemmän pimeää kuin lumimyrskyä.
Niin, milloin ne lumet sitten sulaavat? Jo lähteneet kollegat kertoivat auringonottokelien alkaneen viime vuonna jo helmikuun puolessavälissä. Tulkkien mielestä ei olisi epätavanomaista jos lunta olisi vielä maaliskuun lopussa. Mieluumin nopeammin kuin hitaammin, talvi on jo aika nähty vuodenaika.
