Ukrainan kriisi energian ja talouden näkökulmasta

Ennen nykyistä kriisiä Ukraina ylitti uutiskynnyksen ainoastaan maakaasusta puhuttaessa. Yritän tässä tekstissä lyhyesti kertoa miksi Ukraina on riippuvainen kaasusta, miksi Venäjä haluaa periä siltä Euroopan kalleinta kaasun hintaa ja miten talous vaikuttaa nykyiseen kriisiin.

Ukrainan oma kaasuntuotanto alkoi pian sen jälkeen, kun maan itäosat valloitettiin takaisin natsi-Saksalta. Tuotanto kasvoi nopeasti. Ukrainan kaasuntuotannon kultakautena 1960-1970 maa tuotti lähes kolmasosan koko Neuvostoliiton kaasusta. Kaasuntuotantoa vaivasivat kuitenkin samat ongelmat kuin muutakin Neuvostoliiton taloutta: tuotanto pyrittiin maksimoimaan eikä optimoimaan. Kaasun ja öljyn kohdalla tämä tarkoitti kenttien liian nopeaa käyttöä. Yksinkertaistettuna voidaan ajatella, että maakaasu on maan alla oleva kupla. Mitä nopeammin kuplan haluaa tyhjäksi, sitä enemmän on investoitava porauslaitteisiin ja kaasuputkiin. Nämä tuotantonopeutta kasvattavat investoinnit ovat kalliita, mutta eivät kasvata kaasun määrää. Samaan aikaan nopea tuotantotahti synnyttää riippuvuuden halpaan raaka-aineeseen ja pakottaa investoimaan huomattavia summia uusien kenttien löytämiseen, jotta tämä riippuvuus voidaan tyydyttää.

Juuri näin kävi Ukrainassa. Alueelle rakennettiin useita kaasua tai sen avulla tuotettua energiaa käyttäviä tehtaita ja tähän liittyvä putkiverkosto. Oma kaasuntuotanto alkoi kuitenkin laskemaan nopeasti vuoden 1977 jälkeen. Vuonna 1980 maa tuotti enää 12 % Neuvostoliiton kaasuntuotannosta ja vuoteen 1994 mennessä tuotanto supistui 73 % huipustaan. Tehtaita ei kuitenkaan siirretty vaan niitä ylläpidettiin tuontikaasulla. Kaasuputkistoa myös jatkettiin länteen ja juuri tästä syystä suurin osa Venäjän kaasunviennistä EU:hun on toistaiseksi kulkenut Ukrainan kautta.

Ukraina muuttui itsenäiseksi valtioksi vuonna 1991. Oma kaasuntuotanto on vakiintunut itsenäisyyden aikana noin kahteenkymmeneen miljardiin kuutiometriin vuodessa, mikä vastaa noin kolmasosaa maan kokonaiskulutuksesta. Loput kaasusta ostettiin Venäjältä sopimuksella, jossa vakiohinta oli 50$/tcm (tcm=tuhat kuutiometriä). Länsimaille Venäjä myi kaasua hintaan joka oli sidottu öljyn hintaan, ja kun öljy alkoi kallistua 2000-luvulla, Ukrainan sopimus alkoi näyttää yhä paremmalta. Vuonna 2005 Eurooppa maksoi kaasustaan lähes neljä kertaa enemmän kuin Ukraina, ja vuoden 2004 oranssivallankumouksen jälkeen Venäjällä oli hyvin vähän syitä subventoida Ukrainan taloutta polkumyyntikaasulla. He halusivat Ukrainan maksavan kaasustaan markkinahintaa.

Totta puhuen, vaikka olisin kuinka Ukrainan puolella, en keksi yhtään hyvää syytä miksi Ukrainan pitäisi maksaa jotain muuta kuin markkinahintaa. Asia ei kuitenkaan ole aivan yksinkertainen. Jokaisella putkella on alku ja loppu, niiden päädyissä on yksi tuottaja ja yksi kuluttaja. Mistään markkinoista ei siis ole kyse, vaan kaikki hinnat perustuvat kahden päädyn sopimuksiin. Venäjä on hinnoitellut kaasunsa osittain poliittisin perustein. Millään muulla tavoin ei voida selittää miksi Venäjän maakaasu on toistaiseksi ollut Euroopan kalleinta Liettuassa samaan aikaan kun vieressä oleva Valko-Venäjä maksaa vain murto-osan tästä hinnasta.

Ukrainalla oli myös valttikortti: lähes kaikki Venäjän kaasunvienti kulki maan läpi ja jos sopimusta lähdettäisiin muuttamaan, Ukraina voisi vaatia kaasun siirtohinnan vastaavanlaista nousua. Neuvotteluja Venäjän Gazpromin ja Ukrainan Naftogazin kanssa käytiin vuodesta 2000 lähtien jatkuvasti, mutta mikään sopimus ei tuntunut pitävän, vaan veloista ja hallintomuodoista piti sopia aina uudestaan. Vuonna 2005 voimassa olleessa sopimuksessa suurin osa Ukrainan kaasuntuonnista oli Venäjän kautta kuljetettua Turkmenistanin kaasua ja loput kaasusta saatiin Venäjältä siirtohintojen vastineena. Vuoden lopussa Gazprom ja Turkmenistan sopivat, että jatkossa Turkmenistan myy kaiken Eurooppaan menevän kaasunsa suoraan Gazpromille (rehellisyyden nimissä on sanottava, että Turkmenistanilla oli kaikki syyt välttää ukrainalaisia kaasukaupoissa). Vuodenvaihteessa Venäjä syytti Ukrainaa Euroopalle tarkoitetun kaasun varastamisesta ja sulki hanat. Neljän päivän päästä maat pääsevät sopimukseen, jonka mukaan Ukrainan kaasun hinta nousee asteittain 180$/tcm vuoteen 2008 loppuun mennessä. Samalla perustetaan yhteisyritys UkrGazEnergo hoitamaan maiden välistä kaasukauppaa ja toimimaan jälleen yhtenä muistutuksena slaavien täydellisestä kykenemättömyydestä käyttää mielikuvitusta yritystensä nimeämisessä.

Tämäkään sopimus ei osapuolia tyydyttänyt, vaan neuvotteluja Ukrainan veloista ja välikäsien asemasta käytiin jatkuvasti. Vuoden 2009 alussa tilanne taas kärjistyi ja Venäjä katkaisi kaasutoimitukset Ukrainalle. Ukraina alkoi ilmeisesti ottaa Euroopalle tarkoitettua kaasua omaan käyttöön, joten Venäjä katkaisi kaikki toimitukset Ukrainan kautta. Lähes kolmen viikon väännön jälkeen maat pääsivät sopimukseen. Uudessa sopimuksessa Ukrainan kaasulle määrättiin perushinnaksi 450$/tcm, mutta siihen sai alennusta joka määrittyi kerran kvartaaleissa. Käytännössä vuoden 2009 alun hinta oli 360$/tcm eli 100 % hinnankorotus edelliseen sopimukseen verrattuna. Vastaavasti Ukrainalle maksettavat kaasun siirtohinnat nousivat vain 12 %.

Vuonna 2010 Janukovitsh valittiin uudestaan presidentiksi, sopimuksen neuvotellut Julija Tymošenko laitettiin vankilaan virallisen selityksen mukaan juuri tämän maalle haitallisen sopimuksen allekirjoittamisesta. Yleinen mielipide Tymošenkon vangitsemisesta on se, että se oli poliittinen kosto. Vaihtoehtoisen selityksen mukaan kyseessä on kosto taloudellisista menetyksistä, sillä samassa vuoden 2009 sopimuksessa kaasukaupan välikädet, RosUkrEnergo ja UkrGazEnergo siirrettiin sivuun kaasukaupasta. Kyseiset yhtiöt olivat täysin hallinnollisia järjestelyjä, jotka eivät luoneet mitään lisäarvoa ja joilla oli hyvin sekava omistajapohja. Vaihtoehtoisen teorian mukaan Janukovitsh oli raivoissaan siitä, ettei päässyt enää vetämään välistä kaasukaupassa. Tymošenko tuskin poisti kaasukaupan välikädet korruptionvastaisista syistä. Lähes kaikki Ukrainan oligarkit ja poliitikot ovat rikastuneet tavalla tai toisella kaasun avulla, eikä Tymošenkoakaan täysin syyttä kutsuttu “kaasuprinsessaksi”.

Sopimus oli Ukrainalle tosiaan epäedullinen, sillä jo 2010 alussa Ukraina maksoi kaasustaan enemmän kuin Saksa. Janukovitsh neuvotteli Venäjän kanssa jatkosopimuksen Venäjän Krimin laivastotukikohdan vuokrasopimuksen jatkamisesta vuoteen 2042, ja vastineeksi Ukraina sai pysyvän 100$/tcm hinnanalennuksen kaasun perushintaan. Tästä pääsemmekin nykyhetkeen. Huonon taloustilanteen vuoksi Ukraina ei ole kyennyt maksamaan saamastaan kaasusta. Gazprom on vaatinut velkoja takaisin ja tällä perusteella on peruuttanut sopimukseen kirjatut alennukset. Lisäksi Venäjä kokee Krimin nyt omakseen, ja on luopunut laivastotukikohdan vuokraamisen tuomasta alennuksesta. Nykyinen hintavaatimus on 485$/tcm eli Ukraina ottaa Liettuan paikan Euroopan kalleimman kaasun maana. Tässä ei ole enää kyse markkinahinnoittelusta. Noin 5-10% Ukrainan kaasun kulutuksesta on ns. teknistä kaasua eli kaasua, joka poltetaan voimaloissa tuottaakseen energiaa Eurooppaan menevän putkiston tarpeisiin. Markkinahinnoittelussa Ukrainan hinta olisi ainakin muutaman prosentin matalampi pienimmistä kuljetuskustannuksista johtuen. Nykyinen hintavaatimus on esimerkki täysin avoimesta maakaasun käytöstä ulkopoliittisena aseena. Nykyään kaasuun liittyviä vaatimuksia Ukrainalle esittävät Venäjän presidentti ja pääministeri, vaikkei heillä ole mitään virallista asemaa Gazpromissa.

Kaikkien näiden tapahtumien takia Ukrainalla on edessä merkittävä elinkeinorakenteen muutos. Edelliset kuusikymmentä vuotta Ukrainan tärkeimpiä vientituotteita ovat olleet erilaiset metallijalosteet. Tuotantoteknologia on vanhentunut, mutta halpa energia on säilyttänyt kilpailukyvyn. Tässä vaiheessa on kuitenkin selvää, että halvan kaasun aika on ohi. Kaasun hinta teollisuudelle on vuodesta 2008 lähtien siirtynyt vastaamaan tuontihintoja - vaatimaton noin 900% hinnannousu 2004-2012 raaka-aineelle joka vastaa 40% maan energian tuotannosta. Teollisuus pienensi kulutustaan merkittävästi ja pyrki valtion tuella löytämään vaihtoehtoisia energialähteitä. Kuten Euroopassakin on paljastunut, ainoa taloudellisesti järkevä vaihtoehto ei ole uusiutuva energia vaan kivihiili. Ukrainan hiilentuotannon tukiaiset nousivat 2001-2010 lähes 400 %. Tällä on ollut eniten vaikutusta Ukrainan itäosiin, joissa suurimmat hiilivarannot sijaitsevat. Tukiaisten takia ne ovat muuttuneet valtion taloudelle raskaasti tappiollisiksi alueiksi - erityisesti nykyisen separatistiliikkeen keskuks Donetsk. Kasvanut hiilen kysyntä ja tukiaiset ovat saaneet tuhannet paikalliset työttömät hankkimaan elinkeinonsa laittomissa kaivoksissa. Laittomat kaivokset myyvät hiilensä laillisille toimijoille, jotka saavat enemmän tukiaisia maksamatta kuitenkaan asiaankuuluvia veroja tai kustannuksia työturvallisuuteen. Donetskissa laittomissa kaivoksissa kuolleet jätetään tien reunaan. Heidät lasketaan tilastoissa liikennekuolemiksi, ja tästä syystä Itä-Ukrainassa on selvästi enemmän liikennekuolemia suhteessa liikennetapaturmiin kuin muussa maassa.

Itä-Ukrainan kaivostyöläiset ymmärtävät että liittyessään Venäjään tukiaiset loppuvat, koska siellä on riittävästi omia hiilikaivoksia ja muuta samanlaista tuotantoa. Myös Putin todennäköisesti ymmärtää että Itä-Ukrainan liittäminen Venäjään voisi olla pitkällä tähtäimellä kohtalokas isku Venäjän julkiselle taloudelle. Taloudellisten realiteettien ymmärtäminen ei tosin ole aikaisemminkaan estänyt häntä toimimasta muiden motiivien ajamana.

Kivihiili ei ole kestävä ratkaisu Ukrainan energiaturvallisuuteen. Oman kaasutuotannon lisääminen ei ole keskipitkällä aikavälilläkään mahdollista, koska kaasuvarannot, joita ei olla vielä otettu käyttöön, sijaitsevat Krimillä. Nesteytetyn kaasun markkinahinnat ovat useimmiten hiukan Gazpromin hintoja pienempiä, mutta kaasun tuonti vaatisi mittavia investointeja infrastruktuuriin ja Turkki tuskin sallisi niin voimakasta laivaliikenteen lisäystä muutenkin ahtaalle Bosporinsalmelle. Teknisesti olisi mahdollista tuoda kaasua Euroopasta, koska kaasuputkia voi käyttää molempiin suuntiin. Tämä kuitenkin estäisi Venäjän kaasun siirron Eurooppaan eikä Ukraina halua menettää tästä saatavia tuloja. Euroopalla on nyt kova kiire päästä eroon riippuvuudestaan Venäjän kaasusta ja nesteytetyn kaasun tuontisatamia rakennetaan esimerkiksi Suomeen. Pitkällä tähtäimellä on vaikea sanoa, kuinka nopeasti kasvava kysyntä kasvattaa tuotantoa, eli nesteyttämättömän kaasun hintakehitys on epävarmaa.

Nopein ja tehokkain keino energiaturvallisuuden ja vaihtotaseen parantamiseen Ukrainassa on kulutuksen vähentäminen. Ukrainan talous käyttää energiaa tehottomasti. Sen vertailuluku energiankäytöstä suhteessa tuotettuun lisäarvoon (TPES / BKT PPP) on 0,35. Entisissä Neuvostoliiton maissa vain Turkmenistan (0,58) ja Uzbekistan (0,56) ovat vähemmän tehokkaita ja OECD-maiden keskiarvo on 0,14. Vaikka energian käyttö Ukrainassa on viime aikoina laskenut tämä on johtunut lähinnä talouden taantumasta. Teollisuus tarvitsee huomattavia investointeja tehokkuuden parantamiseen.

Myös tavallisten kansalaisten, jotka käyttävät 34 % maassa tuotetusta energiasta, pitäisi osallistua talkoisiin. Ukrainalaiset kotitaloudet maksavat sähköstään 7-8 kertaa vähemmän kuin OECD-maat keskimäärin ja vain 28 % sähköntuotannon kustannuksista. Lämmitysenergian tuotanto on pitkälti julkisen sektorin hallussa ja jälki on sen mukaista: 70 % lämmitysenergiasta häviää matkalla kotitalouksiin ja vain 20 %:ssa kotitalouksista on kulutusta seuraava mittari. Kotitaloudet maksavat vain murto-osan lämmityksen ja sähkön tuotannon kustannuksista.

Energiatehokkuuden parantaminen vaatii laajoja investointeja, mutta rahaa ei voi lainata ulkomailta. Vaikka Ukrainan velka suhteessa BKT:hen on selvästi pienempi kuin Suomella, sen luokkaluokitus on matalin mahdollinen johtuen heikosta talouskasvusta ja epävarmasta poliittisesta tilanteesta. Investoinnit täytyy siis rahoittaa kansalaisilla nostamalla heidän asuinkustannuksiaan merkittävästi tasolle, jolla ne kattavat tuotanto- ja investointikustannukset. Tämä on tietysti hyvin riskialtista maassa, jolla on toinen jalka sisällissodassa.

Tilanne näytti lupaavalta vielä talvella kun maahan muodostettiin väliaikaishallitus. Heitä luonnehdittiin poliittisiksi kamikazeiksi - ihmisiksi jotka olivat valmiita tekemään kipeitä ratkaisuja omasta poliittisesta urasta välittämättä. Sittemmin huomion ovat vieneet Krim ja Itä-Ukraina, ja talousreformeja on hankalaa tehdä keskellä sotatilaa.

Maan itsenäistyminen vuonna 1991 tarkoitti paikalliselle eliitille lähinnä lupaa varastaa lähettämättä osia tuotosta Moskovaan. Maa ei koskaan käynyt läpi samanlaista taloudellista shokkiterapiaa kuin Venäjä ja Baltian maat 90-luvun alkupuolella. Tämä oli mahdollista Venäjän toimittaman kaasun ja muiden tukiaisten avulla. Mutta tämä vaihtoehto on poissa pöydältä, kun ukrainalaiset niin selvästi torjuivat sen helmikuun tapahtumissa. Nyt shokkiterapia on tulossa, viimeistään IMF:n lainaehtojen muodossa.

P.S. Tekstin kuvaus Venäjän ja Ukrainan kaasuneuvotteluista on vahvasti yksinkertaistettu versio todellisista tapahtumista. Ymmärrettävyyden vuoksi eri neuvottelujen tuloksia on yhdistetty samaksi tapahtumaksi ja useita tärkeitä välivaiheita jätetty pois. Tästä syystä myös lähteiden osoittaminen on hankalaa.

Tekstin inspiraationa ja osittaisena lähteenä on toiminut Aleksanteri-instituutilla Eric Pardo Sauvageotin pitämä kurssi energiaturvallisuudesta CIS-maissa. Iso kiitos hänelle. Jos esitettyihin lukuihin ei löydy linkkiä tai ne eivät ole IEA:n tai Shellin linkkien takana, luvut ovat kurssin materiaaleista.

Lisää satuja Riku Rantalalle

Helsingin sanomat julkaisi viime lauantaina Riku Rantalan kolumnin “Haluaisin kuulla Venäjästä muutakin kuin satuja” joka käsitteli Krimin kriisiä, sekä NATO:n ja Venäjän vastakkainasettelua.

Rantala muisteli Georgian sodan aikana kuulemiaan venäläisten pelkoja NATO:n laajentumisesta Venäjän rajoille. Sen sijaan niille pelkotiloille mitä Suomessa on herännyt Venäjän viimeaikaisten aggressioiden seurauksena ei Rantalalla riitä ymmärrystä: “Kotoisille Nato-haukoillemme Ukrainan tilanne on taivaan lahja. Venäjän pelolla päästään puhaltamaan uutta eloa eliitin hiipuneeseen sotilasliittoprojektiin.”

No, käydään läpi tapahtumia viimeisen viidentoista vuoden ajalta. Vuonna 1999 entiset Varsovan liiton maat Tšekki, Unkari ja Puola liittyivät NATO:on, minkä seurauksena Venäjällä oli yhteinen maaraja puolustusliiton kanssa. Vuonna 2000 tehdyssä haastattelussa Putinilta kysyttiin voisiko Venäjä joskus liittyä NATO:on. “Miksipä ei? En sulje pois sitä mahdollisuutta.” Tässä vaiheessa NATO:n laajentuminen ei ilmeisesti pelottanut.

Vuonna 2004 Baltian maat liittyivät NATO:on. Kuten Rantala täysin oikein toteaa, NATO:a voidaan sanoa myös “orwellilaiseksi puolustusliitoksi”. Tällä liitolla ei ollut mitään puolustus- tai mitään muutakaan suunnitelmaa Baltian maiden varalle. Vuonna 2007 Virossa oli Pronssisotilaan patsaan siirtoon liittyviä mellakoita, joissa Venäjä yllytti paikallista venäläisväestöä ja tuki aggressiota täysimittaisella kybersodalla. NATO joutui viimein pohtimaan mahdollisia uhkia ja perusti Tallinnaan kyberpuolustuskeskuksen vuonna 2008.

Oli NATO:lla toki muutakin toimintaa Baltian maissa. Vuonna 2007 olin varusmiehenä Suomen kansainvälisissä valmiusjoukoissa ja “loppusotamme” oli NATO:n ja sen rauhankumppanuusohjelman maiden (kuten Suomi, Venäjä ja Valko-Venäjä) yhteinen kahden viikon mittainen harjoitus Amber Hope 2007 Liettuan Klaipedassa. Harjoituksessa käytiin läpi kovasti Afganistanin olosuhteita muistuttavia skenaarioita, joissa Liettuan vapaaehtoisjoukkojen nuoriso oli meidän “maaliosastomme”, eli näyttelivät välillä rauhallista paikallisväestöä ja välillä kapinallisia. Meidän yhteiset roolipelileikkimme tapahtuivat asutuskeskuksissa ilman, että paikallisille olisi juuri tapahtumasta tiedotettu. Harjoituksen toisena päivänä tehtävämme oli suojata paikallista kirkkoa. Läheisestä talosta luoksemme tuli noin 80-vuotias mies ihmettelemään maastokuvioon pukeutuneita aseistettuja poikia, jotka kantoivat Suomen lippua. Tilanne vaikutti rauhalliselta, joten tervehdin miestä venäjäksi ja syntyi keskustelu jossa hän kertoi minulle elämäntarinansa. Päällimmäiseksi muistikuvaksi minulle jäi miehen kertomus hänen omasta nuoruudestaan, kun venäläiset aseistetut joukot olivat hakeneet pois hänen veljensä ja siskonsa. Veli oli ammuttu ja sisar viety Siperiaan. Seuraavana päivänä etsimme kapinallisia esittäviä nuoria toisesta kylästä. Miehistökuljetusvaunun päältä harjoitusta seuraava suomalainen kapteeni huusi minulle: “Nikolenko, te puhutte venäjää, käyttäkää sitä hyödyksi!” Minun oli pakko vastata etten kehtaa. Joten jos Riku Rantala haluaa puhua venäläisten pelkotiloista, olisi vähintään korrektia mainita tunteen olevan molemminpuolinen. Suomessakin on ihmisiä jotka pelkäävät rokotuksia, kännyköiden säteilyä tai kummituksia. Jos haluamme käyttää näitä pelkoja perustelemaan jonkin valtion toimintaa, meidän on ensin analysoitava tarkkaan kuinka perusteltuja nämä pelot ovat. NATO:n Amber Hope 2007-harjoitus ei ainakaan ollut uhka Venäjälle. Käytettävissä olevalla kalustolla vaikein mahdollinen operaatio, josta olisimme voineet suoriutua, olisi ollut moottoripyöräjengin kerhotilojen valtaaminen.

Viime vuosina uutiset Venäjän ilmavoimien ilmatilaloukkauksista ovat muuttuneet melkeinpä arkipäiväisiksi. Suomen, Japanin, Viron, Yhdysvaltojen, Iso-Britannian ja jopa Kolumbian ilmatilaa on loukattu. Venäjä on aloittanut uudestaan kylmän sodan ajoilta tutut strategisten pommikoneiden salaiset harjoituslennot Iso-Britannian pohjoisrannikolle. Itse en ainakaan onnistunut löytämään yhtään Venäjän ilmatilan loukkausta 2000-luvulla jossa syyllinen olisi ollut NATO:on kuuluvan maan sotilaskone.

Mutta pienet rikkeet sikseen. Venäjä on 2000-luvulla hyökännyt Georgiaan ja miehittänyt sen osia. Viimeksi Venäjä anasti itselleen Krimin niemimaan. Riku Rantala kutsuu NATO:a Yhdysvaltain etua ajavaksi järjestöksi. Mitä Yhdysvallat on tehnyt sillä välin kun Venäjä on harrastanut edellä mainittua toimintaa? Päättänyt siirtää sotilaallista painopistettä Aasiaan ja vähentää läsnäoloaan Euroopassa. Oikeastaan koko Venäjän viimeaikainen toiminta on vaikuttanut epätoivoiselta yritykseltä kiinnittää huomioon itseensä ja vakuuttaa maailmalle, että he ovat aito uhka. Minusta tuntuu, että he ovat viimein onnistuneet.

Ei sillä, että Venäjä itse pitäisi NATO:a aitona uhkana. Vuonna 2012 Venäjä salli Afganistanista vetäytymisen helpottavan NATO:n tukikohdan omalle maaperälleen, eikä tätä sopimusta olla uhattu purkaa edes vallitsevassa tilanteessa. NATO ja Yhdysvallat ovat vain niin perinteinen ulkoinen vihollinen Venäjän propagandalle että niitä on pakko käyttää aina perusteluna omalle toiminnalle. Olipa kyse Unkarin kansannoususta, Prahan keväästä tai Afganistanista vuonna 1979, narratiivi on aina ollut se, että venäläisten oli pakko ehtiä paikalle juuri ennen kuin Yhdysvallat ja sen liittolaiset olisivat ehtineet ensin. Ukrainan nykyinen hallitus on virallisen Venäjän mielestä “fasistinen”, samalla tavalla kuin Berliinin muuri oli “anti-fasistinen este”.

Riku Rantala jatkaa: “Mediakatsaus viime viikkoihin on kuin satukirjasta. On hyviksiä ja pahiksia, rationaalinen länsi ja eläimellinen Venäjä. Poliitikot ja pääkirjoittajat ovat vasta nyt heränneet tuomitsemaan kansainvälisen oikeuden räikeät loukkaukset...” Tämä argumentti on revitty suoraan Russia Today-propagandakoneiston ohjekirjasta: Kaksi miinusta peräkkäin tekevät plussan. Vaikka kuinka yrittäisin asettua kaikkea Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa vastustavan henkilön saappaisiin, minun on mahdotonta ymmärtää miten Krimin anastaminen parantaa kansainvälisen oikeuden tilaa. Hyökkäyksillä Afganistaniin ja Libyaan oli de facto YK:n lupa. Hyökkäys Irakiin ei ollut kansainvälisen oikeuden näkökulmasta perusteltu. Mutta tuskin kukaan, joka on seurannut kyseisten maiden kehitystä voi väittää että nyt vallassa oleva johto olisi Yhdysvaltojen hallitsema nukkehallitus? Tai että Yhdysvallat olisivat miehityksen jälkeen liittäneet nämä maat osakseen.

Riku Rantalan kolumni paljastuu loppua kohtia yksinkertaisesti Suomen NATO-jäsenyyttä vastustavaksi mielipiteeksi: “Miksi Nato – siis viime kädessä Yhdysvaltain etua ajava sotilasorganisaatio – näyttää niin kovasti haluavan Suomen jäsenekseen?” Ei siinä mitään, on olemassa hyviä syitä vastustaa Suomen NATO:n jäsenyyttä. Kuten olen tässä tekstissä aikaisemmin huomauttanut, NATO ei näytä olevan ihan ajan tasalla uhkien suhteen, ja Yhdysvaltojen nykyjohtoa Euroopan tilanne näyttää lähinnä pitkästyttävän. Rantalan esittämä argumentti on kuitenkin huono: Minulta on kokonaan jäänyt huomaamatta se, että joku oikein kovasti haluaisi Suomen NATO:n jäseneksi. Tarkoittaako Rantala kenties lausuntoa jossa eräs tutkija oli Suomen liittymisen puolesta? Tuskin Yhdysvallat ja NATO ovat niin monoliittisia toimijoita, että voisimme kuvitella tämän edustavan “kovaa halua”.

Annettuaan ymmärrystä Venäjän toiminnalle reaktiona Yhdysvaltojen ja NATO:n toiminnalle Rantala heittäytyy puolueettomaksi: “Lapsenkin tulisi ymmärtää, että oikeasti suurvaltapolitiikassa on vain pahiksia ja pahiksia.” Maailma ei tosiaan ole mustavalkoinen, mutta se ei myöskään ole sysimusta. Mielestäni harmaan eri sävyjä on havaittavissa.

Krimin liittyminen Venäjään on yksisuuntainen tie

Krimissä pidetään lauantaina kansanäänestys, jossa on kaksi vaihtoehtoa: nopea tai vähän hitaampi liittyminen Venäjään. Äänestyksellä tulee olemaan kauaskantoiset seuraukset.

Ensinnäkin täytyy huomata, että Venäjään liittyminen on yksisuuntainen tie. Kansainvälisessä oikeudessa on kaksi keskenään ristiriidassa olevaa periaatetta: Kansojen itsemääräämisoikeus ja valtioiden alueellinen koskemattomuus. Venäjä tukee Krimin kansanäänestystä vetoamalla itsemääräämisoikeuteen,mutta eii salli samanlaisia kansanäänestyksiä omalla maaperällä. Venäjän rikoslain pykälä 280 kriminalisoi “julkiset kehoitukset toimintaan, jonka tarkoitus on rikkoa Venäjän alueellista koskemattomuutta”, maksimirangaistus on viisi vuotta vankilassa. Uuden kansanäänestyksen järjestäminen ei siis onnistu toistamisen alle kuukaudessa. Ylipäätänsä Venäjällä on järjestetty edellinen kansanäänestys vuonna 1993.

On selvää että Krimin näytös on koordinoitu Venäjän poliittisen johdon kanssa. Parlamentti käsittelee parhaillaan lakialoitetta, joka helpottaa alueiden liittymistä osaksi Venäjää. Yksi kansanäänestys tai paikallisen parlamentin yksinkertainen enemmistö riittää. Tämä on tietenkin jyrkässä ristiriidassa Venäjän aikaisemman ulkopolitiikan kanssa joka on vastustanut kaikkea separatismia. Vuonna 2005 Venäjä kävi rajasopimusneuvotteluja Latvian kanssa ja Latvia halusi Pytalovon piirin takaisin osaksi Latviaa vuoden 1920 rajasopimuksen mukaisesti. Putin kommentoi aihetta näin:

“Tiedättehän, Neuvostoliiton hajoamisen seurauksena Venäjä menetti kymmeniä tuhansia itselleen kuuluvia maita. Mitä sitten, ehdottateko että alkaisimme jakamaan alueita uudestaan? Palautetaan Krim meille, samoin kuin osia entisten Neuvostotasavaltojen alueista ja niin edelleen? Palautetaan sitten Klaipeda meille. Ryhdytään jakamaan alueita uudestaan koko Euroopassa. Haluatteko sitä? Ette varmaankaan.”

Tästä kommentista voisi päätellä, että jos Venäjä ottaa Krimin osakseen, niin Pytalovo, Kaliningrad, Karjala ja Kuriilisaaret, sekä Tshetshenian itsenäisyys ovat taas “pöydällä”. Johtopäätös olisi tietty väärä, koska Venäjän ulkopolitiikalle kansainvälinen laki on sama asia mitä Venäjän laki on maan viranomaisille: Se ei ole kokoelma sääntöjä joiden puitteissa on toimittava, vaan keppihevonen jota tulkitaan ja pannaan täytäntöön siten kuin se sopii parhaiten omiin tarkoituksiin.

Sama periaate koskee vuonna 1994 Budapestissa allekirjoitettua sopimusta, jossa Venäjä, Yhdysvallat ja Iso-Britannia sitoutuvat puolustamaan Ukrainan alueellista koskemattomuutta vastineeksi siitä, ettei Ukraina hanki itselleen ydinaseita. Viime vuoden syyskuussa Vladimir Putin julkaisi pitkän mielipidekirjoituksen The New York Timesissa, jossa varoitti Yhdysvaltoja iskemästä Syyriaan:

“It could undermine multilateral efforts to resolve the Iranian nuclear problem and the Israeli-Palestinian conflict and further destabilize the Middle East and North Africa. It could throw the entire system of international law and order out of balance.”

Venäjän mielestä vuoden 1994 sopimus Ukrainan alueellisesta koskemattomuudesta ei enää päde, koska Ukrainassa on tapahtunut vallankumous, ja Ukrainaa jonka kanssa sopimus allekirjoitettiin ei enää juridisessa mielessä ole olemassa. En lähde ottamaan kantaa Ukainan uuden hallituksen legitimiteettiin, mutta Venäjän tulkinta lähettää hyvin selkeän viestin kaikille maailman maille: Ainoat toimivat turvallisuustakuut on oma ydinase. Valitettavasti Yhdysvallat ja Iso-Britannia (ja sitä kautta EU) ovat mukana tämän viestin lähettämisessä jos Krimin liittämisestä Venäjään seuraa merkittäviä pakotteita.

Krimin anastaminen vieraannuttaa Ukrainan lopullisesti Venäjästä. Kahdet aikaisemmat presidentinvaalit ovat olleet hyvin tiukkoja. Krim on perinteisesti äänestänyt Venäjä-myönteisempää ehdokasta, ja niemimaan irtoamisen seurauksena tällaisen ehdokkaan nouseminen valtaan on äärimmäisen epätodennäköistä. Lisäksi Venäjän käytös on tuonut yhteen sen sekavan ja monimuotoisen opposition joka viimeaikaisten tapahtumien kautta on päässyt valtaan.

Mikään ei toistaiseksi ole lopullista, eikä Venäjän tarvitse ottaa Krimin osaksi valtiotaan. Mutta Venäjän tiedotusvälineissä on viime viikoilla käyty ennennäkemätöntä propagandasotaa, jossa tavanomaisten puolitotuuksien rinnalle ovat tulleet suoranaiset valheet, mikä tekee Krimiltä perääntymisen mahdottomaksi ilman kasvojen menetystä. Propagandasota tekee myös Venäjän ja lännen suhteiden normalisoitumisen vaikeaksi. Lännessä helposti kuvitellaan että propagandan vaikutus on poistettavissa kunhan venäläiselle yleisölle osoitetaan oikeat faktat, minkä jälkeen yhteistyötä voidaan jatkaa kiihkottomasti. Venäjä ei kuitenkaan ole totalitäärinen valtio, eikä se edellytä kansalaisilta propagandan uskomista ja väestön mobilisointia yhteistä uhkaa vastaan. Venäjä on auktoritäärinen maa joka pyrkii ohjaamaan ihmisiä pois politiikasta. Krimin konflikti on hyvin monimutkainen ja monitahoinen, minkä seurauksena myös länsimaisessa mediassa ja joidenkin poliitikkojen lausunnoissa tapahtuu ylilyöntejä. Venäläiset mediat raportoivat kaikista näistä ylilyönneistä innokkaasti, jolloin syntyy kuva lännestä, joka ei pelkästään ole Venäjän geopoliittinen vastustaja tämän konfliktin kohdalla, mutta joukko russophobisia maita, jotka tulevat olemaan maan vihollisia aina. Tämän jälkeen ei ole mitään merkitystä jos venäläisen propagandan valheet paljastuvat. Tavallinen kansalainen toteaa että kaikki valehtelevat, syrjäyttää itsensä poliittisesta elämästä, mutta äänestää silti kerran viidessä vuodessa Putinia, koska hänen aikana palkat ovat nousseet.

Hodorkovskin vapautus - teoria ja käytäntö.

Uutinen Hodorkovskin armahtamisesta tuli Venäjälle ja muulle maailmalle täytenä yllätyksenä. Erityisesti armahduksen tyyli ja sen jälkeiset tapahtumat pakottivat kaikki Venäjän politiikkaa seuraavat esittämään omat hypoteesinsa vapautuksen syistä. Kertaan tässä tekstissä lyhyesti, mistä Hodorkovskin tapauksessa on kyse, ja käyn läpi muutaman mielestäni uskottavan hypoteesin tapahtumien kulusta ja sen syistä.

Hodorkovski oli hankkinut miljardiomaisuutensa enemmistöosakkaana johtamassaan Jukos-yhtiössä, joka oli 2000-luvun alussa Venäjän tehokkain ja harvinaisen läpinäkyvästi johdettu öljy-yhtiö. Hodorkovski sekaantui kuitenkin liikaa politiikkaan, joten hänet pidätettiin vuonna 2003 ja syytettiin veronkierrosta. Verosuunnittelun ja veronkierron välinen raja on Venäjällä hyvin joustava ja tapauskohtainen. Ne keinot, joista Hodorkovski tuomittiin ensimmäisessä oikeudenkäynnissä, olivat laajassa käytössä myös muissa suuryrityksissä, mutta Kremlille lojaaleja oligarkkeja vastaan ei koskaan nostettu vastaavia syytteitä. Kun ensimmäinen kahdeksan vuoden tuomio alkoi lähestyä loppuaan, häntä syytettiin kavalluksesta ja rahanpesusta. Eli yksinkertaistettuna: Hodorkovski oli ensin varastanut ja myynyt yhtiön öljyn ja jätti vielä verot maksamatta. Se on vähän kuin syyttäisi myymälävarasta sisäfileen varkaudesta ja siitä, ettei tämän sisäfileen jälleenmyynnistä maksettu arvonlisäveroa. Hodorkovski tuomittiin toisella kerralla 12 vuoden vankeuteen, joka kuitenkin yhdistettiin jo vankilassa vietettyyn aikaan. Näin ollen hänen oli määrä vapautua ensi vuoden elokuussa.

Toinen oikeudenkäynti vakuutti ulkomaalaiset päättäjät ja suuren osan venäläisistä siitä, että Hodorkovskin vangitseminen on puhtaasti poliittinen teko. Vuonna 2010 Putin antoi ymmärtää että Hodorkovski on syyllistynyt myös murhien tilaamiseen. Venäjän politiikkaa seuraavien keskuudessa vakiintui konsensus siitä, että niin kauan kuin Putin on vapaana, Hodorkovski pysyy vankilassa. Tätä käsitystä vahvisti  viime vuoden joulukuussa julkitullut syyttäjäviranomaisen tutkinta Hodorkovskin kolmannesta syytteestä. Tähän kuului muun muuassa se, että Hodorkovski rahoitti asiantuntijaryhmää, jonka tavoitteena oli Venäjän lainsäädännön liberalisoiminen. Joo, ei se ole rikos edes Venäjän lakien mukaan, mutta toisaalta lain rikkominen ei ole ehdoton edellytys tuomion saamiseksi.

Putinilta ja Medvedevilta on usein kysytty Hodorkovskin kohtalosta lehdistötilaisuuksissa. Silloin, kun Hodorkovskia ei olla syytetty murhista, häneltä on vaadittu milloin syyllisyyden myöntämistä, milloin pelkkää armahduspyyntöä. Putin on muotoillut asian siten, että pyyntö on välttämätön juridinen osa armahdusprosessia. Hodorkovskin asianajaja, kuten useimmat riippumattomat juristit, ovat päinvastoin olleet sitä mieltä, että presidentti voi halutessaan armahtaa kenet tahansa ilman mitään pyyntöjä. Niinpä Hodorkovski ei ole anonut armahdusta - tähän asti.

Venäjällä on tänä vuonna tehty kaksi armahduslakia. Ensimmäinen, talousrikoksista tuomittujen armahdus, tapahtui liikemiesten oikeusasiamiehen aloitteesta ja sen oli tarkoitus parantaa investointi-ilmapiiriä. Alkuperäisen ehdotuksen mukaan jopa sata tuhatta ihmistä olisi voinut vapautua vankilasta, mutta lopulta sitä karsittiin muun muuassa niin, ettei Hodorkovski tai Navalnyi pääse vapaaksi. Lopulta vain 1300 ihmistä vapautettiin. Samanlaista toiveajattelua esiintyi kun levisi huhuja Venäjän perustuslain 20-vuotispäiväksi suunnitellusta toisesta armahduslaista: jälleen toivottiin yleisesti kymmenien tuhansien vapautumista. Presidentin alainen ihmisoikeusneuvosto teki ehdotuksensa, presidentin kanslia karsi siitä rankalla kädellä, ja lopputuloksena oli laki, jonka perusteella Pussy Riot ja Greenpeace-hassuttelijat pääsevät ilmeisesti vapaiksi, mutta Hodorkovski ei. Kun otetaan huomioon puheet Hodorkovskin kolmannesta syytteestä, sekä se, ettei häntä armahdettu kahden edellisen armahduslain nojalla, voidaan todeta, ettei ollut mitään syytä odottaa hänen vapautumistaan lähitulevaisuudessa.

19. päivä pidetyssä lehdistötilaisuudessa Novaya Gazetan toimittaja kysyi Putinilta Hodorkovskin mahdollisesta kolmannesta syytteestä. Putin sanoi, ettei ole tutustunut asiaan sen tarkemmin, muttei paljastunut päätöstä Hodorkovskin vapauttamisesta. Ehkei hän halunnut antaa mainetta lehdelle, joka on hyvin kriittienen häntä kohtaan. Ehkei hän halunnut viedä kaikkea huomiota lehdistötilaisuudelta, jonka sisältö oli pääosin se, että maakuntien medioiden toimittajat välittivät kysymyksessään lukijoidensa ihailun presidenttiä kohtaan ja pyytävät selvittämään jonkun paikallisen ongelman. Joka tapauksessa, itse paljastus Hodorkovskin armahduksesta tuli ilmi vasta lehdistötilaisuuden jälkeen, kun Putinin luottotoimittajat olivat kerääntyneet hänen ympärilleen ja Lifenewsin toimittaja kysyi Putinilta aiheesta uudestaan. Näin se oli ilmeisesti suunniteltukin, sillä tilaisuuden jälkeen kysymys päätyi Kremlin nettisivujen viralliseen litterointiin.

Tieto tuli kaikille yllätyksenä. Hodorkovskin asianajaja ja hänen perheensä eivät tienneet asiasta mitään. Putin ei ollut vapauttanut Hodorkovskia kymmenen vuoden aikana, kansainvälisestä paineesta huolimatta. Hodorkovski ei ollut pyytänyt armahdusta aikaisemmin, ei ole myöntänyt syyllisyyttään, ja on ollut kriittinen Venäjän poliittista järjestelmää kohtaan niissä harvoissa haastatteluissa, joita häneltä on saatu. Miksi? Miksi nyt?

Aloitan koottujen selitysten listani sillä, että ilmeisesti “Putinin väki” kävi vankilassa uhkailemassa Hodorkovskia uusilla syytteillä ja sopimassa hänen kanssaan joistain ehdoista, joilla hän voi päästä vapaaksi. Jos Hodorkovski olisi itse “kypsynyt” armahdukseen pyytämiseen, hänen sukulaisensa ja asianajajansa olisivat tienneet asiasta. Mutta ilmeisesti häneltä pyydettiin armahduksen pyytämistä. Miksi ja mitkä olivat ehdot?

Virallisten tiedotteiden mukaan Hodorkovski vapautettiin “humanitäärisistä syistä”, tarkemmin sanottuna koska hänen äiti on vakavasti sairas. Ennen vapautumistaan Hodorkovski pyysi, että hänelle tehdään matkustusasikirjat Saksaan, jossa hänen äitinsä saa lääketieteellistä hoitoa. Kuitenkin vapautushetkellä äiti oli Moskovassa ja lensi sieltä tapaamaan poikaansa Saksaan. Hodorkovski itse lensi Saksaan OBO Betterman-yhtiön yksityisellä lentokoneella. Tällä yhtiöllä on lämpimät suhteet Saksan entiseen ulkoministeriin Hans-Dietrich Genscheriin. Juuri vankilasta vapautunut Venäjän kansalainen harvoin saa viisumia Schengen-alueelle muutamassa tunnissa. Vielä harvemmin saksalainen yhtiö osaa varata tällaista henkilöä varten oman yksityiskoneensa, erityisesti kun hänen ennenaikaisesta vapautumisesta ei ollut mitään tietoa vuorokautta aikaisemmin. Mielestäni on todennäköistä, että Hodorkovski vapautettiin Angela Merkelin avustuksella ja vapautumisen ehto oli maanpako Saksaan. Vähän niin kuin Julia Timoshenkon piti päästä saamaan lääkehoitoa Saksaan kun EU ja Ukraina neuvottelivat yhteistyöstä. Tai samalla tavalla kuin kirjailija Aleksander Solzhenitsyn karkotettiin vuonna 1974 Länsi-Saksaan.

Mitä Putin sitten hyötyi tästä? Ensinnäkin, Hodorkovskin vapauttaminen oli ässä hänen hihassaan, jonka “parasta ennen”-päivämäärä lähestyi nopeasti. Venäjän maine maailmalla on huonontunut jatkuvasti Putinin kolmannella kaudella, ja alkoi näyttää pahasti siltä ettei kukaan merkittävä politiikko tulisi Sotshin olympialaisiin patsastelemaan yhteiskuviin. Hodorkovskin kolmas syyte olisi vienyt Venäjän maineen Valko-Venäjän tasolle. Homopropagandalaki ja siihen liittyvä yhteiskunnan asenteiden muutos on lähtenyt jo aikoja sitten lapasesta, eikä Putin voi sille enää mitään. Ukrainaa hän ei voinut EU:lle luovuttaa. Mutta hän yritti pelastaa kaiken mikä pelastettavissa oli vapauttamalla Hodorkovskin, Pussy Riotin ja Greenpeace-aktivistit. Näiden hypoteesien paikkansapitävyyttä voimme tarkastella seuraamalla talviolympialaisia parin kuukauden kuluttua.

Toinen, jossain määrin vastakkainen hypoteesi vapautuksen syistä toteaa, että Sotshin olympialaisten päätavoite on ollut välistävetäminen. Tässä ollaan jo onnistuttu yli odotusten. Kaikki PR-ulkoisvaikutukset kisoista olisivat olleet mukavia, mutta ilmankin voidaan elää. Sen sijaan valtion energiayhtiöiden edut ovat edelleenkin uhattuna, sen jälkeen kun Hodorkovskin johtama Jukos saatettiin konkurssiin ja valtion yhtiöt omivat sen osia. Jukos oli osakeyhtiö ja siinä oli mukana paljon ulkomaalaisia sijoittajia, jotka eivät hyväksy yhtiön kohtaloa.Oikeudenkäynnit ulkomailla jatkuvat tähän päivään saakka, ja se haittaa Venäjän valtion energiayhtiöiden toimintaa. Tämän hypoteesin paikkansapitävyyttä voimme seurata seuraamalla näitä oikeudenkäyntejä, ja sitä, tuleeko Hodorkovski antamaan niissä jonkinnäköisiä todistajanlausuntoja tulevaisuudessa.

Lopuksi on todettava, ettemme todennäköisesti koskaan saa tietää varmuudella Putinin motiiveja. Venäjän autoritäärisessä poliittisessa järjestelmässä hän on kuin vanhan testamentin jumala. Hän voi kirjoittaa sääntöjä kuten “älä tapa” ja tapattaa kaikki Egyptin esikoiset. Tai hän voi käskeä sinut uhraamaan oman lapsesi ja esiintyä armollisena peruuttaessaan käskyn viime hetkellä. Yläasteen yhteiskuntatiedon tunnilla hämmentynyt oppilas saattaa kysyä opettajalta miksi Putin vapautti Hodorkovskin, vaikka syytti tätä aikaisemmin murhista. Ja opettaja hymyilee lämpimästi, taputtaa oppilaan päätä ja toteaa: “Tutkimattomat ovat Putinin tiet, eikä tavallinen kansalainen voi niitä ymmärtää. Mutta se oli kaikki meidän parhaaksi.”

Suomalaisäitien viimeinen toivo

Tällä viikolla uutisoitiin viiden suomalaisäidin lähettäneen Venäjän lapsioikeusasiamiehelle Pavel Astahoville avoimen kirjeen, jossa häntä pyydettiin puuttumaan suomalaisviranomaisten tekemiin huostaanottoihin. Hän totesi kommentissaan, ettei suomalaisäitien kaltoinkohtelu ole hänen vaikutusvaltansa piirissä, mutta ei malttanut olla kritisoimatta Suomea: “Valitettavasti ne [lastensuojelulait], jotka ovat tällä hetkellä voimassa Suomessa, eivät ole riittävissä määrin osoittaneet tehokkuuttaan ja suomalaiset äidit joutuvat kääntymään Venäjän puoleen. Tämä tilanne tullaan tutkimaan tarkasti.”

Avoin kirje ei ollut kovin avoin, sillä en löytänyt sitä netistä venäjäksi, suomeksi tai englanniksi. Joissain venäläisissä julkaisuissa mainittiin naiset nimeltä ja joidenkin puhelinnumerot ja sähköpostiosoitteet julkaistiin. Lyhyt googlettaminen paljasti, että kyseessä oli tosiaan viisi suomalaista naista, joilta on huostaanotettu lapsia. Huostaanotto on tietenkin aina tragedia, mutta on pakko ihmetellä, tietävätkö nämä naiset millaiselta henkilöltä ja häntä ympäröivältä koneistolta he pyysivät apua? Minäpä kerron.

Pavel Astahov; älykäs, energinen ja valovoimainen henkilö, joka on menestynyt lakimiehenä, kirjailijana ja tv-tähtenä. Hän on myös narsistinen, tekopyhä, itsekeskeinen ihminen, jonka toiminnan motiivina vaikuttaisi olevan useinmiten oman henkilöhahmonsa ja uransa pönkittäminen. Astahov syntyi vuonna 1966, eli nuoruutensa Moskovan lähistöllä ja suoritti asepalveluksensa KGB:n rajajoukoissa Suomen rajalla 1980-luvulla. Asepalveluksen jälkeen hän siirtyi KGB:n yliopistoon opiskelemaan vastavakoilua. Vuodesta 1994 alkaen hän harjoitti lakimiehen ammattia Moskovassa ja pyrki alusta saakka tekemään itselleen nimeä osallistumalla median seuraamiin oikeusprosesseihin.

Vuonna 1995 Astahov toimi suuren pyramidihuijauksen järjestäjän puolustusasianajajana. Vuonna 2000 hän puolusti Edmond Popea oikeusprosessissa, jossa Yhdysvaltain kansalainen oli ensimmäistä kertaa neljäänkymmeneen vuoteen syytettynä vakoilusta Venäjän maaperällä.  Tapaus oli melko selvä, ja vaikka Astahov ei saanut asiakastaan vapaaksi, keräsi hän täydet mediapisteet: puolustuksen loppupuheenvuoron Astahov kirjoitti kahdelletoista paperiarkille runomitassa ja esitti sen teatraalisesti oikeussalissa. Vuonna 2001 Astahov puolusti mediamoguli Vladimir Gusinskia, jonka omistama NTV-televisiokanava oli Putinia vahvasti kritisoivan uutisoinnin vuoksi painostuksen alla. Gusinski joutui lopulta pakenemaan maasta ja häneltä evättiin Venäjän kansalaisuus. Mutta Astahovista oli tullut Yhdysvalloissa julkkis Popen ja Gusinskin asianajajana. Hänet kutsuttiin USA:n kongressin järjestämiin keskustelutilaisuuksiin ja opiskelijaksi Pittsburghin yliopistoon, jossa hän suoritti toisen oikeustieteellisen tutkinnon vuonna 2002.

Yhdysvalloista palattuaan Astahov jatkoi lakimiehen ammattia, minkä rinnalla hän näyttäytyi myös tosi-tv ohjelmissa, joissa tv-kameroiden edessä käsiteltiin ihmisten välisiä arkisia riitoja, kuten linkin takaa löytyvää gynekologin ja hänen asiakkaansa välienselvittelyä. Astahovin mielenkiintoisin juttu hänen nykyisen virkansa valossa oli vuonna 2005 käyty lapsen hyväksikäyttötapaus. Astahovin asiakas, syytetty Habibul Pahtahonov oli 18-vuotias laiton siirtolainen, joka vuokrasi huoneen eläkkeellä olevan naisen ja tämän kymmenvuotiaan lapsenlapsen asunnosta. Yksitoistavuotiaana tämä tyttö synnytti lapsen jonka isäksi vahvistettiin isyystestillä Pahtahonov. Astahov ei lähtenyt kiistämään tätä oikeudessa, vaan puolustuksen mukaan tytön viattomuuden olivat vieneet jo puolta vuotta aikaisemmin kaksi tuntematonta kaukasialaista, joista kukaan ei ollut kuullut aikaisemmin. Tyttö oli päässyt seksiin makuun ja vietteli Pahtahonovin: “Ensimmäisen kerran se tapahtui kun hän oli 11. Hän itse halusi sitä ja yritti suostutella. Olimme juoneet hiukan kuohuviiniä. Minä päätin antautua. Hän oli menettänyt neitsyytensä joka tapauksessa jo aikaisemmin. Enkä halunnut loukata häntä.“, kertoi syytetty itse haastattelussa.

Itse oikeustaistelun sivuun oli suunnitelltu näyttävän mediakampanjan, jossa Pahtahonovia vietiin yhdestä television talkshowsta toiseen kertomassa uskomatonta tarinaansa uhrin roolista tässä modernissa Romeo ja Julia tosi-tv-uudelleenfilmatisoinnissa. Oikeus uskoi Astahovin puolustusta, eikä tuominnut  Pahtahonovia, vaikka oli aukottomasti todistettu 18-vuotiaan harrastaneen seksiä kymmenvuotiaan kanssa. Astahovin siunauksella ja avustuksella isoäiti, tyttö, Pahtanov ja vastasyntynyt jatkoivat asumista samassa huoneistossa. Pahtanov lopetti työt, alkoi elää lapsilisillä, sekä keltaisen lehdistön juttupalkioilla. Harrastuksekseen hän otti lapsensa äidin pahoinpitelemisen.

Näin onnistuneen puolustuksen jälkeen Astahov päätti ottaa yhden askeleen eteenpäin urallaan ja teki väitöskirjan oikeustieteestä. Valitettavasti väitöskirja oli törkeä plagiaatti. Vain 17% sen sivuista olivat Astahovin omaa tekstiä, kaikissa muissa lainattiin ajatuksia ja kokonaisia tekstinpätkiä neljästätoista muusta teoksesta, joita ei mainittu lähteissä. Tästä huolimatta Astahov näytti mieltyneen kirjoittamiseen, sillä tulevina vuosina tv-juontamisen ja lakimiehen ammatin ohella hän kirjoitti 17 kirjaa, joista 8 ovat juridisia julkaisuja ja loput rikosromaaneja.

Liekö syynä kyllästyminen vai burnout, mutta vuonna 2008 oli taas muutoksen aika. Venäjällä arvottiin, jatkaako Putin kolmannelle presidenttikaudelle perustuslain vastaisesti, vai saako maa uuden presidentin. Astahov liittyi äänekkäästi niiden joukkoon, jotka kannattivat Putinin jatkokautta, sillä Astahovin mielestä maa tarvitsi vahvan johtajan suojelemaan sitä sen monilukuisilta vihollisilta. Putin ei lähtenyt jatkokaudelle, mutta Astahovin mielistely palkittiin: Vuonna 2009 perustettiin Venäjän lapsiasiamiehen virka, johon ensimmäisenä valittiin Aleksei Golovan, joka oli koko työuransa ajan ollut tekemisissä lastensuojelun kanssa. Golovan loi itselleen tiimin ja aloitti laajan valmistelutyön luodakseen pitkän aikavälin suunnitelman lasten oikeuksien parantamiseksi. Vuoden 2009 lopussa, vain neljän kuukauden virassa olon jälkeen, hän kuitenkin erosi ilman mitään selityksiä, “omasta tahdostaan”. Ja tilalle tuli Astahov.

Olisi epärehellistä väittää, ettei Astahov ole tehnyt mitään venäläisten lasten hyväksi. Kyllä hän on, mutta tyyli on ollut erikoinen. Siitä huolimatta, että hän on lapsioikeusasiamies, hänellä ei ole vastaanottoaikoja, eikä tavallisella kansalaisella ole virallista yhteydenottovälinettä häneen. Kansalaiset ovat kirjoittaneet kirjeitä hänen toimistoonsa. Joskus Astahov on saapunut paikalle tv-kameroiden saattelemana ja korjannut tilanteen. Usein kansalaisten kirjeisiin ei ole saatu mitään vastausta. Astahovia näyttävät vetävän puoleensa ongelmat, joilla on paljon median huomiota, erityisesti Venäjän kansalaisten lapsiin liittyvät ongelmat ulkomailla. Tämän olemme saaneet huomata täällä Suomessa, mutta suurin huomio on kiinnittynyt Yhdysvaltoihin. Aina kun siellä tapahtuu jotain ikävää yhdelle kymmenistä tuhansista Venäjältä adoptoiduista lapsista, Astahov tekee siitä valtiollisten TV-kanavien ykkösaiheen viikoiksi.

Olen kirjoittanut aikaisemmin vuoden 2012 lopussa Putinin hyväksymästä amerikkalaisten tekemien adoptioiden täysikiellosta Venäjällä. Laki käytti törkeästi orpoja ulkopoliittisena pelinappulana ja tämä raivostutti monet venäläiset. Astahov, joka oli aiemmin kutsunut Yhdysvaltoja toiseksi isänmaakseen, kannatti adoptiota kieltävää lakia jo virkansa alusta asti ja länsimielinen keskiluokka alkoi seurata hänen tekemisiään entistä tarkemmin.

Vuoden 2012 lokakuussa yhdysvaltalaiset Alan ja Laura Shatto adoptoivat Venäjältä kaksi veljestä, Maksimin ja Kirillin, samaan aikaan kun keskustelu adoptiokiellosta oli Venäjällä kuumimmillaan. 21. tammikuuta 2013 Maksim kuoli. Astahov tuli välittömästi valokeilaan kertoakseen venäläisille Yhdysvalloissa tapahtuneesta venäläisen ottolapsen murhasta. Hän lisäsi, että aikaisemmin ottovanhemmat olivat pahoinpidelleet lasta syöttämällä tälle psyykelääkkeitä pitääkseen hänet rauhallisena. TV-uutiset täyttyivät vihaisista reportaaseista, joissa käsiteltiin venäläislasten surkeita kohtaloita Yhdysvalloissa. Duuma piti hiljaisen hetken jonka sanoma oli äänekäs: Mehän sanoimme, että jenkkien adoptiot oli kiellettävä. Jopa adoptiolakia vastustaneet toimittajat myöntyivät: Näinkin voi käydä, poikkeus ei tee sääntöä. Astahovin tiimi löysi jostain Venäjän periferiasta kuolleen pojan alkoholisoituneen biologisen äidin, joka kiidätettiin pikaisesti Moskovaan. Hänet pestiin ja valmisteltiin TV-lähetykseen, jossa hän kertoi, ettei ymmärrä miksi lapset vietiin häneltä. Vieressä istui adoptiokieltolain aloitteen tehneitä kansanedustajia selittämässä yleisölle äidin lasten joutuneen korruptoituneiden viranomaisten lapsikaupan uhreiksi. Äiti lupasi lopettaa juomisen ja mennä ensimmäistä kertaa elämässään töihin, koska toivoi kovasti saavansa edelleen Yhdysvalloissa olevan Maksimin veljen vanhempainoikeudet takaisin itselleen. Junamatkalla takaisin kotiin äiti siirtyi avomiehensä kanssa ravintolavaunuun juomaan todennäköisesti Astahovin tiimin antamia rahoja. Lopulta heidät jouduttiin poistamaan viranomaisten toimesta junasta voimaa ja käsirautoja käyttäen.

Myöhemmin Teksasin viranomaisten esitutkinnassa paljastui, että alkoholistin synnyttämä huonokuntoinen lapsi kuoli itseaiheutettuun vammaan leikkikentällä, eikä häntä oltu lääkitty psyykelääkkeillä. Kun Astahovin valheet paljastuivat, joutui hän perääntymään murhasyytteistään ja toteamaan äidin aiheuttaneen kuoleman jättäessään lapsen ilman valvontaa leikkikentälle, mikä on Teksasissa rikos. Heräsi kysymys: hyvä on herra Venäjän lapsioikeusasiamies, miksei se ole Venäjällä rikos?

Siitä lähtien kaikki mitä Astahov on tehnyt, on ollut venäläisten opposition kannattajien suurennuslasin alla. Kun internetissä levisi video, jossa orpokodin 8-10 vuotiaita lapsia hakataan ja potkitaan systemaattisesti, syntyi skandaali. Video ei tullut pinnalle Astahovin toiminnan seurauksena. Astahovin reaktio oli ainutlaatuinen: “Sivustojen, jotka mahdollistavat tällaisten videoiden julkaisemisen, pitäisi itsesääntelyn avulla löytää ja poistaa tämänkaltaiset julmat videot. Se, että lapset julkaisevat tällaisia videoita kertoo kasvatuksen puutteesta.” Siis videoiden julkaiseminen, ei itse hakkaaminen.

Lopuksi haluaisin kertoa vielä niistä ihmisistä, joita Astahov “rekrytoi” ulkomailta oman agendansa edistäjiksi. Muistatteko vielä tammikuun 2012 mielenosoitukset Venäjällä Suomen suurlähetystön edessä, sekä suomalaisten tuotteiden boikotoinnin? Muistin virkistämiseksi lainaan Johan Bäckmanin tiedotetta, ettei hänelle tule tästä tekstistä liian paha mieli.

“Venäläiset äidit” on järjestö, joka aktivoituu aina, kun tarvitaan mielenosoituksia ja kiihkeitä lausuntoja venäläisten lasten oikeuksista ulkomailla. Järjestön puheenjohtaja, Irina Bergseth, on rooliinsa itseoikeutettu: lokakuussa 2005 tämä venäläinen yksinhuoltajaäiti meni Moskovassa naimisiin internetin seurustelupalstalla tapaamansa norjalaisen Kurt Bergsethin kanssa. He muuttivat Norjaan asumaan ja vuoden 2007 alussa he saivat yhteisen lapsen. Vuoden 2008 lokakuussa pariskunta erosi, oikeuslaitos myönsi huoltajuuden äidille ja isä sai tapaamisoikeuden mistä Irina ei ollut mielissään. Hän syytti isää lapsen pahoinpitelystä. Poliisi tutkii asiaa eikä löytänyt todisteita. Tässä vaiheessa tarina muuttuu aika graafiseksi, joten herkempi lukija varokoot. Äidin mukaan nuorin poika kertoi, että tapaamisissa isän kanssa tämä vei hänet vanhimman, 22-vuotiaan tyttärensä talolle. Tähän taloon kerääntyi 12 ihmistä, jotka työnsivät peniksensä lapsen suuhun ja anukseen. Paikalla olevat naiset käyttivät samaan tarkoitukseen kumisia lannedildoja. Lisäksi lapsi puettiin kirahvin tai seepran asuun ja hänen hiuksensa värjättiin sinisiksi. Näin yksityiskohtaisen tarinan Irina Bergsethin mukaan hänelle siis kertoi hänen sillä hetkellä 25 kuukautta vanha poikansa. Tosin yksityiskohdat muuttuvat hänen kertomuksissaan jatkuvasti: Vuoden 2013 haastattelussa kaksivuotias puettiin “Putinin asuun”, eikä seepraksi tai kirahviksi niin kuin aikaisemmin väitettiin. Kätevä tapa kerätä lisää kannatusta.

Oikeudenkäynnissä oli mukana myös Venäjän tutkintakomitea, eli sama instituutio joka on kotimaassaan erikoistunut Putinin poliittisten vastustajien ajojahtiin. Heillä oli esittää Irina Bergsethin mukaan videonauhoitus joka todisti hänen väitteensä totuudeksi, mutta norjalainen oikeuslaitos ei hyväksynyt tätä todisteeksi. Irina ei itse ole nähnyt videota, eikä osaa kertoa mitä siinä näkyy tai millä valtuuksilla Venäjän tutkintakomitea on tehnyt omaa videovalvontaa Norjan maaperällä. Voimme olla siis täysin varmoja ettei videota ole olemassa, sillä Venäjän tutkintakomitea vuotaa aina julkisuuteen sillä hallussaan olevan laittomasti hankitun videomateriaalin, joka sopii sen tavoitteisiin.

Norjan oikeuslaitos ei löytänyt mitään todisteita väitetyistä joukkoraiskauksista tai mistään muustakaan. Päinvastoin, se päätti että lapsille on haitallista olla äitinsä holhouksessa. Nuorin poika annettiin isälle ja vanhempi poika siirrettiin sijaisperheeseen. Tässä vaiheessa Puolaan paennut Irina palkkasi (tai omien sanojensa mukaan hänen 14-vuotias poika itse palkkasi) yksityisetsivän jota puolassa nimitetään “agentti 007”:ksi ja Norjassa “Ramboksi”. Tämä yksityisetsivä haki/kaappasi Irinan vanhimman pojan Puolaan ja he kolme olivat jo autossa matkalla Venäjälle kun Norja antoi heistä etsintäpyynnön ja he jäivät kiinni Puolan ja Valko-Venäjän rajalla. Paikalle lensi tv-kamerasaattuessa Astahov, joka neuvotteli Irinan ja hänen lapsensa takaisin Venäjälle. Irinasta tuli “venäläisten äitien” johtaja, joka pitää toreilla palopuheita siitä kuinka “Norja on Yhdysvaltain 51. osavaltio jossa kaikki lait on kopioitu amerikkalaisilta” tai järjestää mielenosoituksia Suomen suurlähetystön edustalla. Toisin kuin opposition kohdalla, kunnalliset viranomaiset eivät koskaan kiellä näitä tapahtumia, eivätkä sisäministeriön joukot tule niitä häiritsemään.

Toisaalta onko Irina Bergsethilla vaihtoehtoa? Olettaen että hän haluaa nuorimman lapsensa takaisin, Venäjän painostus on siihen viimeinen, joskin epätodennäköinen, vaihtoehto. Astahov on pyytänyt Putinia myöntämään Bergsethin nuorimmalle Venäjän kansallisuuden. Tällöin Venäjän tutkintakomiteassa vireillä oleva rikostutkinta saadaan etenemään syytteeksi ja Venäjän oikeuslaitoksessa voidaan tehdä minkälaisia päätöksiä tahansa. Tällöin norjalaisen oikeusistuimen vastapainoksi olisi olemassa toisen maan oikeuspäätös. Se ei ole paljoa, mutta se on kaikki mitä Irinalla on, niinpä hän huutaa ja tanssii kuin politrukki konsanaan. Suomalaisia viranomaisia on syytetty huonosta tiedottamisesta Suomen ja Venäjän välisissä lapsikiistoissa. Kerätessäni tausta-aineistoa tätä kirjoitusta varten olen tullut siihen johtopäätökseen, että suomalaisten viranomaisten viestintä on ollut huomattavasti parempaa kuin norjalaisten: luotettavia tietolähteitä löytyy vain norjaksi tai tarkan seulan läpi venäjäksi, kun taas englanninkielinen aineisto on Voice of Russia-tyylisten propagandasivustojen täyttämä. Naton suomaa ylellisyyttä, otaksun.

Esitän lopuksi kysymyksen niille viidelle naiselle, jotka väitetysti ovat lähettäneet kirjeen Astahoville: onko hän tosiaan se ihminen, jolta teidän tilanteessanne kannattaa pyytää apua?