Viimeinen missio

Joku kiva anonyymi henkilö kommentoi eilen: "tän blogin kirjoittaminen on tainut loppua täältä erää". Kirjauduin pitkästä aikaa sisään ja oivalsin etten ole kirjoittanut mitään yli kolmeen kuukauteen. Aloin keksiä tekosyitä. En keksinyt. Yritän parantaa tapani.

Seuraavan tekstin olen kirjoittanut osittain toukokuun puolessavälissä, laivamatkalla Saksasta. Tuntuu huvittavalta lukea sitä jälkeenpäin. Ero nykyiseen arkeen on aika räikeä.


Päivät Kosovossa alkoivat käydä vähiin, vapun aattona tiesin olevani viimeisessä aamupartiossa. Se tuntui miellyttävältä, koska aamupartiot eivät koskaan olleet suosikkejani. Kirjoitettuani raportin valmiiksi edessä oli koko päivä vapaa-aikaa. Aurinko paistoi, mutta ilma oli kylmä, joten hiivin vain sänkyyni peiton alle ja selailin nettiä. Facebookissa kaikki kaverit hehkuttivat vappua. Tuli vähän tällainen fiilis:

Ei auttanut kuin mennä syvemmälle peiton alle, vaipua horrokseen ja itsesääliin, sekä katsella leffoja siinä samalla. Siinä makasin liikkumatta lähemmäs kolmea tuntia, kunnes kaiuttimista kuului: ”valmiusryhmä pannuille, johtaja tikeen”. Ampaisin ylös sängystä heitin takin, luotiliivin ja varusteliivin päälle, otin rynnäkkökiväärin ja maihinnousukengät käteen ja juoksin vaunulle. Kolmen minuutin kuluttua olimme jo matkalla irlantilaisen pomminraivausryhmän mukana Pristinan pohjoispuolelle.







Tulimme paikalle, eristimme alueen ja irkut ajoivat pommirobottinsa ulos. Eihän siinä mitään pommia ollut, ihan tavallinen käsikranaatti, sellainen jonka saa Kosovossa viidellä eurolla, jos tietää kauppiaita, lojui mutakasan päällä. Paikalliset epäilivät kuitenkin että mutaläjässä voisi olla muutakin, joten robotti sai läpivalaista koko kasan. Eihän siellä mitään ollut, eivätkä pioneerit jaksaneet vaivaantua edes räjäyttämään kranaattia. He vain teippaisivat sen kahvan ympäri ja näyttivät sitten meille: tällainen vaan, lähdetään pois. Saavuimme takaisin leiriin noin kolme tuntia lähdön jälkeen. Samalla kun ammuin tyhjän laukauksen portin vieressä, huomasin viereisestä kylästä nousevan mustan savupatsaan. Kysyin leirin porttimieheltä oliko se tulipalo vai mikä ja hän kertoi kuinka portille oli aikaisemmin tullut pari paikallista teinipoikaa ja kysyneet lupaa vanhojen renkaiden polttamiseen. Se on paikallinen tapa juhlistaa vappua, mutta ilmeisesti joskus aiemmin suomalaisten palokunta ei ollut tätä juhlintatapaa täysin ymmärtänyt ja käynyt sammuttamassa roihuavat traktorinrenkaat. Tällä kertaa juhlinta sai jatkua meidän puuttumatta siihen ja illalla ympäri laaksoa näkyi isoja mustia savupatsaita.





Parin päivän kuluttua oli viimeisen partion vuoro. Lähdin johtamaan jalkapartiota pohjoisiin serbikyliin. Pysähdyin juttelemaan vielä viimeisen kerran paikallisen kanssa tulkin välityksellä. Hän ei ollut kovinkaan tyytyväinen tilanteeseen Kosovossa. Sähkö oli harvoin, poliisi on tehoton, varkaat tekevät mitä haluavat, eikä hän uskalla tehdä töitä osalla pelloistaan, koska albaanit tappoivat viisi kylän miestä siellä sen jälkeen kun KFOR oli jo alueella. Lopuksi hän heitti ässän hihastaan ja kysyin mitä minä henkilökohtaisesti tai KFOR ylipäätänsä olimme tehneet Kosovossa serbialaisen vähemmistön eteen. Se oli hyvä heitto. Sanoin etten tiedä, koska en voi tietää mitä olisi tapahtunut, jollei me oltaisi täällä. Niinpä, hän sanoi. Hyvä maku jäi suuhun.