Sing along.

Kävin äsken löytötavaratoimistossa hakemassa kolleegan iPodin, joka oli jäänyt Finnairin koneseen. Toimiston työntekijä toi yhden soittimen ja kysyi osasinko kertoa oliko tämä oikea soitin. iPodeja tulee monta viikossa, eikä Finnair erittele miltä lennolta löytötavarat ovat peräisin. Laitoin laitteen päälle ja selasin biisejä. Ja siellähän se oli, Bablon "Alanyan kuningas". Sen sanat menevät näin:

Terveisiä sinne Suomeen päin,
herroiksi me eletään täällä näin,
talviturkin kuumaan santaan heitin.
Meillä täällä jäät on lasissa
teillä ne on vielä kait pihassa,
täällä minä Alanyan kunigasta leikin.

Kovin osuvat sanat, ei siis ihme että tämä kappale on meidän epävirallinen soundtrack. Kappaleen soidessa kuuluu laulaa mukana, ja "Alanya" korvataan aina "Suvi Do":lla. Suvi Do on kylä jossa a-komppanian leiri on. Tämä ei tietenkään ole ainoa kappale joka kuuluu soundtrack-levyllemme. Eppu Normaalin Akun tehdas tarjoaa myöskin osuvat sanat, "Akun tehdas" kuuluu tietenkin korvata KFOR:lla.:

Miksi meitä laiskoja laulattaa
Helppo raha ja elämä naurattaa
Meillä oikeus on olla huoleton
Työpaikkamme Akun tehdas on

Kotiutumisen lähestyessä yksikköupseeri laittaa käskyn messin seinällä jossa lukee näin: "Jokaisella taistelijalla on oikeus kuulla "keltainen toukokuu" aina halutessaan 9.4-19.5 välisenä aikana." Keltainen toukokuu, miksetsä jo tuu, oon turhaan odottanut tuulta lempeää. Näin laulaa aikakone. Indican ikuinen virta on suosittu biisi uima-altaalla. Ja kaikkien näiden banaalien kappaleiden jatkoksi täällä kuunellaan myös Marsch der Finnlander SS (Erika). Euroviisujen aikaan, Israelin kappaleen soidessa, telkkarista laitettiin äänettömälle ja kaiuttimista kajahti edellämainittu kappale. Melko mustaa huumoria, sanoisin.

Mie

Eilen oli +44c´ auringossa, tänään oli onneaksi viileämpää, vain +42c'. Huomenna aamulla lähden viikoksi Suomeen ja nautin viileästä kelistä ja sateesta, joka tihkuttaa hitaasti, mutta koko päivän.

Tänään tavattiin kahvilassa nuori albaani, joka asuu Suomessa. Puhui täydellistä suomea muuten, paitsi että sanoi "mie", Kotkasta kun oli kotoisin. On näillä ihmisillä isänmaarakkautta ilmeisen paljon, kun niin moni ulkomailla asuva viettää täällä kesänsä. Itseltäni hajoaisi pää jos joutuisin viettämään Venäjällä viikkoa enemmän aikaa.

Se vaan on jotenkin kaunista kun autot palaa ja musta savu täyttää taivaan.

Ei muuta raportoitavaa.

Hikinauhat

Ihmiset täällä ovat sen verran rauhallisia ja asiallisia meidän kanssa asioidessa, ettei aina tiedosta muita läsnäolomme syitä kuin auringonoton. Mutta pieniä muistutksia tulee jatkuvasti. Lähdin huoltojoukkueen kyydillä "supailemaan" Film Cityyn, tällä kertaa hattu mukana. Huoltojoukkuen johtajalla oli mukana kaksi meidän raksamiestä, paikallisia työntekijöitä läheisistä serbikylistä. Meidän tarkoitus oli jättää ne Pristiinan keskustaan kirjamaan ylös paikallishankintahintoja, sillä aikaa kun me syötäisiin burgerkingissä brand new indiana jones double whopperia, mutta ei. Aikuisia, yhteispituudelta lähemmäs neljämetriä pitkiä, yhteispainolta yli parisatakiloisia kavereita alkoi pelottaa shoppaila albaanialueella, eikä varmasti syyttä.

Paikallinen poliisi, "kepsi" näin tuttujen kesken, on viime aikoina ahdistellut serbien ambulansseja. Pohjoispuolelle Serbian puolelta tulevia ambulansseja ei olla oikein meinattu päästää ilman veroa paikalle. Ampumavälikohtauksessa haavoittunutta kuljettanut ambulanssi pysäytettiin kahdesti ja tarkastettiin sisälle. No se kaveri sitten kuoli matkalla. Tämä on nyt taas kerran mun mielipide, ehkä jopa PV:n mielipide kun ne ovat kansainvälisiin sopimuksiin sitoutuneet: Punainen risti on sellainen symboli, jota kantavia kuuluu kunnioittaa ja jättää rauhaan. Kusivat meidän muroihin. Sääli siinänsä, mulle oli alkanut muodustua positiivinen kuva kepsistä. Eilen kun olin pykälässä, kepsin partio tuli kahdesti portille pyytämään alkometriä lainaksi pidätetty henkilö mukanaan. Omia alkometrejä heillä ei ilmeisesti ole, mut ainakin jotain rattijuopoille, toinen puhalsi operatiivisen kunnon rajan ylittävän 0,0013% Ja muutenkin liikennepoliisi näyttää toimivalta. The jury is still out on them.

Täällä on nyt lämmin, tukahduttavan kuuma. Jos ette ole ihan varmoja missä Kosovo on, niin katsokaa tämän päivän Euroopan sääkarttaa ja etsikää suurin numero, löydätte paikan numerosta pari senttiä vasempaan yläviistoon. Kesän tulo on tuonut erään kesälajin takaisin rauhanpakottajien keskuteen. "Villivirta" on vesilaji, jossa kaikki 5mx2m altaassa olevat juoksevat jonossa samaan suuntaan altaan reunoja pitkin noin minuutin, kunnes altaaseen syntyy jokivirtaa muistuttava ilmiö jonka pauloissa voi pyöriä kymmenisen sekunttia. Ehkä hauskinta ja tyhmintä toimintaa mitä olen vähään aikaan nähnyt.

Muutenkin kesä on tuonut sotilaiden tukahdetun lapsekkuuden esille. Aamukuudelta partiossa parkeerasimme pannumme viljasilon viereen ja kiipesimme ylimpään kerrokseen "tarkkailemaan tilanetta". Korkeissa paikoissa on maaginen ominaisuus saada ihmiset pudottamaan jotain. Ryhmänjohtaja sylkäisi alas, muttei ollut tyytyväinen kun tuulenpuuska paiskasi klöntin seinää vasten. Uusi yritys kovemalla voimalla. "Ui vittu, se meni pannun luukusta sisään!". Paikalla oli heti toinen yrittämässä omaa tarkkuutta, ja tarkka hänkin oli. Toisesta luukusta sisään. Miten niin lapset ei oo söpöjä murrosiän jälkeen?

Operaatio yksikään ei huku

Jokainen arjesta poikkeava tapahtuma täällä on operaatio. Operaation "yksikään ei huku" eli juhannuksen vieton valmistelut aloitettiin jo viikko sitten ja vietiin onnellisesti päätökseen eilen. Suurin osa vastuusta luovutettiin muille maille jotta mahdollisimman moni pääsisi osallistumaan a-komppania kesäolympialaisiin. Lajeina oli mm. pub-ottelu, rantalentopallo, petanki, miehistökuljetusvaunun vetäminen ja nuijatappelu. Itse valitsin lajin jossa tiesin olevani mahdollisimman huono, niin suoritukseni olisi ainakin viihteeksi muille. Osallistuin defenderin ajotaitokisaan.

Land Rover Defender on meidän yleisin maasturi jota käytämme partiossa. Se on vanha ja ruma. Auto on suuniteltu vasemmanpuoleiseen liikenteseen, mutta ratti on siiretty "oikealle" puolelle. Kuskilla on hyvin vähän tilaa. Deffussa ei ole keskuslukitusta, ilmastointi ei oikein toimi, iskujouset eivät anna mitään anteeksi, ohjaustehostin on heikko, maastovaihteet on mahdotonta saada päälle ja auto ei vain käänny kunnolla. Erityisesti huono ohjautuvuus teki ajotaitoradasta hankalan. Radassa piti mennä kapeiden porttien läpi ja tehdä taskuparkkeerauksia aikaa vastaan. Pärjäsin yllättävän hyvin, sijoituin toiseksi. Ehkä en ole ihan niin huono kuski kuin kuvittelen.

Joukkuemme pärjäsi kilpailussa hyvin, päivän päätteeksi olimme toisen joukkueen kanssa tasapisteissä. Tilanne ratkaistiin "rynkkykrusifiksilla". Yksi henkilö kummastakin joukkueesta piti rynnäkkökivääriä kummassakin kädessä, kädet 90 asteen kulmassa. Ensimmäinen joka laski kädet hävisi. Toinen joukkue voitti ja sai pääpalkinnon: Muutama laatikko kokista ja sipsejä.

Kilpailujen jälkeen oli grilli-illan vuoro. Saunat olivat lämpimänä, poro ja villisikapihvit odottivat paistajaansa, viinipullot oli avattu. Komppaniapäälikkö piti varopuhuttelun. Juhlan tavoitteena oli osaston hengen nostaminen ja turvallisuus. "En aio sietää oksentelua ja rähinöintiä. SKJK:n komentaja saapuu myöhemmin osallistuakseen grilli-iltaan, ja voitte olla varmoja että hän haluaa kuulla juuri sinun humalaisen avautumisen toiminnastamme ja varusteistamme täällä. Nauttikaa ja olkaa ihmisiksi, täällä ei ainakaan naisista tarvitse tapella." En ole ihan varma mitä hän tarkoitti viimeisellä kommenttilla. Kun naiset ovat niukka resurssi, niin tappeluhan pitäisi olla kovimillaan täällä? No, kukaan ei tapellut. Syötiin ja juotiin. Aamulla herättyäni otin vähän buranaa körmykaverin lääkintälaukusta. Ei hullumpi juhannus. Palkka juoksi koko ajan.

Projekti 2009, vol 1: tiedustelu

Käväisin taannoin sotilasturismin Kanariansaarilla, amerikkalaisten tukikohdassa. Camp Bondsteelin poikkeavuus näkyy jo kartalla, muut leirit on merkitty karttaan keltaisella kolmiolla, Bonkkari on aidattu kaupunkialue. Ajaessamme kohti leiriä meidän yli lensi viisi Black Hawk helikopteria jonossa ja laskeutuivat alueelle. Portilla meitä tarkkaili tornista tummaihoinen kaveri konekivääri kädessä. Portilla oli yhteensä kymmenisen ihmistä jotka tarkastivat ID-kortimme ja asemme pilkun tarkasti. Heillä oli ruskeat uniformut ja selässä luki "security". Myös leirissä kaikki ylimääräinen oli pitkälti ulkoistettu.

Bonkkarin alue on valtava, paikalta löytyy mm. viidenkymmenen helikopterin parkkipaikka. Leirin sisällä on oma bussiliikenne. Joidenkin "tietojen" mukaan, jenkit pitävät paljon kalustoa Kosovossa, koska se Venäjää lähin oleva, jossa TAE-sopimus ei päde. Baltianmaissakaan se ei päde, mutta ehkä kaluston säilyttäminen rajalla olisi turhan provosoivaa. Toisten "tietojen" mukaan Kosovo on huoltokeskus Afganistanin operaatiolle. Hevosmiesten tietotoimistoon tulee suhtautua varuksella.

Sisältä leiri näytti alaskalaiselta taajamalta, isoja vihreitä niittyjä kukkuloilla ja matalia parakkeja siellä täällä. Kauppojen määrässä bonkkari häviää Camp Victorialle selvästi, mutta se yksi kauppa on iso: S-marketin kokoinen alakerta, yläkerrassa en ehtinyt käydä. Kun kävelin pitkin ruokaosastoa en voinut olla hymyilemättä. Kaikki ne sipsit, juomat ja makeiset joita jenkkifudislähetyksissä olen katsellut olivat käden ulottuvilla. Koin samanlaisen elämyksen kuin ensimmäinen kerta suomalaisessa kaupassa seitsemänvuotiaana, iän tuomalla kyynisyydellä laimenettua. Mukaan tarttui Tommy Hilfergerin aurinkolasit, viskissä marinoitua beef jerkeytä ja kaikkea muuta outoa jota ajattelin maistaa vasta sunnuntaina kun ruokalassa on desifiointipäivä ja täytyy elää kuivamuonalla. Käväisin myös Burger Kingissä. Taco Bell olisi ollut samassa rakennuksessa, mutta aikaa oli vain viisi minuuttia, mikä on aivan liian vähän uuden pikaruokalaan tutustumiseen.

Amerikkalaiset soitlaat näyttivät yllättävän inhimillisiltä. He hymyilivät ja joskus jopa tervehtivät. Naisia oli huomattavasti enemmän kuin meillä, ehkä kolmasosa. Varustus sotilailla oli huomattavasti vapaampi kuin muiden leireissä, heillä kun ei ole minkäänlaista tarvetta päteä mihinkään suuntaan (meillä pelkästään suomalaisten leirissä päteminen on viety niin pitkälle, että uniformu on aina päällä ja sandaaleita saa käyttää on vihreiden sukkien kanssa). Ihmiset kulkivat löysä t-paita, shortsit ja sandaalit päällä, rynnäkkökivääri aina mukana tietenkin. Siinä he elelevät omassa pienessä American Townissa Kosovon keskellä, palanen maailman suurinta sotakonetta. Jännää.

Ajattelin käväistä bonkkarissa joskus paremalla ajalla varustettuna ja tarkkailla vähän tätä kansaa. Voin sitten tutkiskella miten sotilaat eroavat perusamerikkalaisista kun ensi vuonna lähden sinne.

Tarinoita

Viereisessä kaupungissa asui kerran pieni koiranpentu. Asetelma oli valmis käänteiselle tarinalle rumasta ankanpoikasesta, pennulla oli edessään vähän lupaava elämä luteiden syömänä kulkukoirana. Valitettavasti tämä koiranpentu oli poikkeuksellisen söpö, niin söpö ettei patoutunut rauhanturvaaja pystynyt vastustamaan empatian tunteita. Muutama kaveri alkoivat ruokkia pentua säännöllisesti. Joka aamu ja ilta he veivät pennulle puuroa johon oli sekoitettu makkaraa ja proteiinijauhetta. Pentu söi iloisesti ja paisui silmissä. Parin viikon kuluttua pentu oli niin lihava, ettei enää jaksanutkaan juosta pois autojen tieltä, hänen hyväntekijänsä löysivät hänet ruokintapaikan vieressä, pitkin tietä pursuneet suolet korostamassa, että liikaa on liika.

Viereisessä kylässä asuu vanhahko mies. Hän seisoo säähän tai vuorokauden aikaan katsomatta kylän tien varrella ja tarkkailee tilannetta. Kutsumme häntä pykälämieheksi, pykälä on jargonia leirin vartijalle. Ajaessamme päivittäin hänen ohi, tervehdimme häntä. Useinmiten hän ei reagoi mitenkään, mutta joskus käsi nousee. Pykälämiehen on yksi niistä asioista jotka täällä on koettava ennen kotiutumista. Viatonta viihdettä. Tulkkien mukaan pykälämies oli sodan aikana serbien upseeri. Pää ei oikein kestänyt.

Pää, se on herkkä paikka. Eräs naispuolinen rauhanturvaaja otti pari viikkoa sitten "katkot" eli lähti sanoi sopimuksensa irti. Syistä olen kuullut erillaisia selityksiä, ja ne kaikki voi kuitata yhdellä sanalla. Kun muutama parikymppinen jätkä suljetaan leiriin kahden tuhannen kilometrin päässä kotoa, jutut ovat usein lapsellisia. Oh-hoh. Tämähän on kuin armeija. Oh-hoh. Etäsuhde ei toimikkaan. Oh-hoh. Kukapa olisi uskonut?

Omaki pää on välillä koetuksella. Eilen seisoin kilpirintamassa keskellä helteistä kesäpäivää. Irlantilaisten maaliosasto näytteli futishuligaanien roolia antaumuksella ja ammattitaidolla. Potkuja sateli ja puupalikoita lensi. Takanani oli tsekkiläisten vesitykki, joka ei viitsinyt ampua täydellä teholla. Suurin osa vedestä valui meidän niskaan ja irkut saivat virkistävän suihkun. Kilpeni oli likainen, visiirini oli vedessä ja kaasunaamioni oli huurtessa. Eteen ei nähnyt mitään, joten nojasin päälläni kilpeen ja ihailin oikealla näkyvää vesitykin vedestä tulevaa minisatenkaarta. Yllättäen päähäni osui vesipullo tai vastaava. Sattui yllättävän paljon. Hetken kuluttua päähän osui toinen pullo, näkö hämärtyi hetkeksi, otin pari askelta sivulle. Nostin kilpeä ylemmäs ja aloin ikävöimään jalkapallokypärääni.

Sanaleikkejä

Huijasin teitä kaikkia, mutta minuakin huijattiin. En ole Kosovossa rauhanturvaajana, en. Olen täällä rauhaan pakottajana. Kuulostaa pahalta, eikö? Pakottamisella on kovin huono kaiku kun asialla on aseistettuja miehiä. Täytyy tutkia hiukan historiaa jotta pääsee kaikujen yli ja näkee miten asiat todella ovat.

Vuonna 1994 Ruandassa alkoi kansanmurha jossa kuoli 800 000 ihmistä sadassa päivässä. Paikalla oli 2700 pääosin kanadalaista ja belgialaista rauhanturvaaja. Väkivaltaisuuksien yhteydessä 15 rauhanturvaajaa tapettiin viidakkoveitsellä, minkä jälkeen 90% joukoista vetäytyi. Lopuilla oli YK:n chapter 6. suomat valtuudet rauhanturvaamiseen. Chapter 6 antaa oikeuden käyttää voimaa, vain jos omia joukkoja kohti hyökätään, kansanmurhaa täytyy katsoa sivusta. Joukkojen komentaja, kenraaliluutnantti Jacques-Roger Booh-Booh soitti päivittäin YK:n suurlähettiläille ja pyysi chapter 7. oikeuksia, rauhaan pakottamisen oikeutta. Chapter 7. nojalla, joka on meille tänne Kosovoonkin myönetty, tappavaa voimaa voi käyttää siviilien suojeluun. Viisi tuhatta kansainälisen yhteisön sotilasta olisivat voinneet lopettaa kansanmurhan, mutta toisin kävi.

Chapter 7. ei kuitenkaan ole ainoa ohje joka sääntelee meidän voimankäytön oikeuksia. Jokainen maa lähettäessään sotilaita ulkomaille vetää punaisella kynällä yli ne kohdat chapterista jotka ovat ristiriidassa kansallisen lainsäädännön kanssa. Niinpä suomalaiset eivät saa käyttää vesitykkejä tai kumiluoteja. Irkut eivät saa käyttää kumiluoteja. Tsekit voi tehdä mitä haluavat. Kun uloste osuu tuulettimeen, joukkojen komentaja katsoo mitä erimaalaiset joukot saavat tehdä ja pelaa shakkia sen mukaan. Siksi suomalaiset tuskin koskaan tulevat olemaan joukkojen hallinassa kärjessä.

Emmä kyl tiedä miksi kirjoitin tämän, tuskin ketään kiinostaa. Tuli vaan sellainen "ahaa-elämys" eilisellä legaalin oppitunnilla. Jos vastaan tämän vuoden aikana johonkin kyselyyn jossa kysytään ammattia, vastaan "rauhaan pakottaja", saavatpahan ihmetellä.