Helsingin sanomat julkaisi viime
lauantaina Riku Rantalan kolumnin “Haluaisin kuulla Venäjästä muutakin kuin
satuja” joka käsitteli Krimin kriisiä, sekä NATO:n ja Venäjän
vastakkainasettelua.
Rantala muisteli Georgian sodan aikana
kuulemiaan venäläisten pelkoja NATO:n laajentumisesta Venäjän rajoille. Sen
sijaan niille pelkotiloille mitä Suomessa on herännyt Venäjän viimeaikaisten
aggressioiden seurauksena ei Rantalalla riitä ymmärrystä: “Kotoisille Nato-haukoillemme Ukrainan tilanne on
taivaan lahja. Venäjän pelolla päästään puhaltamaan uutta eloa eliitin
hiipuneeseen sotilasliittoprojektiin.”
No, käydään läpi tapahtumia viimeisen
viidentoista vuoden ajalta. Vuonna 1999 entiset Varsovan liiton maat Tšekki,
Unkari ja Puola liittyivät NATO:on, minkä seurauksena Venäjällä oli yhteinen
maaraja puolustusliiton kanssa. Vuonna 2000 tehdyssä haastattelussa Putinilta kysyttiin voisiko Venäjä joskus liittyä
NATO:on. “Miksipä ei? En sulje pois sitä mahdollisuutta.” Tässä vaiheessa
NATO:n laajentuminen ei ilmeisesti pelottanut.
Vuonna 2004 Baltian maat liittyivät
NATO:on. Kuten Rantala täysin oikein toteaa, NATO:a voidaan sanoa myös “orwellilaiseksi
puolustusliitoksi”. Tällä liitolla ei ollut mitään puolustus- tai mitään
muutakaan suunnitelmaa Baltian maiden varalle. Vuonna 2007 Virossa oli
Pronssisotilaan patsaan siirtoon liittyviä mellakoita, joissa Venäjä yllytti
paikallista venäläisväestöä ja tuki aggressiota täysimittaisella kybersodalla. NATO joutui viimein pohtimaan mahdollisia uhkia ja
perusti Tallinnaan kyberpuolustuskeskuksen vuonna 2008.
Oli NATO:lla toki muutakin toimintaa
Baltian maissa. Vuonna 2007 olin varusmiehenä Suomen kansainvälisissä
valmiusjoukoissa ja “loppusotamme” oli
NATO:n ja sen rauhankumppanuusohjelman maiden (kuten Suomi, Venäjä ja Valko-Venäjä) yhteinen
kahden viikon mittainen harjoitus Amber Hope 2007 Liettuan Klaipedassa. Harjoituksessa käytiin läpi
kovasti Afganistanin olosuhteita muistuttavia skenaarioita, joissa Liettuan vapaaehtoisjoukkojen nuoriso oli meidän “maaliosastomme”, eli näyttelivät
välillä rauhallista paikallisväestöä ja välillä kapinallisia. Meidän yhteiset
roolipelileikkimme tapahtuivat asutuskeskuksissa ilman, että paikallisille
olisi juuri tapahtumasta tiedotettu. Harjoituksen toisena päivänä tehtävämme
oli suojata paikallista kirkkoa. Läheisestä talosta luoksemme tuli noin
80-vuotias mies ihmettelemään maastokuvioon pukeutuneita aseistettuja poikia,
jotka kantoivat Suomen lippua. Tilanne vaikutti rauhalliselta, joten tervehdin
miestä venäjäksi ja syntyi keskustelu jossa hän kertoi minulle elämäntarinansa.
Päällimmäiseksi muistikuvaksi minulle jäi miehen kertomus hänen omasta
nuoruudestaan, kun venäläiset aseistetut joukot olivat hakeneet pois hänen
veljensä ja siskonsa. Veli oli ammuttu ja sisar viety Siperiaan. Seuraavana
päivänä etsimme kapinallisia esittäviä nuoria toisesta kylästä.
Miehistökuljetusvaunun päältä harjoitusta seuraava suomalainen kapteeni huusi
minulle: “Nikolenko, te puhutte venäjää, käyttäkää sitä hyödyksi!” Minun oli
pakko vastata etten kehtaa. Joten jos Riku Rantala haluaa puhua venäläisten
pelkotiloista, olisi vähintään korrektia mainita tunteen olevan molemminpuolinen.
Suomessakin on ihmisiä jotka pelkäävät rokotuksia, kännyköiden säteilyä tai
kummituksia. Jos haluamme käyttää näitä pelkoja perustelemaan jonkin valtion
toimintaa, meidän on ensin analysoitava tarkkaan kuinka perusteltuja nämä pelot
ovat. NATO:n Amber Hope 2007-harjoitus ei ainakaan ollut uhka Venäjälle.
Käytettävissä olevalla kalustolla vaikein mahdollinen operaatio, josta olisimme
voineet suoriutua, olisi ollut moottoripyöräjengin kerhotilojen valtaaminen.
Viime vuosina uutiset Venäjän
ilmavoimien ilmatilaloukkauksista ovat muuttuneet melkeinpä arkipäiväisiksi. Suomen, Japanin, Viron, Yhdysvaltojen, Iso-Britannian ja jopa Kolumbian ilmatilaa on loukattu. Venäjä on aloittanut uudestaan
kylmän sodan ajoilta tutut strategisten pommikoneiden salaiset harjoituslennot Iso-Britannian pohjoisrannikolle. Itse en ainakaan onnistunut
löytämään yhtään Venäjän ilmatilan loukkausta 2000-luvulla jossa syyllinen
olisi ollut NATO:on kuuluvan maan sotilaskone.
Mutta pienet rikkeet sikseen. Venäjä on
2000-luvulla hyökännyt Georgiaan ja miehittänyt sen osia. Viimeksi Venäjä
anasti itselleen Krimin niemimaan. Riku Rantala kutsuu NATO:a Yhdysvaltain etua
ajavaksi järjestöksi. Mitä Yhdysvallat on tehnyt sillä välin kun Venäjä on
harrastanut edellä mainittua toimintaa? Päättänyt siirtää sotilaallista
painopistettä Aasiaan ja vähentää läsnäoloaan
Euroopassa. Oikeastaan koko
Venäjän viimeaikainen toiminta on vaikuttanut epätoivoiselta yritykseltä
kiinnittää huomioon itseensä ja vakuuttaa maailmalle, että he ovat aito uhka.
Minusta tuntuu, että he ovat viimein onnistuneet.
Ei sillä, että Venäjä itse pitäisi NATO:a
aitona uhkana. Vuonna 2012 Venäjä salli Afganistanista vetäytymisen helpottavan
NATO:n tukikohdan
omalle maaperälleen,
eikä tätä sopimusta olla uhattu purkaa edes vallitsevassa tilanteessa. NATO ja
Yhdysvallat ovat vain niin perinteinen ulkoinen vihollinen Venäjän
propagandalle että niitä on pakko käyttää aina perusteluna omalle toiminnalle.
Olipa kyse Unkarin kansannoususta, Prahan keväästä tai Afganistanista vuonna
1979, narratiivi on aina ollut se, että venäläisten oli pakko ehtiä paikalle
juuri ennen kuin Yhdysvallat ja sen liittolaiset olisivat ehtineet ensin.
Ukrainan nykyinen hallitus on virallisen Venäjän mielestä “fasistinen”, samalla tavalla kuin Berliinin muuri oli “anti-fasistinen este”.
Riku Rantala jatkaa: “Mediakatsaus
viime viikkoihin on kuin satukirjasta. On hyviksiä ja pahiksia, rationaalinen
länsi ja eläimellinen Venäjä. Poliitikot ja pääkirjoittajat ovat vasta nyt
heränneet tuomitsemaan kansainvälisen oikeuden räikeät loukkaukset...” Tämä
argumentti on revitty suoraan Russia Today-propagandakoneiston ohjekirjasta:
Kaksi miinusta peräkkäin tekevät plussan. Vaikka kuinka yrittäisin asettua
kaikkea Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa vastustavan henkilön saappaisiin, minun on
mahdotonta ymmärtää miten Krimin anastaminen parantaa kansainvälisen oikeuden
tilaa. Hyökkäyksillä Afganistaniin ja Libyaan oli de facto YK:n lupa. Hyökkäys Irakiin ei
ollut kansainvälisen oikeuden näkökulmasta perusteltu. Mutta tuskin kukaan,
joka on seurannut kyseisten maiden kehitystä voi väittää että nyt vallassa
oleva johto olisi Yhdysvaltojen hallitsema nukkehallitus? Tai että Yhdysvallat
olisivat miehityksen jälkeen liittäneet nämä maat osakseen.
Riku Rantalan kolumni paljastuu loppua
kohtia yksinkertaisesti Suomen NATO-jäsenyyttä vastustavaksi mielipiteeksi: “Miksi
Nato – siis viime kädessä Yhdysvaltain etua ajava sotilasorganisaatio – näyttää
niin kovasti haluavan Suomen jäsenekseen?” Ei siinä mitään, on olemassa
hyviä syitä vastustaa Suomen NATO:n jäsenyyttä. Kuten olen tässä tekstissä
aikaisemmin huomauttanut, NATO ei näytä olevan ihan ajan tasalla uhkien
suhteen, ja Yhdysvaltojen nykyjohtoa Euroopan tilanne näyttää lähinnä
pitkästyttävän. Rantalan esittämä argumentti on kuitenkin huono: Minulta on
kokonaan jäänyt huomaamatta se, että joku oikein kovasti haluaisi Suomen NATO:n
jäseneksi. Tarkoittaako Rantala kenties lausuntoa jossa eräs tutkija oli Suomen liittymisen puolesta? Tuskin Yhdysvallat
ja NATO ovat niin monoliittisia toimijoita, että voisimme kuvitella tämän
edustavan “kovaa halua”.
Annettuaan ymmärrystä Venäjän
toiminnalle reaktiona Yhdysvaltojen ja NATO:n toiminnalle Rantala heittäytyy
puolueettomaksi: “Lapsenkin tulisi ymmärtää, että oikeasti
suurvaltapolitiikassa on vain pahiksia ja pahiksia.” Maailma ei tosiaan ole
mustavalkoinen, mutta se ei myöskään ole sysimusta. Mielestäni harmaan eri
sävyjä on havaittavissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti