Tiedoitusupseerin kirjoittama henkilökuva minusta ja jutussa oleva linkki tähän blogiin moninkertaisti lukijamääräni. 260 uniikkia lukijaa viimeisen kolmen päivän aikana, eli 500-600% enemmän kuin tavallisesti. Monet työtovereista ovat myös löytäneet tänne. Jotkut ovat vaan uteliaita ja kommentoivat jälkikäteen et hei, ihan hyvää tekstiä. Kiitos. Jotkut ovat huolissaan siitä, että kerron liikaa. Niinkuin eräs anonyymi kommentoi: "Hei sähän voisit samantien kopioida kaikkien joukkueiden rosterit ja operaatiot aina viikkoa aikasemmin tänne blogiis, niin täältä sais jo aika kattavan tiedustelupaketin Alfan alueen toiminnasta!" Tähän kommenttiin on ehkä syytä vastata.
Tästä blogista ei löydy kenenkään nimeä, paitsi omaani. Nimet löytyvät naamakirjasta. Tästä blogista löydy paikanimiä. Paikat voi toki tunnistaa ajomatkojen ja etäisyyksien perusteella, mutta silloin täytyy olla sen verran paikallistuntemusta, että eri kansalisuuksien vastuualueet on helpompi hahmottaa tunnistamalla lipun KFOR:n ajoneuvon kyljessä, sen ajoneuvon joka aina samoissa paikoissa partioi. En ole myöskään kertonut mistään operaatiosta etukäteen. Ei niitä operaatioita ole nimeksikään eikä niistä ole yleensä mitään mielenkiintoista kerrottavaa. Täytyy tosin myöntää, että paraatistakin olisi pitänyt kertoa jälkikäteen, sen sijaan että kertoisin sen tapahtuvan joskus määrittelemättömässä tulevaisuudessa. Ja yksi kaveri tuli tänään pyytämään, että poistaisin kuvan blogistani jossa hän esintyy. Se oli kyllä aika selkeä virhe minulta, ei ihmisten kuvia saa laittaa nettiin lupaa kysymättä. Opimme tästä. Mutta muuten, jos joku lukija on sitä mieltä, että kerron jotain salaista tai vaarannan operaatioiden kulkua, niin kritiikki tulee osoittaa suoraan taholle, jonka on tarkoitus sensuroida minua jos niin käy. Varmasti tiedoitusupseeri on saanut tarvittavan koulutuksen arvioimaan mitä voin sanoa ja mitä en.
Psykologia ja neurologia ovat hauskoja tieteitä. Ihmiset oppivat asioita kun muistisolut muodostavat yhteyksiä toisiinsa. Jos kysymme sosiaalipsykologilta miten ihmisryhmät oppivat, he kertovat sen tapahtuvan seuraavasti: menneet kokemukset ja tieto prosessoidaan, erotellaan ylimääräinen ja painotetaan tärkein sanoma. Tieto kerätään yhteen lähteseen, johon tutustuminen on yleensä ehto ihmisryhmään jäsenyydelle. Tämä pätee aika hyvin ammatteihin, faniklubeihin, harrastuksiin, uskontoihin jne. Meillä rauhanturvaajilla on koulutuksemme, jonka pohjana on vastavanlainen eepos, jonka nimi on todennäköisesti pysyväisasiakirja numero ties mikä. Koulutus antaa erinomaisen pohja hoitaa niitä asioita, joita täällä kohtaamme, mutta meille ei ole välitetty tietoa mistä niitä asioita voi etsiä. Vastualueeseen tutustuminen hoidetaan alussa vanhempien turvaajien opastuksella, mutta kun pari viikkoa oli kulunut, he eivät enää viitsineet/jaksaneet/nähneet tarpeelliseksi jakaa pieniä yksityiskohtia kylien aikaisemmista tapahtumista tai ihmisistä. Minulla ei edes ole käytössäni karttaa, joka kertoisi kylien etnisen jakauman. Olen kyllä nähnyt sellaisia karttoja oppitunnilla, mutta kun alussa kylien nimet eivät sanoneet mitään, niin muistisolut eivät pariutuneet. Ja jos haluan tehdä haastatteluja jossain kylässä, niin usein täytyy mennä paikan päälle katsomaan minkä näköisiä aitoja sieltä löytyy, jotta voin ensi kerralla tuoda oman tulkin mukaan. Jotenkin tuntuu, että täällä ollaan niin huolissaan operatiivisten asioiden salassapidosta, että tieto kulkee vain ylöspäin. Koska emme tiedä mitä on jo tehty, tutkittu ja kysytty, teemme samoja asioita uudestaan ja uudestaan.
Toinen juttu mikä minua vähän ihmetyttää on se, ettei kukaan Suomessa loppujen lopuksi tiedä kovin tarkasti mitä rauhanturvaajat tekevät. Länsimaalaiseen demokratian peruspilareihin kuuluu vallankäytön valvominen. Oikeuslaitos on erillään lainsäädäntövallasta ja toimeenpanovallasta. Valvonnan edellytyksenä on toiminnan läpinäkyvyys. Jokainen meistä tietää suunilleen poliittisen päätöksentekoprosessin tai poliisitoimintaa ohjaavat lait, tai jos ei tiedä, niin ne saa helposti selville. Meitäkin valvotaan täällä: Muutama päivä sitten meidät pysäytti sotilaspoliisi, joka tarkisti meidän turvavyöt, henkilöpaperit, aseet ja suojavarusteet. Mutta saako kuka tahansa Suomessa selkeän kuvan mitä suomalaiset sotilaat ulkomailla oikein tekevät? En tiedä.
torstai 31. heinäkuuta 2008
tiistai 29. heinäkuuta 2008
Vallanvaihto
Elämme jännittäviä aikoja. Kosovon keskinen taisteluosasto, MNTF(C) kavereiden kesken, siirtyy irlantilaisten vastuulta suomalaisille. Minun arkeen tämä ei paljoa vaikuta, mutta puoli Kosovon väestöstä ja 2000 sotilasta eri maista ovat nyt suomalaisen kenraalin vastuulla. Juhlan paikka siis.
Partiot vedettiin viime yönä kolmen aikaan pois, jotta voisimme valmistautua tärkeään tapahtumaan: Komentovastuun siirtoa juhlistavaan paraatin harjoituksiin. Ajoimme aamulla bussilla taisteluosaston päämajalle ja huomasimme portilla, että suomalaisten äskettäin saapunut vartiojoukkue oli jo töissä. Jokaisella sotaherralla on hovijoukkonsa, ja suomalaisten vartiojoukkue revittiin juuri varusmiespalveluksensa päättäneistä parikymppisistä. Heitä ei käy juuri kateeksi, koska heidän ainoa tehtävä on leirin vartioiminen ja portin avaaminen. Toisaalta, he olivat saaneet jo kaasunsa ja teleskooppipamppunsa. Me saimme koulutuksen edellämainittujen käyttöön jo ensimmäisellä viikolla, mutta lupa-anomus tökkii Suomen päässä. Sain kaksi asetta heti kättelyssä, mutta pippurisumutteen luovuttaminen vaatii tietenkin pitkää harkintaa.
Saavuimme paraatipaikalle, jossa siellä irlantilainen musiikkiosasto jo harjoitteli säkkipilleilään. Kävelimme paraatimuodostelmaan ja harjoittelimme tunnin verran asiaan kuuluvia sulkeisia, joiden osaaminen oli kaikilla pahasti ruosteessa. Ketään ei kiinostanut, juhlaparaatit eivät ole kenenkään mielestä työtä jolla olisi tarkoitus, mutta perinteet vaativat sellaisen suorittamisen. Yritän ottaa varsinaiselta paraatilta kuvia.
Partiot vedettiin viime yönä kolmen aikaan pois, jotta voisimme valmistautua tärkeään tapahtumaan: Komentovastuun siirtoa juhlistavaan paraatin harjoituksiin. Ajoimme aamulla bussilla taisteluosaston päämajalle ja huomasimme portilla, että suomalaisten äskettäin saapunut vartiojoukkue oli jo töissä. Jokaisella sotaherralla on hovijoukkonsa, ja suomalaisten vartiojoukkue revittiin juuri varusmiespalveluksensa päättäneistä parikymppisistä. Heitä ei käy juuri kateeksi, koska heidän ainoa tehtävä on leirin vartioiminen ja portin avaaminen. Toisaalta, he olivat saaneet jo kaasunsa ja teleskooppipamppunsa. Me saimme koulutuksen edellämainittujen käyttöön jo ensimmäisellä viikolla, mutta lupa-anomus tökkii Suomen päässä. Sain kaksi asetta heti kättelyssä, mutta pippurisumutteen luovuttaminen vaatii tietenkin pitkää harkintaa.
Saavuimme paraatipaikalle, jossa siellä irlantilainen musiikkiosasto jo harjoitteli säkkipilleilään. Kävelimme paraatimuodostelmaan ja harjoittelimme tunnin verran asiaan kuuluvia sulkeisia, joiden osaaminen oli kaikilla pahasti ruosteessa. Ketään ei kiinostanut, juhlaparaatit eivät ole kenenkään mielestä työtä jolla olisi tarkoitus, mutta perinteet vaativat sellaisen suorittamisen. Yritän ottaa varsinaiselta paraatilta kuvia.
sunnuntai 27. heinäkuuta 2008
Ihmisen paras ystävä my ass
Olimme yöllä partiossa, ja kuten aina, kulkukoirat hyökkäsivät automme kimppuun. Aloin pohtimaan koirien biologiaa. Jos koira on suden alalaji, jonka ihminen on jalostanut tarpeisiinsa, niin mikseivät villiintyneet koirat muutu sukupolvien myötä takaisin susiksi? Jalostushan on sitä, että tuodaan esille haluttu ominaisuus, jonka aiheuttajana oleva geeni on resessiivinen. Kun saadaan puhtaita yksilöitä, joilla on pelkästään resessiivistä geeniä, niiden voidaan huolettaa antaa lisääntyä keskenään, ilman halutun ominaisuuden katoamista. Toisaalta kaikissa roduissa jalostettu ominaisuus on eri, joten jos eri rotuja sekoitetaan tarpeeksi, niin lopputuloksena pitäisi olla susi, kun kaikki vallitsevat geenit on saatu kasaan.
Täällä Kosovossa kulkukoirat ovat kuitenkin koiria. Se voisi johtua siitä, että kulkukoiraongelma on vielä uusi. Ihmiset pakenivat sotaa ja jättivät koiransa villiintymään. Tai ehkä kaikista koiraroduista on jalostettu pois joitain suden vallitsevia geenejä. Tämä hypoteesi selittäisi ainakin miksi koirat haukkuvat ja sudet eivät. Joku koirien ystävä voisi valistaa minua aiheesta. Muuten turhaudun turhan pohtimiseen, otan haulikon käteen ja poistan arvoituksen pois silmistä, pois mielestä.
lauantai 26. heinäkuuta 2008
Jalla
Kuusi päivää lomaa kuukaudessa ei ole tarpeeksi ja tästä syystä meillä on kerran kuukaudessa mahdollisuus lähteä Skopjeen tai Thessalonikiin päiväksi ”nollaamaan”. Toisen maahan matkustaminen on kuitenkin aina vaarallista. Kolme taistelijaa joukkueestani söivät sitkeän pihvin eräässä ravintolassa viime torstaina ja saivat kaupan päälle sitkeän mahataudin, jota kutsumme tuttavallisesti jallaksi. Torstainen pihvi oli heidän viimeinen ateria kolmeen päivään ja nykyään heidän ruokavalio koostuu lähinnä sokerisuolaliuoksesta. Jos epidemia leviää, on minulla on kaksi huonoa vaihtoehtoa: Viettää kaiken aikani vessanpöntöllä tai töissä. Voisi olla hyvä idea ottaa vähän taudinaiheuttajaa talteen ja kokea tehokas jalla-dieetti ennen kotiutumista.
torstai 24. heinäkuuta 2008
Minä vartioin täällä
Komppaniamme oli ollut jo jonkin aikaa taisteluosaston taktisena reservinä, tehtävä, jonka jokainen maa hoitaa vuorollaan. Teoriassa tämä tarkoitti sitä, että olimme kahden tunnin lähtövalmiudessa. Kahden tunnin aikamääre on naurettava, koska saisimme komppanian liikkeelle parissakymmenessä minuutissa koska vain. Rapid Deployment Force, niin hihassa lukee. Käytännössä taktinen reservi tarkoitti meille alkoholin kulutukseen rajoittamista kahteen annokseen per taistelija. Tästä huolimatta korkeampi johto halusi testata reserviään. Koko viikko leirissä oli kiertänyt virallinen huhu, että asiaa testataan harjoituksen avulla.
Olin yöpartiossa, eristämässä paikallisen poliisin kanssa taloa, jossa he epäilivät asekätköä. He olivat samaisena iltana lähettäneet KFOR:lle pyynnön etsinnän avustamisesta, mutta eihän kukaan korkea upseeri ole siihen aikaan enää toimistollaan. Taloa oli siis vartioitava seuraavaan aamuun. Mutta kuuden aikoihin meille soitettiin leiristä ja kerrottiin, että liikealelähtöharjoitus oli yllättäen alkanut ja meidän piti palata leiriin. Vartin kuluttua olimme jo leirissä, jossa kaikki olivat jo heränneet ja pakanneet varustuksensa ajoneuvoihin. Teimme samoin ja jäimme odottamaan lähtöä. Istuimme paikoillamme ja odotimme vielä puolitoista tuntia. Sitten ajoimme kokoontumispaikalle ja odotimme vielä tunnin taktisen reservin muita osia.
Koska harjoituksen tavoite ja tarkoitus, samoin kuin ajankohta oli pidetty meiltä tarkoituksella salassa, luulimme että käymme vain käväisemässä jossain paikassa toteamassa kahden tunnin lähtövalmiuden olevan riittävä ja palavamme leiriin. Mutta toisin kävi. Ajoimme melkein rajalle, muutaman aution talon luo, jossa meille paljastui, että kyseessä on alue-etsintäharjoitus. Alue-etsintä on sitä, kun jokainen kaappi ja pihakivi käännetään ylösalaisin ja etsitään aseita. Paikallisen poliisin alue-etsintä makasi yhä korkean johdon pöydällä. He eivät voineet tehdä päätöstä asiasta, koska he olivat tarkkailemassa harjoitusta, jossa harjoiteltiin sitä mitä meidän olisi sillä hetkellä pitänyt tehdä oikeasti. Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun näin kävi. Perustuslain julistamisen yhteydessä olimme varautuneet mellakoihin. Partioiden miehistö oli kaksinkertaistettu, kesto kolminkertaistettu ja mellakkavarusteet oli pakattu mukaan. Partiot kuitenkin vedettiin kentältä eräänä päivänä, koska johdon mielestä meidän oli tärkeämpää osallistua joukkojenhallintaharjoitukseen, silloin kun todennäköisyys oikealle joukkojenhallintatilanteelle oli heidän omasta mielestään korkeimmillaan.
Harjoituksissa ei sinänsä ole mitään vikaa. On hyvä harjoitella Murphyn laki-skenaarioita, jos tämä laki alkaisi vaikka joskus toimimaan. Se on vain kovin kyseenalaista, että nämä harjoitukset menevät usein varsinaisen kenttätyön edelle. Miten me työntekijät voimme suhtautua vakavasti julistuksiin partiotyöskentelyn tärkeydestä, jos johto asettaa harjoittelun näiden edelle?
Meidän joukkue laitettiin harvaan riviin kohdealueen sivulle, jossa meidän piti eristää alue sillä aikaa kun alue-etsintä suoritettiin. Teoriassa eristämisen tarkoitus on estää asiattomien henkilöiden liike alueelle. Käytännön tasolla on paikallaan olemista ja eteen katsomista, sellainen asia jota on syytä harjoitella siis. Laitoimme luotiliivit päälle ja seisoimme metsän reunassa. Suurin osa oikeastaan makasi ja katsoi eteensä, mutta minä ja parini jouduimme seisomaan, koska olimme näköyhteydessä korkea-arvoisiin upseereihin, joilla ei sopinut näyttää kuinka korkealle arvostimme tätä harjoitusta. Niinpä seisoimme siinä tunnin verran. Huomasin edessäni kilpikonnan ja vartioin tarkasti ettei se tule sotkemaan meidän roolileikkiä.
Onneksi tunnin etsinnän jälkeen etsintäryhmä löysi jotain mikä muistutti miinaa, ja siirsimme eristysrengastamme sata metriä eteenpäin, pois upseereiden silmien alta. Istuin kaatuneen omenapuun päälle ja aloin kuuntelemaan kirjaa. Tunnin kuluttua, yhden aikaan päivällä, ryhmäjohtaja tuli kertomaan väliaikatietoja. Ruotsalaisten ja slovakkien etsintäryhmällä oli tunnin ruokatauko. Meillä ei tietenkään ollut ruokahuoltoa, koska kukaan ei tiennyt olevamme paikalla näin pitkään. Lähdin tutkimaan metsänreunaa. Siellä oli omena, päärynä, luumu ja kastanjapuita. Olin syönyt edellisen kerran kymmenen tuntia sitten, joten metsän antimien maistaminen vaikutti fiksulta idealta, mutta kaikki hedelmät olivat vielä raakoja. Niinpä istuin paikallani vielä kaksi tuntia kunnes antoisa harjoitus oli ohi.
Saavuimme takaisin leiriin viiden aikaan illalla. Olin nukkunut kahtena edellisenä yönä yhteensä kuusi tuntia. Olin niin väsynyt, ettei minua kiinnostanut mikään muu kuin nukkuminen, mutta minun oli pysyttävä hereillä vähintään kahdeksaan saakka, jotta säilyttäisin jonkinnäköisen päivärytmin. Menin saunaan nauttimaan taktisen reservin kaksi operatiivista etanoliannosta. Juttelin muille paikalla olleille ja paljastui, ettei harjoitus ollut ihan niin huono millaiseksi meidän joukkue oli sen kokenut. Toisella eristävällä joukkueella oli kädet täynnä irlantilaisista maalimiehistä, jotka eläytyivät jalkapallohuligaanin rooliin tavanomaisen erinomaisesti.
Lapsen psykologisessa kehityksessä on tietty vaihe, kun lapsi tajuaa etteivät omat vanhemmat ole kaikkivoipia. Samanlainen vaihe on myös jokaisen työntekijän uralla. Huomaat aina jossain vaiheessa pomosi olevan vain ihminen ja muutut katkeraksi hänen huomattavasti korkeammasta palkasta. Harva ymmärtää, että pomon palkka ei ole tajuttoman iso siitä syystä, että hän ansaitsisi sen. Se on niin iso, jotta sinä haluaisit pomoksi pomon tilalle ja kilpailisit muiden työntekijöiden kanssa tarkoituksenasi tulla nimestetyksi pomon seuraajaksi. Yleensä paras keino huolehtia mielenterveydestään on olla kyseenalaistamatta pomojen päätöksiä ja tämä on erityisen totta puolustusvoimissa. Tiedättehän kuinka jalkapallossa pelaajat yrittävät varoituksen saatuaan puhua tuomarille järkeä, vaikkei kukaan vielä tietääkseni ole onnistunut varoitusta puhumalla perumaan. Minä olen täällä vain vuoden, ja minulle riittää kun saan avautua tähän blogiin.
maanantai 21. heinäkuuta 2008
5226 sanaa
Tämä kuva on otettu ashkaalikylästä. Ikkunassa meitä tarkkaili hevonen. Kyseessä ei ollut mikään lato, vaan tavallinen talo ja voin kuvitella että hevosen saaminen ihmisen kokoisesta ovesta on melko vaikeaa. Mutta siinä se oli. Hevosen talo.
Nämä kaksi kuvaa ovat Liplijanin keskustasta. Ensimmäisessä lukee "Jo negosiata. Vetevendosje." Ymmärtääkseni se tarkoittaa "Riittää neuvotteleminen. Itsemääräämisoikeus.". En ole ihan varma. Alimassa kuvassa on vedetty punainen risti EUMIK:n ja EULEX:in yli. Nämä kaksi ovat EU:n vastineita UNMIK:lle. UNMIK siirtää vastuun EU:lle tämän kesän aikana, tai oli tarkoitus siirtää, mutta politiikka on hankalaa. Molemmat seinätekstit ovat hyvin yleisiä täällä. Pieni albaani-järjestö, joita näitä iskulauseita seinille maalaa, vastustaa ulkomaisten organisaatioiden läsnäoloa Kosovossa ja vaatii "itsemääräämisoikeutta. Heidän suosionsa on kuuleman mukaan koko ajan vähenemän päin, eivätkä he ole enää kovin väkivaltaisia. Ihmiset etnisyydestä riippumatta arvostavat ainakin KFOR:ia ja muut järjestöt tuovat ainakin työpaikkoja maahan, vaikkei niistä muuta hyötyä olisi.
Tämä on eräs muistomerkki, jonka ohi ajamme usein. Tämä kaveri on elänyt elämäänsä pikakelauksella. 27-vuotiaana kenraali ja vainaja.
Oikeassa laidassa oleva kaveri juoksi kadulla meitä vastaan. Hän ylisti meitä suomalaisia (ei nyt takerruta tähän sananvalintaan). Olimme kuulemma mahtavia sotilaita ja ihmisiä. Erityisesti tämä kaveri piti Ahtisaaresta, Kanervasta, Räikkösestä, Litmasesta ja Hyypiästä. En viitsinyt kertoa mitä Kanervalle kävi, enkä olisi varmaan saanut puheenvuoroakaan. Kaverilla oli vakava puheripuli. Hän halusi välttämättä tarjota meille teetä. No, menimme sitten teelle. Tytär, joka näkyy kuvassa, tarjoili sillä aikaa kun miehet puhuivat.
Pum ja Pam
Aloittelin eilen illalla kiertovartioni yhdentoista maissa. Kävin kysymässä tilannepäivystäjältä ja pykälämieheltä halusivatko ne kahvia ja kyllähän he halusivat. Kahvin vieminen heille on kiertovartiomiehen tärkein ja haastavin tehtävä. Täytyy muistaa oikein sokerin ja maidon määrä, sekä yrittää viedä kupit leirin läpi läikyttämättä. Ei ole helppoa rauhanturvaajan arki.
Vietyäni kahvin pykälämiehelle jäin juttelemaan hetkeksi. Oli oikein kiva yö, kuu valaisi maisemaa. Sitten näkyi välähdys. Ääni seurasi parin sekuntia perässä. Tartuin aseeseen ja lähdin juoksemaan TiKeen (tilannekeskus). En tietenkään ollut ainoa, joka räjähdyksen kuuli, soittaja tuli joka puolelta. Räjähdys oli tapahtunut kilometrin päässä, läheisen kaupungin ruokakaupassa. Mutta sitä ei tietenkään tiennyt vielä silloin. Seisoin hiljaa tiken nurkassa ja tarkkailin kuinka sokka irtoaa. Paikalle lähetettiin monta partiota eristämään, tutkimaan vahinkoja, perustamaan ajoneuvotarkastuspisteitä jne. Tietoja tuli hitaasti, paljon hitaammin kuin CSI:ssa tai 24:ssa. Tylsistyin ja menin nukkumaan pariksi tunniksi. Aamuyöstä oltiinkin jo paljon viisaimpia. Muutama kilo dynamiittia, ei uhreja, iso aukko seinässä, yksi epäilty, ei pidätettyjä, ilmeisesti järjestäytynyt rikollisuus. Ehkä tylsin räjähdys, jonka olen nähnyt.
Vietyäni kahvin pykälämiehelle jäin juttelemaan hetkeksi. Oli oikein kiva yö, kuu valaisi maisemaa. Sitten näkyi välähdys. Ääni seurasi parin sekuntia perässä. Tartuin aseeseen ja lähdin juoksemaan TiKeen (tilannekeskus). En tietenkään ollut ainoa, joka räjähdyksen kuuli, soittaja tuli joka puolelta. Räjähdys oli tapahtunut kilometrin päässä, läheisen kaupungin ruokakaupassa. Mutta sitä ei tietenkään tiennyt vielä silloin. Seisoin hiljaa tiken nurkassa ja tarkkailin kuinka sokka irtoaa. Paikalle lähetettiin monta partiota eristämään, tutkimaan vahinkoja, perustamaan ajoneuvotarkastuspisteitä jne. Tietoja tuli hitaasti, paljon hitaammin kuin CSI:ssa tai 24:ssa. Tylsistyin ja menin nukkumaan pariksi tunniksi. Aamuyöstä oltiinkin jo paljon viisaimpia. Muutama kilo dynamiittia, ei uhreja, iso aukko seinässä, yksi epäilty, ei pidätettyjä, ilmeisesti järjestäytynyt rikollisuus. Ehkä tylsin räjähdys, jonka olen nähnyt.
sunnuntai 20. heinäkuuta 2008
Oikaisuja.
Kuten res. alik. Koskinen ansiokkaasti huomasi, eräässä tekstissäni oli runsaasti virheitä, lähinnä pilkkuvirheitä. Jonkun kosmisen yhteyden takia pilkkuvirheiden määrä oli sama kuin äidinkielen ylioppilaskokeessani. Silloin jäin niiden takia pisteen päähän laudatturista. Voisin vetäistä tässä vaiheessa perinteisen maahanmuuttaja-ässän hihastani ja sanoa, et hei, mä olen oppinut tämän kielen vasta kahdeksanvuotiaana! Se olisi kyllä kovin halpamaista. Muistan kun peruskoulun viimeisillä viikoilla äidinkielen opettajani kysyi minulta, minkä arvosanan omasta mielestäni ansaitsisin päättötodistukseen. "No kai se se ysi sitten on". "Ei, en mä sulle sitä kyl anna". Pulssini nousi hetkessä kaksinkertaiseksi, kun kuvittelin kasin todistuksessa ja surkean ysin keskiarvon. Arvosanat olivat tärkein elämässä menestymisen mitta silloin, alkoholin hankkinassa ja juomisessa olin pätevöitynyt jo vuotta aikaisemmin. "Häh?" vaadin selitystä. "No sulla on sellainen juttu kuin toimivakaksikielisyys, mä laitoin sulle kympin tähän." Olin loppupäivän herra sunshine.
Myöhemmin lukiossa opiskelin b-venäjää. Sain kymmenen kurssia kuolemalla tylsyteen tunneilla, joissa opiskeltiin kyrillisiä aakkosia, jotka olin oppinut jo neljävuotiaana. Kirjoitin A-venäjän, ja sain siitä laudatturin. Koko kaksikielisyysjuttu tuntui jotenkin huijaukselta siinä vaiheessa. En tehnyt yhtään työtä kummankaan eteen, jonkun demarin pitäisi ehdottaa windfall-tuloveroa sattuman saadulle kaksikielisyydelle. Saataisin ehkä RKP:kin olemaan jostain kerrankin jotain mieltä.
No joo. Yritän jatkossa kiinittää enemmän huomiota kielioppiin. Henkilökohtaisesti vituttaa hieman, kun briiffipapereita ja tiedustelukysymyksiä kirjoittavat upseerit kumoavat kaikki PISA:n tutkimukset. Pilkkuja enemmän minua harmittaa eräs virhe tekstissäni, joka koski FeroNikkel:iä. Väitin ja oletin, että nikkelin hinta olisi noussut samalla tavalla, kuin kaikkien muidenkin raaka-aineiden hinnat. Ei se ole. Nikkelin hinta on pudonnut parina viime vuonna puoleen. Olisin helposti voinut helposti tarkistaa asian netistä, mutta enpä tarkastanut. Olen pahoillani.
Olkaa tarkkoina.
Myöhemmin lukiossa opiskelin b-venäjää. Sain kymmenen kurssia kuolemalla tylsyteen tunneilla, joissa opiskeltiin kyrillisiä aakkosia, jotka olin oppinut jo neljävuotiaana. Kirjoitin A-venäjän, ja sain siitä laudatturin. Koko kaksikielisyysjuttu tuntui jotenkin huijaukselta siinä vaiheessa. En tehnyt yhtään työtä kummankaan eteen, jonkun demarin pitäisi ehdottaa windfall-tuloveroa sattuman saadulle kaksikielisyydelle. Saataisin ehkä RKP:kin olemaan jostain kerrankin jotain mieltä.
No joo. Yritän jatkossa kiinittää enemmän huomiota kielioppiin. Henkilökohtaisesti vituttaa hieman, kun briiffipapereita ja tiedustelukysymyksiä kirjoittavat upseerit kumoavat kaikki PISA:n tutkimukset. Pilkkuja enemmän minua harmittaa eräs virhe tekstissäni, joka koski FeroNikkel:iä. Väitin ja oletin, että nikkelin hinta olisi noussut samalla tavalla, kuin kaikkien muidenkin raaka-aineiden hinnat. Ei se ole. Nikkelin hinta on pudonnut parina viime vuonna puoleen. Olisin helposti voinut helposti tarkistaa asian netistä, mutta enpä tarkastanut. Olen pahoillani.
Olkaa tarkkoina.
perjantai 18. heinäkuuta 2008
Kulttuuri-imperialismi.
Olipa kerran lämmin sunnuntai-päivä maailman tuoreimassa valtiossa. Siellä enemmistönä asui, oman optimistisen arvionsa mukaan, maailman optimistininen kansa. Tämä optimismi näkyi arjessa. Useat autot pysyivät kasassa fyysikan lakeja uhmaten ja kuljettajien motto oli "kyllä mä tosta vielä ehdin". Tämä kansa suhtautui elämäänsä niin optimistisesti, että huolimatta siitä että yli puolet ihmisistä olivat työttömiä, heillä kaikilla oli erittäin kova kiire. Tämä elämäniloinen asenne johti väistämättä siihen ettei nopeusrajoituksia noudatettu ja ohituksissa ei ollut mitään järkeä. Mutta liikenne ei ollut ainoa asia, joka osoitti tämän kansan optimismia. Suurin osoitus siitä oli nuorten valmius mennä naimisiin, hyvinkin pian tapaamisen jälkeen. Häitä vietettiin usein viikko tai kaksi parin ensitapaamisen jälkeen. Ja juuri tämä kesäinen sunnuntai, johon kertomukseni keskittyy, oli erityisen suosittu hääpäivä.
Päivä alkoi niinkuin kaikki muutkin: aurinko nousi, lämpötila kohosi ja KFOR:n partio lähti liikenteeseen. He pysähtyivät kaupungilla tien sivuun ja jututtivat tavalliseen tapaansa ihmisille, kysyivät kuulumisia. Eräs juuri ja juuri kahdeksantoista vuotta täyttänyt optimisti kertoi innoissaan, että heidän suku viettää tänään häitä. Ja olisi todella hienoa jos he saisivat myös KFOR:n aseet juhlintaan mukaan. Taustalla olevat suvut vanhemmat alkoivat huuta pojalle ja tämä vetäytyi paikalta, häistä ei enää puhuttu.
Häiden kaava tämän kansan keskuudessa meni jotakuinkin näin. Miehen suku keräntyi autoihin, ja matkasivat torvet soiden ja kädet heiluen hakemaan morsianta kotoaan. Kun morsian oli haettu, molemmat suvut lähtivät jonnekkin julkiselle paikalle tanssimaan kansanmusiinkin tahdissa ja myöhemmin juhlat jatkuivat joko ravintolassa tai morsiammen tulevassa kodissa. Eräs kansanperinne oli ampua morsiammen haun yhteydessä ilmaan. Ampua ilmaan ja toivoa ettei kukaan osu luodin tielle, se on optimismia!
KFOR koostui lähinnä pohjoisista kansoista, joille optimismi ja elämänilo olivat vieraita ja pelottavia asioita. He suhtautuivat kaikkeen varauksella, kyynisesti tai jopa sarkastisesti. Jokaiseen ennalta-arvomattomaan tapahtumaan valmistauduttiin kuin maailmanloppuun. Ja näin tapahtui myöskin tänä kauniina kesä-sunnuntaina, jolloin nuorukaisen yksi varamaton lause sai KFOR:n käynnistämän asetakavarikointioperaation. Partiot pyörivät kaupungilla seuraten jokaista hääkulkuetta ja merkaten karttaan hääpaikat. Tehtävä oli vaikea, häitä oli pienessä kaupungissa tuona päivänä kymmeniä ja partiot viettivät useita tunteja ajojahdissa. Paikalliset huomasivat tämän ja säästivät ampumisensa paremman päivän varalle.
Nämä pohjoiset kansat olivat jo viisi sataa vuotta kiertäneet maapalloa, levittäen pessimististä kulttuurian maailman joka kolkkaan. Ja valitettavasti näin kävi myös optimistiselle kansalle. Vähitellen häissä ampuminen alkoi olla kuolevaa kansaperinettä, paikallinen poliisi alkoi valvoa liikennesääntöjä, ihmiset oppivat käyttämään turvavöitä, nuoret seurustelivat pidempään ennen naimisiinmenoa, onnettomat pariskunnat eivät enää uskoneet asioiden muuttuvan paremmiksi ja hankkivat avioeroja. Hiljalleen maailma muuttui harmaaksi, tylsäksi ja ennalta-arvattavaksi paikaksi.
Päivä alkoi niinkuin kaikki muutkin: aurinko nousi, lämpötila kohosi ja KFOR:n partio lähti liikenteeseen. He pysähtyivät kaupungilla tien sivuun ja jututtivat tavalliseen tapaansa ihmisille, kysyivät kuulumisia. Eräs juuri ja juuri kahdeksantoista vuotta täyttänyt optimisti kertoi innoissaan, että heidän suku viettää tänään häitä. Ja olisi todella hienoa jos he saisivat myös KFOR:n aseet juhlintaan mukaan. Taustalla olevat suvut vanhemmat alkoivat huuta pojalle ja tämä vetäytyi paikalta, häistä ei enää puhuttu.
Häiden kaava tämän kansan keskuudessa meni jotakuinkin näin. Miehen suku keräntyi autoihin, ja matkasivat torvet soiden ja kädet heiluen hakemaan morsianta kotoaan. Kun morsian oli haettu, molemmat suvut lähtivät jonnekkin julkiselle paikalle tanssimaan kansanmusiinkin tahdissa ja myöhemmin juhlat jatkuivat joko ravintolassa tai morsiammen tulevassa kodissa. Eräs kansanperinne oli ampua morsiammen haun yhteydessä ilmaan. Ampua ilmaan ja toivoa ettei kukaan osu luodin tielle, se on optimismia!
KFOR koostui lähinnä pohjoisista kansoista, joille optimismi ja elämänilo olivat vieraita ja pelottavia asioita. He suhtautuivat kaikkeen varauksella, kyynisesti tai jopa sarkastisesti. Jokaiseen ennalta-arvomattomaan tapahtumaan valmistauduttiin kuin maailmanloppuun. Ja näin tapahtui myöskin tänä kauniina kesä-sunnuntaina, jolloin nuorukaisen yksi varamaton lause sai KFOR:n käynnistämän asetakavarikointioperaation. Partiot pyörivät kaupungilla seuraten jokaista hääkulkuetta ja merkaten karttaan hääpaikat. Tehtävä oli vaikea, häitä oli pienessä kaupungissa tuona päivänä kymmeniä ja partiot viettivät useita tunteja ajojahdissa. Paikalliset huomasivat tämän ja säästivät ampumisensa paremman päivän varalle.
Nämä pohjoiset kansat olivat jo viisi sataa vuotta kiertäneet maapalloa, levittäen pessimististä kulttuurian maailman joka kolkkaan. Ja valitettavasti näin kävi myös optimistiselle kansalle. Vähitellen häissä ampuminen alkoi olla kuolevaa kansaperinettä, paikallinen poliisi alkoi valvoa liikennesääntöjä, ihmiset oppivat käyttämään turvavöitä, nuoret seurustelivat pidempään ennen naimisiinmenoa, onnettomat pariskunnat eivät enää uskoneet asioiden muuttuvan paremmiksi ja hankkivat avioeroja. Hiljalleen maailma muuttui harmaaksi, tylsäksi ja ennalta-arvattavaksi paikaksi.
torstai 17. heinäkuuta 2008
Make money, not war.
Kirjoittaminen on kivaa, joten kirjoitin tälläisen tekstin KTTO:n fuksijulkaisuun. Teksti on raakaversio, joten kommentoikaa ja korjatkaa kirjoitusvirheitä, pyydän.
Jos luet tätä tekstiä, olet todennäköisesti KTTO:n tuore fuksi. Onneksi olkoon! Olin samassa tilanteessa vuosi sitten. Elin elämäni hauskimman ja kosteimman vuoden ja opiskelinkin vähän siinä sivussa. Eräänä krapulaisena aamupäivänä viime keväänä sain kuitenkin puhelinsoiton puolustusvoimilta ja tarjouksen, josta en voinut kieltäytyä. Lukukauden päätyttyä lähdin rauhanturvaajaksi Kosovoon. Miksi? Yritän selittää miksi Suomi lähettää rauhanturvaajia maailmalle ja miksi ihmiset suostuvat lähtemään, niiden oppien avulla, jotka olen kansista lukemalla vuoden aikana saanut.
Nälänhädät ja konfliktit ovat ikäviä. Suurin osa meistä tykkäisi enemmän maailmasta, jossa kaikki eläisivät rauhassa ja vatsat täynnä. Kukaan meistä ei kuitenkaan ole valmis maksamaan tästä utopiasta sen nykyistä hintaa. On kulunut fraasi, ettei ihmishengellä ole hintaa. Jokainen meistä määrittelee sen hinnan käyttäessään rahansa johonkin muuhun kuin hyväntekeväisyyteen. Valtion tasolla suomalaiset ovat päättäneet, että seitsemän promillea tuloistamme olisi kiva hinta paremmasta maailmasta, mutta meillä ei ole ihan vielä varaa siihen. Eihän asialla mikään kiire ole, ei kurjuus itsekseen minnekään katoa. Sama pätee myös yksittäisten ihmisten tasolla, joten voimme todeta että rauhanturvaajan työssä ihmisten auttaminen on vain kiva lisä. Ihmiset pitävät rahasta, rahan takia tehdään töitä. Sitoutuminen vuodeksi töihin ulkomaille vaatii melkoisia taloudellisia kannustimia ja koska suurin rekrytointipohja on nuorissa miehissä, kannustimet on tuunattu heidän preferenssiensä mukaan. Ruuanlaitto, siivous ja pyykinpesu on täällä ulkoistettu paikallisille työntekijöille, ihan kuin asuisi äidin luona taas. Valitettavasti myös monet äidin ikävät piirteet ovat täällä läsnä: jonkun täytyy aina tietää missä olet ja alkoholinkäyttöäsi valvotaan. Toinen nuoriin miehiin vetoava kannustin on verovapaa auto. Vuodessa saat rahat kasaan ja auto tulee puoleen hintaan. Myös työn ikävät puolet sopivat erityisesti parikymppisille. Paikka, jossa välillä ammutaan ja välillä löytyy miinoja tieltä, on houkuttelevampi ihmiselle, jolla ei ole perhettä ja omakotitaloa menetettävänään. Palkkakin on aika suuri, ottaen huomioon, että ainoa koulutus, joka siihen vaaditaan on muutenkin miehille pakollinen. Riskipreemion on tarpeeksi iso ja todennäköisyys, että käy niin huonosti, ettei rahojaan pääse koskaan käyttämään on kovin pieni.
Miksi Suomen valtio haluaa käyttää rahaa tällaiseen projektiin? Se on hiukan hankalampi kysymys. Aikoinaan ekonomistit tutkivat tilastoja kaikista konflikteista, jotka puhkesivat maailmassa vuoden 1960 jälkeen. Keskimäärin konfliktin hinnaksi tuli 60 miljardia dollaria, kun mukaan otettiin vain vaikutukset BKT:hen. Jos laskuihin lisättiin sodan sivuilmiöt, kuten rikollisuus, terrorismi jne. keskivertokonfliktin hinnaksi tuli 250 miljardia dollaria. Sitten ekonomistit tutkivat kuinka hyvin sotilaallinen puuttuminen ehkäisee konfliktien uusiutumisen. Tyytyväisinä omaan työhönsä he esittelivät lukuja: 8,5 miljardin dollarin rauhanturvaoperaation tuotto on kymmenen ja kuudenkymmenen miljardin välillä. He käyttivät hienoja sanoja kuten diskonttaus, prosenttiyksikkö, virhemarginaali, ”option value” ja kustannustehokkuus. Poliitikot, jotka olivat lähinnä valtio-opin tai oikeustieteen maistereita, eivät kuitenkaan pysyneet kärryillä, joten ekonomistien piti tiivistää argumenttinsa nokkelaksi iskulauseeksi. Ihmisten teurastaminen on resusrssien tuhlaamista, sillä kukaan ei aio syödä heitä, ekonomistit sanoivat. Ja tosiaan Euroopan maille oli noloa, kun ihmisiä tapettiin etnisen taustan perusteella omalla takapihalla. Siitä tuli ikäviä "deja-vu"-fiiliksiä, ja rauhanturvaaminen oli lääke josta kannatti maksaa. Kun päätös oli tehty, jäljelle jäi vain ongelma kuinka julkishyödykkeen kustannukset jaetaan tasan. Onneksi EU:ssa oli paljon pieniä valtioita, jotka kovasti halusivat luoda itselleen mainetta kansainvälisellä areenalla. Kaiken maailman Suomet, Latviat, Tšekit ja Slovakiat tunkivat mukaan operaatioon ja Kosovo jaettiin maiden kesken vastuualueisin, kuin natsi-Saksa aikoinaan. Ja serbit ja albaanit alkoivat elää jokseenkin rauhassa isoveljien valvovan katseen alla. Make money, not war.
Now that we're here... How do we get out?
Olli kysyi taannoin Kosovon tulevaisuudessa: Jatkuuko nykyinen jämähtänyt tilanne pitkään, ratkeaako selkkaus joskus ja kauanko rauhaanturvajia vielä tarvitaan? Nyt liikutaan vaarallisilla vesillä, sanoisi tiedoitusupseeri. Mutta ei hätää, minä en tosiaan osaa vastata näihin kysymyksiin, joten kauhean radikaalia tekstiä on turha odottaa.
Olen nyt pari kuukautta ollut täällä ja minulle on alkanut muodustua jonkin asteinen kuva maan tilasta. Viimeksi 2004 mellakoissa nähtiin, että konflikti kytee yhä pinnan alla. Irakissa tilanne on rauhoittunut huomattavasti tämän vuoden aikana ja yksi yksinkertainen syy siihen on että pitkään jatkunut väkivalta on ajannut shiiat ja sunnit omille asuinalueille, eikä "monietnisiä" asutuksia enää ole nimeksikään. Kosovossa tapahtui pitkälti samansuuntainen kehitys neljä vuotta sitten. Esimerkiksi Kosovo Poljeen, jossa serbit ja albaanit asuivat aikaisemmin sekaisin on syntynyt albaaniasutuksesta erillään olevia serbikyliä ja lähiöitä. Juttelin erään naisen kanssa tälläisessä kylässä ja hän kertoi että elämä kylässä oli ikävää, koska serbit olivat keskenään riidoissa ja hänen perhettään syrjittiin. Tämä ei ihan pitänyt paikkansa. Vaikka nainen puhui itsestään serbinä, oli selvää että hän oli mustalainen ja syy miksi häntä syrjittiin oli aika ymmärrettävä: hänen kaksi poikaansa oli tuomittu autovarkauksista. Se voitaneen sanoa varmuudella, että mustalaisvähemmistön asema ei tule olemaan helppo moneen kymmeneen vuoteen. Mutta se ei riitä syyksi meidän läsnäololle täällä, muuten operaatio laajenisi Romaniaan, Bulgariaan ja Makedoniaankin.
Serbit eivät luota albaaneihin tai Kosovon hallitukseen. Jopa paikallispoliisissa töissä olevat serbit nähdään korruptoituneina. Edellämainitussa kylässä lähes kaikki asukkaat ostivat maata Serbiasta vuoden 2004 jälkeen ja olivat valmiita muuttamaan sinne jos tilanne täällä kiristyisi. Ja albaanit yrittävät jatkuvasti ostaa maata serbeiltä. Erään näkemyksen mukaan he yrittävät savustaa serbejä ulos, mutta en olisi valmis tekemään niin pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Todennäköisesti he vain haluavat ostaa lisää maata. Serbeillä on myös aito pelko turvallisuudestaan. Jos he omistavat maata ns. albaanialueella, he eivät viljele sitä. En ole kuullut täällä olessani että väkivaltaisista yhteenotoista kahden väestöryhmän välillä, mutta ehkä niitä ei tapahdu koska osapuolet tietävät kirjamattomat säännöt. En tiedä.
Ainoa serbitulkkimme joka puhuu albaniaa ei työskentele mielellään albaanialueilla. Hän on saanut kuulla jatkuvasti uhkauksia ja on huolissaan elämästään kun KFOR lähtee pois. Yritämme aina ihmisten kanssa puhuessa painottaa, että olemme täällä niin kauan kuin on tarpeen, eikä parasta ennen päivämäärää ole. Se on varmaa, ettei EU:n maat ainakaan vetäydy, ennen kuin ovat varmoja että takapihalla oleva ruutitynnyri ei räjähdä. Vetäytyminen vaatisi toimivan oikeusvaltion ja sodan haavojen arpeutumisen. Tällä hetkellä serbeillä on oma paikkallishallinto, omat asuinalueet ja he saavat tulonsiirtonsa Belgradissa. Harva serbipoliisi on palannut töihin itsenäisyyden jälkeen kun poliisin vetovastuu siirtyi YK:n UNMIK-operaatiolta (YK pyöritti paikallishallintoa, poliisi- ja oikeuslaitosta) KPS:lle (serbipoliiseille maksetaan edelleen palkkaa, vaikkeivat he ole olleet töissä neljään kuukauteen, siinä toivossa että he palaisivat.). Tälläinen kehitys ei oikein tue ajatusta yhdestä kansakunnasta ja sopuisasta rinnakkaiselosta. On tietenkin mahdollista, että rauha tulee Kosovoon kun serbit muuttavat hiljalleen pois, mutta tämä skenario tarkoittaisi NATO:n, YK:n ja EU:n täydellistä epäonnistumista, joka veisi pohjaa kaikilta tulevilta kriisinhallintaoperaatioilta. On hyvin vaikea sanoa mitä tulee tapahtumaan. Olemme täällä niin kauan kun meitä tarvitaan ja annamme poliitikoiden tehdä työtään.
Olen nyt pari kuukautta ollut täällä ja minulle on alkanut muodustua jonkin asteinen kuva maan tilasta. Viimeksi 2004 mellakoissa nähtiin, että konflikti kytee yhä pinnan alla. Irakissa tilanne on rauhoittunut huomattavasti tämän vuoden aikana ja yksi yksinkertainen syy siihen on että pitkään jatkunut väkivalta on ajannut shiiat ja sunnit omille asuinalueille, eikä "monietnisiä" asutuksia enää ole nimeksikään. Kosovossa tapahtui pitkälti samansuuntainen kehitys neljä vuotta sitten. Esimerkiksi Kosovo Poljeen, jossa serbit ja albaanit asuivat aikaisemmin sekaisin on syntynyt albaaniasutuksesta erillään olevia serbikyliä ja lähiöitä. Juttelin erään naisen kanssa tälläisessä kylässä ja hän kertoi että elämä kylässä oli ikävää, koska serbit olivat keskenään riidoissa ja hänen perhettään syrjittiin. Tämä ei ihan pitänyt paikkansa. Vaikka nainen puhui itsestään serbinä, oli selvää että hän oli mustalainen ja syy miksi häntä syrjittiin oli aika ymmärrettävä: hänen kaksi poikaansa oli tuomittu autovarkauksista. Se voitaneen sanoa varmuudella, että mustalaisvähemmistön asema ei tule olemaan helppo moneen kymmeneen vuoteen. Mutta se ei riitä syyksi meidän läsnäololle täällä, muuten operaatio laajenisi Romaniaan, Bulgariaan ja Makedoniaankin.
Serbit eivät luota albaaneihin tai Kosovon hallitukseen. Jopa paikallispoliisissa töissä olevat serbit nähdään korruptoituneina. Edellämainitussa kylässä lähes kaikki asukkaat ostivat maata Serbiasta vuoden 2004 jälkeen ja olivat valmiita muuttamaan sinne jos tilanne täällä kiristyisi. Ja albaanit yrittävät jatkuvasti ostaa maata serbeiltä. Erään näkemyksen mukaan he yrittävät savustaa serbejä ulos, mutta en olisi valmis tekemään niin pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Todennäköisesti he vain haluavat ostaa lisää maata. Serbeillä on myös aito pelko turvallisuudestaan. Jos he omistavat maata ns. albaanialueella, he eivät viljele sitä. En ole kuullut täällä olessani että väkivaltaisista yhteenotoista kahden väestöryhmän välillä, mutta ehkä niitä ei tapahdu koska osapuolet tietävät kirjamattomat säännöt. En tiedä.
Ainoa serbitulkkimme joka puhuu albaniaa ei työskentele mielellään albaanialueilla. Hän on saanut kuulla jatkuvasti uhkauksia ja on huolissaan elämästään kun KFOR lähtee pois. Yritämme aina ihmisten kanssa puhuessa painottaa, että olemme täällä niin kauan kuin on tarpeen, eikä parasta ennen päivämäärää ole. Se on varmaa, ettei EU:n maat ainakaan vetäydy, ennen kuin ovat varmoja että takapihalla oleva ruutitynnyri ei räjähdä. Vetäytyminen vaatisi toimivan oikeusvaltion ja sodan haavojen arpeutumisen. Tällä hetkellä serbeillä on oma paikkallishallinto, omat asuinalueet ja he saavat tulonsiirtonsa Belgradissa. Harva serbipoliisi on palannut töihin itsenäisyyden jälkeen kun poliisin vetovastuu siirtyi YK:n UNMIK-operaatiolta (YK pyöritti paikallishallintoa, poliisi- ja oikeuslaitosta) KPS:lle (serbipoliiseille maksetaan edelleen palkkaa, vaikkeivat he ole olleet töissä neljään kuukauteen, siinä toivossa että he palaisivat.). Tälläinen kehitys ei oikein tue ajatusta yhdestä kansakunnasta ja sopuisasta rinnakkaiselosta. On tietenkin mahdollista, että rauha tulee Kosovoon kun serbit muuttavat hiljalleen pois, mutta tämä skenario tarkoittaisi NATO:n, YK:n ja EU:n täydellistä epäonnistumista, joka veisi pohjaa kaikilta tulevilta kriisinhallintaoperaatioilta. On hyvin vaikea sanoa mitä tulee tapahtumaan. Olemme täällä niin kauan kun meitä tarvitaan ja annamme poliitikoiden tehdä työtään.
maanantai 14. heinäkuuta 2008
Todennäköisyys x arvo = odotusarvo.
Pari päivää sitten olin kiertovartiossa. Kiersin leiriä öiseen aikaan, sammuttelin päälle jääneitä valoja ja kannoin kahvia porttivartiossa ja tilannekeskuksessa vuorossa oleville. Tilannekeskuksessa oli tilanne päällä, eräällä huoltoasemalla oli kuultu neljää räjähdystä, meidän partio oli jo paikalla ja EOD ja IEDD, räjähde-eksperttien pyhä kaksinaisuus olivat jo matkalla. TiKe:ssä ei ollut aikaa juoda kahvia, joten vein sein portille ja jäin juttelemaan "pykälämiehelle". Hän luki tieteen kuvalehteä ja kertoi siinä olevasta jutusta: todennäköisyydellä 1:40000 asteroidi tuhoaisi meidän planeetan meidän elinaikana. Minä puolestaan kerroin hänelle mitä huoltoasemalla oli tapahtunut. Viikkoa aikaisemmin eräällä .............. miedän alueella oli löytynyt ....., ............... ja ajastin, jonka olisi pitänyt .......... ....... valtavia ............................. kohti. Siinä yönä oli satanut, ja ..................... virtalähteenä olevat auton akut eivät toimineet. Peltojen omistaja löysi laitteen seuraavana aamuna. ............... oli sillä hetkellä vettä, jolla testattiin vuotavatko ne, joten suurta vahinkoa ei olisi päässyt syntymään. Paremman tiedon puutteessa niputimme kaksi tapahtumaa yhteen ja pohdimme mikä oli sillä hetkellä isompi uhka meidän elämämme ennenaikaiselle loppumiselle, meteoriitti vai työskentely Kosovossa.
Kukaan täällä ei tosissaan uhkaa KFOR:ia, mutta väkivalta on muuten yleistä. On rikollisten välienselvittelyä, asekätköjä ja ties mitä. Jo on väärässä paikassa väärään aikaan, jotain voisi ehkä tapahtua. Muistelin erästä partiota jota johdin. Meidän olimme pahasti myöhässä meidän tauolle varatulle ajalle ruuhkan takia, joten soitin toiselle liikkellä olevalle partiolle sopiakseni vastuualueen vaihdosta. Meidän vastuualue oli lähes tunnin ajomatkan päässä, joten tauolta päästyämme ehtisimme tehdä vain sinne-takaisin matkan ja heillä oli tauko oli jo pidetty, joten he ehtisivät partioida meidän vastuualueella. Asia sovittiin ja he lähtivät sinne. Saimme myöhemmin kuulla heidän olleen ensimmäisenä paikalla kun riidan päätteksi nuori mies oli ampunut kahta miestä internet-kahvilan ulkopuolella. Toista päähän ja toista päähän. Siinä olisi ollut jännä paikka johtaa. Ladatankoo aseet, vai mietitäänkö vielä hetki? Mutta sattuma oli tällä kertaa toistaa mieltä, eikä valinta ollut minun tehtävänä. Jatkoimme todennäköisyyksien laskemista pykälämiehen kanssa: kolme viikkoa kuukaudesta olet ylipäätänsä Kosovossa, partiossa olet keskimäärin kolme tuntia päivässä, ja todennäköisyys että jotain taphahtuu ja olet juuri väärässä paikassa juuri väärän aikaan on todella pieni. Totesimme yksimielisesti meteoriitin olevan suurempi uhka meille. Amen.
Samanlaisiin johtopäätöksiin päätyivät ilmeisesti myös komppanian johto, heidän sokkansa pysyi tyynesti paikallaan edellämainituista tapahtumista huolimatta. Sokan irtoaminen on rauhanturvaajien jarhonia paniikille ja ylireagoinille. Mutta se tarkoittaa eri asioita rivimiehelle ja komppanian johdolle. Kun johdolta lähtee sokka irti, he antavat yliampuvia käskyjä turvallisuuden lisäämiseksi. Maastoautot vaihdetaan panssaroiduihin miehistönkuljetusvaunuihin, takki muuttuu luotiliiviksi ja neljän hengen sijasta liikkeellä onkin seitsemän ihmistä mellakkavarusteet varmuuden vuoksi mukana. Ja niin me jatkoimme partiointia neljän musketöörin voimin, jokainen salaa toivoen että joku vaarallinen tapahtuma sattuisi omalle kohdalle, jotta olisi kiva tarina kerrottavana lapsenlapsille. Jos meteoriitti ei tapa heitä.
Kukaan täällä ei tosissaan uhkaa KFOR:ia, mutta väkivalta on muuten yleistä. On rikollisten välienselvittelyä, asekätköjä ja ties mitä. Jo on väärässä paikassa väärään aikaan, jotain voisi ehkä tapahtua. Muistelin erästä partiota jota johdin. Meidän olimme pahasti myöhässä meidän tauolle varatulle ajalle ruuhkan takia, joten soitin toiselle liikkellä olevalle partiolle sopiakseni vastuualueen vaihdosta. Meidän vastuualue oli lähes tunnin ajomatkan päässä, joten tauolta päästyämme ehtisimme tehdä vain sinne-takaisin matkan ja heillä oli tauko oli jo pidetty, joten he ehtisivät partioida meidän vastuualueella. Asia sovittiin ja he lähtivät sinne. Saimme myöhemmin kuulla heidän olleen ensimmäisenä paikalla kun riidan päätteksi nuori mies oli ampunut kahta miestä internet-kahvilan ulkopuolella. Toista päähän ja toista päähän. Siinä olisi ollut jännä paikka johtaa. Ladatankoo aseet, vai mietitäänkö vielä hetki? Mutta sattuma oli tällä kertaa toistaa mieltä, eikä valinta ollut minun tehtävänä. Jatkoimme todennäköisyyksien laskemista pykälämiehen kanssa: kolme viikkoa kuukaudesta olet ylipäätänsä Kosovossa, partiossa olet keskimäärin kolme tuntia päivässä, ja todennäköisyys että jotain taphahtuu ja olet juuri väärässä paikassa juuri väärän aikaan on todella pieni. Totesimme yksimielisesti meteoriitin olevan suurempi uhka meille. Amen.
Samanlaisiin johtopäätöksiin päätyivät ilmeisesti myös komppanian johto, heidän sokkansa pysyi tyynesti paikallaan edellämainituista tapahtumista huolimatta. Sokan irtoaminen on rauhanturvaajien jarhonia paniikille ja ylireagoinille. Mutta se tarkoittaa eri asioita rivimiehelle ja komppanian johdolle. Kun johdolta lähtee sokka irti, he antavat yliampuvia käskyjä turvallisuuden lisäämiseksi. Maastoautot vaihdetaan panssaroiduihin miehistönkuljetusvaunuihin, takki muuttuu luotiliiviksi ja neljän hengen sijasta liikkeellä onkin seitsemän ihmistä mellakkavarusteet varmuuden vuoksi mukana. Ja niin me jatkoimme partiointia neljän musketöörin voimin, jokainen salaa toivoen että joku vaarallinen tapahtuma sattuisi omalle kohdalle, jotta olisi kiva tarina kerrottavana lapsenlapsille. Jos meteoriitti ei tapa heitä.
keskiviikko 9. heinäkuuta 2008
Silmä silmästä.
Johtaminen ei ole helppoa. Osa haluaa särmäillä ja tehdä pitkiä jalkapartioita periferiassa jossa harvoin tulee käytyä ja toiset haluavat vain nukkua takapenkillä, käydä kahvilla ja tiirailla naisten perseitä. Kun itse olen johtamassa partiota, muutan sen omaksi pieneksi kehitysmaatutkimukseksi ja kahvitaukoja on turhaa pyytää.
Tiedustelulla on viikottain vaihtuva lista kysymyksistä joita paikallisilta täytyy kysyä. Serbeille ja albaaneille on omat kysymykset, mutta molempien kysymykset ovat pers... haastavia. Kokeilkaapa tätä kotona: otakkaa ase vyölle ja yrittäkää mennä kysymään satunnaisilta ihmisltä kadulla mitä mieltä he ovat lähestyvistä kunnallisvaaleista ja haittaisiko teitä jos tummaihoinen islaminuskoinen poliisi tutkisi teitä koskevaa juttua. Mutta toisaalta haastattelut ja niistä raportointi on ainoa mitattava asia jolla partion saavutuksia voi mitata. Vaikka se ei siinänsä kerro mitään saavutuksista, se kertoo paljon partion (tai sen johtajan) motivaatiosta. Se on oikeasti yllättävän korkea kynnys nousta ilmastoidusta autosta kadulla ja mennä juttelemaan tuntemattomille. Siispä juttelen minkä kerkiän.
Pysähdyimme eräässä serbikylässä ja jalkauduimme. Olin oppinut aikaisemmista virheistä ja ottanut serbitulkin (albaanitulkit puhuvat kaikki serbiaa, but it's just not the same). Paljastui että hän oli juurikin tästä kylästä kotoisin, mikä helpotti minun työtä ainakin suunistamisen suhteen. Ensimmäinen haastattelu-uhrimme oli parikymppinen kioskin pitäjä josta ei oikein saanut mitään irti kuin sen, että mikäli hän olisi osapuolena rikoksessa, hän haluaisi mielummin serbipoliisin tutkimaan juttua. Kun suomalaiset ajavat kolarin täällä, he vaativat aina suomalaista sotilaspoliisia paikalle, joten voiko häntä syyttää?
Haastattelen usein kioskien kauppiaita, koska heillä on luppoaikaa ja tietämystä paikallisista oloista. Huono puoli kaupoissa on asiakkaat, joiden ostokset keskeyttävät jutustelun juuri kun olet rakentanut ovelia aasinsiltoja perheen, turvallisuuden, paikallisen poliisin ja paikallishalinnon välille. Sitten asiakas vie myyjän huomioon ja pari minuuttia myöhemmin kuulet itsesi sanovan vailla mitään pohjustusta: "No, mitäs mieltä olet uudesta perustulaista?". Tälläkin kertaa kävi näin, mutta asiakas jäi myös juttelemaan tulkille ja tulkki kertoi kaupasta poistuttuamme heidän keskustelusta. Albaaninaiset käyvät usein kylässä kysymässä paikallisilta haluaisivatko nämä myydä heidän peltoja. Serbit elävät irrallaan albaanitodellisuudesta, eivätkä näin ollen tiedä Pristiinan hallituksen suunittelevan moottoritietä pääkaupungista Albaniaan, mahdollisesti juurikin noiden peltojen läpi. Jotkut albaanit yrittävät hyödyntää tätä epäsymmetristä informaatiota ja spekuloida maan hinnan nousulla. Sadasta neliömetristä peltoa tarjotaan parhaillaan 1500-2000e. Tulkin vaari omistaa näin ollen lähes sadan tuhannen euron arvosta maata. Onneksi hänen pojanpoikansa pääsee työssään ulos tiedonkulun eristävästä tynnyristä ja nyt vaari voi itse spekuloida mitä maillaan tekisi.
Kuljimme eteenpäin kylässä ja pari miestä tervehti tulkkia. Tuossa ovat muuten tämän kunnan tuleva pormestari ja hänen tuleva sijainen. Onko tasa-arvossa päästy niin pitkälle, että vähemmistön edustaja on valittu kunnan johtoon? Ei sentään, tarina on paljon kiehtovampi. Serbeillä on oma kunnallinen hallinto kaikkissa kunnissa, joissa serbejä asuu. Kuinkas muuten, eihän Serbia tunnusta edes koko Kosovoa. Joten serbikylissä käydään kunnallisvaalit, koulujen ja terveyden huollon määräykset, sekä budejetti tulevat Belgradista. Veroja ei kuitenkaan makseta Serbiaan, niin paljon vaikutusvaltaa täällä heillä ei ole. Joten serbeillä ei ole arkielämässään paljon mitä yhteistä albaanien kanssa. Ei yhteistä kieltä, ei yhteisiä kunnallisia palveluita, ei yhteistä hallitusta. Yhteistä on vain historia, ja se ei ole positiivinen asia.
Menin juttelemaan tuleville päättäjille ja kysyin mitäs kaikkea kivaa he ovat ajattelet kansansa eteen tehdä. He eivät tienneet. Heidät oli valittu pari kuukautta sitten paikkallisvaaleissa johtoon. Serbiassa maltilliset ja länsimieliset voittivat, mutta Kosovossa Serbian Radikaalipuolue sai lähes kaikkialla enemmistön ja valta vaihtui. Välit kahden suurimman puolueen välillä eivät ole hääppöiset, joten tieto poistuvalta hallinnolta uudelle ei ole kulkenut. Eipä tuleva pormestari tiennyt mitä hän kansansa eteen tekee, kun hän ei edes tiennyt mitä kaikkea hän voi tehdä. Sen verran hän tiesi, että paikalliseen poliisiin ei voinut luottaa vaikka siellä oli serbejä töissä ja että itsenäisyys on väärin. Mitä minä tekisin jos joku vierasmaalainen tulisi ja yrittäisi viedä osia minun maasta, hän kysyi. Pyytäisin kunnon hintaa, vastasin, mutta vitsini ei mennyt perille. Tämä oli hänen esi-isien maata, eikä hän voinut siitä luopua. Pehmennykseksi hän sanoi että oli valmis rauhanomaiseen rinnakkaiseloon albaanien kanssa, kunhan he asuvat kaikki Serbiassa. Ja kovasti hän oli valmis tekemään yhteistyötä meidän kanssa. Meistä hän tykkäsi, toisin kun puoluetoverit hallinnollisen rajan takana luulen.
Oli aika jatkaa matkaa. Suuntasimme kohti kaupunkia, mutta sinne vievässä risteyksessä oli sattunut nokkakolari. Paikalla olivat meidän koiramiehet, matkalla ties minne. Meidän saavuttua paikalle he lopettivat liikenteen ohjaamisen, käskivät minut ottamaan tilanteen haltuun ja häipyivät paikalta. Siinä sitten jaettiin kaikki neljä miestä vilkkaan risteyksen jokaiselle tielle ja huutamalla yritimme saada liikenteen sujumaan sillä aikaa kun abulanssi hoiti potilaita keskellä risteystä. Jos onnistumisen kriteerinä pidetään lisävahinkojen estäminen, niin onnistuimme loistavasti. Pidimme risteystä hallussamme parikymmentä minuuttia, kunnes tarpeeksi monta partiota paikallista poliisia oli paikalla. Siinä vaiheessa se ei enää ollut meidän ongelma ja jatkoimme matkaa.
Kaupungissa parkkeerasimme kirkon viereen, jätin aseen ja loput miehet autoon, mukaan tuli vain tulkki. Hänkin oli ortodoksi ja kertoi matkalla minulle häistään. Gracanican luostarin papit olivat omaksuneet teoriat laajan skaalan tuotannon tehokkuusvoitoista ja vihkineet kaikki viisikymmentä paria jotka olivat suunitellet häitä sille kesälle samana päivänä. Pareille tästä ei oltu kerrottu mitään, mutta he tykkäsivät. Oli kuulemma isoimmat bileet koskaan kun sata ihmistä sukuineen viettävät häitä samassa paikassa, oli lehdet ja muutkin mediat paikalla.
Kirkon aitauksen sisällä oli kaksi kirkkoa, joista toinen oli Euroopan toiseksi vanhin kirkko, moneen kertaan uudelleen rakenettuna tosin. Sen kirkon kiviseiniä koristivat ikonit, mutta kaikki ikonien hahmojen silmät oli kaiverettu pois. Serbien kanssa sotiessa moni ottomaani menetti näkönsä ja eräs imaami oli kehottanut heitä kaivertamaan ikonien silmät, keittämään ja murskamaan tästä saadut kivet ja laittamaan syntynyt kivimurska silmilleen. En tiedä mistä shamaanikoulusta tämä uskonoppinut oli keinonsa saanut, mutta näkö ei parantanut, kiva tarina jäi tosin elämään.
Toisen, uudemman kirkon sisällä, joka on kunnostettu suomalaisten rahoilla, ei ollut ketään. Pappi asui kivenheiton päässä omassa talossaan ja menimme juttelemaan hänelle. Puhuimme siinä uskonnosta ja ortodoksisuuden eroista Suomessa ja Kosovossa, kun eräs partioistani tuli etsimään minua kirkosta. Näin hänet papin kuistilta vilkkuilemassa kirkon sisään ja huusin ettei menisi kirkkoon aseen kanssa. Hän huusi takaisin, että ota se radio pois housujen taskuista, istut tangentin päällä ja koko komppania kuulee sun jutustelut. Oh-hoh. Ehkä nolointa ikinä.
Lopuksi loppukevennys. Maailman söpöimpiä kulkukoirapentuja. Ei tajunnut edes lähteä autoa pakoon, jäi vaan tielle tuijottamaan.
Ja loppujen lopuksi loppuraskautus. Hän lienee nyt kuollut. Niin se käy.
Tiedustelulla on viikottain vaihtuva lista kysymyksistä joita paikallisilta täytyy kysyä. Serbeille ja albaaneille on omat kysymykset, mutta molempien kysymykset ovat pers... haastavia. Kokeilkaapa tätä kotona: otakkaa ase vyölle ja yrittäkää mennä kysymään satunnaisilta ihmisltä kadulla mitä mieltä he ovat lähestyvistä kunnallisvaaleista ja haittaisiko teitä jos tummaihoinen islaminuskoinen poliisi tutkisi teitä koskevaa juttua. Mutta toisaalta haastattelut ja niistä raportointi on ainoa mitattava asia jolla partion saavutuksia voi mitata. Vaikka se ei siinänsä kerro mitään saavutuksista, se kertoo paljon partion (tai sen johtajan) motivaatiosta. Se on oikeasti yllättävän korkea kynnys nousta ilmastoidusta autosta kadulla ja mennä juttelemaan tuntemattomille. Siispä juttelen minkä kerkiän.
Pysähdyimme eräässä serbikylässä ja jalkauduimme. Olin oppinut aikaisemmista virheistä ja ottanut serbitulkin (albaanitulkit puhuvat kaikki serbiaa, but it's just not the same). Paljastui että hän oli juurikin tästä kylästä kotoisin, mikä helpotti minun työtä ainakin suunistamisen suhteen. Ensimmäinen haastattelu-uhrimme oli parikymppinen kioskin pitäjä josta ei oikein saanut mitään irti kuin sen, että mikäli hän olisi osapuolena rikoksessa, hän haluaisi mielummin serbipoliisin tutkimaan juttua. Kun suomalaiset ajavat kolarin täällä, he vaativat aina suomalaista sotilaspoliisia paikalle, joten voiko häntä syyttää?
Haastattelen usein kioskien kauppiaita, koska heillä on luppoaikaa ja tietämystä paikallisista oloista. Huono puoli kaupoissa on asiakkaat, joiden ostokset keskeyttävät jutustelun juuri kun olet rakentanut ovelia aasinsiltoja perheen, turvallisuuden, paikallisen poliisin ja paikallishalinnon välille. Sitten asiakas vie myyjän huomioon ja pari minuuttia myöhemmin kuulet itsesi sanovan vailla mitään pohjustusta: "No, mitäs mieltä olet uudesta perustulaista?". Tälläkin kertaa kävi näin, mutta asiakas jäi myös juttelemaan tulkille ja tulkki kertoi kaupasta poistuttuamme heidän keskustelusta. Albaaninaiset käyvät usein kylässä kysymässä paikallisilta haluaisivatko nämä myydä heidän peltoja. Serbit elävät irrallaan albaanitodellisuudesta, eivätkä näin ollen tiedä Pristiinan hallituksen suunittelevan moottoritietä pääkaupungista Albaniaan, mahdollisesti juurikin noiden peltojen läpi. Jotkut albaanit yrittävät hyödyntää tätä epäsymmetristä informaatiota ja spekuloida maan hinnan nousulla. Sadasta neliömetristä peltoa tarjotaan parhaillaan 1500-2000e. Tulkin vaari omistaa näin ollen lähes sadan tuhannen euron arvosta maata. Onneksi hänen pojanpoikansa pääsee työssään ulos tiedonkulun eristävästä tynnyristä ja nyt vaari voi itse spekuloida mitä maillaan tekisi.
Kuljimme eteenpäin kylässä ja pari miestä tervehti tulkkia. Tuossa ovat muuten tämän kunnan tuleva pormestari ja hänen tuleva sijainen. Onko tasa-arvossa päästy niin pitkälle, että vähemmistön edustaja on valittu kunnan johtoon? Ei sentään, tarina on paljon kiehtovampi. Serbeillä on oma kunnallinen hallinto kaikkissa kunnissa, joissa serbejä asuu. Kuinkas muuten, eihän Serbia tunnusta edes koko Kosovoa. Joten serbikylissä käydään kunnallisvaalit, koulujen ja terveyden huollon määräykset, sekä budejetti tulevat Belgradista. Veroja ei kuitenkaan makseta Serbiaan, niin paljon vaikutusvaltaa täällä heillä ei ole. Joten serbeillä ei ole arkielämässään paljon mitä yhteistä albaanien kanssa. Ei yhteistä kieltä, ei yhteisiä kunnallisia palveluita, ei yhteistä hallitusta. Yhteistä on vain historia, ja se ei ole positiivinen asia.
Menin juttelemaan tuleville päättäjille ja kysyin mitäs kaikkea kivaa he ovat ajattelet kansansa eteen tehdä. He eivät tienneet. Heidät oli valittu pari kuukautta sitten paikkallisvaaleissa johtoon. Serbiassa maltilliset ja länsimieliset voittivat, mutta Kosovossa Serbian Radikaalipuolue sai lähes kaikkialla enemmistön ja valta vaihtui. Välit kahden suurimman puolueen välillä eivät ole hääppöiset, joten tieto poistuvalta hallinnolta uudelle ei ole kulkenut. Eipä tuleva pormestari tiennyt mitä hän kansansa eteen tekee, kun hän ei edes tiennyt mitä kaikkea hän voi tehdä. Sen verran hän tiesi, että paikalliseen poliisiin ei voinut luottaa vaikka siellä oli serbejä töissä ja että itsenäisyys on väärin. Mitä minä tekisin jos joku vierasmaalainen tulisi ja yrittäisi viedä osia minun maasta, hän kysyi. Pyytäisin kunnon hintaa, vastasin, mutta vitsini ei mennyt perille. Tämä oli hänen esi-isien maata, eikä hän voinut siitä luopua. Pehmennykseksi hän sanoi että oli valmis rauhanomaiseen rinnakkaiseloon albaanien kanssa, kunhan he asuvat kaikki Serbiassa. Ja kovasti hän oli valmis tekemään yhteistyötä meidän kanssa. Meistä hän tykkäsi, toisin kun puoluetoverit hallinnollisen rajan takana luulen.
Oli aika jatkaa matkaa. Suuntasimme kohti kaupunkia, mutta sinne vievässä risteyksessä oli sattunut nokkakolari. Paikalla olivat meidän koiramiehet, matkalla ties minne. Meidän saavuttua paikalle he lopettivat liikenteen ohjaamisen, käskivät minut ottamaan tilanteen haltuun ja häipyivät paikalta. Siinä sitten jaettiin kaikki neljä miestä vilkkaan risteyksen jokaiselle tielle ja huutamalla yritimme saada liikenteen sujumaan sillä aikaa kun abulanssi hoiti potilaita keskellä risteystä. Jos onnistumisen kriteerinä pidetään lisävahinkojen estäminen, niin onnistuimme loistavasti. Pidimme risteystä hallussamme parikymmentä minuuttia, kunnes tarpeeksi monta partiota paikallista poliisia oli paikalla. Siinä vaiheessa se ei enää ollut meidän ongelma ja jatkoimme matkaa.
Kaupungissa parkkeerasimme kirkon viereen, jätin aseen ja loput miehet autoon, mukaan tuli vain tulkki. Hänkin oli ortodoksi ja kertoi matkalla minulle häistään. Gracanican luostarin papit olivat omaksuneet teoriat laajan skaalan tuotannon tehokkuusvoitoista ja vihkineet kaikki viisikymmentä paria jotka olivat suunitellet häitä sille kesälle samana päivänä. Pareille tästä ei oltu kerrottu mitään, mutta he tykkäsivät. Oli kuulemma isoimmat bileet koskaan kun sata ihmistä sukuineen viettävät häitä samassa paikassa, oli lehdet ja muutkin mediat paikalla.
Kirkon aitauksen sisällä oli kaksi kirkkoa, joista toinen oli Euroopan toiseksi vanhin kirkko, moneen kertaan uudelleen rakenettuna tosin. Sen kirkon kiviseiniä koristivat ikonit, mutta kaikki ikonien hahmojen silmät oli kaiverettu pois. Serbien kanssa sotiessa moni ottomaani menetti näkönsä ja eräs imaami oli kehottanut heitä kaivertamaan ikonien silmät, keittämään ja murskamaan tästä saadut kivet ja laittamaan syntynyt kivimurska silmilleen. En tiedä mistä shamaanikoulusta tämä uskonoppinut oli keinonsa saanut, mutta näkö ei parantanut, kiva tarina jäi tosin elämään.
Toisen, uudemman kirkon sisällä, joka on kunnostettu suomalaisten rahoilla, ei ollut ketään. Pappi asui kivenheiton päässä omassa talossaan ja menimme juttelemaan hänelle. Puhuimme siinä uskonnosta ja ortodoksisuuden eroista Suomessa ja Kosovossa, kun eräs partioistani tuli etsimään minua kirkosta. Näin hänet papin kuistilta vilkkuilemassa kirkon sisään ja huusin ettei menisi kirkkoon aseen kanssa. Hän huusi takaisin, että ota se radio pois housujen taskuista, istut tangentin päällä ja koko komppania kuulee sun jutustelut. Oh-hoh. Ehkä nolointa ikinä.
Lopuksi loppukevennys. Maailman söpöimpiä kulkukoirapentuja. Ei tajunnut edes lähteä autoa pakoon, jäi vaan tielle tuijottamaan.
Ja loppujen lopuksi loppuraskautus. Hän lienee nyt kuollut. Niin se käy.
Satokausi
Johdin eilen partiota illasta yöhön. Tiellä oli paljon traktoreita ja puimureita, vehnän satokausi oli alkanut. Ihmiset odottivat ilta kuuteen, pahimman helteen loppuun ja menivät koko perheen voimin pelloille. Niin mekin teimme neuvostoliitossa, paitsi että nostimme perunaa ja aloitimme illalla päivätyön takia, eikä helteen. Heti pimeän tultua traktorit ja puimurit siirtyivät teille. Yhdessäkään ei ollut takavaloja, harvassa edes etuvaloja ja monen kyydissä oli vehnäsäkkien lisäksi lapsia ja naisia. On sekin yksi keino hillitä väestönkasvua.
Juttelimme eräässä kylässä kyläpäälikölle tai oikeastaan hän tuli juttelemaan meille. Puhui sujuvaa englantia ja tunnisti meidän tulkin. Tulkki oli hänen englanninkielen opettaja koulussa. Kaveri ei oikein vastannut mielikuvia kyläpääliköstä, hän oli alle neljäkymppinen ja rennonoloinen. Hän oli ollut kyläpäälikkönä jo kuusivuotta, ja viimeisimmät vaalit olivat kaksi viikkoa sitten. Kylän ihmiset kokoontuivat eräälle talolle ja totesivat huutoäänestyksellä että nykyinen päälikkö on hyvä ja että hänen pitäisi jatkaa. Ei siinä mitään, onhan Suomessakin ihan vapaaehtoisia ihmisiä johtamassa taloyhtiöiden hallituksia.
Muuten kylän ongelmat olivat samat kuin kaikkialla muuallakin: Tiet ovat surkeita, veden saanti on hankalaa, eikä viemärijärjestelmää ole. Kylän kauppiaalla oli kaupassaan tietokone jossa oli internet-yhteys josta hän maksoi viisitoista euroa kuussa. Onhan se hiukan outoa kun talossa on ulkovessa ja netti. Mutta kun asiaa miettii, niin kyllä siinä on tärkeysjärjestys mennyt ihan oikein.
Kirjoitin raporttia aina yhteen saakka yöllä, menin nukkumaan ja heräsin kahdeksalta valmistautumaan seuravaan partioon. Saman aikaan krapulainen körmykaverikin heräsi. Hän alkoi pakkaamaan lomillelähtöä varten, ensimmäistä kertaa yhdeksän viikon aikana. Täältä se siis tuntuu, kun tupakaveri lähtee Suomeen ja itsellään on seuraavat lomat vasta kuukauden kuluttua. Jännää.
Sosiaalikuraattori järjestää pari kertaa vuodessa jonkun artistin esiintymään meille. Seuraava artisti on jo nyt tiedossa, se on Lauri Tähkä. Ajattelin että kyseessä oli surkea valinta. Mutta nyt on alkanut kiertää huhua Tähkää seuraavasta esiintyjästä. Villi huhu on että scandinavian hunksit on tilattu. Oh-hoh.
Juttelimme eräässä kylässä kyläpäälikölle tai oikeastaan hän tuli juttelemaan meille. Puhui sujuvaa englantia ja tunnisti meidän tulkin. Tulkki oli hänen englanninkielen opettaja koulussa. Kaveri ei oikein vastannut mielikuvia kyläpääliköstä, hän oli alle neljäkymppinen ja rennonoloinen. Hän oli ollut kyläpäälikkönä jo kuusivuotta, ja viimeisimmät vaalit olivat kaksi viikkoa sitten. Kylän ihmiset kokoontuivat eräälle talolle ja totesivat huutoäänestyksellä että nykyinen päälikkö on hyvä ja että hänen pitäisi jatkaa. Ei siinä mitään, onhan Suomessakin ihan vapaaehtoisia ihmisiä johtamassa taloyhtiöiden hallituksia.
Muuten kylän ongelmat olivat samat kuin kaikkialla muuallakin: Tiet ovat surkeita, veden saanti on hankalaa, eikä viemärijärjestelmää ole. Kylän kauppiaalla oli kaupassaan tietokone jossa oli internet-yhteys josta hän maksoi viisitoista euroa kuussa. Onhan se hiukan outoa kun talossa on ulkovessa ja netti. Mutta kun asiaa miettii, niin kyllä siinä on tärkeysjärjestys mennyt ihan oikein.
Kirjoitin raporttia aina yhteen saakka yöllä, menin nukkumaan ja heräsin kahdeksalta valmistautumaan seuravaan partioon. Saman aikaan krapulainen körmykaverikin heräsi. Hän alkoi pakkaamaan lomillelähtöä varten, ensimmäistä kertaa yhdeksän viikon aikana. Täältä se siis tuntuu, kun tupakaveri lähtee Suomeen ja itsellään on seuraavat lomat vasta kuukauden kuluttua. Jännää.
Sosiaalikuraattori järjestää pari kertaa vuodessa jonkun artistin esiintymään meille. Seuraava artisti on jo nyt tiedossa, se on Lauri Tähkä. Ajattelin että kyseessä oli surkea valinta. Mutta nyt on alkanut kiertää huhua Tähkää seuraavasta esiintyjästä. Villi huhu on että scandinavian hunksit on tilattu. Oh-hoh.
sunnuntai 6. heinäkuuta 2008
Raja 2008
Itsenäisellä valtiolla on rajat. Kiistattomana osana Sebiaa, Kosovolla oli häilyvä raja. Ketään ei kiinostanut millä kukkulalla maakunnan raja meni, koska se ei vaikuttanut mihinkään. Vuonna 1999 tilanne muutui: Nato tarvitsi rajat omalle toiminnalleen. Joukkojen komentaja otti kartan josta näkyi aikaisempi raja, ja kopioi sen melko tarkasti omaan karttaansa. Myöhemmin laskettiin kynän jäljen paksuus ja suhteutettiin se mittakaavaan. Rajavyöhykkeestä tuli noin sata metriä leveä. Näin syntyi Kosovon hallinnollinen raja.
Yhdeksän vuotta myöhemmin serbian serbit tajusivat että siitä oli tulossa ihan oikea raja, eivätkä oikein innostuneet ajatuksesta. Mellakkoiva joukko poltti raja-aseman ja heitteli kiviä paikallista poliisia kohti kunnes KFOR otti rintamavastuun. Eivät heittäneet kiviä enää. KFOR päätti jäädä paikalle valmiiksi, jottei kivet lennä uudestaan. Ja tällä kertaa oli meidän vuoro mennä valvomaan rajaa.
Otimme varusteemme ja viihdelaitteemme mukaan ja lähdimme ajamaan pohjoiseen. Puolentoista tunnin jälkeen olimme ruotsalaisten rajaleirissä, joka piikkilangat poislukien muistutti kivikautista linnoitusta: Kukkalan laelle oli kaivettu mudasta metrinkorkuiset vallit.
Majoituimme kuvissa näkyvään nato-telttaan. Nato on yleinen adjektiivi varusmiestasoa paremmalle varustukselle. Sisällä oli sängyt, sähköt, tv, dvd, pieni kuntosalikontti, kaksi jääkaappia, ilmastointi/lämmittimet, valot ja kaikki muut taistelumoraalin ylläpitämiseen välttämättömät tekijät. Sauna puuttui täysin, mutta sellaisen sai aikaiseksi jos meni autoon istumaan keskipäivän aikoihin.
Leirissä oli myös suihkukontti jota sai käyttää kaksi minuuttia per taistelija per päivä, ja jossa tietenkin oli Ikean suihkuverhot. Lisäksi löytyi kaksi bajamajaa ja grilli. Päästyämme leiriin, heittäydyin sängylle, laitoin koneen virtaan ja tapoin aikaa pelaamalla, kunnes sähköt katkesivat. Hämmenyin hetkeksi: täällä ei ole edes nettiä ja nyt vielä tämä! Ei ole helppoa sotilaan elämä. Päästyäni yli pahimmasta järkytyksestä tein radikaalin vedon ja lähdin ulos ottamaan aurinkoa. Sillä väliin ruotsalaiset olivat lähettäneet kahden hengen partion korjamaan agregaatin. Toinen ruotsalaisista oli pitkähiuksinen vaaleatukkanen nuori nainen. Keskittymiseni Suomen Kuvalehteen herpaantui kun löysin itsestäni ennenäkemätöntä mielenkiintoa voimakoneita kohtaan. Tunnin kuluttua sähköt olivat taas päällä ja palasin sängylleni kunnes nälkä yllätti. Oli aika sytyttää grilli ja syödä kabannossia illaliseksi.
Mutta ei se pelkkää laiskottelua ollut, kolmasosan ajastani rajalla vietin joko leiriä vartioidessa tai rajanylityspaikkaa seuraamassa. Käytännössä käytin sen ajan hyödyksi lukemalla lehtiä. Ei ollut liikettä leirin ympärillä, ei edes kulkukoiria ja rajanylitykset hoitivat paikalliset poliisit. Välillä piti soittaa ruotsalaisille heidän omasta Ericksonista ja ilmoittaa että täällä on kaikki NTR, nothing to report. Oikeastaan rajaa ei voinut edes silmällä nähdä, piti vain uskoa että siellä se jossain on metsän ja peltojen keskellä. Eikä rajan yli saanut osoittaa aseella, voi olla provoisoivaa kuulemma. Mutta mikäs siinä oli istuessa vuorten seurassa, seuraillen haukkojen lentoa ja ampiaisia pois huitoessa. Alla olevassa kuvassa on maisema jonka näin edessäni vartiopaikalla, koittakaa löytää se raja niin mekin sitten tiedetään missä se menee.
Rajanylityspaikka oli noin kilometrin päässä leiristä. Kovin hiljainen se oli, alle 50 autoa päivässä ylitti sen. Poliiseja oli paikalla aina noin kymmenen, osalla kalashnikovit mukana. Mutta he näyttivät olevan ihan rentoutuneilta, jopa niin rentoutuneilta että rajalle tulevalla autolla kesti kaksikymmentä minuuttia päästä paperitarkastuksista läpi. Sadan metrin päässä oli Serbian raja-asema, mutta sen toiminnasta minulla ei ole minkäänlaista kuvaa näköyhteyden puuttuessa.
Poliiseilla oli rajakoira, jonka funktio ja rotu jäivät epäselviksi. Se juoksenteli vapaasti ympäriinsä (ei siis mikään purukoira), heilutteli häntää ja yritti saada rapsutuksia. Hyvin sille kelpasivat meidän ruuantähteen mikä helpotti meidän jätehuoltoa.
Kaiken kaikkiaan kolme päivää rajalla tuntuivat kesäleiriltä. Aurinko paistoi ja tekemistä oli vähän. Varustus oli melko vapaa, jopa siviillivaatteita sai käyttää vapaalla olessaan. Sain toisin huomautuksen kerran joukkueenjohtajalta, kun päälläni oli armeijan paita ja omat verkkarit. Se on ehdoton ei-ei. Suurin osa ihmisistä kulki pelkissä intin kalsareissa jotka oli rullattu tangoiksi, se on ihan sallittua. Vierailulla leirissä kävi komppaniapäälikkö ja kolme ruotsalaista naistoimittajaa, jolloin sivellisyyden nimissä rullasimme bokserit takaisin normaaliin muotoon. Nyt on sitten sekin nähty, Serbia.
Yhdeksän vuotta myöhemmin serbian serbit tajusivat että siitä oli tulossa ihan oikea raja, eivätkä oikein innostuneet ajatuksesta. Mellakkoiva joukko poltti raja-aseman ja heitteli kiviä paikallista poliisia kohti kunnes KFOR otti rintamavastuun. Eivät heittäneet kiviä enää. KFOR päätti jäädä paikalle valmiiksi, jottei kivet lennä uudestaan. Ja tällä kertaa oli meidän vuoro mennä valvomaan rajaa.
Otimme varusteemme ja viihdelaitteemme mukaan ja lähdimme ajamaan pohjoiseen. Puolentoista tunnin jälkeen olimme ruotsalaisten rajaleirissä, joka piikkilangat poislukien muistutti kivikautista linnoitusta: Kukkalan laelle oli kaivettu mudasta metrinkorkuiset vallit.
Majoituimme kuvissa näkyvään nato-telttaan. Nato on yleinen adjektiivi varusmiestasoa paremmalle varustukselle. Sisällä oli sängyt, sähköt, tv, dvd, pieni kuntosalikontti, kaksi jääkaappia, ilmastointi/lämmittimet, valot ja kaikki muut taistelumoraalin ylläpitämiseen välttämättömät tekijät. Sauna puuttui täysin, mutta sellaisen sai aikaiseksi jos meni autoon istumaan keskipäivän aikoihin.
Leirissä oli myös suihkukontti jota sai käyttää kaksi minuuttia per taistelija per päivä, ja jossa tietenkin oli Ikean suihkuverhot. Lisäksi löytyi kaksi bajamajaa ja grilli. Päästyämme leiriin, heittäydyin sängylle, laitoin koneen virtaan ja tapoin aikaa pelaamalla, kunnes sähköt katkesivat. Hämmenyin hetkeksi: täällä ei ole edes nettiä ja nyt vielä tämä! Ei ole helppoa sotilaan elämä. Päästyäni yli pahimmasta järkytyksestä tein radikaalin vedon ja lähdin ulos ottamaan aurinkoa. Sillä väliin ruotsalaiset olivat lähettäneet kahden hengen partion korjamaan agregaatin. Toinen ruotsalaisista oli pitkähiuksinen vaaleatukkanen nuori nainen. Keskittymiseni Suomen Kuvalehteen herpaantui kun löysin itsestäni ennenäkemätöntä mielenkiintoa voimakoneita kohtaan. Tunnin kuluttua sähköt olivat taas päällä ja palasin sängylleni kunnes nälkä yllätti. Oli aika sytyttää grilli ja syödä kabannossia illaliseksi.
Mutta ei se pelkkää laiskottelua ollut, kolmasosan ajastani rajalla vietin joko leiriä vartioidessa tai rajanylityspaikkaa seuraamassa. Käytännössä käytin sen ajan hyödyksi lukemalla lehtiä. Ei ollut liikettä leirin ympärillä, ei edes kulkukoiria ja rajanylitykset hoitivat paikalliset poliisit. Välillä piti soittaa ruotsalaisille heidän omasta Ericksonista ja ilmoittaa että täällä on kaikki NTR, nothing to report. Oikeastaan rajaa ei voinut edes silmällä nähdä, piti vain uskoa että siellä se jossain on metsän ja peltojen keskellä. Eikä rajan yli saanut osoittaa aseella, voi olla provoisoivaa kuulemma. Mutta mikäs siinä oli istuessa vuorten seurassa, seuraillen haukkojen lentoa ja ampiaisia pois huitoessa. Alla olevassa kuvassa on maisema jonka näin edessäni vartiopaikalla, koittakaa löytää se raja niin mekin sitten tiedetään missä se menee.
Rajanylityspaikka oli noin kilometrin päässä leiristä. Kovin hiljainen se oli, alle 50 autoa päivässä ylitti sen. Poliiseja oli paikalla aina noin kymmenen, osalla kalashnikovit mukana. Mutta he näyttivät olevan ihan rentoutuneilta, jopa niin rentoutuneilta että rajalle tulevalla autolla kesti kaksikymmentä minuuttia päästä paperitarkastuksista läpi. Sadan metrin päässä oli Serbian raja-asema, mutta sen toiminnasta minulla ei ole minkäänlaista kuvaa näköyhteyden puuttuessa.
Poliiseilla oli rajakoira, jonka funktio ja rotu jäivät epäselviksi. Se juoksenteli vapaasti ympäriinsä (ei siis mikään purukoira), heilutteli häntää ja yritti saada rapsutuksia. Hyvin sille kelpasivat meidän ruuantähteen mikä helpotti meidän jätehuoltoa.
Kaiken kaikkiaan kolme päivää rajalla tuntuivat kesäleiriltä. Aurinko paistoi ja tekemistä oli vähän. Varustus oli melko vapaa, jopa siviillivaatteita sai käyttää vapaalla olessaan. Sain toisin huomautuksen kerran joukkueenjohtajalta, kun päälläni oli armeijan paita ja omat verkkarit. Se on ehdoton ei-ei. Suurin osa ihmisistä kulki pelkissä intin kalsareissa jotka oli rullattu tangoiksi, se on ihan sallittua. Vierailulla leirissä kävi komppaniapäälikkö ja kolme ruotsalaista naistoimittajaa, jolloin sivellisyyden nimissä rullasimme bokserit takaisin normaaliin muotoon. Nyt on sitten sekin nähty, Serbia.
keskiviikko 2. heinäkuuta 2008
Alikersantti Nikolenkon tarinat.
Yöllä en oikein saanut nukuttua. Pelkäsin etten heräisi herätyskelloon. Ei niin ole koskaan käynyt kuin kerran. Vanhassa Samsungissani "äänetön" tarkoitti myös äänetöntä herätystä. Mutta kuitenkin, tarkistin vainoharhaisesti ajan vartin välein. Mielummin niinpäin, kuin stressi minkä koin viimeksi.
Varusmiesaikana kasarmille palaaminen oli hyvin masentavaa. Tänne palaa siinänsä mielellään, mutta oli ikävä lähteä pois Suomesta. Asioita jäi tekemättä. Lento sujui niinkuin aina, paitsi etten ottanut viiniä. Puolustusvoimien linjaus on että lennolla saa juoda kaksi alkoholiannosta. Jos juo vain yhden, alkaa vain ärsyttää. Jos juo kaksi, perillä on jo laskuhumala. Finnairilla on ilmeisesti jokaiselle päivälle aina tietty ruoka. Koska lennämme aina keskiviikkoisin, voimme olla varmoja että saamme joko ruishampurilaisen tai pasta bolognesea.
Viikon aikana täällä ei ole tapahtunut ilmeisesti mitään tärkeää. Valmiutta kohotettiin serbien vivodan-juhlan vuoksi. Viitisen tuhatta serbia, muutama tärkeä patriarkka ja Serbian korkea-arvoisia poliittikkoja saapuivat muistelemaan Kosovo Poljen taistelua. Taistelu käytiin 28. kesäkuuta 1389 ottomaanien ja serbien välillä. Serbit olivat aikaisemmin taistelleet menestyksekkäästi, mutta Kosovo Poljessa ottomaanien melkein tuplasti isompi armeija vei voiton. Molemmat puolet kärsivät isoja tappioita ja ottomaanien sulttaani Bayezid I sai surmansa. Serbien armeijan suuret tappiot johtivat maan alistumiseen vassallivaltioksi.
Kosovo Poljen taistelu on iso osa serbien identitteettiä. Heidän näkemyksensä mukaan, he olivat läntisen kristinuskoisen maailman rajanvartioita, jotka taistelussa aiheuttamillaan tappioilla hidastivat ottomaanien valtakunnan laajentumisen kymmeniksi vuosiksi. Näkemys on kyseenalainen, koska uskollisena vassallivaltiona serbit taistelivat ottomaanien rinnalla Nicopolisin taistelussa 1396, jossa ristiretkeläiset yrittivät turhaan lyödä turkkilaiset takaisin Aasiaan. Elämä ottamaanien valtakunnassa aina 1877 saakka oli epämielyttävää, joten Kosovo Polje kelpasi mainiosti nousevan nationalismin legendaksi. Koljonvirran taistelu ja Sven Tuuva, anyone?
Näistä syistä Kosovo Polje on tärkeä serbeille ja sitä kautta myös Kosovon kuuluminen Serbiaan. Voi helposti nähdä miksi johtoporras oli huolestunut Vivodanin vietosta. Mutta mitään ei tapahtunut. Serbit juhlivat rauhallisesti ja albaanit pysyivät poissa. Palopuheiden ohella päivän suurin agressio tapahtui kun muutama mustaan pukeutunut serbimies kertoi ruotsalaisille, etteivät he pidä niistä.
Varusmiesaikana kasarmille palaaminen oli hyvin masentavaa. Tänne palaa siinänsä mielellään, mutta oli ikävä lähteä pois Suomesta. Asioita jäi tekemättä. Lento sujui niinkuin aina, paitsi etten ottanut viiniä. Puolustusvoimien linjaus on että lennolla saa juoda kaksi alkoholiannosta. Jos juo vain yhden, alkaa vain ärsyttää. Jos juo kaksi, perillä on jo laskuhumala. Finnairilla on ilmeisesti jokaiselle päivälle aina tietty ruoka. Koska lennämme aina keskiviikkoisin, voimme olla varmoja että saamme joko ruishampurilaisen tai pasta bolognesea.
Viikon aikana täällä ei ole tapahtunut ilmeisesti mitään tärkeää. Valmiutta kohotettiin serbien vivodan-juhlan vuoksi. Viitisen tuhatta serbia, muutama tärkeä patriarkka ja Serbian korkea-arvoisia poliittikkoja saapuivat muistelemaan Kosovo Poljen taistelua. Taistelu käytiin 28. kesäkuuta 1389 ottomaanien ja serbien välillä. Serbit olivat aikaisemmin taistelleet menestyksekkäästi, mutta Kosovo Poljessa ottomaanien melkein tuplasti isompi armeija vei voiton. Molemmat puolet kärsivät isoja tappioita ja ottomaanien sulttaani Bayezid I sai surmansa. Serbien armeijan suuret tappiot johtivat maan alistumiseen vassallivaltioksi.
Kosovo Poljen taistelu on iso osa serbien identitteettiä. Heidän näkemyksensä mukaan, he olivat läntisen kristinuskoisen maailman rajanvartioita, jotka taistelussa aiheuttamillaan tappioilla hidastivat ottomaanien valtakunnan laajentumisen kymmeniksi vuosiksi. Näkemys on kyseenalainen, koska uskollisena vassallivaltiona serbit taistelivat ottomaanien rinnalla Nicopolisin taistelussa 1396, jossa ristiretkeläiset yrittivät turhaan lyödä turkkilaiset takaisin Aasiaan. Elämä ottamaanien valtakunnassa aina 1877 saakka oli epämielyttävää, joten Kosovo Polje kelpasi mainiosti nousevan nationalismin legendaksi. Koljonvirran taistelu ja Sven Tuuva, anyone?
Näistä syistä Kosovo Polje on tärkeä serbeille ja sitä kautta myös Kosovon kuuluminen Serbiaan. Voi helposti nähdä miksi johtoporras oli huolestunut Vivodanin vietosta. Mutta mitään ei tapahtunut. Serbit juhlivat rauhallisesti ja albaanit pysyivät poissa. Palopuheiden ohella päivän suurin agressio tapahtui kun muutama mustaan pukeutunut serbimies kertoi ruotsalaisille, etteivät he pidä niistä.