Krimin liittyminen Venäjään on yksisuuntainen tie

Krimissä pidetään lauantaina kansanäänestys, jossa on kaksi vaihtoehtoa: nopea tai vähän hitaampi liittyminen Venäjään. Äänestyksellä tulee olemaan kauaskantoiset seuraukset.

Ensinnäkin täytyy huomata, että Venäjään liittyminen on yksisuuntainen tie. Kansainvälisessä oikeudessa on kaksi keskenään ristiriidassa olevaa periaatetta: Kansojen itsemääräämisoikeus ja valtioiden alueellinen koskemattomuus. Venäjä tukee Krimin kansanäänestystä vetoamalla itsemääräämisoikeuteen,mutta eii salli samanlaisia kansanäänestyksiä omalla maaperällä. Venäjän rikoslain pykälä 280 kriminalisoi “julkiset kehoitukset toimintaan, jonka tarkoitus on rikkoa Venäjän alueellista koskemattomuutta”, maksimirangaistus on viisi vuotta vankilassa. Uuden kansanäänestyksen järjestäminen ei siis onnistu toistamisen alle kuukaudessa. Ylipäätänsä Venäjällä on järjestetty edellinen kansanäänestys vuonna 1993.

On selvää että Krimin näytös on koordinoitu Venäjän poliittisen johdon kanssa. Parlamentti käsittelee parhaillaan lakialoitetta, joka helpottaa alueiden liittymistä osaksi Venäjää. Yksi kansanäänestys tai paikallisen parlamentin yksinkertainen enemmistö riittää. Tämä on tietenkin jyrkässä ristiriidassa Venäjän aikaisemman ulkopolitiikan kanssa joka on vastustanut kaikkea separatismia. Vuonna 2005 Venäjä kävi rajasopimusneuvotteluja Latvian kanssa ja Latvia halusi Pytalovon piirin takaisin osaksi Latviaa vuoden 1920 rajasopimuksen mukaisesti. Putin kommentoi aihetta näin:

“Tiedättehän, Neuvostoliiton hajoamisen seurauksena Venäjä menetti kymmeniä tuhansia itselleen kuuluvia maita. Mitä sitten, ehdottateko että alkaisimme jakamaan alueita uudestaan? Palautetaan Krim meille, samoin kuin osia entisten Neuvostotasavaltojen alueista ja niin edelleen? Palautetaan sitten Klaipeda meille. Ryhdytään jakamaan alueita uudestaan koko Euroopassa. Haluatteko sitä? Ette varmaankaan.”

Tästä kommentista voisi päätellä, että jos Venäjä ottaa Krimin osakseen, niin Pytalovo, Kaliningrad, Karjala ja Kuriilisaaret, sekä Tshetshenian itsenäisyys ovat taas “pöydällä”. Johtopäätös olisi tietty väärä, koska Venäjän ulkopolitiikalle kansainvälinen laki on sama asia mitä Venäjän laki on maan viranomaisille: Se ei ole kokoelma sääntöjä joiden puitteissa on toimittava, vaan keppihevonen jota tulkitaan ja pannaan täytäntöön siten kuin se sopii parhaiten omiin tarkoituksiin.

Sama periaate koskee vuonna 1994 Budapestissa allekirjoitettua sopimusta, jossa Venäjä, Yhdysvallat ja Iso-Britannia sitoutuvat puolustamaan Ukrainan alueellista koskemattomuutta vastineeksi siitä, ettei Ukraina hanki itselleen ydinaseita. Viime vuoden syyskuussa Vladimir Putin julkaisi pitkän mielipidekirjoituksen The New York Timesissa, jossa varoitti Yhdysvaltoja iskemästä Syyriaan:

“It could undermine multilateral efforts to resolve the Iranian nuclear problem and the Israeli-Palestinian conflict and further destabilize the Middle East and North Africa. It could throw the entire system of international law and order out of balance.”

Venäjän mielestä vuoden 1994 sopimus Ukrainan alueellisesta koskemattomuudesta ei enää päde, koska Ukrainassa on tapahtunut vallankumous, ja Ukrainaa jonka kanssa sopimus allekirjoitettiin ei enää juridisessa mielessä ole olemassa. En lähde ottamaan kantaa Ukainan uuden hallituksen legitimiteettiin, mutta Venäjän tulkinta lähettää hyvin selkeän viestin kaikille maailman maille: Ainoat toimivat turvallisuustakuut on oma ydinase. Valitettavasti Yhdysvallat ja Iso-Britannia (ja sitä kautta EU) ovat mukana tämän viestin lähettämisessä jos Krimin liittämisestä Venäjään seuraa merkittäviä pakotteita.

Krimin anastaminen vieraannuttaa Ukrainan lopullisesti Venäjästä. Kahdet aikaisemmat presidentinvaalit ovat olleet hyvin tiukkoja. Krim on perinteisesti äänestänyt Venäjä-myönteisempää ehdokasta, ja niemimaan irtoamisen seurauksena tällaisen ehdokkaan nouseminen valtaan on äärimmäisen epätodennäköistä. Lisäksi Venäjän käytös on tuonut yhteen sen sekavan ja monimuotoisen opposition joka viimeaikaisten tapahtumien kautta on päässyt valtaan.

Mikään ei toistaiseksi ole lopullista, eikä Venäjän tarvitse ottaa Krimin osaksi valtiotaan. Mutta Venäjän tiedotusvälineissä on viime viikoilla käyty ennennäkemätöntä propagandasotaa, jossa tavanomaisten puolitotuuksien rinnalle ovat tulleet suoranaiset valheet, mikä tekee Krimiltä perääntymisen mahdottomaksi ilman kasvojen menetystä. Propagandasota tekee myös Venäjän ja lännen suhteiden normalisoitumisen vaikeaksi. Lännessä helposti kuvitellaan että propagandan vaikutus on poistettavissa kunhan venäläiselle yleisölle osoitetaan oikeat faktat, minkä jälkeen yhteistyötä voidaan jatkaa kiihkottomasti. Venäjä ei kuitenkaan ole totalitäärinen valtio, eikä se edellytä kansalaisilta propagandan uskomista ja väestön mobilisointia yhteistä uhkaa vastaan. Venäjä on auktoritäärinen maa joka pyrkii ohjaamaan ihmisiä pois politiikasta. Krimin konflikti on hyvin monimutkainen ja monitahoinen, minkä seurauksena myös länsimaisessa mediassa ja joidenkin poliitikkojen lausunnoissa tapahtuu ylilyöntejä. Venäläiset mediat raportoivat kaikista näistä ylilyönneistä innokkaasti, jolloin syntyy kuva lännestä, joka ei pelkästään ole Venäjän geopoliittinen vastustaja tämän konfliktin kohdalla, mutta joukko russophobisia maita, jotka tulevat olemaan maan vihollisia aina. Tämän jälkeen ei ole mitään merkitystä jos venäläisen propagandan valheet paljastuvat. Tavallinen kansalainen toteaa että kaikki valehtelevat, syrjäyttää itsensä poliittisesta elämästä, mutta äänestää silti kerran viidessä vuodessa Putinia, koska hänen aikana palkat ovat nousseet.