Saavuin eilen Suomeen. Kaikille tulkoot selväksi, etten ole lomilla vaan palvelusvapaalla. Mikä ero näissä on? No juurikin se että saan pitämättä jääneistä lomista kolmen tuhannen euron korvauksen vuoden päätteksi. Lomat ovat oikeus, palvelusvapaat ovat esikunnan armoa. Jos ei esikunta halua päästää sinua Suomeen, sen ei tarvitse.
Eilen heräsin seitsemältä aamulla, vein aseet säilytykseen ja siirryin bussilla kohti sotilaslentokenttää. Finnair lennätti meidät turvallisesti perille, lounaaksi oli ruishampurilainen ja nautin myös pikkupullon viiniä. Kuudelta olinkin jo kotona. Ilmainen lento, ilmaiset ruuat, ilmaiset viinit ja palkka juoksee koko ajan, huonomminkin voisi olla. Yöllä yritin saada unta omassa leveässä sängyssäni, mutta jostain syystä eräs asia vaivasi minua kovin. Minun täytyy nyt kirjoittaa tälläinen avautumisteksti ja näin manata vähän demoneita.
Oli sateinen syksy vuonna 2006. Porin Prikaatin tuoreet aliupseerioppilaat paimenettiin elokuvaluokkaan kuuntelemaan aliupseerikoulun varapäälikön kapteeni James Mashirin alustusta intin johtajakoulutuksesta. Heti alkuun James näytti powerpointilla pylväskuvan jossa selostettiin varusmieskoulutksen saaneiden sijoittuminen ylimpään tuloneljännekseen (löytyy sotilaan käsikirjasta sivulta 32). Vuosina 1955, 1960 ja 1965 syntyneistä Reserviupseerikoulun käynneistä 70% sijoittui ylempään tuloneljännekseen. Vastaavat luvut aliupseerikoulun ja varusmiespalveluksen käynneille olivat 34% ja 15%. Tämä kuva tukenaan Mashiri totesi, että tämä aliupseerikoulu (ensimmäinen askel RUK:ia kohti) oli hyvä paikka olla tulevaisuutta ajatellen. Tiesin samantien mikä kaikki kuvassa ja sen kausaalisuhteissa kusi ja minut valtasi vastustamaton pyrkimys nostaa käteni ja avautua. Mutta kolmensadan kloonin ympäröimänä muistin missä oikein ollaan. Siellä ei "näsäviisastelu" ja massasta erottautuminen tehnyt mitään muuta kuin haittaa itselleen. Istuin paikallani ja katsoin kattoon.
Mutta nyt minä avaudun tässä ja nyt. Ensinnäkin täytyy miettiä millä perustein varusmiehet valitaan johtajakoulutukseen-suoritetaan p1 ja p2 testit, jotka mittaavat älykkyyttä ja henkistä hyvinvointia. Olisko kenties mahdollista, voisiko olla järkevää olettaa, että alykkäillä ja henkisesti tasapainoisilla ihmisillä olisi kaikki mahdollisuudet päästä ylempään tuloluokkaan ilman johtajakoulutustakin ja toisinpäin. Toinen ja kolmas AUK-komennukseen vaikuttavat tekijät ovat fyysinen kunto ja karisma. Elävätkö rikkaat pidempään rahojensa takia, vai voisiko olla niin että he ovat rikkaimpia koska ovat terveitä? Voisiko olla niin, että karisma joka arvioidaan peruskoulutuskaudella selviytyjät-tyylisellä vertaisarviolla, on ihmisellä jo ennestään kun hän käy johtajakoulutuksen, eikä tule hänelle sen seurauksena? Voisiko olla jopa niin että ihmiset jotka ovat sosiaalisia tulevat todennäköisemmin menestymään työelämässä? Ja olisko mahdollista julkaista nämä kyseenalaiset tilastot tilastotieteen hyvien tapojen mukaisesti? Eri varusmieskoulutuksia kuvavaat pylväät eivät saisi olla toisissaan kiinni, koska kyse on luokkamuuttujasta, ei jatkuvasta muuttujasta. Pylväät eivät saisi olla kolmiulotteisia, niin prosenttiosuudet voisi oikeasti nähdäkkin kuviosta. Ja miksette kääntäisi samalla kuvaa 90 astetta ja kirjoittaisi pylväiden nimet niiden sisään, jotta värisokeatkin ymmärtäisivät mistä on kyse. Olisi myös miehen työ julkaista tilastoon lähteenä oleva Elovainio-Metsäranta-Kivimäki tutkimus netissä, niinkuin kaikki suurin osa puolustusvoimille tai niitä koskevat tutkimukset on mil.fi:ssä julkaistu (voisin kaivaa lisää virheitä tilastojen keruusta ja tilastomenetelmistä). Ja ennen kaikkea herra kapteeni, miksette selittäisi samalla miksei RUK:n kerma, maanpuolustuskorkeakoulun käyneet sijoitu tähän ylempään tuloneljännekseen.
En usko että Mashiri itsekkään ymmärsi mitä tuli sanottua, hänen rangaistuksensa Pyhän Pietarin esitutkinnassa lienee kahden päivän tutustumiskäynti kiirastuleen syyllistymisestä erään kuolemansyntiin - tuottamuksellinen hengen laiskuus, virkavelvollisuus lieventävänä asianhaarana. Saisinpa joskus suorittaa mythbusters-tyylisen tutkimuksen jossa johtajakoulutukseen sopimattomaksi todettu tuhannen henkilön ryhmä laitettaisiin johtajakoulutukseen (50% auk, 50% ruk) ja käytettäisiin sitten vertailuryhminä omilla ansioilla valitut, miehistön koulutuksen saaneet ja vapautuksen saaneet (p1 ja p2 tehtynä).
Voisin myös samalla avautua siitä yhdestä alikersantista, joka myöhemmin sai kymmenen päivää poistumiskieltoa simptuksesta. "Musta lähtee yhtä paljon ääntä kun teistä kahdestakymmenestä ihmisestä, luulis nyt et huudatte kakskytkerta kovempaa!" Rajamäki, ymmärrän kyllä ettei Hondan tuunauskoulussa opeteta näitä asioita, joten kerron sen sinulle. Desibeliasteikko on logaritminen. Jos asennat takakonttiin neljät kajarit kahden sijaan, äänenvoimakkuus ei nouse kaksinkertaiseksi. Jos tykkipatteristo ampuu yhden tykin sijaan, niin kaikki 10km säteellä olevat eivät menetä kuuloaan.
Olen aika iloinen etten ole enää varusmies. Hyvää Suomen lipun 90-vuotispäivää, pitäkää sitä korkealla. Tai jotain.
torstai 29. toukokuuta 2008
tiistai 27. toukokuuta 2008
Naton oma kesäteatteri
Heti ensimmäiseksi korjaus edelliseen tekstiin. Tsekit näyttivät serbeille serbien voittomerkkiä. He eivät siis kaivaneet verta nenästään joka suunasta, yhdestä suunasta vain.
Eilen illalla oli joukkuilta koiramiesten omassa paratiisissä. Koiramiehet ovat niitä miehiä jotka tulevat tänne koulutetun koiransa kanssa. Heillä on oma eristetty alue meidän campissa, jonne ei saa mennä ilmaan lupaa, vaarallisista koirista kun on kyse. Koiramiesten kaksi saunaa ja oma uima-allas ovat kuitenkin kolmelle ihmiselle hiukan liikaa, joten siellä saa välillä viettää joukkueiltoja. Käytiin saunassa, syötiin makkaraa, juotiin lonkeroa. Perussetti. Lonkerot tosin loppuivat turhan aikaisin, joten läksin omaan körmyyni nukkumaan muita aikaisemmin.
Aamulla heräilin yhdeksän aikaan, kun ryhmän varajohtaja pyysi auttamaan uusien varustejen kannossa. Paikan päällä oli joukkueen johtaja, joka minut nähdessääni kysyi "no mites ne jatkot?". Totesin etten missään jatkoilla ollut, menin nukkumaan. Näin ensimmäisen kerran hänen nauravan: "Niin, siis ajattelitko anoa 6kk lisää?". Kaikkien aikojen jatkot tulossa tosiaan.
Kun tavarat oli kannettu ja aamiainen syöty, lähdin käymään camp Villessä ostamassa vähän tuliaisia, onhan huomenna lähtö lomille. Loppupäivänä ei oikeastaan ollut mitään ohjelmaa, mitä nyt valmiudessa olisin loppupäivän. Palasin Villestä kuitenkin sopivasti kuulutukseen, joka käski meidän ryhmän briffaariin. Lähtö jouhamaan, 10 min aikaa. No ei itku auttanut, kamat heitettiin pannuun ja lähdettiin liikkeelle. En edes tiennyt lähtiessäni oliko jossain oikea mellakka vai oliko kyseessä joku harjoitus. Harjoitus, tai oikeastaan näytös, se oli. Ryhmä jonka oli tarkoitus osallistua meidän sijaan oli jossain maaseudulla kaivamassa mutaan juuttunutta pannuaan takaisin tielle ja me oltiin sopivasti valmiudessa. Paikalla oli ehkä jopa tuhat ihmistä, kymmenien maiden upseerit halusivat nähdä kuinka hyvin osamme pamputtaa, ja me suomalaiset, ukrainalaiset, puolalaiset, latvialaiset ja ranskalaiset näyttelimme. Näytös kesti pari tuntia kolmekymmenen asteen helteessä täysi varustus päällä. Henkilökohtainen sauna.
Tämä oli jo kolmas jouha viikon sisään. Tavoite on harjoitella kahdesti kuukaudessa. No, ollaan ainakin valmiina. Eräs ikävä puoli jouhaamisessa on se, että varusteiden alla oleva helleasu m04 kastuu hiestä läpimäräksi ja tällä tahdilla paikallinen naikkonen ei ehdi pestä niitä meille tarpeeksi usein. Äsken myös selvisi että lomille lähdetään juurikin tuo helleasu päälle, ilmeisesti asiasta päättävät eivät ole seuranneet Suomen sääolojo kovin ahkerasti. Kun molemmat helleasuni olivat likaisia ja haisevia, edessäni oli uusi haaste - pestä pyykkini itse. Pesukoneet on tuotu tänne kreikasta ja vaikka kaikki kirjaimet sen nappuloiden alla olivat jotakuinkin tuttuja, niin derivoinilla ja paikallisella optimoinnilla ei tässä pulmassa eteenpäin päässyt. Siellä ne nyt pyörii, saa nähdä mitä tapahtuu.
Mutta ei haittaa, ei. Huomenna vien aseet varastoon, hyppään lentokoneseen ja pakenen hellettä pohjoiseen. Tulkaa moikkaa.
Eilen illalla oli joukkuilta koiramiesten omassa paratiisissä. Koiramiehet ovat niitä miehiä jotka tulevat tänne koulutetun koiransa kanssa. Heillä on oma eristetty alue meidän campissa, jonne ei saa mennä ilmaan lupaa, vaarallisista koirista kun on kyse. Koiramiesten kaksi saunaa ja oma uima-allas ovat kuitenkin kolmelle ihmiselle hiukan liikaa, joten siellä saa välillä viettää joukkueiltoja. Käytiin saunassa, syötiin makkaraa, juotiin lonkeroa. Perussetti. Lonkerot tosin loppuivat turhan aikaisin, joten läksin omaan körmyyni nukkumaan muita aikaisemmin.
Aamulla heräilin yhdeksän aikaan, kun ryhmän varajohtaja pyysi auttamaan uusien varustejen kannossa. Paikan päällä oli joukkueen johtaja, joka minut nähdessääni kysyi "no mites ne jatkot?". Totesin etten missään jatkoilla ollut, menin nukkumaan. Näin ensimmäisen kerran hänen nauravan: "Niin, siis ajattelitko anoa 6kk lisää?". Kaikkien aikojen jatkot tulossa tosiaan.
Kun tavarat oli kannettu ja aamiainen syöty, lähdin käymään camp Villessä ostamassa vähän tuliaisia, onhan huomenna lähtö lomille. Loppupäivänä ei oikeastaan ollut mitään ohjelmaa, mitä nyt valmiudessa olisin loppupäivän. Palasin Villestä kuitenkin sopivasti kuulutukseen, joka käski meidän ryhmän briffaariin. Lähtö jouhamaan, 10 min aikaa. No ei itku auttanut, kamat heitettiin pannuun ja lähdettiin liikkeelle. En edes tiennyt lähtiessäni oliko jossain oikea mellakka vai oliko kyseessä joku harjoitus. Harjoitus, tai oikeastaan näytös, se oli. Ryhmä jonka oli tarkoitus osallistua meidän sijaan oli jossain maaseudulla kaivamassa mutaan juuttunutta pannuaan takaisin tielle ja me oltiin sopivasti valmiudessa. Paikalla oli ehkä jopa tuhat ihmistä, kymmenien maiden upseerit halusivat nähdä kuinka hyvin osamme pamputtaa, ja me suomalaiset, ukrainalaiset, puolalaiset, latvialaiset ja ranskalaiset näyttelimme. Näytös kesti pari tuntia kolmekymmenen asteen helteessä täysi varustus päällä. Henkilökohtainen sauna.
Tämä oli jo kolmas jouha viikon sisään. Tavoite on harjoitella kahdesti kuukaudessa. No, ollaan ainakin valmiina. Eräs ikävä puoli jouhaamisessa on se, että varusteiden alla oleva helleasu m04 kastuu hiestä läpimäräksi ja tällä tahdilla paikallinen naikkonen ei ehdi pestä niitä meille tarpeeksi usein. Äsken myös selvisi että lomille lähdetään juurikin tuo helleasu päälle, ilmeisesti asiasta päättävät eivät ole seuranneet Suomen sääolojo kovin ahkerasti. Kun molemmat helleasuni olivat likaisia ja haisevia, edessäni oli uusi haaste - pestä pyykkini itse. Pesukoneet on tuotu tänne kreikasta ja vaikka kaikki kirjaimet sen nappuloiden alla olivat jotakuinkin tuttuja, niin derivoinilla ja paikallisella optimoinnilla ei tässä pulmassa eteenpäin päässyt. Siellä ne nyt pyörii, saa nähdä mitä tapahtuu.
Mutta ei haittaa, ei. Huomenna vien aseet varastoon, hyppään lentokoneseen ja pakenen hellettä pohjoiseen. Tulkaa moikkaa.
sunnuntai 25. toukokuuta 2008
Ähtäri
Käytiin tänään taas patsastelemassa siinä yhdessä paikassa katsomassa bussien perään. Eipä siitä ole sen enempää kerrottavaa, paitsi että kävimme lähellä olevassa ravintolassa syömässä tauolla. Ravintola oli sisustettu metsästeeman mukaisesti, esillä oli paljon täytettyjä eläimiä. Takapihalla oli nähtävyytenä susi 1,5mx1,5m häkissä ja pari ylisuurta kania söivät sen vieressä ruohoa. Ravintolan sisällä oli pienehkö ääriän myöten täynnä oleva akvaario, jossa asusteli kaksi kilpikonnaa ja karppi. Kilpikonnille oli yksi levähdyspaikka johon mahtuin vain kilpikonna kerrallaan. Toisen kilpikonnan piti uida pysähtymättä ja nousta välillä pintaan hengittämään. Otin kebabin, joka maksoi kolme euroa. Muttei se ollutkaan kebabia, vaan puoli kiloa kotletteja, kermaviilikastiketta ja salaattia. Ihan hyvää oli, nyt on paikallista ruokaa kokeiltu.
Sillä aikaa tsekkiläisten reservikomppania oli saapunut paikalle vahvistamaan KFOR:n joukkoja. Eräs meidän ryhmä sai kunnian suorittaa yhteispartion neljän tsekkiläisen kanssa. Ensimmäisenä ongelmana oli odotetusti se, ettei kukaan heistä puhunut englantia tai mitään muutakaan kieltä. Tästä huolimatta suomalaiset lähtivät näyttämään vierailijoille paikkoja . Serbikylien läpi ajaessa tsekkiläiset näyttivät paikallisille innokkaasti albaanien voittomerkkiä, siis sitä samaa merkkiä jonka näyttämistä me vältetään mm. heiluttaen kättä aina sormet yhdessä. Alueen suurimalle albaanimuistomerkille "stargatille" saavuttaessa he jaksoivat hetken tutkia muistolaatan nimiä ja alkoivat heittää terroristiläppää. Erä tsekki kävi kusella muistolaatan takana, toinen tylsistynyt taistelija kiinnitti pistimen ja jahtasi paikallisia puluja samaan aikaan karjuen. Sanonta "kaivaa vertaa nenästään" oli viety aivon uudelle tasolle ja valitettavasti myös meidän nenäämme kaivettiin.
Hyvää Urpon nimipäivää.
Sillä aikaa tsekkiläisten reservikomppania oli saapunut paikalle vahvistamaan KFOR:n joukkoja. Eräs meidän ryhmä sai kunnian suorittaa yhteispartion neljän tsekkiläisen kanssa. Ensimmäisenä ongelmana oli odotetusti se, ettei kukaan heistä puhunut englantia tai mitään muutakaan kieltä. Tästä huolimatta suomalaiset lähtivät näyttämään vierailijoille paikkoja . Serbikylien läpi ajaessa tsekkiläiset näyttivät paikallisille innokkaasti albaanien voittomerkkiä, siis sitä samaa merkkiä jonka näyttämistä me vältetään mm. heiluttaen kättä aina sormet yhdessä. Alueen suurimalle albaanimuistomerkille "stargatille" saavuttaessa he jaksoivat hetken tutkia muistolaatan nimiä ja alkoivat heittää terroristiläppää. Erä tsekki kävi kusella muistolaatan takana, toinen tylsistynyt taistelija kiinnitti pistimen ja jahtasi paikallisia puluja samaan aikaan karjuen. Sanonta "kaivaa vertaa nenästään" oli viety aivon uudelle tasolle ja valitettavasti myös meidän nenäämme kaivettiin.
Hyvää Urpon nimipäivää.
lauantai 24. toukokuuta 2008
Kivi, Paperi, Sakset.
Eilen illalla lähdettiin partioimaan eräseen kaupunkiin. Luvassa oli tylsä reissu, harvoin täällä mitään tapahtuu, kuulemma. Pyörittiin hetki kaupungin keskustassa ja ihmeteltiin ihmisten määrää. Pysäköitiin kävelykadulle ja mentiin kahville. Tällä kertaa minä maksoin, partion johtajana kun tienaan 70e/kk enemmän kuin alin palkkaluokka, kahvirahoja. Jatkettiin matkaa kaupungin ohi kulkevaa moottoritietä pitkin. Siellä oli ajettu kolari, ja tie oli tukossa. Pujottelimme autojen ohi ja aloimme ihmetellä KPS:n (Kosovo Police Service) toimintaa onnettomuuspaikalla. Ihan päteviltä näyttivät, mittasivat jarrutusjäljet ja kaikki. Kaksi VW golfia oli törmännyt, kuinkas muuten kun autokannasta on 2/3 golfeja, niin todennäköisyys että molemmat kolariautot ovat golfeja on peräti 4/9. Ei loukkaantuneita. Sillä aikaa liikenne oli alkanut kiertää onettomuspaikan käyttämällä viereisen pellon traktoriuraa kiertotienä.
Kun meitä ei paikalla tarvittu, jatkoimme matkaa. Pian tilannekeskus soitti meille, ja käski mennä tarkistamaan camp Villen ympäristö, josta oli kuultu laukaus. Camp Villessä asustaa reilut sata suomalaista (lähinnä huoltojoukkoja ja esikuntaa) ja paljon muita kansallisuuksia. Ajoimme portille ja kävin portilla kysymässä mistä tarkkalleen laukaus oli kuultu. Portin vartijana oli viehättävä pisamanaamainen irlantilaistyttö, joka omalla vaikeaselkoisella englannillaan osoitti minulle paikan kartasta. Ajoimme hänen osoittamaan suuntaan ja pysähdyimme ihmettelemään. Nappasin tulkin mukaan ja kävin kyselemässä kolmelta paikalla aikaa kuluttavalta nuorelta olivatko he kuulleet laukauksia. Olivat kuulleet ja arvioivat sen tulleen rautatieasemalta. Ajoimme sinne, ja matkalla törmäsimme jalkapartiossa olevaan irkkupartioon. He eivät kuulleet mitään, melko kummallista, kovin isosta alueesta kun ei ole kyse. Rautatieasemalla lähdin taas tulkki ja suojamies seurani jututtamaan paikallisia.
Rautatieaseman valvoja ei kuullut laukausta toimistossaan istuessaan, mutta kertoi konduktöörien raportoineen, että ohikulkevaa junaa oli taas heitelty kivillä Coca-cola pullottamon kohdalla juuri oletetun laukauksen aikoihin. Kirjoitin tiedot ylös ja jatkoimme rautatien yli lähimmälle kioskille, jonka myyjänä ollut poika oli myös kuullut laukauksen ja arvioi sen tapahtuneen sata metriä etelään, eli vastakkaisessa suunnassa kuin pullottamo. Jatkoimme matkaa etelään ja haastattelin tien varrella mökissään asuvaa vanhahkoa pariskuntaa, joka oli laukauksen aikoihin pihatöissä. He arvelivat että kyseessä saattoi olla myös ilotulite ja se kuului sata metriä länteen. Palasimme autolle ja todettiin etsinnät tässä vaiheessa epäonnistuneiksi, sillä laukauksesta oli mennyt jo vajaa tunti. "Pitarda" ja "fabrika", ilotulite ja tehdas, sen verran ymmärsin albaniaa haastattelujen aikana. Jatkoimme partiointia.
Loppuyönä ei sitten tapahtunut mitään. Nuorilla oli limubileet paikallisella koululla, yö oli laskeutunut. Valtavat etanat olivat ryömineet kaduille ruohikosta ja kaupungin keskustan täytti generaattorien tasainen hyrinä kauppojen ja kojujen edustalla. Päättelimme että maan ainoa hiilivoimala oli taas epäkunnossa. Palasimme leiriin puoliltaöin, kirjoitimme raportit ja painuimme nukkumaan.
Tänään aamusta olin "pykälässä", eli campin portinvartijana. Posti toi päivän hesarin kymmeneen aikoihin. Joku paikallinen yritys tulosta meille sen mustavalkoisena A3 paperille. Sitä sitten lueskelin ja avasin välillä lähteville partioille portin. Kun hesari oli luettu loppuun, aloin tarkkailemaan kiikareille vastapäisellä pellolla laiduntavia hevosia ja sitten tulikin seuraava vahti. Juoksin körmyyni, hain jouhakamani, pamppuni ja kilpeni, hyppäsin pannuun ja olinkin jo matkalla jouhaharjoitukseen.
Jouhaharjoitus pidettiin jossain. Se ei ole operatiivistä informaatiota, satuin vain nukkumaan koko matkan, eikä mulla ollut mitään käsitystä missä oltiin. Paljon meitä kyllä oli, lähes koko komppania. Ja taas juostiin katuja pitkin pamppuja heiluttaen auringonpaahteessa. Uutta oli oikeastaan vain se että mukana oli koirapartio ja tarkka-ampujat. Maalihenkilöt, jotka olivat tälläkin kertaa huoltojoukkuetta heittelivät välillä mielikuvituspolttopulloja ja käsikranaatteja. Tarkka-ampujat ampuivat heitä leikisti päähän. Tiedättehän kun välillä järjestätään historiallisten taistelujen näytöksiä, joissa paikalliset pukeutuvat sen ajan uniformuihin ja esittävät taistelun turisteille sellaisena kuin se suurin piirtein oli? No meidän päivän harjoitus oli näytös tämän vuoden Mitrovican mellakoista. Polttopulloja ja käskikranaatteja heiteltiin sielläkin. Ranskalaiset tarkka-ampujat tappoivat kaksi heittelijää, melakka loppui pitkälti siihen. Ukrainalainen YK:n poliisi oli ehtinyt kuolla. Meidän harjoituksissa suurin uhka oli puolessa välissä alkanut ukkosmyrsky.
Rovaniemen ammuskelut ovat ylittäneet uutiskynnyksen myös paikallisessa mediassa. Sääli. Ei anna kovin hyvää kuvaa meidän ampumataidosta kun viidestä laukauksesta osui vain kaksi.
Menen nyt juomaan lonkeroa ja katsomaan euroviisuja. Olkaa kiltisti.
Kun meitä ei paikalla tarvittu, jatkoimme matkaa. Pian tilannekeskus soitti meille, ja käski mennä tarkistamaan camp Villen ympäristö, josta oli kuultu laukaus. Camp Villessä asustaa reilut sata suomalaista (lähinnä huoltojoukkoja ja esikuntaa) ja paljon muita kansallisuuksia. Ajoimme portille ja kävin portilla kysymässä mistä tarkkalleen laukaus oli kuultu. Portin vartijana oli viehättävä pisamanaamainen irlantilaistyttö, joka omalla vaikeaselkoisella englannillaan osoitti minulle paikan kartasta. Ajoimme hänen osoittamaan suuntaan ja pysähdyimme ihmettelemään. Nappasin tulkin mukaan ja kävin kyselemässä kolmelta paikalla aikaa kuluttavalta nuorelta olivatko he kuulleet laukauksia. Olivat kuulleet ja arvioivat sen tulleen rautatieasemalta. Ajoimme sinne, ja matkalla törmäsimme jalkapartiossa olevaan irkkupartioon. He eivät kuulleet mitään, melko kummallista, kovin isosta alueesta kun ei ole kyse. Rautatieasemalla lähdin taas tulkki ja suojamies seurani jututtamaan paikallisia.
Rautatieaseman valvoja ei kuullut laukausta toimistossaan istuessaan, mutta kertoi konduktöörien raportoineen, että ohikulkevaa junaa oli taas heitelty kivillä Coca-cola pullottamon kohdalla juuri oletetun laukauksen aikoihin. Kirjoitin tiedot ylös ja jatkoimme rautatien yli lähimmälle kioskille, jonka myyjänä ollut poika oli myös kuullut laukauksen ja arvioi sen tapahtuneen sata metriä etelään, eli vastakkaisessa suunnassa kuin pullottamo. Jatkoimme matkaa etelään ja haastattelin tien varrella mökissään asuvaa vanhahkoa pariskuntaa, joka oli laukauksen aikoihin pihatöissä. He arvelivat että kyseessä saattoi olla myös ilotulite ja se kuului sata metriä länteen. Palasimme autolle ja todettiin etsinnät tässä vaiheessa epäonnistuneiksi, sillä laukauksesta oli mennyt jo vajaa tunti. "Pitarda" ja "fabrika", ilotulite ja tehdas, sen verran ymmärsin albaniaa haastattelujen aikana. Jatkoimme partiointia.
Loppuyönä ei sitten tapahtunut mitään. Nuorilla oli limubileet paikallisella koululla, yö oli laskeutunut. Valtavat etanat olivat ryömineet kaduille ruohikosta ja kaupungin keskustan täytti generaattorien tasainen hyrinä kauppojen ja kojujen edustalla. Päättelimme että maan ainoa hiilivoimala oli taas epäkunnossa. Palasimme leiriin puoliltaöin, kirjoitimme raportit ja painuimme nukkumaan.
Tänään aamusta olin "pykälässä", eli campin portinvartijana. Posti toi päivän hesarin kymmeneen aikoihin. Joku paikallinen yritys tulosta meille sen mustavalkoisena A3 paperille. Sitä sitten lueskelin ja avasin välillä lähteville partioille portin. Kun hesari oli luettu loppuun, aloin tarkkailemaan kiikareille vastapäisellä pellolla laiduntavia hevosia ja sitten tulikin seuraava vahti. Juoksin körmyyni, hain jouhakamani, pamppuni ja kilpeni, hyppäsin pannuun ja olinkin jo matkalla jouhaharjoitukseen.
Jouhaharjoitus pidettiin jossain. Se ei ole operatiivistä informaatiota, satuin vain nukkumaan koko matkan, eikä mulla ollut mitään käsitystä missä oltiin. Paljon meitä kyllä oli, lähes koko komppania. Ja taas juostiin katuja pitkin pamppuja heiluttaen auringonpaahteessa. Uutta oli oikeastaan vain se että mukana oli koirapartio ja tarkka-ampujat. Maalihenkilöt, jotka olivat tälläkin kertaa huoltojoukkuetta heittelivät välillä mielikuvituspolttopulloja ja käsikranaatteja. Tarkka-ampujat ampuivat heitä leikisti päähän. Tiedättehän kun välillä järjestätään historiallisten taistelujen näytöksiä, joissa paikalliset pukeutuvat sen ajan uniformuihin ja esittävät taistelun turisteille sellaisena kuin se suurin piirtein oli? No meidän päivän harjoitus oli näytös tämän vuoden Mitrovican mellakoista. Polttopulloja ja käskikranaatteja heiteltiin sielläkin. Ranskalaiset tarkka-ampujat tappoivat kaksi heittelijää, melakka loppui pitkälti siihen. Ukrainalainen YK:n poliisi oli ehtinyt kuolla. Meidän harjoituksissa suurin uhka oli puolessa välissä alkanut ukkosmyrsky.
Rovaniemen ammuskelut ovat ylittäneet uutiskynnyksen myös paikallisessa mediassa. Sääli. Ei anna kovin hyvää kuvaa meidän ampumataidosta kun viidestä laukauksesta osui vain kaksi.
Menen nyt juomaan lonkeroa ja katsomaan euroviisuja. Olkaa kiltisti.
torstai 22. toukokuuta 2008
Etelärintamalla ei mitään uutta.
Jumala loi ihmiset, eläinkunnan ja luonnon elämän rinnakkain elämään harmaniossa. Mutta ihmiset eivät noudattaneet käskyä ja lankesivat syntiin. Syntyi uskonto nimeltään armeija, jossa yritetään palauttaa harmonia ja kunnioitetaan ylempänä hyveenä käskyjen noudattamista, koska ilman sitä kymmenen käskyäkin ovat vain naarmuja kivessä. Harmonia tarkoittaa tasapainoa. Jos on aurinko on paistanut pitkään, täytyy sataa. Jos edellinen päivä on ollut huoleton, seuraavana täytyy olla paljon töitä. Näin oli kirjoitettu ja niin oli tapahtuvaksi.
Heräsin aamulla viideltä. Edessä oli puolen vuorokauden verran partiointia erään kaupungin alueella. Nopea aamiainen, suojavälineet auton takapenkille ja ratin taakse. Aurinkoinen sää oli ohi, ja taivaalta tihkusi vettä. Ajoimme pienen kierroksen kaupungin keskustassa, jätimme auton parkkiin ja perustimme OP:n. OP tarkoittaa observation pointia, tarkkailupistettä. Siinä on tarkoitus tarkkaila ja havannoida ympäröivää maailmaa. Istuimme paikallisen ostoskeskuksen toisen kerrokseen kahvilaan, joista oli hienot näkymät kaupungin ruuhkaisille kaduille. "Big makiato, thank you." on iloinen sekoitus englantia ja paikallista kieltä, lauseella saa itselleen kupin cappucinomaista kahvia ja lasin kivennäisvettä hintaan 50c. Se, jolla on isoin palkka maksaa koko porukan kahvit, sellainen on kirjaamaton sääntö.
Kahvit juotuamme jatkoimme kaupunkikierrostamme ympäröiviin kyliin. Meille kerrottiin mikä erotti albaanikylän, serbikylän ja romanikylän toisistaan. Serbit tykkäävät avoimista tiloista, heillä rakentaminen on hajautuneempaa ja talojen aidat ovat läpinäkyviä tai matalia. Albaanit rakentavat tiivimmin, mutta aidat ovat korkeita tiilimuureja. Romanien kylät ovat piraattiversio Mad Max-elokuvien maailmanloppu-kitchistä. Aamupäivästä oli hiljaista. Kiersimme laakson reunoja. Unikkoja kasvaa täällä tienvarsilla monessa paikassa, mutta erään kukkulan laella oli kokonainen unikkoniitty, ja olin vakuuttunut että se ei ollut sattumaa. Kehä kolmosen elämänsä viettäneet partiokaverini eivät osanneet sanoa asiaan mitään. He eivät koskaan aikaisemmin nähneet unikkoa tai tienneet että yhdestä siemennupusta saa 150mg ooppiumin/heroiinin raaka-ainetta. Neuvostoliiton hajoamisen aikaan, meidän datshan palstalla kasvoi unikkoja, niistä sai kivanmakuisia siemeniä pulliin. Eräänän yönä joku oli käynyt repimässä koko kylän unikot palstoilta. Marimekolla ei ollut osuutta asiaan.
Jatkoimme ajelemista ympäriinsä ja tarkkailimme ympäristöä. Kovin rauhallista oli, olisi ollut helppoa kyseenalaista miksi ylipäätänsä olimme paikalla. Onneksi meillä oli kokenempaa seuraa kertomassa paikkojen historiaa. Tuossa oli 2004 mellakoiden aikaan palannut ruumis, tässä oli pahimmat mellakkat, tästä talosta serbiveteraanit puolustivat kerrostalon pihapiiriään kalashnikovien iloisella dialogilla. 2004 ei ole ollenkaan niin kaukana kuin 1999. Kävimme välillä leirissä syömässä, poimimme tulkin mukaan, ja lähdimme eräälle tielle kiusaamaan autoilijoita ajoneuvojen tarkastuspisteellä. Puolesta tusinasta autoja ei löytynyt mitään ja jatkoimme ympäriinsä ajelemista, kunnes sekin alkoi tuntua tylsältä. Parkeerasimme automme paikallisen poliisilaitoksen viereen ja jatkoimme jalkapartiolla kaupungin keskustassa. Seitsemän muskettisoturia aseineen olivat paikallisille arkipäiväinen näky, joskin lapset heiluttavat meille aina käsiään kuin Disney Worldin mielikuvitushahmoille. Vilkutan joka päivä kättäni enemmän kuin Brezhnev Punaisella Torilla 9. toukokuuta. Alan olla melko taitava siinä.
Kävimme taas kahvilla ja jatkoimme päiväkävelyämme. Sade yltyi rankkasateeksi ja alkoi olla selvä etteivät sadepilvet ole lähdössä pitkään aikaan, nyt kun ne vuorten ympäröivään laaksoon olivat päässeet. Sade ei tosimiestä pelota, meitä se haittasi jonkin verran. Palasimme autoille, kävimme leirissä tauolla ja jatkoimme partiontiamme. Ajaminen rankkasateella, vilkkaassa liikenteessä ja kolmen sinua paremman kuljettajan opastuksella on oma kokemuksensa. "Hit the gas! Hit the gas!" he kannustivat eräässä kohdassa minua ohitukseen, kunnes huomasivat vastaan tulevan auton ja jatkoivat saamalla äänenkorkeudella "Ei, etsä ehi, EI, ET EHI!". No ei sitten.
Muutenkin tunnelma aamun tarkkavaisesta ja hiljaisesta ympäristön tarkkailusta muuttui iltaa kohti rennoksi ympäriin ajeluksi. Kuuntelimme brittiläisten turvaajien omaa radiota, lauloimme Nelly ja Jenniferin mukana, sekä teimme epäsoveliaita kommentteja paikallisten naisten ulkonäöstä. Suurin osa paikoista oli ajettu siinä vaiheessa jo kolmesti läpi. Työvuoro läheni loppua ja palasimme leiriin. Mutta työt eivät olleet ohi. Auto oli pestävä, siitäkin huolimatta että ajoimme koko illan rankkasateessa. Autot ovat meidän pilallehemmotteltuja lapsia. 230 kilometriä oli päivän saldo, kyllä ne pesunsa ansaitsevat. Autojen jälkeen oli vuorossa raporttien kirjoittelu. Rportti on kylmän analyyttinen selostus mitä teimme päivän aikana ja mitä huomion arvoista näimme. Keskivertopäivänä kuten tänään, raportin keksiminen vaatii kaunokirjallisia taitoja. Kymmenen ihmisen kokoontuminen hautausmaalla, ihmisiä oli sateesta huolimatta kaduilla normaali määrä, tilannekeskuksesta kului heleä naisen ääni ensimmäistä kertaa puolen vuoteen. OMA KOMMENTTI ALKAA: olisiko jo aika päästä lomille!? OMA KOMMENTTI LOPPUU. Siinä oli parhaita otteita meidän rapsasta. Seuraavana vuorossa oli aseen kuivaaminen. Olen tuskin puheväleissä aseeni kanssa, mutta helpompi se on kuivata kuin raapia ruostetta hänen kuoresta. Puolustusvoimat on hyvin mustasukkainen lainaamiensa esineiden suhteen.
Päivän päätteksi, minulla oli sellainen tunne, että tiesin mitä tein. Enkä nyt tarkoita eksistentiaalista "miks mä edes oon olemassa" pitkittynyttä teiniangstia, jonka satunnaisiin oireisiin minulla on resepti alkosta, en mä sitä. Tarkoitan että tunsin itseni ammattitaitoiseksi, tiesin koko ajan mitä oltiin tekemässä ja miten asiat piti hoitaa suunilleen, se on jo jotain!
Vihdoin, lähes viidentoista tunnin työpäivän jälkeen, pääsin saunaan ja nauttimaan lakisääteiset kaksi lonkeroani. Ja nyt täytyy kirjoittaa tämä henkilökohtainen raporttini vielä.
Aurinkoisia päiviä kaikille :)
Heräsin aamulla viideltä. Edessä oli puolen vuorokauden verran partiointia erään kaupungin alueella. Nopea aamiainen, suojavälineet auton takapenkille ja ratin taakse. Aurinkoinen sää oli ohi, ja taivaalta tihkusi vettä. Ajoimme pienen kierroksen kaupungin keskustassa, jätimme auton parkkiin ja perustimme OP:n. OP tarkoittaa observation pointia, tarkkailupistettä. Siinä on tarkoitus tarkkaila ja havannoida ympäröivää maailmaa. Istuimme paikallisen ostoskeskuksen toisen kerrokseen kahvilaan, joista oli hienot näkymät kaupungin ruuhkaisille kaduille. "Big makiato, thank you." on iloinen sekoitus englantia ja paikallista kieltä, lauseella saa itselleen kupin cappucinomaista kahvia ja lasin kivennäisvettä hintaan 50c. Se, jolla on isoin palkka maksaa koko porukan kahvit, sellainen on kirjaamaton sääntö.
Kahvit juotuamme jatkoimme kaupunkikierrostamme ympäröiviin kyliin. Meille kerrottiin mikä erotti albaanikylän, serbikylän ja romanikylän toisistaan. Serbit tykkäävät avoimista tiloista, heillä rakentaminen on hajautuneempaa ja talojen aidat ovat läpinäkyviä tai matalia. Albaanit rakentavat tiivimmin, mutta aidat ovat korkeita tiilimuureja. Romanien kylät ovat piraattiversio Mad Max-elokuvien maailmanloppu-kitchistä. Aamupäivästä oli hiljaista. Kiersimme laakson reunoja. Unikkoja kasvaa täällä tienvarsilla monessa paikassa, mutta erään kukkulan laella oli kokonainen unikkoniitty, ja olin vakuuttunut että se ei ollut sattumaa. Kehä kolmosen elämänsä viettäneet partiokaverini eivät osanneet sanoa asiaan mitään. He eivät koskaan aikaisemmin nähneet unikkoa tai tienneet että yhdestä siemennupusta saa 150mg ooppiumin/heroiinin raaka-ainetta. Neuvostoliiton hajoamisen aikaan, meidän datshan palstalla kasvoi unikkoja, niistä sai kivanmakuisia siemeniä pulliin. Eräänän yönä joku oli käynyt repimässä koko kylän unikot palstoilta. Marimekolla ei ollut osuutta asiaan.
Jatkoimme ajelemista ympäriinsä ja tarkkailimme ympäristöä. Kovin rauhallista oli, olisi ollut helppoa kyseenalaista miksi ylipäätänsä olimme paikalla. Onneksi meillä oli kokenempaa seuraa kertomassa paikkojen historiaa. Tuossa oli 2004 mellakoiden aikaan palannut ruumis, tässä oli pahimmat mellakkat, tästä talosta serbiveteraanit puolustivat kerrostalon pihapiiriään kalashnikovien iloisella dialogilla. 2004 ei ole ollenkaan niin kaukana kuin 1999. Kävimme välillä leirissä syömässä, poimimme tulkin mukaan, ja lähdimme eräälle tielle kiusaamaan autoilijoita ajoneuvojen tarkastuspisteellä. Puolesta tusinasta autoja ei löytynyt mitään ja jatkoimme ympäriinsä ajelemista, kunnes sekin alkoi tuntua tylsältä. Parkeerasimme automme paikallisen poliisilaitoksen viereen ja jatkoimme jalkapartiolla kaupungin keskustassa. Seitsemän muskettisoturia aseineen olivat paikallisille arkipäiväinen näky, joskin lapset heiluttavat meille aina käsiään kuin Disney Worldin mielikuvitushahmoille. Vilkutan joka päivä kättäni enemmän kuin Brezhnev Punaisella Torilla 9. toukokuuta. Alan olla melko taitava siinä.
Kävimme taas kahvilla ja jatkoimme päiväkävelyämme. Sade yltyi rankkasateeksi ja alkoi olla selvä etteivät sadepilvet ole lähdössä pitkään aikaan, nyt kun ne vuorten ympäröivään laaksoon olivat päässeet. Sade ei tosimiestä pelota, meitä se haittasi jonkin verran. Palasimme autoille, kävimme leirissä tauolla ja jatkoimme partiontiamme. Ajaminen rankkasateella, vilkkaassa liikenteessä ja kolmen sinua paremman kuljettajan opastuksella on oma kokemuksensa. "Hit the gas! Hit the gas!" he kannustivat eräässä kohdassa minua ohitukseen, kunnes huomasivat vastaan tulevan auton ja jatkoivat saamalla äänenkorkeudella "Ei, etsä ehi, EI, ET EHI!". No ei sitten.
Muutenkin tunnelma aamun tarkkavaisesta ja hiljaisesta ympäristön tarkkailusta muuttui iltaa kohti rennoksi ympäriin ajeluksi. Kuuntelimme brittiläisten turvaajien omaa radiota, lauloimme Nelly ja Jenniferin mukana, sekä teimme epäsoveliaita kommentteja paikallisten naisten ulkonäöstä. Suurin osa paikoista oli ajettu siinä vaiheessa jo kolmesti läpi. Työvuoro läheni loppua ja palasimme leiriin. Mutta työt eivät olleet ohi. Auto oli pestävä, siitäkin huolimatta että ajoimme koko illan rankkasateessa. Autot ovat meidän pilallehemmotteltuja lapsia. 230 kilometriä oli päivän saldo, kyllä ne pesunsa ansaitsevat. Autojen jälkeen oli vuorossa raporttien kirjoittelu. Rportti on kylmän analyyttinen selostus mitä teimme päivän aikana ja mitä huomion arvoista näimme. Keskivertopäivänä kuten tänään, raportin keksiminen vaatii kaunokirjallisia taitoja. Kymmenen ihmisen kokoontuminen hautausmaalla, ihmisiä oli sateesta huolimatta kaduilla normaali määrä, tilannekeskuksesta kului heleä naisen ääni ensimmäistä kertaa puolen vuoteen. OMA KOMMENTTI ALKAA: olisiko jo aika päästä lomille!? OMA KOMMENTTI LOPPUU. Siinä oli parhaita otteita meidän rapsasta. Seuraavana vuorossa oli aseen kuivaaminen. Olen tuskin puheväleissä aseeni kanssa, mutta helpompi se on kuivata kuin raapia ruostetta hänen kuoresta. Puolustusvoimat on hyvin mustasukkainen lainaamiensa esineiden suhteen.
Päivän päätteksi, minulla oli sellainen tunne, että tiesin mitä tein. Enkä nyt tarkoita eksistentiaalista "miks mä edes oon olemassa" pitkittynyttä teiniangstia, jonka satunnaisiin oireisiin minulla on resepti alkosta, en mä sitä. Tarkoitan että tunsin itseni ammattitaitoiseksi, tiesin koko ajan mitä oltiin tekemässä ja miten asiat piti hoitaa suunilleen, se on jo jotain!
Vihdoin, lähes viidentoista tunnin työpäivän jälkeen, pääsin saunaan ja nauttimaan lakisääteiset kaksi lonkeroani. Ja nyt täytyy kirjoittaa tämä henkilökohtainen raporttini vielä.
Aurinkoisia päiviä kaikille :)
keskiviikko 21. toukokuuta 2008
Kolikonheiton aikaan
Tänään oli kiva päivä. Söin, nukuin, kävin salilla, luin kirjaa. Sää on vähän pilvinen, mut lämmintä on silti. 12 päivää on mennyt nopeasti. Ja nyt edessä on iso päätös, haluanko olla täällä koko vuoden vai riittääkö puoli vuotta? Se täytyisi päättää viikon aikana. Täytyy suorittaa perusteellinen analyysi miksi olen täällä ja mikä on täällä olemisen vaihtoehtokustannus.
Syyni tänne lähtemisessä voidaan kiteyttää neljään kohtaan. Ensimmäisenä oli jonkinnäköinen meriitti, minkä saa oltuaan rauhanturvaajana. Se näyttää hyvältä CV:ssä, ei tarvitse työnantajan epäillä stressinsietokykyäni, ja saamani kuvan rauhanturvaajien demografiasta perusteella todella harva yliopistossa opiskelava käy täällä. Ja näyttää se ehkä hyvältä muidenkin ihmisten silmissä, ainakin palaute kavereilta on ollut positiivista. Vähentääkö meriitin arvoa jos olen täällä vain puoli vuotta? Luulisin että ei paljoa, mutta puoli vuotta tuntuu vaan niin lyheltä ajalta. 95% on täällä vuoden sopimuksella, lähinnä verovapaan auton takia. Armeijan laumapsykologia on saamassa otteen minusta, kai minäkin oon vuoden jos kaikki muutkin?
Toinen syy on raha. Tulen saamaan verojen jälkeen noin 2500 euroa kuussa ja kotiutuessa tulee vielä lomarahat, jotka ovat 8,5% kokonaispalkasta jos on 6 kk, ja 11% jos on vuoden. Vuosiansiot on siis noin 33000 euroa. Ja rahaa ei täällä mene mihinkään, yhdestäkään lonkerosto en ole vielä joutunut maksamaan. Lomilla rahaa menee varmasti, mutta kyllä on varaakin mennä. Opiskelijana/alepan kassana tienasin noin tuhat euroa kuussa, mikä riitti varsin hyvin, mutta kovin paljoa ei jäänyt säästöön, minulla on kun uskomaton kyky rikkoa ja hukata omaisuuttani. Onhan se kiva saadaa varteenotettavat säästöt nopeasti vuodessa. Ne voi sitten hukata pörssissä tai vaihtoehtoisesti korjata huoneeni lattian.
Kolmas syy oli jonkin tärkeän asian tekeminen. En tiedä olenko vielä varsinaisesti tehnyt mitään, mutta uskon että läsnäolomme täällä on tärkeää. Toisaalta onko juuri minun oltava täällä? Ehdokkaita lienee muutenkin tarpeeksi, tuonko mitään lisäarvoa joukkoon olemalla täällä jonkun muun sijasta? En tiedä, aika näyttää, jos näyttää. Neljäs syy oli kokemusten hakeminen. Niitä on tullut valtavasti, ja varmasti tulee sitä enemmän mitä pidempään olen täällä. Blogi on ollut sen verran suosittu, että olisi kovin sääli lopettaa kesken :D
Täällä on lämmin, elämä on helpohkoa ja melko yllättäen olen viihtynyt täällä. Huonoja puoliakin tietenkin löytyy. Yksityisyyttä täällä on aika vähän, periaatteessa olen 24/7, koska tahansa voi tulla kuulutus joka kertoo pistää aikataulut uusiksi. Ihmiset täällä ovat ihan mukavia, minulla vain on kovin vähän yhteistä heidän kanssa. Mutta ei tänne kalakavereita olla tultu hakemaan. Lomia on suunilleen viikko kerran kuukaudessa. Se on tarpeeksi sosiaalisten suhteiden ylläpitämiseen, mikä tietenkin vaatii vähän töitä. Se oli vaikeaa intissä, eikä varmasti ole helpompaa täällä, vaikka lomapäiviä onkin enemmän. Töitä on tällä hetkellä noin 50-60 tuntia viikossa, johtuen lähinnä Kosovon itsenäistymisestä. Jos tilanne normalisoituu, työajat tippuvat kuulemma alle kolmenkymmeneen tuntiin.
Jos tulen marraskuussa takaisin, pääseen nauttimaan Suomen koko loskakaudesta. Täällä on lämmintä käytännössä ympäri vuoden, aurinkoa otettiin ensimmäisen kerran helmikuussa tänä vuonna. Ja vuoden jälkeen minulla olisi mukava kesäloma ja pääsisin jatkamaan opiskelua siitä mihin jäin. On tietenkin mahdollista, että homma alkaa tympiä jossain vaiheessa. Kaikki työpaikat alkavat jossain vaiheessa. Voi hiukan vituttaa kun miettii, että mitä mä teen täällä, olisin voinut lähteä jo marraskuussa. Ehkä se riski on otettava. Jos käy ylivoimaiseksi, niin voi täältä lähteä kesken sopimuksen. Se vaan tekee kovin vaikeaksi lähteä myöhemmin Afganistaniin, Tshadiin tai johonkin vielä lämpimämpään paikkaan potemaan kolmenkympin kriisiä.
Sana on vapaa, kommentoi ja vaikuta Antonin päätöksentekoon. Kolme hurraa-huutoa interaktiiviselle medialle!
Syyni tänne lähtemisessä voidaan kiteyttää neljään kohtaan. Ensimmäisenä oli jonkinnäköinen meriitti, minkä saa oltuaan rauhanturvaajana. Se näyttää hyvältä CV:ssä, ei tarvitse työnantajan epäillä stressinsietokykyäni, ja saamani kuvan rauhanturvaajien demografiasta perusteella todella harva yliopistossa opiskelava käy täällä. Ja näyttää se ehkä hyvältä muidenkin ihmisten silmissä, ainakin palaute kavereilta on ollut positiivista. Vähentääkö meriitin arvoa jos olen täällä vain puoli vuotta? Luulisin että ei paljoa, mutta puoli vuotta tuntuu vaan niin lyheltä ajalta. 95% on täällä vuoden sopimuksella, lähinnä verovapaan auton takia. Armeijan laumapsykologia on saamassa otteen minusta, kai minäkin oon vuoden jos kaikki muutkin?
Toinen syy on raha. Tulen saamaan verojen jälkeen noin 2500 euroa kuussa ja kotiutuessa tulee vielä lomarahat, jotka ovat 8,5% kokonaispalkasta jos on 6 kk, ja 11% jos on vuoden. Vuosiansiot on siis noin 33000 euroa. Ja rahaa ei täällä mene mihinkään, yhdestäkään lonkerosto en ole vielä joutunut maksamaan. Lomilla rahaa menee varmasti, mutta kyllä on varaakin mennä. Opiskelijana/alepan kassana tienasin noin tuhat euroa kuussa, mikä riitti varsin hyvin, mutta kovin paljoa ei jäänyt säästöön, minulla on kun uskomaton kyky rikkoa ja hukata omaisuuttani. Onhan se kiva saadaa varteenotettavat säästöt nopeasti vuodessa. Ne voi sitten hukata pörssissä tai vaihtoehtoisesti korjata huoneeni lattian.
Kolmas syy oli jonkin tärkeän asian tekeminen. En tiedä olenko vielä varsinaisesti tehnyt mitään, mutta uskon että läsnäolomme täällä on tärkeää. Toisaalta onko juuri minun oltava täällä? Ehdokkaita lienee muutenkin tarpeeksi, tuonko mitään lisäarvoa joukkoon olemalla täällä jonkun muun sijasta? En tiedä, aika näyttää, jos näyttää. Neljäs syy oli kokemusten hakeminen. Niitä on tullut valtavasti, ja varmasti tulee sitä enemmän mitä pidempään olen täällä. Blogi on ollut sen verran suosittu, että olisi kovin sääli lopettaa kesken :D
Täällä on lämmin, elämä on helpohkoa ja melko yllättäen olen viihtynyt täällä. Huonoja puoliakin tietenkin löytyy. Yksityisyyttä täällä on aika vähän, periaatteessa olen 24/7, koska tahansa voi tulla kuulutus joka kertoo pistää aikataulut uusiksi. Ihmiset täällä ovat ihan mukavia, minulla vain on kovin vähän yhteistä heidän kanssa. Mutta ei tänne kalakavereita olla tultu hakemaan. Lomia on suunilleen viikko kerran kuukaudessa. Se on tarpeeksi sosiaalisten suhteiden ylläpitämiseen, mikä tietenkin vaatii vähän töitä. Se oli vaikeaa intissä, eikä varmasti ole helpompaa täällä, vaikka lomapäiviä onkin enemmän. Töitä on tällä hetkellä noin 50-60 tuntia viikossa, johtuen lähinnä Kosovon itsenäistymisestä. Jos tilanne normalisoituu, työajat tippuvat kuulemma alle kolmenkymmeneen tuntiin.
Jos tulen marraskuussa takaisin, pääseen nauttimaan Suomen koko loskakaudesta. Täällä on lämmintä käytännössä ympäri vuoden, aurinkoa otettiin ensimmäisen kerran helmikuussa tänä vuonna. Ja vuoden jälkeen minulla olisi mukava kesäloma ja pääsisin jatkamaan opiskelua siitä mihin jäin. On tietenkin mahdollista, että homma alkaa tympiä jossain vaiheessa. Kaikki työpaikat alkavat jossain vaiheessa. Voi hiukan vituttaa kun miettii, että mitä mä teen täällä, olisin voinut lähteä jo marraskuussa. Ehkä se riski on otettava. Jos käy ylivoimaiseksi, niin voi täältä lähteä kesken sopimuksen. Se vaan tekee kovin vaikeaksi lähteä myöhemmin Afganistaniin, Tshadiin tai johonkin vielä lämpimämpään paikkaan potemaan kolmenkympin kriisiä.
Sana on vapaa, kommentoi ja vaikuta Antonin päätöksentekoon. Kolme hurraa-huutoa interaktiiviselle medialle!
tiistai 20. toukokuuta 2008
Oppi- ja univelat kuitataan
Yöllä oltiin taas kiusaamassa ohikulkevia busseja. Mutta opin nopeasti. Otin mukaan telttapatjan, levitin sen pannun lattialle ja laitoin itselleni luotiliivin tyynyksi. Dieselmoottori kehräsi pääni vieressä unettavasti kaikki kuusi tuntia jotka paikan päällä sain nukkua. Ei siitä sen enempää.
Tultuamme bussivahdista edessä oli, se mitä monet pitävät kirosanana täällä - Jouha-harjoitus. Jouha on lyhennys joukkojenhallinasta eli se mitä poliisit tekevät hajottaessaan mellakoita. Puettava jouhavarustus painaa yli 20 kg, ja sen monien osien paikalleen laittaminen muistutta jääkiekkomaalivahdin pukemista. Kun varusteet on saatu puettua, mennään kilpirintamaan ja yritetään häätää tietyltä alueelta "maalijoukko", joka koostui tällä kertaa huoltojoukkueesta ja paikallisista tulkeista. Heidän tehtävänä on potkia kilpiä, heitellä vesipulloja ja muilla keinoin yrittää provosoida meitä. Se on antoisa tehtävä, jossa pääsee luvan kanssa väkivaltaisesti purkamaan patoutumiaan. Tämänpäiväinen maaliosasto oli kuitenkin melko lepsu. He tyytyivät lähinnä satunnaisiin potkuihin ja pullojen heittelyyn. Sain neljä pulloa kylkeeni ja kaksi päähäni. Kypärä piti hyvin, mutta kylkiosumat tekivät kipeää. En haluaisi tietää, miltä tuntuu saada luoti sinne. Parin tunnin jouharupeam oli fyysisesti aika raskas, luultavasti raskainta mitä rauhanturvaajan arjesta löytyy. Mutta on se osittain myös hauskaa. Voi kuvitella olevansa anarkistimelakkaa hajottamassa, täytyy vaan muistaa olla oikeasti lyömättä pampulla.
Jouhan jälkeen alkoi vapaa-aika, ja sain tehdyksi jotain uskomatonta. Nettikaapelini oli mennyt poikki ja tänään sain vihdoin paikanettua komppania tele-asentajan leiristä. Hänellä oli tosin biljaardipeli pahasti kesken, mutta sen verran hän jousti, että antoi minulle välineet ja kertoi kahdessa virkkeessä mitä piti tehdä. Olin kovin skeptinen, sillä jo puisen hyllyn rakentaminen oli minulle saavutus, kaapeleiden korjaamisesta puhumattakaan. Päätin kuitenkin kokeilla, ja perkele, sehän onnistui ensimmäisellä kerralla! Kosovohan on tunnettu käsityöläisistään ainakin tutustuttamisluentojen mukaan, joten ehkä täällä on jotain ilmassa.
Nyt muutama kuva ja kootut selitykset:
Uuden rotaation tervetuliaisjuhlassa meille tarjottiin kanaa, villisikaa ja poroa, sekä tietenkin juuri suomalaisia turvaajia varten tehtyö makedonialaista valko- ja punaviiniä. Ruoka oli hyvää, alkoholi ilmaista ja sää mitä hienoin. Vei ajatukset pois seuraavan päivän siivousurakasta.
Jenkkien Humvee:t, ranskalaisten soitilaspoliisien auto, yksi meidän auto, ja jonkun entisen itäblokin maan O
az Film City:n parkkipaikalla.
Vihainen ilme kertoo että olet tosissasi. Sitä täytyy harjoitella päivittäin.
Paikallinen ajoneuvokanta on monipuolinen.
Tultuamme bussivahdista edessä oli, se mitä monet pitävät kirosanana täällä - Jouha-harjoitus. Jouha on lyhennys joukkojenhallinasta eli se mitä poliisit tekevät hajottaessaan mellakoita. Puettava jouhavarustus painaa yli 20 kg, ja sen monien osien paikalleen laittaminen muistutta jääkiekkomaalivahdin pukemista. Kun varusteet on saatu puettua, mennään kilpirintamaan ja yritetään häätää tietyltä alueelta "maalijoukko", joka koostui tällä kertaa huoltojoukkueesta ja paikallisista tulkeista. Heidän tehtävänä on potkia kilpiä, heitellä vesipulloja ja muilla keinoin yrittää provosoida meitä. Se on antoisa tehtävä, jossa pääsee luvan kanssa väkivaltaisesti purkamaan patoutumiaan. Tämänpäiväinen maaliosasto oli kuitenkin melko lepsu. He tyytyivät lähinnä satunnaisiin potkuihin ja pullojen heittelyyn. Sain neljä pulloa kylkeeni ja kaksi päähäni. Kypärä piti hyvin, mutta kylkiosumat tekivät kipeää. En haluaisi tietää, miltä tuntuu saada luoti sinne. Parin tunnin jouharupeam oli fyysisesti aika raskas, luultavasti raskainta mitä rauhanturvaajan arjesta löytyy. Mutta on se osittain myös hauskaa. Voi kuvitella olevansa anarkistimelakkaa hajottamassa, täytyy vaan muistaa olla oikeasti lyömättä pampulla.
Jouhan jälkeen alkoi vapaa-aika, ja sain tehdyksi jotain uskomatonta. Nettikaapelini oli mennyt poikki ja tänään sain vihdoin paikanettua komppania tele-asentajan leiristä. Hänellä oli tosin biljaardipeli pahasti kesken, mutta sen verran hän jousti, että antoi minulle välineet ja kertoi kahdessa virkkeessä mitä piti tehdä. Olin kovin skeptinen, sillä jo puisen hyllyn rakentaminen oli minulle saavutus, kaapeleiden korjaamisesta puhumattakaan. Päätin kuitenkin kokeilla, ja perkele, sehän onnistui ensimmäisellä kerralla! Kosovohan on tunnettu käsityöläisistään ainakin tutustuttamisluentojen mukaan, joten ehkä täällä on jotain ilmassa.
Nyt muutama kuva ja kootut selitykset:
Uuden rotaation tervetuliaisjuhlassa meille tarjottiin kanaa, villisikaa ja poroa, sekä tietenkin juuri suomalaisia turvaajia varten tehtyö makedonialaista valko- ja punaviiniä. Ruoka oli hyvää, alkoholi ilmaista ja sää mitä hienoin. Vei ajatukset pois seuraavan päivän siivousurakasta.
Jenkkien Humvee:t, ranskalaisten soitilaspoliisien auto, yksi meidän auto, ja jonkun entisen itäblokin maan O
az Film City:n parkkipaikalla.Vihainen ilme kertoo että olet tosissasi. Sitä täytyy harjoitella päivittäin.
Paikallinen ajoneuvokanta on monipuolinen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)