Navalnyin myrkytys, pidätys ja mielenosoitukset.

Venäjän oppositiojohtaja Aleksei Navalnyi yritettiin tappaa hermomyrkyllä viime vuoden elokuussa. Hän palasi Venäjälle viime viikolla, hänet pidätettiin saman tien ja yritetään kohta tuomita pitkäksi aikaa vankilaan. Navalnyi on kutsunut kannattajansa launtaina 23. tammikuuta kaduille osoittamaan mieltään. Käyn tässä tekstissä lyhyesti läpi myrkytyksen jälkeisiä tapahtumia ja mihin tämän päivän mielenosoitukset voivat johtaa.

Aleksei Navalnyi vaipui koomaan lennolla Tomskista Moskovaan 20. elokuuta 2020. Kuolemalta hänet pelasti lentäjien nopea päätös tehdä välilasku Omskiin ja ensihoitajien oikeaoppinen ensiapu. Aluksi venäjän viranomaiset eivät suostuneet päästämään hänet hoitoon Saksaan, todennäköisesti odottaakseen myrkytyksen jälkien katoamista elimistöstä. Kaksi päivää myrkytyksen jälkeen Putin omien sanojensa mukaan otti yhteyttä syytäjäviranomaisiin ja pyysi olla estämättä Navalnyin lentoa. Teknisesti ottaen Navalnyilla ei ollut sellaista ehdonalaista tuomiota tai käynnissä olevaa rikostutkintaa, joka estäisi hänet matkustamista ulkomaille, mutta Venäjän laki muuttuu aina lennosta Putinin tulkintojen mukana.

Navalnyi toipui ja kuntoutui. Joulukuussa Bellingat julkaisi tutkimuksen Navalnyin myrkytyksestä, josta kävin hyvin selväksi, että murhayritys oli FSB:n järjestämä. Navalnyi itse vei tutkimuksen vähän pidemmälle, soitti yhdelle tappajaryhmän jäsenelle ja tekeytymällä FSB:n virkamieheksi sai tämän kertomaan myrkytyksen yksityiskohdat.

Putin kommentoi Bellingatin tutkimusta kaksi päivää sen julkistamisen jälkeen toteamalla että ”Navalnyi ei kiinnosta ketään” ja ”jos olisimme halunneet myrkyttää hänet, olisimme vieneet tehtävän loppuun asti”. Eli ihan virallisestikin Putin katsoo, että hänellä on oikeus murhata poliittisia vastustajiaan ja kaikki niistä, jotka ovat vielä elossa ovat elossa ainoastaan hänen armostaan. Joutuessaan lukuisia kertoja syytetyksi poliittisista murhista, Venäjä ei ole kertakaan käyttänyt argumenttia: ”Emme lähtökohtaisesti murhaa meille epämieluisia ihmisiä”.

Muutenkin Venäjän viralliset kannanotot Navalnyin tapaukseen ovat vaikuttaneet siltä, että samalla kun he valehtelivat tapauksesta, he iskivät silmää ja antoivat ymmärtää että kyllähän he myrkyttivät. Maine on valmiiksi niin huono, ettei tapausta voi millään tavalla uskottavasti kiistää, joten sen voi epäsuorasti myöntää pelotteeksi muille. Esimerkiksi Salisburyn myrkytysiskun jälkeen Venäjä marssitti syytetyt RT-propagandakanavan haastatteluun, jossa he kertoivat olevansa tavallisia yrittäjiä jotka lähtivät katsomaan ”maailmankuulua Salisburyn katedraalia”. Tälläkin kertaa kahdeksan FSB:n myrkytysryhmän jäsentä olisi voinut esittää televisiossa jossa he olisivat keksineet jonkin selityksen miksi he olivat lentäneet Navalnyin mukana yli 30 kertaa kolmen vuoden aikana.

Samanaikaisesti, kun Venäjä mukamas kiisti osallisuuteensa myrkytykseen, eri viranomaiset tehtailivat syyteitä Navalnyita vastaan. Ensin häntä vastaan nostettiin syyte lahjoitusten kavaltamisesta omalta korruption vastaiselta säätiöltä, yhteensä noin viisi miljoona euroa. Jos Navalnyi lopulta tuomitaan tästä tekaistusta jutusta, päätöksestä tulee vähintäänkin ironinen, kun huomioidaan että Navalnyin ja hänen säätiönsä tilit ovat olleet jäädytettynä ja Tutkintakomitean valvonnassa vuodesta 2019.

Lopulta Navalnyi pidätettiin 17. tammikuuta heti lentokentällä hänen saavuttuaan Moskovaan. Syyksi kelpasi se, että Navalnyi oli rikosseuraamuslaitoksen mukaan rikkonut hänen ehdonalaisen tuomion ehtoja. Tämäkin juridinen ratkaisu kertoo melko hyvin, kuinka ”Navalnyi ei kiinnosta ketään”. Navalnyin tuomio ehdonalaiseen oli todettu laittomaksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa jo vuonna 2017 ja Venäjä maksoi hänelle tästä korvaukset, muttei poistanut tuomiota. Rikosseuraamuslaitos oli ilmoittanut pidätysmääräyksestä muutama tunti sen jälkeen, kun Navalnyi ilmoitti Twitterissa ostaneensa liput Moskovaan. He olivat lukeneet The Lancet-lääketieteellisestä julkaisusta, että Navalnyi oli kirjautunut ulos sairaalasta Saksassa jo syyskuussa, eikä sen jälkeen ilmoittautunut ehdonalaisvalvojalleen. The Lancetin artikkelissa kerrottiin Novitchok-myrkytyksen saanen potilaan hoidosta, mutta ei mainittu Navalnyita nimeltä. Tavallisesti tällainen artikkeli olisi voitu ohittaa länsimaalaisena propagandana (koska kuka keskivertovenäläinen tietää mikä the Lancet on?), mutta kun juuri syyskuussa sama lehti oli julkaissut tutkimustuloksia venäläisestä Sputnik V-rokotteesta, ja silloin propaganda teki ison jutun siitä kuinka arvostettu lehti the Lancet on ja kuinka julkaisu siinä on viimeinen tarvittava todiste oman rokotteen ylivoimaisuudesta. Näin ollen vetoamalla myrkytyksestä kertovaan julkaisuun, Venäjän rikosseuraamuslaitos myönsi, että Navalnyi oli myrkytetty Novitshok-hermomyrkyllä. Ja muistattehan vielä Putinin sanoneen, että hän henkilökohtaisesti pyysi ettei Navalnyi aikaisemmat tuomiot olisi esteenä hänen lähdölle Saksaan kun Navalnyi oli vielä koomassa? Toisin sanoen, jos Navalnyi ”joka ei kiinosta ketään” pidätettiin ehdonalaisen rikkomuksesta heti saavuttuaan takaisin Venäjälle, Putin oli henkilökohtaisesti muuttanut ohjeistustaan.

Kaksi päivää pidätyksen jälkeen Navalnyin Youtube-kanavalla ilmestyi video ”Putinin palatsista” jossa hän syytti presidenttiä suoraan valtion varojen kavaltamisesta ja lahjusten ottamisesta. Videossa ei sinänsä ollut paljoa uutta tietoa, mutta siinä on pätevät englanninkieliset tekstitykset ja voin suositella sen katsomista.

Navalnyi ja hänen tiiminsä pyysi ihmiset kaduille osoittamaan mieltään. Kehotus lähti leviämään kulovalkeaan tavoin erityisesti nuorten suosimassa TikTok-sovelluksessa jossa nähtiin muun muassa kymmeniä videoita teineistä jotka poistivat Putinin muotokuvan luokkahuoneista ja korvasivat sen Navalnyilla. Venäjällä on kasvanut jo kokonainen sukupolvi, jonka presidentti on aina ollut Putin. Vallan vastustamisesta on tullut ”siistiä” nuorten keskuudessa ja tämä protesti henkilöityy Navalnyihin.

Venäjällä on yli kolmensadantuhannen sotilaan kansalliskaarti jonka ainoa tehtävä on suojella maan johtoa sen omilta kansalaisilta. Ei ole mitään epäillystä siitä, että tämä armeija ja muut viranomaiset tekevät kaikkensa estääkseen ja hajauttaakseen lauantain mielenosoitukset. Tässä piilee kuitenkin sama riski mikä on tullut ilmi Ukrainassa 2014 ja Valkovenäjällä 2020: Vanhempi sukupolvi voi olla valmis sietämään nykyistä hallintoa, eivätkä he välttämättä tue nuorison mielenosoituksia. Mutta Venäjän valtaapitävät haluavat hajauttaa mielenosoitukset hyvin väkivaltaisesti osana pelottelukampanjaa. Ja vanhempi sukupolvi ei välttämättä ole valmis katsomaan rauhallisesti sivusta, kun lapsia hakataan ja vangitaan kun nämä osoittavat rauhanomaisesti mieltään.

Venäjän perustulakiuudistus - lisää äänestysvilppiä.

 Venäjällä äänestettiin 24.6.–1.7. perustuslain muutoksista. Tämä blogiteksti käy läpi äänestyksen syitä, prosessia ja ennennäkemätöntä vaalivilppiä, jotka sen tulokset paljastivat.

Tällä hetkellä on käynnissä presidentti Putinin neljäs (ja toinen peräkkäinen) hallintokausi, minkä vuoksi vanhan perustuslain mukaan hän ei olisi enää voinut asettautua ehdolle vuoden 2024 vaaleissa. Venäjän poliittista järjestelmää on muokattu hänen valtakaudellaan niin, että se nojaa kokonaan Putinin henkilöön, ei presidentin instituutioon: Putin on se henkilö, joka takaa erilaisten intressiryhmien ja klaanien saavutetut edut ja omaisuuden suojan. Hänen on siis oltava tavalla tai toisella valtion johtavassa roolissa myös muodollisesti, jottei koko järjestelmä romahtaisi täysin. Tämän uhan mittakaavan takia neljä vuotta on lyhyt aika, ja eri klaanit alkoivat osoittaa hermostumisen merkkejä.

 Vastausta niin sanottuun "vuoden 2024 ongelmaan" alettiin etsimään jo viime vuoden puolella. Vaihtoehtoja oli käytännössä kolme: Perustuslain muuttaminen, uuden huippuviran räätälöinti juuri Putinia varten, tai valtioliitto Valko-Venäjän kanssa (jolloin Putin voisi aloittaa alusta uuden valtion päämiehenä). Tätä jälkimmäistä vaihtoehtoa kokeiltiin ensimmäisenä, mutta Lukashenko ei taipunut. Niinpä Putin ehdotti vuoden alussa perustuslakiuudistuksia.

 Ehdotetut perustuslakimuutokset tuntuivat heti oudoilta: Miksi esimerkiksi eläkkeiden indeksikorotukset pitäisi kirjata juuri perustuslakiin? Lisäksi perustettiin työryhmä pohtimaan muita ehdotuksia perustuslakimuutoksiksi. Ryhmään kutsuttiin urheilijoita, taiteilijoita ja muita puolijulkkiksia, joista osa kertoi avoimesti tutustuneensa vanhaan perustuslakiin tuolloin ensimmäistä kertaa. Talebanien pelossa lakimiehiä tai perustuslakiasiantuntijoita ei työryhmään juuri kutsuttu. Viimeistään tässä vaiheessa alkoi käydä selväksi, että uudistuksen ainoa tehtävä on mahdollistaa Putinin jatko presidentin pestissä. Ja pian epäilykselle tuli vahvistus - Yhtenäinen Venäjä ehdotti Putinin kausien ”nollaamista” uudistetun perustuslain takia.

 Asiasta piti kuitenkin kysyä vielä perustuslakituomioistuimelta. Asiasta oli ennakkopäätös vuodelta 1998. Tuolloin ryhmä kansanedustajia halusi tietää, pitikö presidentti Boris Jeltsinin menossa oleva kausi laskea ensimmäiseksi vai toiseksi. Jeltsin valittiin Venäjän presidentiksi vuonna 1990, joka tuolloin oli vielä osa Neuvostoliittoa. Vuonna 1991 Neuvostoliitto hajosi ja Venäjälle piti tehdä uusi perustuslaki. Tuolloin tuomioistuin totesi, että tästä huolimatta Jeltsinillä ei olisi oikeutta asettautua uudestaan ehdolle. 22 vuotta myöhemmin sama tuomioistuin kuitenkin katsoi muutaman hassun perustuslakimuutoksen olevan riittävä syy sallia Putinin asettua ehdolle siitä huolimatta, että on ollut presidenttinä jo neljä kautta.

 Duuma äänesti perustuslakiuudistusten puolesta, ja alueparlamentit vahvistivat ne. Juridisesti siis uudistukset oli jo hyväksytty, mutta Putin halusi vielä kansanäänestyksen. Tai tarkemmin sanottuna hän käytti sanaa ”плебисцит”. Tuo latinankielinen lainasana on venäjän kielessä täysi synonyymi sanalle kansanäänestys vailla mitään konnotaatioeroja. Käytännössä ero oli se, että Venäjän laki määrittää hyvin tarkasti, miten kansanäänestykset pidetään (kuukausien valmistelu, säännöt kysymyksen muotoilusta, vähintään 50 % äänestysaktiivisuus jne.). Tuota toista sanaa lainsäädäntö ei tuntenut, joten äänestys järjestettäisiin säännöillä, jotka oli räätälöity vain tätä tarkoitusta varten.

 Äänestys oli alun perin hyväksytty huhtikuun lopulle, mutta tätä ennen COVID-19 iski myös Venäjälle. Ihmiset joutuivat eristykseen ja samanaikaisesti öljyn hinta romahti. Kaikille oli selvää, että venäläisten käytettävissä olevat tulot lähtisivät pian jyrkkään laskuun ennen kuin olivat ehtineet palata 2014 talouskriisiä edeltävälle tasolle. Putinin kannatus oli myös pitkään ollut tasaisessa laskussa (huom. autoritäärisessä yhteiskunnassa esitetyt kannatusluvut ovat epäluotettavia, mutta jos metodologia ei muutu, kannatuslukujen muutosten voi olettaa kuvaavan trendiä totuudenmukaisesti). Äänestys piti siis saada pois alta ennen kuin sillä oli potentiaalia muuttua protestiksi koko hallintoa vastaan.

 Kun aikaisemmin perustuslakiuudistus oli ollut lähinnä farssi, epidemiatilanteessa sen kiirehtiminen muuttui ihmishenkiä uhkaavaksi. Venäjällä oli alusta alkaen vääristelty tilastoja, mutta heti kun uudeksi äänestyspäiväksi ilmoitettiin 1. heinäkuuta, uusien tapausten määrä putosi virallisten tilastojen mukaan lähes kaikilla Venäjän alueilla. Valtiovetoisissa medioissa unohdettiin koko korona ja siirryttiin oikeasti tärkeisiin aiheisiin, kuten perustuslakiuudistuksiin, joista kohta pitäisi äänestää vaikka virallisesti ne oli jo hyväksytty.

 Äänestyksen säännöt (tai niiden puute) tarkentuivat vielä kesäkuun alussa: Tautitilanteen varjolla äänestys venytettiin viikon kestäväksi, ja kotona äänestämistä helpotettiin merkittävästi. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että vaaliuurnat vietiin yöksi johonkin lukittuun varastoon, jossa kukaan vaalitarkkailija ei niitä voinut viikkoa putkeen valvoa. Myös äänestysaktiivisuuden todentaminen muuttui käytännössä mahdottomaksi.

 Kaikista perustuslakimuutoksista päätettiin äänestää pakettina, eli äänestäjä pystyi joko kannattamaan kaikkia muutoksia tai ei mitään niistä. Riippumattoman tutkimuslaitoksen tekemä kysely paljasti, että suurin osa vastaajista kannatti perustuslakimuutoksia, joiden tyylilaji oli ”kaiken hyvän puolesta kaikkea pahaa vastaan”. Tällaisia olivat esimerkiksi:

•       ”Valtio kunnioittaa ihmisten tekemää työtä ja takaa heidän oikeuksien puolustamisen” (91 % kannatus) ja

•       ”Lapset ovat Venäjän politiikan tärkein prioriteetti” (86 % kannatus).

Sen sijaan konkreettiset muutosehdotukset kuten se, että presidentti saisi jatkossa nimetä 30 senaattoria parlamentin ylähuoneeseen tai se, että perustuslakimuutos tarkoittaisi Putinin presidenttikausien nollaamista kannatti vain 19 % ja 26 % vastaavasti. Kremlissä oli varmasti tehty samansuuntaiset mielipidetiedustelut, sillä uudistuksia puolustava kampanja keskittyi juuri triviaaleihin uudistuksiin, kuten venäjän kielen asemaan. Putinin uusista kausista oltiin hiirenhiljaa.

 Oppositio kävi keskenään vaisua väittelyä siitä, pitäisikö kaikkien käydä äänestämässä uudistuksia vastaan, vai jättää koko sirkus omaan arvonsa. Argumentit puolesta ja vastaan olivat puhtaasti vaaliteknisiä. Toinen puoli sanoi, että koko äänestys on laiton ja valtio kuitenkin ilmoittaa sellaiset luvut kuin se haluaa. Käymällä äänestämässä altistat itsesi COVID-19-tartunnalle ja legitimoit laitonta vallankaappausta. Vastapuoli väitti, ettei valtio voi väärentää tuloksia kuin korkeintaan 15 prosenttiyksikköä suuntaan tai toiseen, ja että jokainen todellinen ääni vaikeuttaa tulosten väärentämistä.

 Historiallisesti tarkasteltuna jälkimmäinen kanta oli oikeassa. Esimerkiksi vuoden 2011 vaalivilppiä seuranneiden mielenosoitusten jälkeen Moskovan (ja osittain Pietarinkin) äänestystulokset alkoivat näyttää siltä, että tulosten väärentämistä tapahtui vain vähän. Tämänkertainen kansanäänestys ei kuitenkaan ollut mikä tahansa äänestys. Heti sen alettua mediaan levisi kuvia äänestyspaikoista kerrostalojen takapihalla, pellolla, kuorma-auton takakontissa ja niin edelleen. Sääntöjen ja tarkkailijoiden puuttuessa valtiolla oli vapaat kädet tehdä Venäjänkin mittakaavassa ennennäkemätön äänestysvilppi.

 Olen käsitellyt vaalivilpin tilastollisen todentamisen metodologiaa perusteellisesti kirjoituksissani aikaisemmista vaaleista, mutta lyhyenä kertauksena: Kun jokaisen äänestyspaikan äänestysaktivisuus laitetaan x-akselille ja äänestyspaikkojen määrä y-akselille, vapaissa vaaleissa (pois lukien first-past-the-post-vaalijärjestelmät) käppyrä ottaa normaalijakauman muodon. Tämä on lainalaisuus, joka pätee kaikissa maissa Meksikosta Suomeen. Venäjällä tämä jakauma vääristyy siirryttäessä kohti suurempaa äänestysaktivisuutta ja saa ”piikkejä” tasaprosenttien (75 %, 80 %, 85 % jne.) Tämä, yhdessä paikan päältä saatujen todisteiden kanssa, osoittaa, että vaalivirkailijat ovat saaneet ohjeistuksen päästä tiettyyn äänestysaktivisuuteen ja täyttävät vaaliuurnat tekaistuilla lipukkeilla.

Yllä oleva kuva on fyysikko Sergei Shpilkinin blogista, ja kuvaa koko Venäjän tilannetta. Punainen viiva on kyllä-äänet, sininen viiva on ei-äänet ja harmaa viiva niiden välillä on estimaatti miltä kyllä-äänten osuus näyttäisi ilman. Alla on toinen kuva Moskovan osalta.

Molemmissa kuvissa on selkeät äänestysvilpin tunnusmerkit: Oikealle levenevät käyrät ja selkeät piikit tiettyjen prosenttien kohdalla. Moskovassa vilppiä oli selvästi vähemmän kuin muussa maassa, mutta kuva on silti kaukana vuoden 2016 ja 2018 vaaleista, joissa pääkaupunki näytti demokratian saarekkeelta despotismin keskellä (äänten laskemisen osalta. Koko muu vaaliprosessi, kuten opposition ehdokkaiden päästäminen ehdolle on asia erikseen).

Vertailemalla eri äänestysten poikkeamia voimme vertailla myös tämän äänestyksen vilpillisyyttä edellisiin vaaleihin. Tätä äänestystä pidettiin Kremlissä ilmeisesti niin tärkeänä, että päätettiin turvautua ennenäkemättömään vilppiin:

Vilpin mahdollisti ennen kaikkea kuusi päivää kestänyt ennakkoäänestys, jossa vaalitarkkailijoilla ei ollut mahdollisuutta tehdä työtään. Alla olevassa kuvassa on kyllä-äänten osuus x-akselilla ja äänestysaktivisuus y-akselilla. Siniset pallot ovat koko äänestyksen, oranssit pallot ennakkoäänestyksen ja vihreät varsinaisen äänestyspäivän tulokset. Varsinaisena äänestyspäivänä äänestysaktivisuus ei vaikuttanut äänten jakaantumiseen. Ennakkoäänestyksessä uurnat täytettiin valmiiksi täytetyillä äänestyslapuilla uudistusten puolesta.

Kaikesta tästä huolimatta, ilman vaalivilppiäkin, uudistukset olisivat menneet läpi noin 60 %:n enemmistöllä. Propaganda oli onnistunut esittämään enemmistölle että äänestyksessä äänestettiin kaiken hyvän puolesta ja kaikkea pahaa vastaan. Valtion laitoksissa työskentelevät pakotettiin äänestämään työpaikkansa menettämisen uhalla. Oppositio jätti pääosin äänestämättä prosessissa jota se lähtökohtaisesti piti laittomana.

Miksi siis piti kuitenkin nostaa kyllä-äänten osuutta kahdellakymmenellä prosenttiyksiköllä vilpilisin keinoin? Auktoritaarisissa valtioissa vallassa pysyminen ei perustu pelkästään väkivallan käyttöön. Se perustuu ennen kaikkea kansalaisten uskoon, että selkeä enemmistö kannattaa vallanpitäjiä, se tekee kaiken vastarinnan turhaksi. Tässä äänestyksessä Putinille tekaistiin vahva mandaatti jatkaa johdossa vuoteen 2036 asti.

Loppujen lopuksi tällä äänestyksellä ei tule aiheuttamaan mitään välittömiä muutoksia. Vanha perustuslaki, jota noudatettiin hyvin valikoivasti, siirtyy "27 kerhoon". Putin on valtakautensa aikana sanonut useita kertoja, että hän ei missään tapauksessa tule muuttamaan perustuslakia, kunnes oli itse ehdottamassa sen muuttamista. Se tapa, jolla uudistukset runnottiin pika-aikataulussa läpi tarkoittaa että perustuslakia voidaan jatkossakin muuttaa heti kun siltä tuntuu. Kaikista yli kahdestasadasta uudesta lisäyksestä muistamme vuoden kuluttua vain yhden: Putin saa jatkaa vallassa. Mutta ei kai kukaan meistä muutenkaan ole kuvitellut, että hän olisi vapaaehtoisesti luopumassa vallasta missään vaiheessa.

Venäjän virallisen inflaatioindeksin luotettavuudesta

Venäjän inflaatio on hidastunut virallisten mittareiden mukaan lähelle 5 prosenttia eli harvinaisen matalalle tasolle. Samanaikaisesti kuluttajien näkemys todellisesta inflaatiosta on pysynyt korkealla. Tässä tekstissä käyn läpi syitä aiheesta käytävään keskustelun ja tarkastelen siinä esitettyjä argumentteja.

Venäjällä viralliset inflaatioluvut raportoi viikoittain Tilastokeskuksen vastine, Rosstat. Venäjän keskuspankki puolestaan tekee joka kuukausi kyselytutkimuksia, joissa venäläisiltä kysytään, miten he ennakoivat kuluttajahintojen kehittyvän seuraavien kahdentoista kuukauden aikana, sekä mikä on heidän oma arvionsa hintamuutoksista kuluneelta vuodelta. Yhdistin Rosstatin ja Keskuspankin tilastot kokonaiskuvan saamiseksi.

Kuvassa punaisella näkyy kuluttajien inflaatio-odotukset, sinisellä kuluttajien arvio menneen periodin inflaatiosta, mustalla virallinen inflaatio ja keltaisella elintarvikkeiden viralliset hintamuutokset. Jo ennen vuoden 2014 loppua ero havaitun ja virallisen inflaation välillä on olemassa. Vuoden 2014 lopussa ruplan kurssi lähti voimakkaaseen laskuun ja samanaikaisesti elintarvikkeiden tuonti EU-maista kiellettiin. Inflaatio kiihtyi. Vuonna 2016 rupla vahvistui selvästi, ja virallinen inflaatio laski, mutta inflaatio-odotukset ja havaittu inflaatio jäivät korkealle tasolle. Keskuspankin mittareiden mukaan kuluttajat kokevat inflaation olevan säännönmukaisesti 10 prosenttiyksikköä suurempaa kuin viralliset luvut osoittavat.

Entinen varaministeri Vladimir Milov muotoili blogikirjoituksessaan, miksi hän pitää virallisia inflaation mittareita epäluotettavina: Elintarvikkeille on annettu kuluttajahintakorissa liian pieni osuus kansalaisten menoista - vuonna 2017 se oli 38,08 % kun kyselytutkimusten mukaan vain neljännes väestöstä käyttää elintarvikkeisiin alle puolet käytettävissä olevista menoista (N=1600, +-3,4%). Milovin mielestä myös tuoteryhmien suhteelliset osuudet ovat pielessä: Maitotuotteiden osuus on 3 %, eli kirjoittajan mielestä keinotekoisen alhaalla ja juuri tämän tuoteryhmän hinnat ovat nousseet erityisen nopeasti vuodesta 2014.

Elintarvikkeiden osuus kuluttajakorista on tosiaan muuttunut hyvin vähän viime vuosina. Venäläisten käytettävissä olevat tulot ovat laskeneet 12,3 % talouskriisin aikana, joten teoriassa elintarvikkeiden osuus kuluttajien menoista pitäisi kasvaa.

Tämä kaavio (lähde: Rosstat) osoittaa, että elintarvikkeiden osuus on noussut vain 1,5 prosenttiyksikköä kriisin aikana. Toisaalta väestön tulot kasvoivat voimakkaasti 2006-2008, mutta muutokset eivät silloinkaan olleet suuria. Onko elintarvikkeiden osuus sitten liian pieni? Yhdistin OECD:n datan elintarvikkeiden osuudesta kuluttajakorissa.

Venäjällä tuo osuus on selvästi suurempi kuin vastaavan tulotason maissa, kuten Meksikossa, Chilessä, Portugalissa ja Baltian maissa. (Rosstatin ja OECD datassa luvut ovat erilaisia, koska Rosstat ei noudata YK:n COICOP tuoteryhmien luokittelua.)

Mitä tulee maitotuotteisiin, niiden osuuden vertailu ei ole mielekästä maiden välisten kulutustottumusten erilaisuuden vuoksi. On kuitenkin huomattava, että maitotuotteiden osuus Venäjän kuluttajakorissa on ollut lähellä 3 %-yksikköä vuodesta 2006, ja niiden osuus on noussut n. 11 % vuodesta 2014. Mitään Argentiinan kaltaista inflaatiolukemien tarkoituksenhakuista vääristelyä ei tässä ole siis syytä epäillä.

Mistä ero kuluttajien havaitseman ja virallisen inflaation ero sitten johtuu? Syitä on nähdäkseni kaksi: psykologinen ja tekninen. Aloitetaan jälkimmäisestä. Jokaisessa maassa tilastoviranomainen seuraa ihmisten kulutustottumuksia ja tavaroiden hintamuutoksia. Hintamuutosten mittarin on oltava pitkällä aikavälillä vertailukelpoinen, joten tilastoviranomainen ei voi eikä saa ottaa huomioon jokaista avokadopasta-villitystä valitessaan tuotteita kuluttajakoriin. Kuluttajakori siis seuraa todellisia kulutustottumuksia viiveellä, eikä täysissä määrin heijastele äkkinäisiä shokkeja kuten tässä tapauksessa Venäjän talouslamaa. Jos laman myötä henkilöautokauppa käytännössä loppuu, se ei tarkoita sitä, ettei autoja enää koskaan osteta ja niiden hinnan seuraaminen olisi turhaa.

Lisäksi on ymmärrettävä, ettei yksi mittari voi antaa tarkkaa kuvaa tilanteesta jokaisen kuluttajan kohdalla. Erityisesti näin on Venäjällä, jossa maan pinta-ala on valtava, ilmasto vaihtelee subtrooppisesta ikiroutaan, ja tuloerot ovat suuria.

Psykologinen syy virallisen ja havaitun inflaation on suomalaistenkin helppo ymmärtää. Euron siirtymisen myötä samankaltaista keskustelua käytiin myös täällä. Ihmiset kiinnittävät helposti huomion äkillisiin hintamuutoksiin, mutta hintojen pysyminen ennallaan ei samalla tavalla rekisteröidy meidän mieliimme. Lisäksi meillä on heikko käsitys hyödykkeiden hinnoista joita ostamme harvoin: Pyykinpesukoneen ostojen välillä kuluu usein vuosi emmekä seura niiden hintoja kun emme sellaista tarvitse. Tästä syystä painotamme vastauksissamme arkisia tuotteita ja palveluita. Harva kuluttaja seuraa menojaan ja hänen kuluttamien tuotteiden hintamuutoksia niin tarkasti, että kyselytutkimukseen päätyessään osaisi antaa tarkkoja ja totuudenmukaisia lukuja.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö havaitun inflaation mittari olisi hyödytön. Tässä tapauksessa se kertoo meille, että suurelle osalle venäläisistä inflaatio heidän henkilökohtaiselle kuluttajakorilleen on ollut suurempaa kuin virallisesta kuluttajahintaindeksistä voisi päätellä. Syynä tähän on erityisesti elintarvikkeiden hintojen voimakas kasvu. Tämän seurauksena myös muut hyvinvointia kuvaavat mittarit, kuten mainitsemani 12,3 % reaalitulojen pienentyminen, antavat vääristyneen kuvan. Reaalitulojen laskemiseen käytetään virallista kuluttajahintaindeksiä, joten todellisuudessa niiden kuluttajien, joiden menoista suurempi osa kuin 38 % menee elintarvikkeisiin (pienituloiset, lapsiperheet, bodarit jne.), reaalitulot ovat laskeneet keskimäärin enemmän.

Minulla ei ole mitään illuusioita siitä, etteikö maa, joka väärentää faktoja ulkopolitiikassa tai omassa ääntenlaskennassaan, voisi yhtä kevyesti tehdä niin myös taloustilastojen osalta. Toistaiseksi tästä ei kuitenkaan ole juuri mitään näyttöä.

14,6% äänioikeutetuista ja vaalivilppi toivat Yhtenäiselle Venäjälle vaalivoiton

Kirjoitin ennen vaaleja siitä mahdollisuudesta, että vuoden 2016 vaaleissa ääntenlaskenta olisi aiempaa rehellisempää. Jälleen kerran kaikki Venäjään kohdistuva optimismi osoittautui huonoksi valinnaksi. Äänet laskettiin (melko) rehellisesti suurissa kaupungeissa, mutta tämä paikattiin mittavalla vaalivilpillä Venäjän syrjäseuduilla.

Virallisia ja lopullisia vaalituloksia ei olla vieläkään julistettu. Keskusvaalilautakunnan puheenjohtaja Ella Pamfilova tekee minkä pystyy ja, toisin kun edeltäjänsä, tutkii kaikki ilmoitukset rikkeistä. Toistaiseksi vaalien tulos on kumottu yhdeksän äänestyspaikan osalta, ja lisää on tulossa. Tämä ei kuitenkaan vaikuta lopulta vaalien tulokseen, sillä Pamfilova voi tutkia vain ne tapaukset, joissa on selvät todisteet vaalivilpistä. Näitä todisteita meillä on vuoden 2011 vaaleja vähemmän koska vaalitarkkailijoiden työtä on lainsäädännöllä hankaloitettu.

Itse vaalien alustavat tulokset ovat järkyttäviä. Vaalitavan muutoksen myötä valtapuolue Yhtenäinen Venäjä on saamassa 76 % edustajapaikoista 54 %:n kannatuksellaan. Äänestysaktiivisuus on jäämässä 48 prosenttiin, Venäjän historian surkein tulos. Kuten edellisissäkin vaaleissa, valtapuolueen kansansuosiota on voimakkaasti liioteltu laajalla vaalivilpillä.

Kuvassa 1 näkyy koko Venäjän alustavien tulosten datasta saatu kuvaaja, jossa pystyakselilla on annetut äänet ja vaaka-akselilla äänestyspaikkojen äänestäneiden osuus. Muiden kuin valtapuolueiden käyrä näyttää suunnilleen normaalijakaumalta, niin kuin sen kuuluukin. Yhtenäisen Venäjän käyrässä on kaksi huippua ja outoja “piikkejä” tasaprosenttien kohdalla. Se, miksi tämä on selvä merkki vaalivilpistä voi lukea blogistani vuodelta 2011.

Kuvassa on myös harmaa käyrä, joka edustaa vaalien äänestyskäyttäytymistä siten, että Yhtenäisen Venäjän tulos on jätetty pois. Mittaamalla Yhtenäisen Venäjän ja harmaan käyrän eroja matemaatikko Sergei Shpilkin on laskenut suuntaa-antavat lukemat siitä, mikä olisi ollut vaalien tulos ilman vilppiä:

Äänestysaktiivisuus 36,5 %

Yhtenäinen Venäjä 40 %

Kommunistit 17,56 %

LDPR 17,32 %

Oikeudenmukainen Venäjä 8,09 %

Parnas 0,94 %

Jabloko 2,54 %

Venäjän Kommunistit 3,02 %

Näin ollen Yhtenäinen Venäjä sai perustuslaillisen enemmistön parlamentin alahuoneessa keräämällä 14,6 % äänioikeutettujen äänistä.

Vuoden 2016 parlamenttivaalit poikkeavat siinä, ettei ääniä otettu yhdeltäkään oppositiopuolueelta pois, niiden tulos vain kärsi Yhtenäisen Venäjän saamista lisä-äänistä. Suurissa kaupungeissa vaalivilppi oli tällä kertaa hyvin vähäistä.

Moskovassa (ylempi kuva) ja Pietarissa (alempi kuva) käyrät ovat lähellä normaalijakauman muotoa, niin kuin pitääkin. Äänestysaktiivisuus on vastaavasti matala, n. 35 % Moskovassa ja 32 % Pietarissa. On huomattava, että länsimaisia arvoja edustavat puolueet, Jabloko ja Parnas, jäivät alle äänikynnyksen myös niissä tuloksissa, jotka on korjattu vaalivilpistä. Kaupunkilainen väestö, joka tavallisesti heitä kannattaa, ei halunnut osallistua näihin vaaleihin.

Tässä kuvassa näkyy Tatarstanin vaalitulos. Ulkomailla äänestävät Venäjän kansalaiset joutuvat äänestämään heille mielivaltaisesti valitun vaalipiirin listoilta. Tänä vuonna minä ja 1627 muuta äänestäjää jouduimme valitsemaan Tatarstanin ehdokkaista. Koska ulkomailla asuvat äänestävät yleensä useammin länsimielistä oppositiota, vuoden 2011 Suomen äänestyksessä suosituin puolue oli Jabloko 27 %kannatuksella. Yhdistämällä meidän äänemme vaalipiiriin, jossa vaalivilppi on laajaa, ääniltämme vietiin sekin vähäinen painoarvo, mihin niillä alunperin oli mahdollisuus. Tatarstanin virallinen äänestysaktiivisuus oli n. 79 % kun ilman vaalivilppiä se olisi ollut vain 45 %.

Viimeinen kuva näyttää Krimin alustavat tulokset. Vaalivilppi ei ole läheskään niin laajaa kuin Tatarstanissa, vain 10 % äänistä oli seurausta vilpistä. Tästä huolimatta virallinenkin äänestysaktiivisuus oli vain 50 %, kun vuoden 2014 “kansanäänestyksessä” sen väitettiin olevan 83 %. Se, että 13 % niemimaan väestöstä on Krimin tataareja, jotka boikotoivat näitä vaaleja, ei riitä selittämään laimeaa intoa osallistua ensimmäistä kertaa venäläisen demokratian riemujuhlaan.

Mitä näistä vaaleista jäi sitten käteen koko Venäjän osalta? Se, että Venäjä on muuttunut lopullisesti “puolentoista puolueen järjestelmäksi”. Alahuoneessa on edustettuna vain kolme pienempää puoluetta sekä Yhtenäinen Venäjä, joka voi tehdä juuri sellaisia lakeja kuin se haluaa. Pienemmät puolueet voivat esittää varovaista kritiikkiä valtapuolueen politiikkaa kohtaan, mutta kaikki tärkeät aloitteet hyväksytään yksimielisesti ja Putinia rakastetaan koko parlamentin voimin. Pienemmät puolueet myös nielevät mukisematta juuri sen vaalituloksen jonka Yhtenäinen Venäjä heille syöttää.

Toinen tärkeä huomio on koulutetun kaupunkilaisväestön syrjäytyminen politiikasta. Heitä ei kiinnostanut mennä uurnille, eivätkä he enää koe vaaleja legitiimiksi keinoksi muuttaa maan suuntaa. Vaikka vaalivilppi oli yhtä ilmeistä kuin vuonna 2011, yhtään mielenosoitusta ei ole nähty. Parlamentissa on nyt edustettuina Venäjän raaka-aineita tuottavat alueet, sekä alueet, jotka elävät tulonsiirroilla.

Positiivinen yllätys on ollut suomalaisen ja kansainvälisen median raportointi vaalien tuloksista verrattuna vuoteen 2011. Enää konkreettisia todisteita vaalivilpistä ei kerrota pakollisella “oppositio väittää”-avauksella. Myös ETYJ on kommentoinut etteivät Venäjän vaalit oikein tee kunniaa demokraattisten vaalien konseptille. Kuinkahan monet tällaiset vaalit vielä tarvitsemme, että myös EU:n ja Suomen poliittinen johto alkaa pohtia onko esimerkiksi järkeä jatkaa parlamentaarisia yhteistyöohjelmia.

Duuman vaalit 2016

Huomenna on Venäjän parlamenttivaalit ja kuten noin sadanyhdentoista miljoonan muun äänioikeutetun, minunkin täytyy vastata itselleni kahteen kysymykseen: onko äänestäminen vaivan arvoista ja jos on, ketä minun pitäisi äänestää. Tämä teksti on referaatti tästä pohdinnasta ja kertausta siitä miten Venäjän poliittinen järjestelmä on muuttunut edellisten vaalien jälkeen.

Aloin kirjoittaa blogia Venäjän tapahtumista vuonna 2011 tekemällä koosteen tilastotieteellisistä todisteista äänestystulosten väärentämisestä. Vaalitulosten väärentäminen oli niin ilmeistä ja räikeää, että keskiluokka lähti kaduille osoittamaan mieltään. Tämä pelästytti vallanpitäjät ja he tekivät pikaisesti joukon vaaliprosessia liberalisoivia lakeja. Puolueiden rekisteröintiä helpotettiin (ainakin teoriassa) ja äänikynnystä laskettiin seitsemästä prosentista viiteen. Tilanteen rauhoituttua lainsäädännön tulkintaa alettiin kiristämään. Uusien puolueiden perustaminen tosiaankin helpottui, mutta vain tuntemattomille ehdokkaille.

Vuonna 2011 valitulla parlamentilla oli poliittista valtaa vain paperilla. Käytännössä se oli muuttunut seremonialliseksi instituutioksi, jonka rooli on esittää presidentin kansliassa laadittuja lakiehdotuksia. Kaikki puolueet, nekin, jotka väittävät olevansa oppositiossa, kannattavat kiihkeästi Putinia.

Venäjän nykyhallinto tykkää imitoida demokratian instituutioita niin, että muodollisesti Venäjää voidaan pitää demokraattisena valtiona. Tämä pätee myös vaaliprosessiin. Tavoitteena on järjestää vaalit niin, että niillä on kaikki tavallisten vaalien ulkoiset tunnusmerkit, mutta tulos on silti ohjattu oikeaan suuntaan. Äänestysaktiivisuus halutaan pitää alhaisena - valtapuolue Yhtenäiselle Venäjälle riittää, jos julkisen sektorin työntekijät pakotetaan uurnille. Äänestyspäivä siirrettiin syyskuulle, jotta äänestyskampanja jäisi lomailevilta venäläisiltä huomaamatta. Valtiolliset TV-kanavat ovat uutisoinnissaan keskittyneet enemmän Yhdysvaltojen kuin Venäjän presidentinvaaleihin.

Kesäkuun lopussa Putin puhui puolueiden edustajille ja ilmoitti heille, että “tyhjien vaalilupausten antaminen on pahempaa kuin mikä tahansa muu petturuus”. Tämä oli hyvin selkeä viesti pseudo-oppositiolle: Heidän liikkumavaransa populismin määrän suhteen on maan heikon taloudellisen tilanteen vuoksi pienempi kuin ennen, eikä väestölle saa luvata tulonsiirtojen kasvua. Suuret puolueet tottelivat. Heidän kampanjointinsa ja vaalilupauksensa ovat olleet aneemisia. Tavoite on saavutettu, vaalit eivät kiinnosta juuri ketään Venäjällä.

Suurissa kaupungeissa on kuitenkin edelleen keskiluokka, joka toivoo muutosta maan tilanteeseen ja osoittaa satunnaisesti poliittista aktiivisuutta. Maan johto ei halua vuoden 2011 uusintaa ja pahimmat ylilyönnit äänestystulosten väärentämisessä yritetään karsia pois suurten kaupunkien osalta. Osoituksena tästä on Putinin nimittämä uusi keskusvaalilautakunnan puheenjohtaja Ella Pamfilova. Kukaan demokraattisessa oppositiossakaan ei epäile Pamfilovan rehellisyyttä, mutta on kyseenalaista pystyykö hän yksin torjumaan vaalivilppiä. Vaalitulosten väärentäminen on ollut erityisesti valtapuolue Yhtenäisen Venäjän modus operandi jo vuosien ajan. Tämän vuoden toukokuussa puolue järjesti sisäiset esivaalit ja niissäkin oli lukemattomia ilmoituksia vaalivilpistä. Oli huvittavaa seurata, kuinka Yhtenäisen Venäjän edustajat syyttivät toisiaan niistä rikkeistä, joista oppositio on heitä aiemmin jatkuvasti syyttänyt.

Äänten rehellinen laskenta ei tee näistä vaaleista rehellisiä. Rehelliset vaalit merkitsee pitkää prosessia, jonka aikana käydään julkisia väittelyitä ja kaikilla ehdokkailla on mahdollisuus esittää mielipiteensä. Mutta jo rehellisyys äänten laskemisessa olisi positiivinen muutos.

Tässä piilee myös riski nykyjohdolle. Kukaan Venäjällä ei tiedä, miten kansalaiset äänestäisivät rehellisissä vaaleissa. Meillä on toki mielipidekyselyitä, mutta niihin ei voi luottaa. Ihmiset vastaavat usein epärehellisesti tai harkitsemattomasti kaikkiin kyselyihin ja tilastotieteilijät sopeuttavat saatuja tuloksia aikaisempiin vaaleihin. Jos edellisissä vaaleissa puoluetta X kertoi kyselyssä äänestävänsä 100 ihmistä, mutta lopulta ääniä oli vain 75, tilastotieteilijät olettavat että jatkossakin 25 % niistä jotka kertovat äänestävänsä puoluetta X eivät lopulta niin tee.

Tähän tekniseen yksityiskohtaan perustui esimerkiksi se, etteivät gallupit pystyneet ennustamaan Perussuomalaisten “jytkyä” vuonna 2011. Huomattavasti aiempaa suurempi osa puolueen kannattajista ilmestyi vaalipäivänä äänestyspaikalle. Venäjällä taas mielipidetiedustelut heijastelevat aikaisempia epärehellisiä vaaleja. Koska vaalivilppi on lähtökohtaisesti salaista toimintaa, voimme tehdä vain suuntaa antavia laskelmia vilpin määrästä. Näin ollen myös tarkkojen laskelmien tekeminen rehellistä ääntenlaskentaa varten on mahdotonta tehdä.

Rehellisiä vaaleja on Venäjällä yritetty kerran aikaisemmin vuonna 2013 Moskovan pormestarivaaleissa. Mielipidekyselyt ennustivat oppositiojohtaja Aleksei Navalnyille noin 5 %, mutta lopulta hän sai kaikkien yllätykseksi 27 %. Navalnyi on sittemmin tuomittu tekaistuilla syytteillä rikoksesta, joten hän ei pääse osallistumaan näihin vaaleihin. Mutta on mahdollista, että tämän vuoden parlamenttivaaleissa mukaan pääsee livahtamaan muutama muu todellisen opposition edustaja.

Muutama opposition kansanedustaja parlamentissa, joka vain imitoi poliittisen päätöksenteon instituutiota, ei toki pysty muuttamaan Venäjän suuntaa. Toisaalta imitaatio voi joskus muuttua oikeaksi toiminnaksi, kun maailma ympärillä muuttuu. Neuvostoliiton parlamentti oli sekin vain imitaatio, kunnes muuttui hyvin nopeasti vuosina 1989-1991. Tämä on mielestäni vahva argumentti äänestysoikeuden käyttämisen puolesta.

Moni opposition kannattaja jättää todennäköisesti näissäkin vaaleissa äänestämättä. Poliittinen prosessi Venäjällä ei ole reilu. Vallanpitäjät muuttavat jatkuvasti sääntöjä ja käytäntöjä niin, ettei todellisella oppositiolla ole käytännössä mahdollisuuksia päästä politiikan valtakunnalliselle tasolle. Jos sinulla ei ole mahdollisuutta voittaa epärehellisissä vaaleissa, miksi legitimoisit tätä prosessia osallistumalla siihen? Tämän vuoden vaaleissa lisää katkeraa makua tulee siitä, että äänestyksessä on mukana myös Krimin alue. Moni ukrainalainen pitää vaaleihin osallistumista maa-alueen anastamisen legitimisaationa.

Ymmärrän kaikkia edellä esitettyjä argumentteja äänestämistä vastaan, mutta siitä huolimatta olen päättänyt äänestää. Jos hylätään toive siitä, että Venäjä voisi muuttua demokratiaa imitoivasta maasta oikeaksi demokratiaksi poliittisten prosessien kautta, jäljelle jää vain kaksi huonoa vaihtoehtoa: Venäjä joko pysyy Suomen aggressiivisena ja epäluotettavana naapurina tai siellä tapahtuu väkivaltainen vallankumous.

Vaikka näissä vaaleissa ei tule tapahtumaan mitään näkyvää muutosta, niiden tulosten seuraaminen edesauttaa Venäjän kehityssuunnan ennustamista. Tässä on oma seurantalistani:

-Vaalivilppi. Missä määrin Pamfilova onnistuu tehtävässään, vai oliko hänen nimittämisensä pelkkää silmänlumetta? Kirjoitan todennäköisesti viikon sisään vaalien jälkeen analyysin äänestyksen rehellisyydestä.

-Yhtenäisen Venäjän enemmistö parlamentissa. Vaaleja edeltävinä viikkoina “rosvojen ja huijareiden puolueen” kannatus on ollut selvästi laskussa. Jos puolueen kansanedustajien osuus laskee alle 50 prosenttiin, poliittinen järjestelmä joutuu tekemään sopeutustoimia.

-Opposition äänisaalis. Onnistuuko Jabloko tai Parnas saamaan edustajia läpi? Kuinka suuren ääniosuuden Kremlin masinoima ja demokraattista oppositiota imitoiva “Kehityksen puolue” saa?

-Henkilövaihdokset. Putin on erottanut tai siirtänyt useita korkeita virkamiehiä kesän aikana. Mitä käy vaalien jälkeen Pietarin pormestarille, tutkintakomitean johtajalle tai Rosneftin toimitusjohtajalle? Kaikkien kolmen erottamisesta on liikkunut huhuja.

-Suomessa asuvien Venäjän kansalaisten äänestyskäyttäytyminen. Vuonna 2011 Suomessa äänestettiin selvästi “liberaaleimmin”, Jabloko sai 24,7 % äänistä kun vastaava luku Venäjällä oli 3,4 %. Tämä oli ennen Venäjän informaatiosodan täysimittaista alkua. Yksinkertaistatusti sanottuna Suomen äänestystuloksista voidaan päätellä, kuinka moni täällä asuvista venäläisistä saa maailmankuvansa Venäjän valtiollisilta TV-kanavilta.