sunnuntai 27. helmikuuta 2022

Venäjän sota Ukrainassa. Neljännen päivän tilannearvio.

Minua on pyydetty kirjoittamaan Ukrainan sodasta. Tilanne elää jatkuvasti, mutta tässä lyhyesti jotain ajatuksia.

Tärkein ensin: Ukrainan armeija ja väestö vastustaa hyökkäystä urheasti ja menestykkäästi. Yhtäkään merkittävää kaupunkia ei ole vallattu. Ennen hyökkäystä Venäjän valtiollisten TV-kanavien juontajat kilpailivat siitä kuka ennustaa nopeimman Ukrainan täyden antautumisen hyökkäyksen jälkeen: ”Venäjä voittaa 48:ssa tunnissa!" "Eipäs kun vuorokaudessa!” Nyt on kyseenalaista, voiko Venäjä ylipäätänsä voittaa.

Putin toi turvallisuusneuvoston kokouksen koko kansan nähtäväksi television välityksellä kolme päivää ennen hyökkäystä Ukrainaan. Saimme samalla arvokasta tietoa siitä, miten päätöksenteko Venäjällä toimii: Ei ole mitään turvallisuusneuvostoa, jossa tehtäisiin päätöksiä ja pohdittaisiin vaihtoehtoja. Putin tekee päätökset yksin ja päätös hyökkäyksestä oli tehty jo ennen televisiossa käytyä kokousta. Käytännössä Putin vain marssitti korkeimmat virkamiehet TV-kameroiden eteen vannomaan uskollisuuttaan hänelle. Nyt vastuu tästä hyökkäyksestä on myös heillä ja rivit ei rakoile.

Venäjän sotakone ei ollut läheskään niin suuri ja mahtava kuin Venäjällä ja ehkä meillä täällä lännessäkin kuviteltiin. Ukrainan ilmavoimat ja ilmapuolustus ovat edelleen osittain toiminnassa ja tekevät tehtävänsä. Minkäänlaista koko komentoketjun romahduttavaa kyberhyökkäystä ei myöskään saatu aikaiseksi.

Venäjän suunnitelma näytti pohjautuvan siihen oletukseen, että Ukrainan armeija menettää tahtonsa taistella ensimmäisen tai toisen vuorokauden aikana. Suurin osa Venäjän kalustosta ja miesvoimasta on keskitetty Kiovan valtaamiseen. Tarkoituksena on varmastikin vallata tärkeimmät hallintorakennukset ja asettaa nukkehallitus À la Terijoki. Nähdäkseni tästä syystä Venäjä ei ole tarkoituksella pommittanut siviilikohteita. He ovat pommittaneet niitä satunnaisesti puhtaasti epäpätevyyden takia. Kun turhautuminen ankaraan vastarintaan kasvaa, tämä voi muuttua nopeasti.

On täysin epäselvää, mikä on Venäjän / Putinin kuvittelema ”end game” eli toivottu hyvä lopputulos. Ilmeisesti Putin on uskonut omia valheitaan: Ukrainalaiset ovat haluttomia taistelemaan ja hyväksyvät nukkehallinnon, kunhan vanha on syrjäytetty. Ei enää demokraattista naapurimaata näyttämässä venäläisille esimerkkiä. Minä en usko, että ukrainalaiset lopettaisivat taistelun, vaikka Kiova kaatuisi.

Minä en loppuun asti uskonut, että Venäjä hyökkää. Ajattelin kaiken olevan taas yksi bluffi neuvottelupöydässä lännen kanssa. Ukraina teki ilmeisesti saman arviointivirheen; Armeijan reservin mobilisointi alkoi vasta sodan alettua. Tätä reserviä pitäisi saapua taistelukentälle ensi viikon aikana ja tuolloin näemme todennäköisesti vastahyökkäyksiä Venäjän huoltolinjoihin ja sivustoihin. Samanaikaisesti Venäjä ei ole yrittänyt sulkea Ukrainan länsirajaa mitenkään. Miksi olisivat, kun sodan piti suunnitelman mukaan olla tässä vaiheessa jo melkein ohi? Länsi on herännyt lähettämään Ukrainalle aseapua ja se saapuu avoimen länsirajan kautta.

Nähtyään kuinka useassa Venäjän kaupungissa tuhannet ihmiset ovat lähteneet osoittamaan mieltään sotaa vastaa pidätyksen uhallakin on monella houkutus sortua toiveajatteluun: ”Venäjän kansa on sotaa vastaan.” Asia ei ole näin. Enemmistö uskoo vilpittömästi, että nyt suojellaan Itä-Ukrainan separatisteja kansanmurhalta. Samanlaista euforiaa kuin Krimin miehityksen aikana ei kuitenkaan ole havaittavissa. Valtaosa oli yllättynyt ja shokissa hyökkäämisen alkamisesta, ja nyt joko tukee sotaa passiivisesti tai on välinpitämätön. Toisaalta he kuulevat televisiosta tälläkin hetkellä, että kaikki sujuu suunnitelmien mukaan ja Venäjä ei ole kärsinyt ”erikoisoperaatiossa” yhtään tappiota. Maaperä asennemuutokselle on kuitenkin paljon otollisempi kuin 2014 euforian aikaan. Luulen, että suurin osa venäläisistä kysyy itseltään ”oliko tämä kaikki sen arvoista?” vasta kun pakotteiden vaikutukset näkyvät pankkiautomaatilla, valuutanvaihtopisteellä ja kaupan hyllyillä. Tämän takia pakotteita tarvitaan.

Kävin eilen ensikertaa elämässäni mielenosoituksessa. Tuntui hyvältä huutaa kurkkunsa käheäksi Venäjän suurlähetystön edessä. Mielenosoitukset eivät muuta Venäjän politiikkaa, mutta meidän on näytettävä, että myös me kannatamme pakotteita ja Venäjän eristämistä, vaikka sillä on hintansa. Miten voi olla mahdollista, että kaikista EU-maista Suomi on viimeinen, joka suostuu lähettämään aseapua Ukrainalle? Poliitikoille on näytettävä, että toimettomuus näkyy vaaliuurnilla seuraavissa vaaleissa. Lisäksi meidän kaikkien olisi nyt hyvä sisäistää, että kaikki mitä EU:n ”russofobiset” valtiot kuten Baltian maat ja Puola ovat Venäjästä sanoneet, on totta. Tarja Halonen ja Erkki Tuomioja jäävät historiaan Suomen huonoimpina presidenttinä ja ulkoministerinä. Miten voimme odottaa, että venäläiset eivät uskoisi propagandaa, jos emme ole itsekään päässeet eroon suomettumisesta?

Aloitan ensi viikolla prosessin luopuakseni Venäjän kansalaisuudesta. Suomen tulisi liittyä NATO:on heti kun mahdollista, kansanäänestyksellä tai ilman.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti