Hearts and minds

KFOR ja paikalliset ovat kuin kaksi kaveria, joista toisella on välillä ongelmia itsekontrollin kanssa kun promillet nousee. Arkisin eletään ihan normaalisti:

-moooi, mitä kuuluu, on säitä pidellyt, ei kai rikolliset ole vaivanneet?
-Ei ole, ei, tosi kiva et ootte täällä, tykätään teistä tosi paljon.

Aina välillä tulee sitten juhlia ja mielenosoituksia, KFOR huolestuu:

-Ootko menossa? Aijjaa, no ei siin mitään, juhliminen on ihan jees, mut koitappa käyttäytyä, ettei käy niinkuin joskus on käyny.
-Juu, en mä ihan. Ihan rauhallisesti vedetään.

Ja yleensä kaikki menee ihan hyvin. Joskus KFOR tietää jo etukäteen että ongelmia saattaa olla tulossa.

-Nyt vituttaa ton UNMIK:n/serbien/albaanien käytös sen verran paljon et taidan vetää perseet!
-No äläs nyt, muistatko mitä viimeks kävi?

Ja sitten juhlapäivä tulee ja käy selväksi, että kaveri on vetänyt perseet. Alkaa "voisitko nyt lähteä nukkumaan, kenenkään mielestä sun jutut ei oo enää hauskoja"-vaihe ja sitä seuraa "sähän lähet tai mä raahaan sut ulos"-vaihe. Isoista kaijuttimista huudetaan et menkää kotiin ja telkkarissa pyöri KFOR:n oma mainos jossa sotilaat ovat mellakkavarusteet päällä, hakkaavat pampuilla kilpiin ja helikopterit pörräävät taivaalla. Mainos on mustavalkoinen, sotilaat on kuvattu alakulmista ja uhkaava ääni kertoo, että KFOR on sitoutunut ylläpitämään väkivallan käytön monopoliaan ja tänään kannattaa jäädä kotiin. Ja jos kaveri ei suostu lähtemään niin se raahataan pois. Koittaa seuraava päivä. Välillä laumakäyttäytymisen huuma on vienyt muistin ja välillä kiukutellaan pari päivää kun olisi ollut niin hauskaa jatkaa. Mutta pian elämä taas jatkuu ja ollaan kavereita ja tosi kiva kun ei käynyt pahemmin. Nääääin.

No joo, ei paikallisväestön ja KFOR suhde ihan noin yksinkertainen ole. KFOR on paikallisten silmissä luotettavin instituutio vuodesta toiseen ja ihmiset jaksavat kiittää läsnäolostamme lähes, joka keskustelussa. Se on hiukan hämmentävää kun on ollut alueella alle seitsemän kuukautta ja KFOR aloituksen aikoihin vielä ala-asteella. Olen toki ollut osallisena monessa pikkutärkeässä asiassa, joita KFOR täällä tekee kuten takavarikoimassa laittomia aseita, eristämässä räjähderaivausta, partioimassa rikollisuuden vaivaamilla alueilla ja harrastamassa tuholaistorjuntaa (mikä sekin on tällä hetkellä meiltä kieletty), mutta vaikea on silti käsittää miksi niin valtava enemmistö paikallisista arvostaa meitä niin paljon. Täytyy toki muistaa, että nykyinen tilanne on erillainen kun vaikkapa viisi vuotta sitten, kun KFOR vaikutti aluellaa paljon enemmän. Rakensivat kaivoja ja teitä, antoivat ihmisille polttopuita talveksi, lahjoittivat kirjoja kouluun jne. "L'État, c'est moi." olisi KFOR:n komentaja voinut todeta vielä muutama vuosi sitten. Ehkä ihmisten luottamus perustuu juurikin näihin pieniin tekoihin, jotka kerääntyvät paikallisten kolliktiiviseen muistiin.

Toisaalta hyvät teot harvoin riittävät. Jotta niistä olisi hyötyä omalle maineelle, täytyy varmistaa, että muutkin tietävät niistä. KFOR:n tiedottaminen on ilmeisesti tässä onnistunut, samoin kun se on onnistunut oman puolueettoman roolin viestittämisessä. KFOR:ssa on sotilaita monesta maasta, joista kaikki eivät ole vielä tunnustaneet Kosovoa. Mutta suurimalle osalle paikallisista on selvää, ettei KFOR edusta kotimaidensa ulkopolitiikka suoraan, ja ettei meillä ole halua tai mahdollisuutta ottaa mitään kantaa mihinkään itsenäisyyttä koskevaan asiaan. Me vaan olemme täällä teidän oman turvallisuuttenne vuoksi, ja mikään muu ei meitä kosketa, on KFOR:n yleispätevä mantra. Sitä ja muuten vaan positiivisia mielikuvia meistä levitetään muutamien medioiden kautta. Kuvat bussimainoksista olenkin jo esittänyt, ja vastaavanlaisia tievarsimainoksi löytyy suurimpien teiden yhteydessä. Lisäksi KFOR:lla on oma radiokanava ja lasten lehti 4U, jota jaetaan koululaisille. Käykää katsomassa lehden linkki ja yrittäkää löytää KFOR:n logo. Siinä on muutamalla sotilaalla kova tehtävä, toimittaa teinilehteä ja levittää länsimaalaista viihdettä. Hyvin ne näköjään pärjäävät. Pari viikkoa sitten eräs teinityttö juoksi luokseni ja pyysi kauan harjoitellulla englanninkielisellä lauseella toimittaman hänen kirje lehden toimitukseen. Ei kai siinä voinut kieltäytyä, vaikkei ollut hajuakaan minne se kirje piti toimittaa. Jokaisen on tehtävä osansa ihmisten sydämmien voittamisessa.