Kävin äsken löytötavaratoimistossa hakemassa kolleegan iPodin, joka oli jäänyt Finnairin koneseen. Toimiston työntekijä toi yhden soittimen ja kysyi osasinko kertoa oliko tämä oikea soitin. iPodeja tulee monta viikossa, eikä Finnair erittele miltä lennolta löytötavarat ovat peräisin. Laitoin laitteen päälle ja selasin biisejä. Ja siellähän se oli, Bablon "Alanyan kuningas". Sen sanat menevät näin:
Terveisiä sinne Suomeen päin,
herroiksi me eletään täällä näin,
talviturkin kuumaan santaan heitin.
Meillä täällä jäät on lasissa
teillä ne on vielä kait pihassa,
täällä minä Alanyan kunigasta leikin.
Kovin osuvat sanat, ei siis ihme että tämä kappale on meidän epävirallinen soundtrack. Kappaleen soidessa kuuluu laulaa mukana, ja "Alanya" korvataan aina "Suvi Do":lla. Suvi Do on kylä jossa a-komppanian leiri on. Tämä ei tietenkään ole ainoa kappale joka kuuluu soundtrack-levyllemme. Eppu Normaalin Akun tehdas tarjoaa myöskin osuvat sanat, "Akun tehdas" kuuluu tietenkin korvata KFOR:lla.:
Miksi meitä laiskoja laulattaa
Helppo raha ja elämä naurattaa
Meillä oikeus on olla huoleton
Työpaikkamme Akun tehdas on
Kotiutumisen lähestyessä yksikköupseeri laittaa käskyn messin seinällä jossa lukee näin: "Jokaisella taistelijalla on oikeus kuulla "keltainen toukokuu" aina halutessaan 9.4-19.5 välisenä aikana." Keltainen toukokuu, miksetsä jo tuu, oon turhaan odottanut tuulta lempeää. Näin laulaa aikakone. Indican ikuinen virta on suosittu biisi uima-altaalla. Ja kaikkien näiden banaalien kappaleiden jatkoksi täällä kuunellaan myös Marsch der Finnlander SS (Erika). Euroviisujen aikaan, Israelin kappaleen soidessa, telkkarista laitettiin äänettömälle ja kaiuttimista kajahti edellämainittu kappale. Melko mustaa huumoria, sanoisin.
Anton seikkailee ulkomailla, kommentoi kotimaata ja muistelee Neuvostoliittoa.
perjantai 27. kesäkuuta 2008
tiistai 24. kesäkuuta 2008
Mie
Eilen oli +44c´ auringossa, tänään oli onneaksi viileämpää, vain +42c'. Huomenna aamulla lähden viikoksi Suomeen ja nautin viileästä kelistä ja sateesta, joka tihkuttaa hitaasti, mutta koko päivän.
Tänään tavattiin kahvilassa nuori albaani, joka asuu Suomessa. Puhui täydellistä suomea muuten, paitsi että sanoi "mie", Kotkasta kun oli kotoisin. On näillä ihmisillä isänmaarakkautta ilmeisen paljon, kun niin moni ulkomailla asuva viettää täällä kesänsä. Itseltäni hajoaisi pää jos joutuisin viettämään Venäjällä viikkoa enemmän aikaa.
Se vaan on jotenkin kaunista kun autot palaa ja musta savu täyttää taivaan.
Ei muuta raportoitavaa.
Tänään tavattiin kahvilassa nuori albaani, joka asuu Suomessa. Puhui täydellistä suomea muuten, paitsi että sanoi "mie", Kotkasta kun oli kotoisin. On näillä ihmisillä isänmaarakkautta ilmeisen paljon, kun niin moni ulkomailla asuva viettää täällä kesänsä. Itseltäni hajoaisi pää jos joutuisin viettämään Venäjällä viikkoa enemmän aikaa.
Se vaan on jotenkin kaunista kun autot palaa ja musta savu täyttää taivaan.
Ei muuta raportoitavaa.
maanantai 23. kesäkuuta 2008
Hikinauhat
Ihmiset täällä ovat sen verran rauhallisia ja asiallisia meidän kanssa asioidessa, ettei aina tiedosta muita läsnäolomme syitä kuin auringonoton. Mutta pieniä muistutksia tulee jatkuvasti. Lähdin huoltojoukkueen kyydillä "supailemaan" Film Cityyn, tällä kertaa hattu mukana. Huoltojoukkuen johtajalla oli mukana kaksi meidän raksamiestä, paikallisia työntekijöitä läheisistä serbikylistä. Meidän tarkoitus oli jättää ne Pristiinan keskustaan kirjamaan ylös paikallishankintahintoja, sillä aikaa kun me syötäisiin burgerkingissä brand new indiana jones double whopperia, mutta ei. Aikuisia, yhteispituudelta lähemmäs neljämetriä pitkiä, yhteispainolta yli parisatakiloisia kavereita alkoi pelottaa shoppaila albaanialueella, eikä varmasti syyttä.
Paikallinen poliisi, "kepsi" näin tuttujen kesken, on viime aikoina ahdistellut serbien ambulansseja. Pohjoispuolelle Serbian puolelta tulevia ambulansseja ei olla oikein meinattu päästää ilman veroa paikalle. Ampumavälikohtauksessa haavoittunutta kuljettanut ambulanssi pysäytettiin kahdesti ja tarkastettiin sisälle. No se kaveri sitten kuoli matkalla. Tämä on nyt taas kerran mun mielipide, ehkä jopa PV:n mielipide kun ne ovat kansainvälisiin sopimuksiin sitoutuneet: Punainen risti on sellainen symboli, jota kantavia kuuluu kunnioittaa ja jättää rauhaan. Kusivat meidän muroihin. Sääli siinänsä, mulle oli alkanut muodustua positiivinen kuva kepsistä. Eilen kun olin pykälässä, kepsin partio tuli kahdesti portille pyytämään alkometriä lainaksi pidätetty henkilö mukanaan. Omia alkometrejä heillä ei ilmeisesti ole, mut ainakin jotain rattijuopoille, toinen puhalsi operatiivisen kunnon rajan ylittävän 0,0013% Ja muutenkin liikennepoliisi näyttää toimivalta. The jury is still out on them.
Täällä on nyt lämmin, tukahduttavan kuuma. Jos ette ole ihan varmoja missä Kosovo on, niin katsokaa tämän päivän Euroopan sääkarttaa ja etsikää suurin numero, löydätte paikan numerosta pari senttiä vasempaan yläviistoon. Kesän tulo on tuonut erään kesälajin takaisin rauhanpakottajien keskuteen. "Villivirta" on vesilaji, jossa kaikki 5mx2m altaassa olevat juoksevat jonossa samaan suuntaan altaan reunoja pitkin noin minuutin, kunnes altaaseen syntyy jokivirtaa muistuttava ilmiö jonka pauloissa voi pyöriä kymmenisen sekunttia. Ehkä hauskinta ja tyhmintä toimintaa mitä olen vähään aikaan nähnyt.
Muutenkin kesä on tuonut sotilaiden tukahdetun lapsekkuuden esille. Aamukuudelta partiossa parkeerasimme pannumme viljasilon viereen ja kiipesimme ylimpään kerrokseen "tarkkailemaan tilanetta". Korkeissa paikoissa on maaginen ominaisuus saada ihmiset pudottamaan jotain. Ryhmänjohtaja sylkäisi alas, muttei ollut tyytyväinen kun tuulenpuuska paiskasi klöntin seinää vasten. Uusi yritys kovemalla voimalla. "Ui vittu, se meni pannun luukusta sisään!". Paikalla oli heti toinen yrittämässä omaa tarkkuutta, ja tarkka hänkin oli. Toisesta luukusta sisään. Miten niin lapset ei oo söpöjä murrosiän jälkeen?
Paikallinen poliisi, "kepsi" näin tuttujen kesken, on viime aikoina ahdistellut serbien ambulansseja. Pohjoispuolelle Serbian puolelta tulevia ambulansseja ei olla oikein meinattu päästää ilman veroa paikalle. Ampumavälikohtauksessa haavoittunutta kuljettanut ambulanssi pysäytettiin kahdesti ja tarkastettiin sisälle. No se kaveri sitten kuoli matkalla. Tämä on nyt taas kerran mun mielipide, ehkä jopa PV:n mielipide kun ne ovat kansainvälisiin sopimuksiin sitoutuneet: Punainen risti on sellainen symboli, jota kantavia kuuluu kunnioittaa ja jättää rauhaan. Kusivat meidän muroihin. Sääli siinänsä, mulle oli alkanut muodustua positiivinen kuva kepsistä. Eilen kun olin pykälässä, kepsin partio tuli kahdesti portille pyytämään alkometriä lainaksi pidätetty henkilö mukanaan. Omia alkometrejä heillä ei ilmeisesti ole, mut ainakin jotain rattijuopoille, toinen puhalsi operatiivisen kunnon rajan ylittävän 0,0013% Ja muutenkin liikennepoliisi näyttää toimivalta. The jury is still out on them.
Täällä on nyt lämmin, tukahduttavan kuuma. Jos ette ole ihan varmoja missä Kosovo on, niin katsokaa tämän päivän Euroopan sääkarttaa ja etsikää suurin numero, löydätte paikan numerosta pari senttiä vasempaan yläviistoon. Kesän tulo on tuonut erään kesälajin takaisin rauhanpakottajien keskuteen. "Villivirta" on vesilaji, jossa kaikki 5mx2m altaassa olevat juoksevat jonossa samaan suuntaan altaan reunoja pitkin noin minuutin, kunnes altaaseen syntyy jokivirtaa muistuttava ilmiö jonka pauloissa voi pyöriä kymmenisen sekunttia. Ehkä hauskinta ja tyhmintä toimintaa mitä olen vähään aikaan nähnyt.
Muutenkin kesä on tuonut sotilaiden tukahdetun lapsekkuuden esille. Aamukuudelta partiossa parkeerasimme pannumme viljasilon viereen ja kiipesimme ylimpään kerrokseen "tarkkailemaan tilanetta". Korkeissa paikoissa on maaginen ominaisuus saada ihmiset pudottamaan jotain. Ryhmänjohtaja sylkäisi alas, muttei ollut tyytyväinen kun tuulenpuuska paiskasi klöntin seinää vasten. Uusi yritys kovemalla voimalla. "Ui vittu, se meni pannun luukusta sisään!". Paikalla oli heti toinen yrittämässä omaa tarkkuutta, ja tarkka hänkin oli. Toisesta luukusta sisään. Miten niin lapset ei oo söpöjä murrosiän jälkeen?
sunnuntai 22. kesäkuuta 2008
Operaatio yksikään ei huku
Jokainen arjesta poikkeava tapahtuma täällä on operaatio. Operaation "yksikään ei huku" eli juhannuksen vieton valmistelut aloitettiin jo viikko sitten ja vietiin onnellisesti päätökseen eilen. Suurin osa vastuusta luovutettiin muille maille jotta mahdollisimman moni pääsisi osallistumaan a-komppania kesäolympialaisiin. Lajeina oli mm. pub-ottelu, rantalentopallo, petanki, miehistökuljetusvaunun vetäminen ja nuijatappelu. Itse valitsin lajin jossa tiesin olevani mahdollisimman huono, niin suoritukseni olisi ainakin viihteeksi muille. Osallistuin defenderin ajotaitokisaan.
Land Rover Defender on meidän yleisin maasturi jota käytämme partiossa. Se on vanha ja ruma. Auto on suuniteltu vasemmanpuoleiseen liikenteseen, mutta ratti on siiretty "oikealle" puolelle. Kuskilla on hyvin vähän tilaa. Deffussa ei ole keskuslukitusta, ilmastointi ei oikein toimi, iskujouset eivät anna mitään anteeksi, ohjaustehostin on heikko, maastovaihteet on mahdotonta saada päälle ja auto ei vain käänny kunnolla. Erityisesti huono ohjautuvuus teki ajotaitoradasta hankalan. Radassa piti mennä kapeiden porttien läpi ja tehdä taskuparkkeerauksia aikaa vastaan. Pärjäsin yllättävän hyvin, sijoituin toiseksi. Ehkä en ole ihan niin huono kuski kuin kuvittelen.
Joukkuemme pärjäsi kilpailussa hyvin, päivän päätteeksi olimme toisen joukkueen kanssa tasapisteissä. Tilanne ratkaistiin "rynkkykrusifiksilla". Yksi henkilö kummastakin joukkueesta piti rynnäkkökivääriä kummassakin kädessä, kädet 90 asteen kulmassa. Ensimmäinen joka laski kädet hävisi. Toinen joukkue voitti ja sai pääpalkinnon: Muutama laatikko kokista ja sipsejä.
Kilpailujen jälkeen oli grilli-illan vuoro. Saunat olivat lämpimänä, poro ja villisikapihvit odottivat paistajaansa, viinipullot oli avattu. Komppaniapäälikkö piti varopuhuttelun. Juhlan tavoitteena oli osaston hengen nostaminen ja turvallisuus. "En aio sietää oksentelua ja rähinöintiä. SKJK:n komentaja saapuu myöhemmin osallistuakseen grilli-iltaan, ja voitte olla varmoja että hän haluaa kuulla juuri sinun humalaisen avautumisen toiminnastamme ja varusteistamme täällä. Nauttikaa ja olkaa ihmisiksi, täällä ei ainakaan naisista tarvitse tapella." En ole ihan varma mitä hän tarkoitti viimeisellä kommenttilla. Kun naiset ovat niukka resurssi, niin tappeluhan pitäisi olla kovimillaan täällä? No, kukaan ei tapellut. Syötiin ja juotiin. Aamulla herättyäni otin vähän buranaa körmykaverin lääkintälaukusta. Ei hullumpi juhannus. Palkka juoksi koko ajan.
Land Rover Defender on meidän yleisin maasturi jota käytämme partiossa. Se on vanha ja ruma. Auto on suuniteltu vasemmanpuoleiseen liikenteseen, mutta ratti on siiretty "oikealle" puolelle. Kuskilla on hyvin vähän tilaa. Deffussa ei ole keskuslukitusta, ilmastointi ei oikein toimi, iskujouset eivät anna mitään anteeksi, ohjaustehostin on heikko, maastovaihteet on mahdotonta saada päälle ja auto ei vain käänny kunnolla. Erityisesti huono ohjautuvuus teki ajotaitoradasta hankalan. Radassa piti mennä kapeiden porttien läpi ja tehdä taskuparkkeerauksia aikaa vastaan. Pärjäsin yllättävän hyvin, sijoituin toiseksi. Ehkä en ole ihan niin huono kuski kuin kuvittelen.
Joukkuemme pärjäsi kilpailussa hyvin, päivän päätteeksi olimme toisen joukkueen kanssa tasapisteissä. Tilanne ratkaistiin "rynkkykrusifiksilla". Yksi henkilö kummastakin joukkueesta piti rynnäkkökivääriä kummassakin kädessä, kädet 90 asteen kulmassa. Ensimmäinen joka laski kädet hävisi. Toinen joukkue voitti ja sai pääpalkinnon: Muutama laatikko kokista ja sipsejä.
Kilpailujen jälkeen oli grilli-illan vuoro. Saunat olivat lämpimänä, poro ja villisikapihvit odottivat paistajaansa, viinipullot oli avattu. Komppaniapäälikkö piti varopuhuttelun. Juhlan tavoitteena oli osaston hengen nostaminen ja turvallisuus. "En aio sietää oksentelua ja rähinöintiä. SKJK:n komentaja saapuu myöhemmin osallistuakseen grilli-iltaan, ja voitte olla varmoja että hän haluaa kuulla juuri sinun humalaisen avautumisen toiminnastamme ja varusteistamme täällä. Nauttikaa ja olkaa ihmisiksi, täällä ei ainakaan naisista tarvitse tapella." En ole ihan varma mitä hän tarkoitti viimeisellä kommenttilla. Kun naiset ovat niukka resurssi, niin tappeluhan pitäisi olla kovimillaan täällä? No, kukaan ei tapellut. Syötiin ja juotiin. Aamulla herättyäni otin vähän buranaa körmykaverin lääkintälaukusta. Ei hullumpi juhannus. Palkka juoksi koko ajan.
perjantai 20. kesäkuuta 2008
Projekti 2009, vol 1: tiedustelu
Käväisin taannoin sotilasturismin Kanariansaarilla, amerikkalaisten tukikohdassa. Camp Bondsteelin poikkeavuus näkyy jo kartalla, muut leirit on merkitty karttaan keltaisella kolmiolla, Bonkkari on aidattu kaupunkialue. Ajaessamme kohti leiriä meidän yli lensi viisi Black Hawk helikopteria jonossa ja laskeutuivat alueelle. Portilla meitä tarkkaili tornista tummaihoinen kaveri konekivääri kädessä. Portilla oli yhteensä kymmenisen ihmistä jotka tarkastivat ID-kortimme ja asemme pilkun tarkasti. Heillä oli ruskeat uniformut ja selässä luki "security". Myös leirissä kaikki ylimääräinen oli pitkälti ulkoistettu.
Bonkkarin alue on valtava, paikalta löytyy mm. viidenkymmenen helikopterin parkkipaikka. Leirin sisällä on oma bussiliikenne. Joidenkin "tietojen" mukaan, jenkit pitävät paljon kalustoa Kosovossa, koska se Venäjää lähin oleva, jossa TAE-sopimus ei päde. Baltianmaissakaan se ei päde, mutta ehkä kaluston säilyttäminen rajalla olisi turhan provosoivaa. Toisten "tietojen" mukaan Kosovo on huoltokeskus Afganistanin operaatiolle. Hevosmiesten tietotoimistoon tulee suhtautua varuksella.
Sisältä leiri näytti alaskalaiselta taajamalta, isoja vihreitä niittyjä kukkuloilla ja matalia parakkeja siellä täällä. Kauppojen määrässä bonkkari häviää Camp Victorialle selvästi, mutta se yksi kauppa on iso: S-marketin kokoinen alakerta, yläkerrassa en ehtinyt käydä. Kun kävelin pitkin ruokaosastoa en voinut olla hymyilemättä. Kaikki ne sipsit, juomat ja makeiset joita jenkkifudislähetyksissä olen katsellut olivat käden ulottuvilla. Koin samanlaisen elämyksen kuin ensimmäinen kerta suomalaisessa kaupassa seitsemänvuotiaana, iän tuomalla kyynisyydellä laimenettua. Mukaan tarttui Tommy Hilfergerin aurinkolasit, viskissä marinoitua beef jerkeytä ja kaikkea muuta outoa jota ajattelin maistaa vasta sunnuntaina kun ruokalassa on desifiointipäivä ja täytyy elää kuivamuonalla. Käväisin myös Burger Kingissä. Taco Bell olisi ollut samassa rakennuksessa, mutta aikaa oli vain viisi minuuttia, mikä on aivan liian vähän uuden pikaruokalaan tutustumiseen.
Amerikkalaiset soitlaat näyttivät yllättävän inhimillisiltä. He hymyilivät ja joskus jopa tervehtivät. Naisia oli huomattavasti enemmän kuin meillä, ehkä kolmasosa. Varustus sotilailla oli huomattavasti vapaampi kuin muiden leireissä, heillä kun ei ole minkäänlaista tarvetta päteä mihinkään suuntaan (meillä pelkästään suomalaisten leirissä päteminen on viety niin pitkälle, että uniformu on aina päällä ja sandaaleita saa käyttää on vihreiden sukkien kanssa). Ihmiset kulkivat löysä t-paita, shortsit ja sandaalit päällä, rynnäkkökivääri aina mukana tietenkin. Siinä he elelevät omassa pienessä American Townissa Kosovon keskellä, palanen maailman suurinta sotakonetta. Jännää.
Ajattelin käväistä bonkkarissa joskus paremalla ajalla varustettuna ja tarkkailla vähän tätä kansaa. Voin sitten tutkiskella miten sotilaat eroavat perusamerikkalaisista kun ensi vuonna lähden sinne.
Bonkkarin alue on valtava, paikalta löytyy mm. viidenkymmenen helikopterin parkkipaikka. Leirin sisällä on oma bussiliikenne. Joidenkin "tietojen" mukaan, jenkit pitävät paljon kalustoa Kosovossa, koska se Venäjää lähin oleva, jossa TAE-sopimus ei päde. Baltianmaissakaan se ei päde, mutta ehkä kaluston säilyttäminen rajalla olisi turhan provosoivaa. Toisten "tietojen" mukaan Kosovo on huoltokeskus Afganistanin operaatiolle. Hevosmiesten tietotoimistoon tulee suhtautua varuksella.
Sisältä leiri näytti alaskalaiselta taajamalta, isoja vihreitä niittyjä kukkuloilla ja matalia parakkeja siellä täällä. Kauppojen määrässä bonkkari häviää Camp Victorialle selvästi, mutta se yksi kauppa on iso: S-marketin kokoinen alakerta, yläkerrassa en ehtinyt käydä. Kun kävelin pitkin ruokaosastoa en voinut olla hymyilemättä. Kaikki ne sipsit, juomat ja makeiset joita jenkkifudislähetyksissä olen katsellut olivat käden ulottuvilla. Koin samanlaisen elämyksen kuin ensimmäinen kerta suomalaisessa kaupassa seitsemänvuotiaana, iän tuomalla kyynisyydellä laimenettua. Mukaan tarttui Tommy Hilfergerin aurinkolasit, viskissä marinoitua beef jerkeytä ja kaikkea muuta outoa jota ajattelin maistaa vasta sunnuntaina kun ruokalassa on desifiointipäivä ja täytyy elää kuivamuonalla. Käväisin myös Burger Kingissä. Taco Bell olisi ollut samassa rakennuksessa, mutta aikaa oli vain viisi minuuttia, mikä on aivan liian vähän uuden pikaruokalaan tutustumiseen.
Amerikkalaiset soitlaat näyttivät yllättävän inhimillisiltä. He hymyilivät ja joskus jopa tervehtivät. Naisia oli huomattavasti enemmän kuin meillä, ehkä kolmasosa. Varustus sotilailla oli huomattavasti vapaampi kuin muiden leireissä, heillä kun ei ole minkäänlaista tarvetta päteä mihinkään suuntaan (meillä pelkästään suomalaisten leirissä päteminen on viety niin pitkälle, että uniformu on aina päällä ja sandaaleita saa käyttää on vihreiden sukkien kanssa). Ihmiset kulkivat löysä t-paita, shortsit ja sandaalit päällä, rynnäkkökivääri aina mukana tietenkin. Siinä he elelevät omassa pienessä American Townissa Kosovon keskellä, palanen maailman suurinta sotakonetta. Jännää.
Ajattelin käväistä bonkkarissa joskus paremalla ajalla varustettuna ja tarkkailla vähän tätä kansaa. Voin sitten tutkiskella miten sotilaat eroavat perusamerikkalaisista kun ensi vuonna lähden sinne.
keskiviikko 18. kesäkuuta 2008
Tarinoita
Viereisessä kaupungissa asui kerran pieni koiranpentu. Asetelma oli valmis käänteiselle tarinalle rumasta ankanpoikasesta, pennulla oli edessään vähän lupaava elämä luteiden syömänä kulkukoirana. Valitettavasti tämä koiranpentu oli poikkeuksellisen söpö, niin söpö ettei patoutunut rauhanturvaaja pystynyt vastustamaan empatian tunteita. Muutama kaveri alkoivat ruokkia pentua säännöllisesti. Joka aamu ja ilta he veivät pennulle puuroa johon oli sekoitettu makkaraa ja proteiinijauhetta. Pentu söi iloisesti ja paisui silmissä. Parin viikon kuluttua pentu oli niin lihava, ettei enää jaksanutkaan juosta pois autojen tieltä, hänen hyväntekijänsä löysivät hänet ruokintapaikan vieressä, pitkin tietä pursuneet suolet korostamassa, että liikaa on liika.
Viereisessä kylässä asuu vanhahko mies. Hän seisoo säähän tai vuorokauden aikaan katsomatta kylän tien varrella ja tarkkailee tilannetta. Kutsumme häntä pykälämieheksi, pykälä on jargonia leirin vartijalle. Ajaessamme päivittäin hänen ohi, tervehdimme häntä. Useinmiten hän ei reagoi mitenkään, mutta joskus käsi nousee. Pykälämiehen on yksi niistä asioista jotka täällä on koettava ennen kotiutumista. Viatonta viihdettä. Tulkkien mukaan pykälämies oli sodan aikana serbien upseeri. Pää ei oikein kestänyt.
Pää, se on herkkä paikka. Eräs naispuolinen rauhanturvaaja otti pari viikkoa sitten "katkot" eli lähti sanoi sopimuksensa irti. Syistä olen kuullut erillaisia selityksiä, ja ne kaikki voi kuitata yhdellä sanalla. Kun muutama parikymppinen jätkä suljetaan leiriin kahden tuhannen kilometrin päässä kotoa, jutut ovat usein lapsellisia. Oh-hoh. Tämähän on kuin armeija. Oh-hoh. Etäsuhde ei toimikkaan. Oh-hoh. Kukapa olisi uskonut?
Omaki pää on välillä koetuksella. Eilen seisoin kilpirintamassa keskellä helteistä kesäpäivää. Irlantilaisten maaliosasto näytteli futishuligaanien roolia antaumuksella ja ammattitaidolla. Potkuja sateli ja puupalikoita lensi. Takanani oli tsekkiläisten vesitykki, joka ei viitsinyt ampua täydellä teholla. Suurin osa vedestä valui meidän niskaan ja irkut saivat virkistävän suihkun. Kilpeni oli likainen, visiirini oli vedessä ja kaasunaamioni oli huurtessa. Eteen ei nähnyt mitään, joten nojasin päälläni kilpeen ja ihailin oikealla näkyvää vesitykin vedestä tulevaa minisatenkaarta. Yllättäen päähäni osui vesipullo tai vastaava. Sattui yllättävän paljon. Hetken kuluttua päähän osui toinen pullo, näkö hämärtyi hetkeksi, otin pari askelta sivulle. Nostin kilpeä ylemmäs ja aloin ikävöimään jalkapallokypärääni.
Viereisessä kylässä asuu vanhahko mies. Hän seisoo säähän tai vuorokauden aikaan katsomatta kylän tien varrella ja tarkkailee tilannetta. Kutsumme häntä pykälämieheksi, pykälä on jargonia leirin vartijalle. Ajaessamme päivittäin hänen ohi, tervehdimme häntä. Useinmiten hän ei reagoi mitenkään, mutta joskus käsi nousee. Pykälämiehen on yksi niistä asioista jotka täällä on koettava ennen kotiutumista. Viatonta viihdettä. Tulkkien mukaan pykälämies oli sodan aikana serbien upseeri. Pää ei oikein kestänyt.
Pää, se on herkkä paikka. Eräs naispuolinen rauhanturvaaja otti pari viikkoa sitten "katkot" eli lähti sanoi sopimuksensa irti. Syistä olen kuullut erillaisia selityksiä, ja ne kaikki voi kuitata yhdellä sanalla. Kun muutama parikymppinen jätkä suljetaan leiriin kahden tuhannen kilometrin päässä kotoa, jutut ovat usein lapsellisia. Oh-hoh. Tämähän on kuin armeija. Oh-hoh. Etäsuhde ei toimikkaan. Oh-hoh. Kukapa olisi uskonut?
Omaki pää on välillä koetuksella. Eilen seisoin kilpirintamassa keskellä helteistä kesäpäivää. Irlantilaisten maaliosasto näytteli futishuligaanien roolia antaumuksella ja ammattitaidolla. Potkuja sateli ja puupalikoita lensi. Takanani oli tsekkiläisten vesitykki, joka ei viitsinyt ampua täydellä teholla. Suurin osa vedestä valui meidän niskaan ja irkut saivat virkistävän suihkun. Kilpeni oli likainen, visiirini oli vedessä ja kaasunaamioni oli huurtessa. Eteen ei nähnyt mitään, joten nojasin päälläni kilpeen ja ihailin oikealla näkyvää vesitykin vedestä tulevaa minisatenkaarta. Yllättäen päähäni osui vesipullo tai vastaava. Sattui yllättävän paljon. Hetken kuluttua päähän osui toinen pullo, näkö hämärtyi hetkeksi, otin pari askelta sivulle. Nostin kilpeä ylemmäs ja aloin ikävöimään jalkapallokypärääni.
sunnuntai 15. kesäkuuta 2008
Sanaleikkejä
Huijasin teitä kaikkia, mutta minuakin huijattiin. En ole Kosovossa rauhanturvaajana, en. Olen täällä rauhaan pakottajana. Kuulostaa pahalta, eikö? Pakottamisella on kovin huono kaiku kun asialla on aseistettuja miehiä. Täytyy tutkia hiukan historiaa jotta pääsee kaikujen yli ja näkee miten asiat todella ovat.
Vuonna 1994 Ruandassa alkoi kansanmurha jossa kuoli 800 000 ihmistä sadassa päivässä. Paikalla oli 2700 pääosin kanadalaista ja belgialaista rauhanturvaaja. Väkivaltaisuuksien yhteydessä 15 rauhanturvaajaa tapettiin viidakkoveitsellä, minkä jälkeen 90% joukoista vetäytyi. Lopuilla oli YK:n chapter 6. suomat valtuudet rauhanturvaamiseen. Chapter 6 antaa oikeuden käyttää voimaa, vain jos omia joukkoja kohti hyökätään, kansanmurhaa täytyy katsoa sivusta. Joukkojen komentaja, kenraaliluutnantti Jacques-Roger Booh-Booh soitti päivittäin YK:n suurlähettiläille ja pyysi chapter 7. oikeuksia, rauhaan pakottamisen oikeutta. Chapter 7. nojalla, joka on meille tänne Kosovoonkin myönetty, tappavaa voimaa voi käyttää siviilien suojeluun. Viisi tuhatta kansainälisen yhteisön sotilasta olisivat voinneet lopettaa kansanmurhan, mutta toisin kävi.
Chapter 7. ei kuitenkaan ole ainoa ohje joka sääntelee meidän voimankäytön oikeuksia. Jokainen maa lähettäessään sotilaita ulkomaille vetää punaisella kynällä yli ne kohdat chapterista jotka ovat ristiriidassa kansallisen lainsäädännön kanssa. Niinpä suomalaiset eivät saa käyttää vesitykkejä tai kumiluoteja. Irkut eivät saa käyttää kumiluoteja. Tsekit voi tehdä mitä haluavat. Kun uloste osuu tuulettimeen, joukkojen komentaja katsoo mitä erimaalaiset joukot saavat tehdä ja pelaa shakkia sen mukaan. Siksi suomalaiset tuskin koskaan tulevat olemaan joukkojen hallinassa kärjessä.
Emmä kyl tiedä miksi kirjoitin tämän, tuskin ketään kiinostaa. Tuli vaan sellainen "ahaa-elämys" eilisellä legaalin oppitunnilla. Jos vastaan tämän vuoden aikana johonkin kyselyyn jossa kysytään ammattia, vastaan "rauhaan pakottaja", saavatpahan ihmetellä.
Vuonna 1994 Ruandassa alkoi kansanmurha jossa kuoli 800 000 ihmistä sadassa päivässä. Paikalla oli 2700 pääosin kanadalaista ja belgialaista rauhanturvaaja. Väkivaltaisuuksien yhteydessä 15 rauhanturvaajaa tapettiin viidakkoveitsellä, minkä jälkeen 90% joukoista vetäytyi. Lopuilla oli YK:n chapter 6. suomat valtuudet rauhanturvaamiseen. Chapter 6 antaa oikeuden käyttää voimaa, vain jos omia joukkoja kohti hyökätään, kansanmurhaa täytyy katsoa sivusta. Joukkojen komentaja, kenraaliluutnantti Jacques-Roger Booh-Booh soitti päivittäin YK:n suurlähettiläille ja pyysi chapter 7. oikeuksia, rauhaan pakottamisen oikeutta. Chapter 7. nojalla, joka on meille tänne Kosovoonkin myönetty, tappavaa voimaa voi käyttää siviilien suojeluun. Viisi tuhatta kansainälisen yhteisön sotilasta olisivat voinneet lopettaa kansanmurhan, mutta toisin kävi.
Chapter 7. ei kuitenkaan ole ainoa ohje joka sääntelee meidän voimankäytön oikeuksia. Jokainen maa lähettäessään sotilaita ulkomaille vetää punaisella kynällä yli ne kohdat chapterista jotka ovat ristiriidassa kansallisen lainsäädännön kanssa. Niinpä suomalaiset eivät saa käyttää vesitykkejä tai kumiluoteja. Irkut eivät saa käyttää kumiluoteja. Tsekit voi tehdä mitä haluavat. Kun uloste osuu tuulettimeen, joukkojen komentaja katsoo mitä erimaalaiset joukot saavat tehdä ja pelaa shakkia sen mukaan. Siksi suomalaiset tuskin koskaan tulevat olemaan joukkojen hallinassa kärjessä.
Emmä kyl tiedä miksi kirjoitin tämän, tuskin ketään kiinostaa. Tuli vaan sellainen "ahaa-elämys" eilisellä legaalin oppitunnilla. Jos vastaan tämän vuoden aikana johonkin kyselyyn jossa kysytään ammattia, vastaan "rauhaan pakottaja", saavatpahan ihmetellä.
perjantai 13. kesäkuuta 2008
Taikametsä, get ready for da reeewind!
En oikein ole saanut mitään kirjoitetuksi mitään pariin päivään, koska minulla on ongelma. Olen nyt johtanut kolme partiota, haastatellut ihmisiä, kirjoittanut raporttia omille johtajille suomeksi ja haastatteluraportit erikseen englanniksi. Suurin osa asioista joista raportoin on hyvin arkisia juttuja ihmisten elämässä ja tässä maassa ylipäätänsä. Olen nyt vähän skitsofreeninen asioista joista kirjoitan, en enää tiedä olenko sarkastinen vai suhtaudunko pikkuasioihin samalla innokkuudella kuin Naton tiedustelu. Sitä on vaikeaa selittää, yritän esimerkin avulla.
Pari päivää sitten johdin partiota, kuljimme syrjäistä polkua ja huomasin että ympärillämme on tammimetsä. Kukaan muu partiossa ei kiinittänyt asiaan huomiota, mutta minä kiinitin, koska en koskaan aikaisemmin ollut tammimetsässä. Siinä oli paljon erikoisia asioita. Kaikki puut olivat vielä nuoria, korkeintaan kymmenen vuotta vanhoja, niistä näki että ne oli istuttettu samaan aikaan. Aluskasvillisuutta ei ollut ollenkaan, ei yhtään puskaa tai edes pensaita puiden välissä. Metsä, tai ehkä sitä kuuluisi sanoa puistoksi, oli siis jonkun hoitama, mutta miksi? Aluella oli käyty rajuja taisteluita juurikin kymmenen vuotta sitten. Oliko kysessä muistomerkki, talousmetsä tai virkistysalue? Miksi kukaan näkee ylipäätänsä niin paljon vaivaa että hoitaa metsäaluetta kahden köyhän kylän välissä. Vai olinko kentsies kokonaan mielikuvitukseni pauloissa, mistä minä edes tiedän miltä hoitamaton tammimetsä näyttää tai kuinka yleinen sellainen on täällä. Ja kuuluko tästä raportoida, vanhemmat upseerit varmaan naureskelevat siellä itsekseen kun lukevat kuinka helsinkiläinen eksyi tammimetsään. Ja loppujen lopuksi se on vain metsä. Otin koordinaatit ylös, kirjoitin raporttiin: "koordinaateissa xx xxx xxx, kylän x koulun vieressä on hyvin hoidettu tammimetsä jossa kaikki puut ovat samanikäisiä". Kirjoittaessani tätä minua samanaikaisesti nauratti ja toisaalta olin varmahko että metsällä oli tarina kerrottavana, joka olisi hyödyllinen tiedustelulle jos he eivät vielä ole kuulleet sitä.
Toisella partiolla ajoimme tasoristeyksen ohi hiljaisessa ashkaalikylässä ja jäimme parin auton jonoon kun traktori blokkasi tien. Partioni kirosi estettä, minä tutkin hiukan hämmilläni mitä traktori teki siellä. Tasoristeyksen vieressä oli yksi Kosovon tuhansista drive-by kaatopaikoista. Ihmiset heittävät roskat kasoihin kulkiessaan ohi, välillä joku käy tuikkaamassa kasan tuleen löyhkän ja kulkukoirien ylittäessä puuttumiskynnyksen. Tällä kertaa kaatopaikka ei ollut tulessa, oranssi traktori siirisi kasaa oranssiin kuorma-autoon. Suomalaiset partiotoverini eivät nähneet tapauksessa mitään erikoista, traktori oli hoitamassa tehtävää, jonka suorittaminen on itsestään selvää. Minä olen nähnyt Venäjällä ja ties missä näitä tienvarsikaatopaikkoja, ei niille koskaan tapahdu mitään, ne ovat ikuisia. Ja tässä oli kaksi kunnallista autoa siirtämässä roskakasaa pois, tämähän on sensaatio! Kirjoitin asiasta raporttiin ja olin taas jakomielinen. Tein tärkeän huomion jota muut eivät olleet tajunneet ja toisaalta olin matkustanut 2000km pois kotoani, ottanut aseen vyölleni ja lähtenyt tutkimaan paikallisen jätehuollon saavutuksia. Ymmärrätte ehkä nyt miksi tunnen itseni hiukan hämmentyneeksi.
Molemmat raportit saivat kiitosta, ei välttämättä edellämainittujen huomioiden takia. Tai ehkä upseereista on hauskaa lukea raporteista välillä muutakin kuin "alueella rauhallista", vaikka raportoitu asia olisi kovin irrelevantti. Mutta jos kirjoitan tätä blogia, minun täytyy tietää suhtaudunko tiettyyn tapahtuneseen kyynisesti vai onko se minusta oikeasti tärkeää ja mielenkiintoista tarinaa. Muuten tekstini ovat tyyliltään "traktori aiheutti ruuhkaa, tammimetsä oli ihan kiva".
Tulipa Calvinomaista tekstiä. Ei minun kirjoittamattomuus oikeasti johtunut tuosta. En vain ole päässyt nauttimaan yhtään alkoholia kolmeen päivään.
Perjantai 13. Ei paljoa kiinosta, katotaan sit huomenna kun Kosovo ratifioi perustuslain.
Pari päivää sitten johdin partiota, kuljimme syrjäistä polkua ja huomasin että ympärillämme on tammimetsä. Kukaan muu partiossa ei kiinittänyt asiaan huomiota, mutta minä kiinitin, koska en koskaan aikaisemmin ollut tammimetsässä. Siinä oli paljon erikoisia asioita. Kaikki puut olivat vielä nuoria, korkeintaan kymmenen vuotta vanhoja, niistä näki että ne oli istuttettu samaan aikaan. Aluskasvillisuutta ei ollut ollenkaan, ei yhtään puskaa tai edes pensaita puiden välissä. Metsä, tai ehkä sitä kuuluisi sanoa puistoksi, oli siis jonkun hoitama, mutta miksi? Aluella oli käyty rajuja taisteluita juurikin kymmenen vuotta sitten. Oliko kysessä muistomerkki, talousmetsä tai virkistysalue? Miksi kukaan näkee ylipäätänsä niin paljon vaivaa että hoitaa metsäaluetta kahden köyhän kylän välissä. Vai olinko kentsies kokonaan mielikuvitukseni pauloissa, mistä minä edes tiedän miltä hoitamaton tammimetsä näyttää tai kuinka yleinen sellainen on täällä. Ja kuuluko tästä raportoida, vanhemmat upseerit varmaan naureskelevat siellä itsekseen kun lukevat kuinka helsinkiläinen eksyi tammimetsään. Ja loppujen lopuksi se on vain metsä. Otin koordinaatit ylös, kirjoitin raporttiin: "koordinaateissa xx xxx xxx, kylän x koulun vieressä on hyvin hoidettu tammimetsä jossa kaikki puut ovat samanikäisiä". Kirjoittaessani tätä minua samanaikaisesti nauratti ja toisaalta olin varmahko että metsällä oli tarina kerrottavana, joka olisi hyödyllinen tiedustelulle jos he eivät vielä ole kuulleet sitä.
Toisella partiolla ajoimme tasoristeyksen ohi hiljaisessa ashkaalikylässä ja jäimme parin auton jonoon kun traktori blokkasi tien. Partioni kirosi estettä, minä tutkin hiukan hämmilläni mitä traktori teki siellä. Tasoristeyksen vieressä oli yksi Kosovon tuhansista drive-by kaatopaikoista. Ihmiset heittävät roskat kasoihin kulkiessaan ohi, välillä joku käy tuikkaamassa kasan tuleen löyhkän ja kulkukoirien ylittäessä puuttumiskynnyksen. Tällä kertaa kaatopaikka ei ollut tulessa, oranssi traktori siirisi kasaa oranssiin kuorma-autoon. Suomalaiset partiotoverini eivät nähneet tapauksessa mitään erikoista, traktori oli hoitamassa tehtävää, jonka suorittaminen on itsestään selvää. Minä olen nähnyt Venäjällä ja ties missä näitä tienvarsikaatopaikkoja, ei niille koskaan tapahdu mitään, ne ovat ikuisia. Ja tässä oli kaksi kunnallista autoa siirtämässä roskakasaa pois, tämähän on sensaatio! Kirjoitin asiasta raporttiin ja olin taas jakomielinen. Tein tärkeän huomion jota muut eivät olleet tajunneet ja toisaalta olin matkustanut 2000km pois kotoani, ottanut aseen vyölleni ja lähtenyt tutkimaan paikallisen jätehuollon saavutuksia. Ymmärrätte ehkä nyt miksi tunnen itseni hiukan hämmentyneeksi.
Molemmat raportit saivat kiitosta, ei välttämättä edellämainittujen huomioiden takia. Tai ehkä upseereista on hauskaa lukea raporteista välillä muutakin kuin "alueella rauhallista", vaikka raportoitu asia olisi kovin irrelevantti. Mutta jos kirjoitan tätä blogia, minun täytyy tietää suhtaudunko tiettyyn tapahtuneseen kyynisesti vai onko se minusta oikeasti tärkeää ja mielenkiintoista tarinaa. Muuten tekstini ovat tyyliltään "traktori aiheutti ruuhkaa, tammimetsä oli ihan kiva".
Tulipa Calvinomaista tekstiä. Ei minun kirjoittamattomuus oikeasti johtunut tuosta. En vain ole päässyt nauttimaan yhtään alkoholia kolmeen päivään.
Perjantai 13. Ei paljoa kiinosta, katotaan sit huomenna kun Kosovo ratifioi perustuslain.
tiistai 10. kesäkuuta 2008
Punainen risti.
Ulkona on tällä hetkellä jumalaton meteli. Ääni kantautuu viereisestä taajamasta niin hyvin, että kuulen "final countdownin" kuin se soisi viereisessä körmyssä. Kosovon albaanit juhlivat KFOR:in saapumisen yhdeksättä vuosipäivää ja kovasti juhlivatkin. Ehkä jossain vaiheessa he alkavat ammuskelemaan ilmaan ja meidän täytyy mennä paikalle takavarikoimaan aseet. Vähän sama kuin juhlittaisin synttäreitä ja päivän sankari olisi yksin lukitussa huoneessa. Kun kakku tuodaan esiin hän tulee hetkeksi ulos, paiskaa kakun lattiaan ja poistuu takaisin oman huoneen rauhaan.
Johdin tänään neljän miehen jalkapartiota. Kaikkialle ei pääse autolla, joskus on mentävä jalan. Meidän ryhmä vietiin kukkuloiden juurelle ja aloitimme partion. En ole koskaan käynyt siellä, eikä ollut käynyt kukaan muukaan partiostani, edes tulkki. Otin kartan käteen ja paikannuslaitteen toiseen. Olin kuin pahasti eksynyt turisti jolla on kolme aseistautunutta vartijaa. He eivät olleet eksyksissä, he vain menivät minne itse menin. Kolme kilometriä kartalla olikin kuusi kilometriä ylä- ja alamäkeä. Piristävä aamulenkki luotiliivit päällä hiostavassa aamuhelteessä.
Matkalla kuusikymppinen albaanimies juoksi, tai no käveli ripeästi meidän luokse ja alkoi kertomaan tarinaansa. Hän pyysi nätisti että pyytäisin Naton kenraaleilta uutta tietä kahden kylän välille. Nykyään autot joutuvat tekemään kovin pitkän lenkin jos toistensa luona haluavat käydä. Lupasin laittaa asian eteenpäin, heti aamulla marssin kenraalin toimistoon ja kerron mitä pitäis nyt tehdä.
Kysyin mieheltä miten elämä muuten menee. Ei kauhean hyvin. Kaikki hänen neljä poikaansa ovat työttömiä ja hän elää neljänkymmenen euron kuukausittaisella tulonsiirrolla. Kylässä on kuitenki vettä ja useinmiten sähköä, eikä rikollisuus ole ongelma. Mies kiitti meitä kovasti läsnäolostamme maassa. Eipä kestä, tienaan päivässä tuplasti kuin sinä kuussa.
Johdin tänään neljän miehen jalkapartiota. Kaikkialle ei pääse autolla, joskus on mentävä jalan. Meidän ryhmä vietiin kukkuloiden juurelle ja aloitimme partion. En ole koskaan käynyt siellä, eikä ollut käynyt kukaan muukaan partiostani, edes tulkki. Otin kartan käteen ja paikannuslaitteen toiseen. Olin kuin pahasti eksynyt turisti jolla on kolme aseistautunutta vartijaa. He eivät olleet eksyksissä, he vain menivät minne itse menin. Kolme kilometriä kartalla olikin kuusi kilometriä ylä- ja alamäkeä. Piristävä aamulenkki luotiliivit päällä hiostavassa aamuhelteessä.
Matkalla kuusikymppinen albaanimies juoksi, tai no käveli ripeästi meidän luokse ja alkoi kertomaan tarinaansa. Hän pyysi nätisti että pyytäisin Naton kenraaleilta uutta tietä kahden kylän välille. Nykyään autot joutuvat tekemään kovin pitkän lenkin jos toistensa luona haluavat käydä. Lupasin laittaa asian eteenpäin, heti aamulla marssin kenraalin toimistoon ja kerron mitä pitäis nyt tehdä.
Kysyin mieheltä miten elämä muuten menee. Ei kauhean hyvin. Kaikki hänen neljä poikaansa ovat työttömiä ja hän elää neljänkymmenen euron kuukausittaisella tulonsiirrolla. Kylässä on kuitenki vettä ja useinmiten sähköä, eikä rikollisuus ole ongelma. Mies kiitti meitä kovasti läsnäolostamme maassa. Eipä kestä, tienaan päivässä tuplasti kuin sinä kuussa.
maanantai 9. kesäkuuta 2008
KFOR, check out my car
Olin äsken briiffissä ja siellä mainittiin että parilla "taistelijalla" (aina yhtä mahtiponttinen termi) täällä on blogi. Yhdessä blogissa oli jotain operatiivista materiaalia ja kuvia muista ihmisistä. Pelästyin hetkeksi. Mutta asia oli kuulemma jo hoidettu. En ollut siis minä, olen ollut kiltti poika.
Johdin tänään ensimäisen tehtäväni, ajoneuvotarkastuspisteen, tai oikeastaan kaksi. Eilen kävin varaamassa tulkin, tutkiskelin karttaa löytääkseni tehtävässä annetut pisteet, kyselin vanhemmilta kolleegoilta vinkkejä, jaoin ryhmän ihmisille tehtävät ja kirjoitin heille hienon toimeksiannon briiffarin fläppitaululle. Aamulla heräsin muita aikaisemmin, kävin kertomassa tulkille että hän on mun työntekijä tänään, kuittasin oman Virve(viranomaisverkko)-kännykän, kävin toimistosta hakemassa mustalla kirjoittavia kuulakärkikyniä ja tein kaikkea muuta ehdottoman tarpeellista. Ryhmän johtaminen on vähän kuin seksi, ensimmäisellä kerralla taitoa ei juuri ole, mutta yritystä sitäkin enemmän.
Ajoimme ensimmäiselle pisteelle ja perustimme ajaneuvotarkastuspisteen. Otimme ensimmäisen auton sisään ja menin puhumaan kuskille. "Hello, sir. I'm a member of KFOR and we're going to perform a routine vehicle check." Tulkki ei jaksanut kuunella minua kolmea sanaa enempää ja alkoi suoltaa samaa litaniaa albaniaksi. Ihmekös tuo, yhdeksässä vuodessa nuo lauseet tulevat aika tutuiksi. "Do you have any guns, knives or illegal material?" Ihmisille täytyy antaa mahdollisuus kertoa jos heillä on jotain ikävää tai laitonta mukana, antaa heille mahdollisuuden myöntää ajoissa ja säästää ikäviltä yllätyksiltä. Harva tuota kysyy heti alussa, mutta minäpä kysyin koulutuksen opit tuoreessa muistissani. Paitsi kolmannen auton kohdalla, ja silloinhan se veitsi tietenkin löytyikin. "Please step out of the car and open all doors and hatches, including handlocker." Paikallisten on itse avattava kaikki ovet meitä varten, Afganistanissa jotta he räjähtävät ensimmäisinä, Kosovossa jotta paikalliset eivät voi syyttää meitä autonsa rikkomisesta. "Sir, please follow him". Henkilötarkastaja vei matkustajat pannun taakse ja teki henkilötarkastuksen, sillävälin kuin ajoneuvotarkastajat tutkivat auton joka kolon ja kirjuri kirjoitti ylös tiedot tarkastettavasta autosta ja henkilöstä. Kun kaikki oli valmista eikä mitään löytynyt kehotin ihmisiä siirtymään takaisin autoon ja kysyin kuskilta onko autoon tullut mitään vaurioita tarkastukseen aikana. "Thank you for your cooperation, have a pleasant journey." Auto jatkaa matkaa ja me otetaan seuraava uhri sisään.
Yleensä ihmiset suhtautuvat tarkastuksiin neutraalisti, jotkut ovat kiireisiä ja siksi ärtyneitä, ja osa on suorastaan iloisia, en ole varma miksi. Pysäytimme tänään kuusikymppisen miehen ja hänen pojan. Tarkastimme ensin vanhemman henkilön koska hänellä oli kova pissahätä, hyvänlaatuinen eturauhaisen liikakasvu, that's the killer. Pian annoimme heidän jatkaa matkaa, ja vanhempi mies tuli kiittämään minua kädestä pitäen meidän läsnäolostamme heidän maassa. Olkaa hyvää.
Kolmas auto jonka pysäytimme oli mersu. Kuskilla ei ollut ajokorttia ja auto ei ollut rekisteröity häneen nimiinsä. Minulle koitti arpomisen ja ratkaisujen tekemisen hetki. Selitin kohteeliasti henkilölle että meidän täytyy kutsua KPS paikalle tilanteen selvittämiseksi. Hän suhtautui siihen rauhallisesti, pyysi saada soittaa henkilölle joka odottaa häntä mihin annoin luvan. Henkilö siirtyi odottamaan autoonsa ja pyysin häneltä autonavaimia. Ne ei lähtnyt irti, sen verran vanha ja raihnainen auto oli, joten pyysin häntä odottamaan auton ulkopuolella. Olin hiukan vainoharhainen, mutta niin minun kai kuuluukin olla. Seuraavaksi tarkastukseen tuli auto, jonka kuskilla ei ollut ajokorttia, vain paikallisen poliisin todistus ajokortin haltuunottamisesta. Jaa-ha. Onneksi poliisi oli jo tulossa, niin saisivat hoitaa molemmat. Mutta parin mutkan kautta selvisi, että kortin pois ottaminen on yleinen käytäntö täällä. Saadessaan sakon ihmiseltä viedään kortti, tilalle annetaan sakkokuitti, jolla voi ajaa autoa seuraavat kaksi viikkoa ja saavat korttinsa takaisin rahoja vastaan. Liikennerikkomuksista sakot vaihtelevat viidentoistaeuron ja sadan euron välillä. Jos pukee päällensä paidan jossa lukee "Kosovo on osa Serbiaa" sakko on 250e eli reilusti yli keskiverokuukausipalkan. Sakot saanut päästettiin lähtemään ja KPS jäi selvittämään sen toisen kaverin tapausta, me jatkoimme matkaa seuravaan pisteseen.
Ajoneuotarkastuspiste taas pystyyn ja autoja sisään. Erällä vanhuksella ei ollut ajokorttia, koska hän oli juuri vienyt traktorin alle jääneen poikansa sairalaan. En viitsyt kutsua KPS:ää kiusamaan vanhaa miestä. Toivotin hänen pojalleen pikaista paranemista ja auton tarkastuksen jälkeen annoin hänen jatkaa matkaa. Seuraavallakaan kuskilla ei ollut korttia mukanaan. Hän oli tulossa töistä työkaverin autolla. Tarina kuulosti uskottavalta, sillä kaverilla oli työvaatteet päällä ja hän oli tulossa teollisuusalueen suunnalta. Käytin tilaisuuden hyväkseni kerätäkseni tiedustelutietoja ja tyydyttääkseni talouteen suuntautunutta uteliaisuuttani. Minerals-yhtiö oli entinen FeroNickelin osa, joka on myöhemmin iratutunut omaksi yritykseksi. Yritys murskaa kiviä rakennusmaita varten ja työllistää 38 ihmistä. Työntekijä oli oikein tyytyväinen palkkaan, työhön ja erityisesti yrityksen Itävaltalaiseen omistajaan. Minäkin olisin tyytyväinen työhön maassa jossa virallinen työttömyys on suurempi kuin Suomen työllisyysaste. Ja tätä vartenhan Kosovo itsenäistyi, eihän kuka sijoita maahan jossa on epäselvää kuka sitä edes johtaa.
Ensimmäiseksi kerraksi johtaminen meni ihan hyvin. Pieniä virheitä oli paljon, mutta luulen oppivani niistä. Jälleen seksivertaus: sähläystähän se oli, mutta hyvälle se tuntui. Hyvää nimipäivää Ensiolle, sille urhealle suomalaiselle possulle.
Johdin tänään ensimäisen tehtäväni, ajoneuvotarkastuspisteen, tai oikeastaan kaksi. Eilen kävin varaamassa tulkin, tutkiskelin karttaa löytääkseni tehtävässä annetut pisteet, kyselin vanhemmilta kolleegoilta vinkkejä, jaoin ryhmän ihmisille tehtävät ja kirjoitin heille hienon toimeksiannon briiffarin fläppitaululle. Aamulla heräsin muita aikaisemmin, kävin kertomassa tulkille että hän on mun työntekijä tänään, kuittasin oman Virve(viranomaisverkko)-kännykän, kävin toimistosta hakemassa mustalla kirjoittavia kuulakärkikyniä ja tein kaikkea muuta ehdottoman tarpeellista. Ryhmän johtaminen on vähän kuin seksi, ensimmäisellä kerralla taitoa ei juuri ole, mutta yritystä sitäkin enemmän.
Ajoimme ensimmäiselle pisteelle ja perustimme ajaneuvotarkastuspisteen. Otimme ensimmäisen auton sisään ja menin puhumaan kuskille. "Hello, sir. I'm a member of KFOR and we're going to perform a routine vehicle check." Tulkki ei jaksanut kuunella minua kolmea sanaa enempää ja alkoi suoltaa samaa litaniaa albaniaksi. Ihmekös tuo, yhdeksässä vuodessa nuo lauseet tulevat aika tutuiksi. "Do you have any guns, knives or illegal material?" Ihmisille täytyy antaa mahdollisuus kertoa jos heillä on jotain ikävää tai laitonta mukana, antaa heille mahdollisuuden myöntää ajoissa ja säästää ikäviltä yllätyksiltä. Harva tuota kysyy heti alussa, mutta minäpä kysyin koulutuksen opit tuoreessa muistissani. Paitsi kolmannen auton kohdalla, ja silloinhan se veitsi tietenkin löytyikin. "Please step out of the car and open all doors and hatches, including handlocker." Paikallisten on itse avattava kaikki ovet meitä varten, Afganistanissa jotta he räjähtävät ensimmäisinä, Kosovossa jotta paikalliset eivät voi syyttää meitä autonsa rikkomisesta. "Sir, please follow him". Henkilötarkastaja vei matkustajat pannun taakse ja teki henkilötarkastuksen, sillävälin kuin ajoneuvotarkastajat tutkivat auton joka kolon ja kirjuri kirjoitti ylös tiedot tarkastettavasta autosta ja henkilöstä. Kun kaikki oli valmista eikä mitään löytynyt kehotin ihmisiä siirtymään takaisin autoon ja kysyin kuskilta onko autoon tullut mitään vaurioita tarkastukseen aikana. "Thank you for your cooperation, have a pleasant journey." Auto jatkaa matkaa ja me otetaan seuraava uhri sisään.
Yleensä ihmiset suhtautuvat tarkastuksiin neutraalisti, jotkut ovat kiireisiä ja siksi ärtyneitä, ja osa on suorastaan iloisia, en ole varma miksi. Pysäytimme tänään kuusikymppisen miehen ja hänen pojan. Tarkastimme ensin vanhemman henkilön koska hänellä oli kova pissahätä, hyvänlaatuinen eturauhaisen liikakasvu, that's the killer. Pian annoimme heidän jatkaa matkaa, ja vanhempi mies tuli kiittämään minua kädestä pitäen meidän läsnäolostamme heidän maassa. Olkaa hyvää.
Kolmas auto jonka pysäytimme oli mersu. Kuskilla ei ollut ajokorttia ja auto ei ollut rekisteröity häneen nimiinsä. Minulle koitti arpomisen ja ratkaisujen tekemisen hetki. Selitin kohteeliasti henkilölle että meidän täytyy kutsua KPS paikalle tilanteen selvittämiseksi. Hän suhtautui siihen rauhallisesti, pyysi saada soittaa henkilölle joka odottaa häntä mihin annoin luvan. Henkilö siirtyi odottamaan autoonsa ja pyysin häneltä autonavaimia. Ne ei lähtnyt irti, sen verran vanha ja raihnainen auto oli, joten pyysin häntä odottamaan auton ulkopuolella. Olin hiukan vainoharhainen, mutta niin minun kai kuuluukin olla. Seuraavaksi tarkastukseen tuli auto, jonka kuskilla ei ollut ajokorttia, vain paikallisen poliisin todistus ajokortin haltuunottamisesta. Jaa-ha. Onneksi poliisi oli jo tulossa, niin saisivat hoitaa molemmat. Mutta parin mutkan kautta selvisi, että kortin pois ottaminen on yleinen käytäntö täällä. Saadessaan sakon ihmiseltä viedään kortti, tilalle annetaan sakkokuitti, jolla voi ajaa autoa seuraavat kaksi viikkoa ja saavat korttinsa takaisin rahoja vastaan. Liikennerikkomuksista sakot vaihtelevat viidentoistaeuron ja sadan euron välillä. Jos pukee päällensä paidan jossa lukee "Kosovo on osa Serbiaa" sakko on 250e eli reilusti yli keskiverokuukausipalkan. Sakot saanut päästettiin lähtemään ja KPS jäi selvittämään sen toisen kaverin tapausta, me jatkoimme matkaa seuravaan pisteseen.
Ajoneuotarkastuspiste taas pystyyn ja autoja sisään. Erällä vanhuksella ei ollut ajokorttia, koska hän oli juuri vienyt traktorin alle jääneen poikansa sairalaan. En viitsyt kutsua KPS:ää kiusamaan vanhaa miestä. Toivotin hänen pojalleen pikaista paranemista ja auton tarkastuksen jälkeen annoin hänen jatkaa matkaa. Seuraavallakaan kuskilla ei ollut korttia mukanaan. Hän oli tulossa töistä työkaverin autolla. Tarina kuulosti uskottavalta, sillä kaverilla oli työvaatteet päällä ja hän oli tulossa teollisuusalueen suunnalta. Käytin tilaisuuden hyväkseni kerätäkseni tiedustelutietoja ja tyydyttääkseni talouteen suuntautunutta uteliaisuuttani. Minerals-yhtiö oli entinen FeroNickelin osa, joka on myöhemmin iratutunut omaksi yritykseksi. Yritys murskaa kiviä rakennusmaita varten ja työllistää 38 ihmistä. Työntekijä oli oikein tyytyväinen palkkaan, työhön ja erityisesti yrityksen Itävaltalaiseen omistajaan. Minäkin olisin tyytyväinen työhön maassa jossa virallinen työttömyys on suurempi kuin Suomen työllisyysaste. Ja tätä vartenhan Kosovo itsenäistyi, eihän kuka sijoita maahan jossa on epäselvää kuka sitä edes johtaa.
Ensimmäiseksi kerraksi johtaminen meni ihan hyvin. Pieniä virheitä oli paljon, mutta luulen oppivani niistä. Jälleen seksivertaus: sähläystähän se oli, mutta hyvälle se tuntui. Hyvää nimipäivää Ensiolle, sille urhealle suomalaiselle possulle.
sunnuntai 8. kesäkuuta 2008
Ei oo kiire, ei oo hoppu, ollaan täällä viikonloppu.
Tuntuu että olisin tullut vasta eilen lomilta, mutta niinhän ei ole. Partiossa ja muissa tehtävissä olen käynyt ahkerasti, kaikkea pientä on tapahtunut, yritän kirjoittaa joitain epäkronologisessa ja satunnaisessa järjestyksessä.
Koirapartio pääsi tänä aamuna vihdoin töihin. Itse en tajunnut lähteä mukaan, koska olin edellisenä iltana partiossa kun asiasta pidettiin briiffi, ja minulla on vielä sen verran varusmiesmentaliteetti, että jossei minulle lähdöstä ilmoita päivää aikaisemmin, en voi muistaa viikkoa aikaisemmin ilmoitettua päivää. Kuinka monta koiraa partio sai? Tiedoitusupseeri ei ehkä tykkää jos vastaan suoraan. Siispä kerron vain tämän: Vastaus siihen kysymykseen on sama kuin kysymykseen "Minä vuonna Rooman ja Parthian välille syttyi sota?".
Olen nähnyt kahdet ortodoksihautajaiset, tai oikeastaan niiden kulkueet. Koko kylä kerääntyy vainajan kotiin, josta ruumis viedään yleensä traktorilla hautausmaalle ja ihmiset seuraavat traktoria kulkuessa. Aiheuttaa joskus melkoista ruuhkaa kun sata ihmistä laahustaa traktorin perässä.
Eilen käytiin pyörimässä FeroNickelin tehtaan ympäristössä. FeroNickel (nikkelin sulattamo) on Kosovon suurimpia työllistäjiä ja voisin kuvitella että suurin valuutan lähde rauhanturvaajien jälkeen. Ennen sotaa tehdas työllisti yli kolme tuhatta henkeä ja soda aikana se kärsii pahoja vaurioita. Nikkelin hinnan moninkertaistumisen myötä, se oli ensimmäisiä asioita jotka kannatti korjata. Tehdas pyörii ympäri vuorokauden ja siitä lähtevä liekki, Mordorin liekki meidän kielellä, toimii mainiona kiintopisteenä suunistuksessa näkyässään koko laaksossa. Nykyään tehdas työllistää vajaat tuhat ihmistä ja paikalliset (kaikki albaaneja) osoittovat usein mieltään sen edustalla, viimeksi toissapäivänä. He epäilevät korruptiota ja huonoa johtamista, koska tehdas ei työllistä samalla tavalla kuin ennen. Korruptio on todennäköistä, mutta jos tehdas kerran korjattiin tällä vuosituhannella, niin voisin kuvitella sen olevan yksinkertaisesti tehokkaampi. En voi mennä sisälle ottamaan selvää, koska se on niitä todella harvoja paikkoja minne meillä ei ole mitään asiaa, liikaa sulaa metallia ilmassa.
Juttelimme eräässä kylässä paikallisten kanssa. Heidän talon vieressä oli uusi rakennus, kunnan rahoilla rakenettu koulu. Kesä lopulla kylän lapset menevät sinne. Koulun ympäristö on vielä mutapeltoa, mutta siihen rakennetaan kuulemma leikkipaikka. Kylän tie korjataan sitten kun on rahaa. Kehitys kehittyy.
Kävin tutustumassa tänään kuntosalin juoksumattoihin. Niiden edessä on telkkari josta näkyy Suomen kanavat. Aamulenkkini aikana katsoin Futuraman ja Tiltin. Koska harva käyttää juoksumattoja, voin jatkossakin mennä sinne katsomaan jotain dokumentteja ja ajankohtaisohjelmia, joita kukaan muu ei halua katsoa. Ja juosta samalla.
Ensi viikolla minut on merkattu johtajaksi kahteen partioon, se 70e/kk täytyy ansaita. Käväisen nyt jonkun vanhemman luona kysymässä mitä helvettiä mä teen.
Koirapartio pääsi tänä aamuna vihdoin töihin. Itse en tajunnut lähteä mukaan, koska olin edellisenä iltana partiossa kun asiasta pidettiin briiffi, ja minulla on vielä sen verran varusmiesmentaliteetti, että jossei minulle lähdöstä ilmoita päivää aikaisemmin, en voi muistaa viikkoa aikaisemmin ilmoitettua päivää. Kuinka monta koiraa partio sai? Tiedoitusupseeri ei ehkä tykkää jos vastaan suoraan. Siispä kerron vain tämän: Vastaus siihen kysymykseen on sama kuin kysymykseen "Minä vuonna Rooman ja Parthian välille syttyi sota?".
Olen nähnyt kahdet ortodoksihautajaiset, tai oikeastaan niiden kulkueet. Koko kylä kerääntyy vainajan kotiin, josta ruumis viedään yleensä traktorilla hautausmaalle ja ihmiset seuraavat traktoria kulkuessa. Aiheuttaa joskus melkoista ruuhkaa kun sata ihmistä laahustaa traktorin perässä.
Eilen käytiin pyörimässä FeroNickelin tehtaan ympäristössä. FeroNickel (nikkelin sulattamo) on Kosovon suurimpia työllistäjiä ja voisin kuvitella että suurin valuutan lähde rauhanturvaajien jälkeen. Ennen sotaa tehdas työllisti yli kolme tuhatta henkeä ja soda aikana se kärsii pahoja vaurioita. Nikkelin hinnan moninkertaistumisen myötä, se oli ensimmäisiä asioita jotka kannatti korjata. Tehdas pyörii ympäri vuorokauden ja siitä lähtevä liekki, Mordorin liekki meidän kielellä, toimii mainiona kiintopisteenä suunistuksessa näkyässään koko laaksossa. Nykyään tehdas työllistää vajaat tuhat ihmistä ja paikalliset (kaikki albaaneja) osoittovat usein mieltään sen edustalla, viimeksi toissapäivänä. He epäilevät korruptiota ja huonoa johtamista, koska tehdas ei työllistä samalla tavalla kuin ennen. Korruptio on todennäköistä, mutta jos tehdas kerran korjattiin tällä vuosituhannella, niin voisin kuvitella sen olevan yksinkertaisesti tehokkaampi. En voi mennä sisälle ottamaan selvää, koska se on niitä todella harvoja paikkoja minne meillä ei ole mitään asiaa, liikaa sulaa metallia ilmassa.
Juttelimme eräässä kylässä paikallisten kanssa. Heidän talon vieressä oli uusi rakennus, kunnan rahoilla rakenettu koulu. Kesä lopulla kylän lapset menevät sinne. Koulun ympäristö on vielä mutapeltoa, mutta siihen rakennetaan kuulemma leikkipaikka. Kylän tie korjataan sitten kun on rahaa. Kehitys kehittyy.
Kävin tutustumassa tänään kuntosalin juoksumattoihin. Niiden edessä on telkkari josta näkyy Suomen kanavat. Aamulenkkini aikana katsoin Futuraman ja Tiltin. Koska harva käyttää juoksumattoja, voin jatkossakin mennä sinne katsomaan jotain dokumentteja ja ajankohtaisohjelmia, joita kukaan muu ei halua katsoa. Ja juosta samalla.
Ensi viikolla minut on merkattu johtajaksi kahteen partioon, se 70e/kk täytyy ansaita. Käväisen nyt jonkun vanhemman luona kysymässä mitä helvettiä mä teen.
perjantai 6. kesäkuuta 2008
Villin etelän sheriffi
Lomalla oli kivaa olla, mutta on ihan hienoa palata kotiin. Kauan ei tarvinut ihmetellä kun pääsi jo työn makuun. Keskiviikkon ja torstain välisenä yönä käytiin pyörimässä Liplijanin alueella, ei mitään ihmeellistä. Ainoat ihmiset kaduilla olivat paikallisia vartioita, näyttivät vielä enemmän tylsistyneiltä kuin me. Torstaina nukuin pitkään, tapoin aikaa ja puoliltaöin menin porttivatioon. Luin siellä kolmisen tuntia vanhoja "avautumisvihkoja", kaunokirjallisia teoksia joihin portilla olevat sotilaat kirjoittivat ilon ja surun aiheitaan ylös. Pääsin vuoteen 2005 ja sain tietää että portti ei silloinkaan toiminut niinkuin piti jos ollenkaan. Tämän asian osalta mikään ei ole muuttunut, mikä on siinänsä melko masentavaa. Kuinka vaikeaa on oikeasti rakentaa laite joka avaa metallioven nappia painamalla? Ensi kerralla otan portille kannettavan ja katson leffoja koko vuoron putkeen.
Portin jälkeen vuorossa oli huippu "Nato-classified" salainen operaatio. En voi kertoa siitä kahdesta syystä: En saa kertoa, eikä ole mitään kerrottavaa.
Kuudelta aamulla pääsin nukkumaan ja herätys oli viiden tunnin kuluttua. Oli taas aika lähteä partioon Liplijaniin ja sen ympäristöön. Eräseen serbinaisen omistamaan taloon oltiin heitelty kiviä yöllä. Talo oli myynnissä, joten tiettävästi kyse oli keino saada talo vähän halvemmalla. Kävimme kuitenkin tarkistamassa paikan, se on aina vähän riskialtista jos vähemmistön taloja kivetetään, tulee ikäviä flashbäckeja. Kävimme myös viereisissä serbikylissä ihmettelemässä niiden peltoja. Erään kylään asukkaat ovat valittaneet että albaanit lähikylistä vievät lehmänsä heidän pelloilleen. Ja tosiaan, siellähän niitä lehmiä ja paimenia oli. Yksi paimen oli romani ja samasta kylästä josta valitukset olivat tulleet. Se että romani asui serbikylässä oli meille uutta, väestölaskenta on viimeksi tehty täällä 1986 ja sen jälkeen on paljon tapahtunut, ja tiedämme siitä taas vähän enemmän. Toinen paimen oli albaani viereisestä kylästä, yhteensä heillä oli kahdeksan lehmää. Lehmät olivat lentokentän aidan ja ojan välissä, alue joka oli paimenten mukaan kunnallista maata ja kaikkien käytössä. Meillä ei tietenkään ollut mitään käsitystä peltojen omistussuhteista, joten jatkoimme matkaa.
Samoilla pelloilla, puolen kilometrin päässä oli vanha serbimies ulkoiluttamassa kahta lehmäänsä. Mies oli noin kuusikymmentävuotias ala-asteen opettaja, jolla oli vielä kaksi omaa hammasta suussa. Tarkistimme romanin ja albaanin tarinan häneltä ja hän vahvisti sen. Kertoi myös ettei lähikylien kanssa ole ollut ongelmia edes sodan aikana. Pari päivää aikaisemmin sama tyyppi oli ihmetellyt serbikylissä yleistynyttä ryöstelyä, paikallisen poliisin ja KFOR:n läsnäolosta huolimatta. Vaati meiltä asetta jotta olisi itse voinut hoitaa ongelmaan. Ota selvää.
Lehmien liikkeiden seuraamista ja hylätyn talon vartiointia, saatatte ihmetellä ovatko nämä tosiaan niitä asioita joita me täällä hoidamme. Tavallaan nuo asiat eivät kuulu meille, mutta näissä tapauksissa oli mauste, joka vetää KFOR:ia puoleensa kuin musta aukko - etnisyyksien väliset arjen konfliktit. Emme voi täysin luottaa paikallisen poliisin kykyihin ja puoluettomuuteen, ja tästä syistä tutkimme näitä tapauksia. Lehmä väärällä pellolla ei ole iso asia, mutta lumipalloefekti lähtee pienestä. Puuttumalla pieniin asioihin välttää joutumasta selvittämään isoja.
Kunnioittakaa omistusoikeuskia.
Portin jälkeen vuorossa oli huippu "Nato-classified" salainen operaatio. En voi kertoa siitä kahdesta syystä: En saa kertoa, eikä ole mitään kerrottavaa.
Kuudelta aamulla pääsin nukkumaan ja herätys oli viiden tunnin kuluttua. Oli taas aika lähteä partioon Liplijaniin ja sen ympäristöön. Eräseen serbinaisen omistamaan taloon oltiin heitelty kiviä yöllä. Talo oli myynnissä, joten tiettävästi kyse oli keino saada talo vähän halvemmalla. Kävimme kuitenkin tarkistamassa paikan, se on aina vähän riskialtista jos vähemmistön taloja kivetetään, tulee ikäviä flashbäckeja. Kävimme myös viereisissä serbikylissä ihmettelemässä niiden peltoja. Erään kylään asukkaat ovat valittaneet että albaanit lähikylistä vievät lehmänsä heidän pelloilleen. Ja tosiaan, siellähän niitä lehmiä ja paimenia oli. Yksi paimen oli romani ja samasta kylästä josta valitukset olivat tulleet. Se että romani asui serbikylässä oli meille uutta, väestölaskenta on viimeksi tehty täällä 1986 ja sen jälkeen on paljon tapahtunut, ja tiedämme siitä taas vähän enemmän. Toinen paimen oli albaani viereisestä kylästä, yhteensä heillä oli kahdeksan lehmää. Lehmät olivat lentokentän aidan ja ojan välissä, alue joka oli paimenten mukaan kunnallista maata ja kaikkien käytössä. Meillä ei tietenkään ollut mitään käsitystä peltojen omistussuhteista, joten jatkoimme matkaa.
Samoilla pelloilla, puolen kilometrin päässä oli vanha serbimies ulkoiluttamassa kahta lehmäänsä. Mies oli noin kuusikymmentävuotias ala-asteen opettaja, jolla oli vielä kaksi omaa hammasta suussa. Tarkistimme romanin ja albaanin tarinan häneltä ja hän vahvisti sen. Kertoi myös ettei lähikylien kanssa ole ollut ongelmia edes sodan aikana. Pari päivää aikaisemmin sama tyyppi oli ihmetellyt serbikylissä yleistynyttä ryöstelyä, paikallisen poliisin ja KFOR:n läsnäolosta huolimatta. Vaati meiltä asetta jotta olisi itse voinut hoitaa ongelmaan. Ota selvää.
Lehmien liikkeiden seuraamista ja hylätyn talon vartiointia, saatatte ihmetellä ovatko nämä tosiaan niitä asioita joita me täällä hoidamme. Tavallaan nuo asiat eivät kuulu meille, mutta näissä tapauksissa oli mauste, joka vetää KFOR:ia puoleensa kuin musta aukko - etnisyyksien väliset arjen konfliktit. Emme voi täysin luottaa paikallisen poliisin kykyihin ja puoluettomuuteen, ja tästä syistä tutkimme näitä tapauksia. Lehmä väärällä pellolla ei ole iso asia, mutta lumipalloefekti lähtee pienestä. Puuttumalla pieniin asioihin välttää joutumasta selvittämään isoja.
Kunnioittakaa omistusoikeuskia.
keskiviikko 4. kesäkuuta 2008
Sokka
Yleltä tuli muutama vuosi sitten sotahistorian suurimmista katastroofeista kertova dokumenttisarja. Tappioon johtaneet tapahtumat selostettiin huolellisesti ja tarkasti. Esimerkiksi ensimmäisessä maailmansodassa britit värväsivät tykistökranaattitehtaan miehet sotilaiksi ja tilalle tuli pääasiassa kokemattomia naisia. Kranaatin sytytin on hyvin monimutkainen vehje ja sen valmistus vaatii ammattitaitoa ja kokemusta. Brittien ensimmäisessä hyökkäyksessä paljastui, että vain murto-osa sytyttimistä toimii ja ammukset eivät räjähtäneet. Yli vuoden tapahtumaketju johti satojen tuhansiin miestappiohin muutamassa tunnissa. Tämän päivän tapahtumat allekirjoittaneen osalta voisivat täyttää tämän dokumenttisarjan kevennysjakson kriteerit.
Kosovosta lähtee suomalaisten huolto/lomalento joka keskiviikko. Aamulla tuodaan miehet lomilta ja viedään uudet tilalle. Kaikissa jenkkien sotaleffoissa aikataulut kerrotaan "1200 ZULU"-tyyliin. Suomalaiset ovat rennompia ja käyttävät puhekieltä. Saatuani kerran kuulla lennon takaisin lähtevän yhdeksältä, oletin että se lähtee illalla ja kun asia toistettiin jälkeenpäin en kiinnittänyt siihen huomiota.
Eilen vietin parin kaverin kanssa rauhallista illanistujaista ja nautin aika lailla alkoholia. Kaverit lähti, mutta itse jäin jumittamaan koneen äärellä kunnes aurinko nousi uuteen päivään. Mikä kiire minulla oli, kun oli vielä lähes kaksikymmentä tuntia aikaa lähtöön. Seuravaan päivän suunitelma oli valmis, olisin mennyt vanhemmille neljän jälkeen, syönyt, sanonut hei hei ja he olisivat heittäneet minut kentälle. Eräs palvelustoveri, joka asui lähistöllä tarjosi minulle kyytiä kentälle tekstiviestillä, josta selvisi että hän on lähdössä seitsemään aikaan aamulla lentokenttää kohti. En lukenut viestiä kovin tarkkaan, enhän minä tarvinnut kyytiä.
Menin nukkumaan kolmeen jälkeen ja kuolasin tyynylleni onnellisen tietämättömänä että nimeni oli tullut jo melko tutuksi Helsinki-Vantaan asiakkaille. Sama kaveri joka tarjosi kyytiä, soitti ja kysyi missä olen. Olen miettinyt hetken aikaisemmin vastaisinko olenkaan, mutta onneksi sain itseni ylös. No kotonahan minä, nukkumassa. Eikö minun pitäisi olla kentällä? Heh heh, hyvin hauskaa. Kaveri huvittui sen verran siitä kuinka pihalla olen tilanteesta että hänen oli vaikea sanoa vakavsti että nyt oikeasti kentälle. Pari minuuttia meni ennenkuin uskoin. Kello oli 8.24, ja lähtöselvitys sulkeutuisi klo 9.
Armeijassa on oma termi paniikinomaiselle nopealle suorittumiselle - sykähtäminen. Ja minähän sykähdin, like never before. Kolmessa minuutissa olin pukenut päälleni, keränyt kannettavan ja laukun kasaan, soittanut taksin, eihän hihassani turhaan lue "Rapid Deployment Force". Seuraavat kaksi minuuttia etsin kotiavaimiani, jotka olivat valmiiksi taskussani. Juoksin ulos ja taksi oli onneksi jo paikalla. Hyppäsin sisään ja pyysin nätisti ajamaan niin perkeleen lujaa kuin pystyy. Taksikuski ajoi, mutta punaiset valot vainosivat meitä. Soitto matkanjohtajalle paljasti viimeistään tylyn tilanteen: sekunneista kiinni ehdinkö vai en, jos en omalla rahalla lento Albaniaan, tai ties minne ja esitutkinta päälle.
Päästyämme moottoritielle ymmärtäväinen taksikuski painoi kaasua kunnolla. Saavuimme terminaalille 8.56. Mittari näytti kolmekymppiä, mutta lompakostani löytyi ainoastaan viidenkympin seteleitä. Annoin hänelle sellaisen, enkä jäänyt odottamaan vaihtorahoja. Juoksin turvatarkastuksen läpi, mutta sen henkilökunta ei ollut yhtä ymmärtäväinen kuin taksikuski. Kannettava piti ottaa laukusta pois jne. 8.58 olin passintarkastuksessa. Eikö minulla ole lippua? No ei, se odottaa minua portilla. Juoksin lähtöporttien ohi. 30, 31, 32.. Mutta missä on 31 d? Kyltti löytyi, juoksu jatkui. Sekuntteja vaille yhdeksän olin portilla. Ehdin. Sain lippuni käteen ja astuin koneelle vievän bussin kyytiin palvelustovereiden ivallisten tapusten säestämänä.
Istuessani paikalleni koneessa tärisin vieläkin. SE oli lähellä. Koneen kapteeni ilmoitti että cateringpalvelu on vähän myöhässä ja lähtö viivästyy puoli tuntia. Ei ollutkaan kovin lähellä. Taksikuskille jäänyt kaksikymppinen alkoi kaivaa mieltä. Ja ennen kaikkea vitutti miksi näin käy aina mulle. Vilkaisin laukkuuni ja tappiot alkoivat paljastua. Oman typeryyteni sotasaaliksi kotiin jäivät kännykkälaturi, sandaalit, skype-kuulokkeet, ja mp3-soitin. Hyvää puolustusvoimain lippujuhlan päivää.
Kosovosta lähtee suomalaisten huolto/lomalento joka keskiviikko. Aamulla tuodaan miehet lomilta ja viedään uudet tilalle. Kaikissa jenkkien sotaleffoissa aikataulut kerrotaan "1200 ZULU"-tyyliin. Suomalaiset ovat rennompia ja käyttävät puhekieltä. Saatuani kerran kuulla lennon takaisin lähtevän yhdeksältä, oletin että se lähtee illalla ja kun asia toistettiin jälkeenpäin en kiinnittänyt siihen huomiota.
Eilen vietin parin kaverin kanssa rauhallista illanistujaista ja nautin aika lailla alkoholia. Kaverit lähti, mutta itse jäin jumittamaan koneen äärellä kunnes aurinko nousi uuteen päivään. Mikä kiire minulla oli, kun oli vielä lähes kaksikymmentä tuntia aikaa lähtöön. Seuravaan päivän suunitelma oli valmis, olisin mennyt vanhemmille neljän jälkeen, syönyt, sanonut hei hei ja he olisivat heittäneet minut kentälle. Eräs palvelustoveri, joka asui lähistöllä tarjosi minulle kyytiä kentälle tekstiviestillä, josta selvisi että hän on lähdössä seitsemään aikaan aamulla lentokenttää kohti. En lukenut viestiä kovin tarkkaan, enhän minä tarvinnut kyytiä.
Menin nukkumaan kolmeen jälkeen ja kuolasin tyynylleni onnellisen tietämättömänä että nimeni oli tullut jo melko tutuksi Helsinki-Vantaan asiakkaille. Sama kaveri joka tarjosi kyytiä, soitti ja kysyi missä olen. Olen miettinyt hetken aikaisemmin vastaisinko olenkaan, mutta onneksi sain itseni ylös. No kotonahan minä, nukkumassa. Eikö minun pitäisi olla kentällä? Heh heh, hyvin hauskaa. Kaveri huvittui sen verran siitä kuinka pihalla olen tilanteesta että hänen oli vaikea sanoa vakavsti että nyt oikeasti kentälle. Pari minuuttia meni ennenkuin uskoin. Kello oli 8.24, ja lähtöselvitys sulkeutuisi klo 9.
Armeijassa on oma termi paniikinomaiselle nopealle suorittumiselle - sykähtäminen. Ja minähän sykähdin, like never before. Kolmessa minuutissa olin pukenut päälleni, keränyt kannettavan ja laukun kasaan, soittanut taksin, eihän hihassani turhaan lue "Rapid Deployment Force". Seuraavat kaksi minuuttia etsin kotiavaimiani, jotka olivat valmiiksi taskussani. Juoksin ulos ja taksi oli onneksi jo paikalla. Hyppäsin sisään ja pyysin nätisti ajamaan niin perkeleen lujaa kuin pystyy. Taksikuski ajoi, mutta punaiset valot vainosivat meitä. Soitto matkanjohtajalle paljasti viimeistään tylyn tilanteen: sekunneista kiinni ehdinkö vai en, jos en omalla rahalla lento Albaniaan, tai ties minne ja esitutkinta päälle.
Päästyämme moottoritielle ymmärtäväinen taksikuski painoi kaasua kunnolla. Saavuimme terminaalille 8.56. Mittari näytti kolmekymppiä, mutta lompakostani löytyi ainoastaan viidenkympin seteleitä. Annoin hänelle sellaisen, enkä jäänyt odottamaan vaihtorahoja. Juoksin turvatarkastuksen läpi, mutta sen henkilökunta ei ollut yhtä ymmärtäväinen kuin taksikuski. Kannettava piti ottaa laukusta pois jne. 8.58 olin passintarkastuksessa. Eikö minulla ole lippua? No ei, se odottaa minua portilla. Juoksin lähtöporttien ohi. 30, 31, 32.. Mutta missä on 31 d? Kyltti löytyi, juoksu jatkui. Sekuntteja vaille yhdeksän olin portilla. Ehdin. Sain lippuni käteen ja astuin koneelle vievän bussin kyytiin palvelustovereiden ivallisten tapusten säestämänä.
Istuessani paikalleni koneessa tärisin vieläkin. SE oli lähellä. Koneen kapteeni ilmoitti että cateringpalvelu on vähän myöhässä ja lähtö viivästyy puoli tuntia. Ei ollutkaan kovin lähellä. Taksikuskille jäänyt kaksikymppinen alkoi kaivaa mieltä. Ja ennen kaikkea vitutti miksi näin käy aina mulle. Vilkaisin laukkuuni ja tappiot alkoivat paljastua. Oman typeryyteni sotasaaliksi kotiin jäivät kännykkälaturi, sandaalit, skype-kuulokkeet, ja mp3-soitin. Hyvää puolustusvoimain lippujuhlan päivää.
tiistai 3. kesäkuuta 2008
Maanviljelijät, taas.
"Maataloutta tuetaan Suomessa liikaa, OECD sanoo raportissaan. Maatalous ei ole varsinainen kasvuala, ja siksi siihen ei pitäisi syytää suhteettomasti varojakaan." HS 3.6. OECD:n oppilaiden taitoja mittaavasta Pisa-tutkimuksista ollaan Suomessa yhtä ylpeitä kuin Tali-Ihantalasta. Saa nähdä miten suomalaiset reagoivat tähän.
YK pitää kohta kokouksen ruokakriisistä. "Kokouksen alla avustusjärjestöt syyttivät rikkaita maita omien viljelijöidensä avokätisestä tukemisesta samaan aikaan, kun kehitysmaiden maanviljelykselle riittää vain pikkurahoja." Yle 3.6.
“...a temporary solution to deal with an emergency.” Esitteli Rooseveltin maatalousministeri maataloustukiaisia vuonna 1933. 75 vuotta myöhemmin senaattorit Obama ja Hillary äänestivät "new farm bill"-lakipaketin puolesta (tai oikeastaan Bushin veto:a vastaan). Lakipaketti lupaa Suomen budjetin verran maataloustukia, 40 miljaardia euroa viiden vuoden ajan. 80% rahoista menee 20%:lle eniten tienaaville viljelijöille ja yrityksille. Se on sitä demokraattien pienen ihmisen puolustamista. Republikaanitkin äänestivät pääosin lainpuolesta, heille suurten yritysten tukeminen ole kyseenalaista. Eräs Kentuckylainen senaattori sai tahtonsa läpi ja paikalliset kilpahevosten kasvattajat saavat myös maataloustukea. Senaattori McCain äänesti pakettia vastaan.
Aikaisemmin rikkaiden maiden viljelijät vaativat tukiaisia, koska heidän tuotteidensa tuotantokustannukset olivat huomattavasti maailmanmarkkinahintojen suurempia. Nyt heitä on tuettava jottei maailman tuotanto laskisi. Näillä argumenteilla tukiaisten hintasidonnaisuus on poistunut ja nyt niitä maksetaan koska niin ollaan aikaisemminkin tehty.
YK pitää kohta kokouksen ruokakriisistä. "Kokouksen alla avustusjärjestöt syyttivät rikkaita maita omien viljelijöidensä avokätisestä tukemisesta samaan aikaan, kun kehitysmaiden maanviljelykselle riittää vain pikkurahoja." Yle 3.6.
“...a temporary solution to deal with an emergency.” Esitteli Rooseveltin maatalousministeri maataloustukiaisia vuonna 1933. 75 vuotta myöhemmin senaattorit Obama ja Hillary äänestivät "new farm bill"-lakipaketin puolesta (tai oikeastaan Bushin veto:a vastaan). Lakipaketti lupaa Suomen budjetin verran maataloustukia, 40 miljaardia euroa viiden vuoden ajan. 80% rahoista menee 20%:lle eniten tienaaville viljelijöille ja yrityksille. Se on sitä demokraattien pienen ihmisen puolustamista. Republikaanitkin äänestivät pääosin lainpuolesta, heille suurten yritysten tukeminen ole kyseenalaista. Eräs Kentuckylainen senaattori sai tahtonsa läpi ja paikalliset kilpahevosten kasvattajat saavat myös maataloustukea. Senaattori McCain äänesti pakettia vastaan.
Aikaisemmin rikkaiden maiden viljelijät vaativat tukiaisia, koska heidän tuotteidensa tuotantokustannukset olivat huomattavasti maailmanmarkkinahintojen suurempia. Nyt heitä on tuettava jottei maailman tuotanto laskisi. Näillä argumenteilla tukiaisten hintasidonnaisuus on poistunut ja nyt niitä maksetaan koska niin ollaan aikaisemminkin tehty.