Raja 2008

Itsenäisellä valtiolla on rajat. Kiistattomana osana Sebiaa, Kosovolla oli häilyvä raja. Ketään ei kiinostanut millä kukkulalla maakunnan raja meni, koska se ei vaikuttanut mihinkään. Vuonna 1999 tilanne muutui: Nato tarvitsi rajat omalle toiminnalleen. Joukkojen komentaja otti kartan josta näkyi aikaisempi raja, ja kopioi sen melko tarkasti omaan karttaansa. Myöhemmin laskettiin kynän jäljen paksuus ja suhteutettiin se mittakaavaan. Rajavyöhykkeestä tuli noin sata metriä leveä. Näin syntyi Kosovon hallinnollinen raja.

Yhdeksän vuotta myöhemmin serbian serbit tajusivat että siitä oli tulossa ihan oikea raja, eivätkä oikein innostuneet ajatuksesta. Mellakkoiva joukko poltti raja-aseman ja heitteli kiviä paikallista poliisia kohti kunnes KFOR otti rintamavastuun. Eivät heittäneet kiviä enää. KFOR päätti jäädä paikalle valmiiksi, jottei kivet lennä uudestaan. Ja tällä kertaa oli meidän vuoro mennä valvomaan rajaa.

Otimme varusteemme ja viihdelaitteemme mukaan ja lähdimme ajamaan pohjoiseen. Puolentoista tunnin jälkeen olimme ruotsalaisten rajaleirissä, joka piikkilangat poislukien muistutti kivikautista linnoitusta: Kukkalan laelle oli kaivettu mudasta metrinkorkuiset vallit.


Majoituimme kuvissa näkyvään nato-telttaan. Nato on yleinen adjektiivi varusmiestasoa paremmalle varustukselle. Sisällä oli sängyt, sähköt, tv, dvd, pieni kuntosalikontti, kaksi jääkaappia, ilmastointi/lämmittimet, valot ja kaikki muut taistelumoraalin ylläpitämiseen välttämättömät tekijät. Sauna puuttui täysin, mutta sellaisen sai aikaiseksi jos meni autoon istumaan keskipäivän aikoihin.



Leirissä oli myös suihkukontti jota sai käyttää kaksi minuuttia per taistelija per päivä, ja jossa tietenkin oli Ikean suihkuverhot. Lisäksi löytyi kaksi bajamajaa ja grilli. Päästyämme leiriin, heittäydyin sängylle, laitoin koneen virtaan ja tapoin aikaa pelaamalla, kunnes sähköt katkesivat. Hämmenyin hetkeksi: täällä ei ole edes nettiä ja nyt vielä tämä! Ei ole helppoa sotilaan elämä. Päästyäni yli pahimmasta järkytyksestä tein radikaalin vedon ja lähdin ulos ottamaan aurinkoa. Sillä väliin ruotsalaiset olivat lähettäneet kahden hengen partion korjamaan agregaatin. Toinen ruotsalaisista oli pitkähiuksinen vaaleatukkanen nuori nainen. Keskittymiseni Suomen Kuvalehteen herpaantui kun löysin itsestäni ennenäkemätöntä mielenkiintoa voimakoneita kohtaan. Tunnin kuluttua sähköt olivat taas päällä ja palasin sängylleni kunnes nälkä yllätti. Oli aika sytyttää grilli ja syödä kabannossia illaliseksi.




Mutta ei se pelkkää laiskottelua ollut, kolmasosan ajastani rajalla vietin joko leiriä vartioidessa tai rajanylityspaikkaa seuraamassa. Käytännössä käytin sen ajan hyödyksi lukemalla lehtiä. Ei ollut liikettä leirin ympärillä, ei edes kulkukoiria ja rajanylitykset hoitivat paikalliset poliisit. Välillä piti soittaa ruotsalaisille heidän omasta Ericksonista ja ilmoittaa että täällä on kaikki NTR, nothing to report. Oikeastaan rajaa ei voinut edes silmällä nähdä, piti vain uskoa että siellä se jossain on metsän ja peltojen keskellä. Eikä rajan yli saanut osoittaa aseella, voi olla provoisoivaa kuulemma. Mutta mikäs siinä oli istuessa vuorten seurassa, seuraillen haukkojen lentoa ja ampiaisia pois huitoessa. Alla olevassa kuvassa on maisema jonka näin edessäni vartiopaikalla, koittakaa löytää se raja niin mekin sitten tiedetään missä se menee.



Rajanylityspaikka oli noin kilometrin päässä leiristä. Kovin hiljainen se oli, alle 50 autoa päivässä ylitti sen. Poliiseja oli paikalla aina noin kymmenen, osalla kalashnikovit mukana. Mutta he näyttivät olevan ihan rentoutuneilta, jopa niin rentoutuneilta että rajalle tulevalla autolla kesti kaksikymmentä minuuttia päästä paperitarkastuksista läpi. Sadan metrin päässä oli Serbian raja-asema, mutta sen toiminnasta minulla ei ole minkäänlaista kuvaa näköyhteyden puuttuessa.



Poliiseilla oli rajakoira, jonka funktio ja rotu jäivät epäselviksi. Se juoksenteli vapaasti ympäriinsä (ei siis mikään purukoira), heilutteli häntää ja yritti saada rapsutuksia. Hyvin sille kelpasivat meidän ruuantähteen mikä helpotti meidän jätehuoltoa.



Kaiken kaikkiaan kolme päivää rajalla tuntuivat kesäleiriltä. Aurinko paistoi ja tekemistä oli vähän. Varustus oli melko vapaa, jopa siviillivaatteita sai käyttää vapaalla olessaan. Sain toisin huomautuksen kerran joukkueenjohtajalta, kun päälläni oli armeijan paita ja omat verkkarit. Se on ehdoton ei-ei. Suurin osa ihmisistä kulki pelkissä intin kalsareissa jotka oli rullattu tangoiksi, se on ihan sallittua. Vierailulla leirissä kävi komppaniapäälikkö ja kolme ruotsalaista naistoimittajaa, jolloin sivellisyyden nimissä rullasimme bokserit takaisin normaaliin muotoon. Nyt on sitten sekin nähty, Serbia.