Ikuisen auringonpaisteen maassa pilvet kerääntyvät päiden sisällä.

Tänään oli taas hieno päivä. Aurinko paistoi korkealta, eikä yhtään pilveä ollut näköpiirissä. Erinomainen päivä olla pelkkänä korvana ja kuunella paikallisten ajatuksia siitä, mikä maailmassa oikein mättää.

Ensimmäiseksi kävin sen perheen luona, joka oli joutunut varkauden uhriksi, tällä kertaa tulkki mukana. Sikäli olin ymmärtänyt ihan oikein, että kaksi traktoria ja neljä lehmää oli varastettu, mutta nämä varkaudet ovat tapahtuneet aikaisemmin. Tällä viikolla oli varastettu vain rakennuspuuta, jonka pariskunta oli ostanut hyvästä vehnäsadosta saaduilla tuloilla rakentaakseen aidan varkaita vastaan. Laudat varastettiin ennaltaehkäisevänä iskuna. Pariskunta oli sataprosenttisen varma, että varkaat olivat serbejä. Kukaan albaani ei ota riskiä tulemalla serbien alueelle varastaakseen puuta. Heillä oli mielenkiintoinen hypoteesi: Albaani- ja serbirikolliset tekevät yhteistyötä. He varastavat omilta alueilta ja vaihtavat saalista. Koska eri etniset ryhmät eivät kovin usein viihdy samoissa paikoissa, varastettujen tavaroiden omistajat eivät pääse näkemään omaisuuttaan. Jos hypoteesi osoittautuu teoriaksi, voidaan se lisätä paksuun kirjaan esimerkeistä siitä, kuinka taloudelliset kannustimet voittavat kaikki muut.

Pariskunta oli kovin onneton. He olivat joutuneet varkauden tai sen yrityksen kohteeksi yli viisitoista kertaa. He ostivat kerran vartiokoiran, oikean rotupuhtaan uroksen. KFOR:lla sattui olemaan silloin paikalla samanrotuinen huumekoiranaaras ja he pyysivät myymään sen hyvän hintaan. Pariskunta kieltäytyi ja vähän ajan kuluttua vartiokoira varastettiin nahkahihnoineen. Varkaat käyttivät ilmeisesti tainutuskaasua. Kun kaikki muut varotoimet epäonnistuivat, ainoaksi vaihtoehdoksi jäi aita, mutta sekin projekti on nyt jäissä. Nainen kertoi kuinka hän on käynyt kaikissa avustusjärjestöissä pyytämässä apua, mutta se on jäänyt saamatta, koska heillä ei ole yhteyksiä tai rahaa lahjuksiin. Hän pyysi meiltä, UNMIK:lta ja poliisilta turvaa. Haluaisimme nukkua edes yhden yön rauhassa ja sen jälkeen voisimme vaikka kuolla, hän sanoi ja nyyhkytti samalla. Herkempi henkilö olisi varmasti herkistynyt siinä vaihessa, mutta tässä työssä asioita ei voi ottaa kovin lähelle sydäntä, joten valitsin olla itsekseeni huvittunut. Tämän vanhan naisen ulkonäössä ja valituksessa oli jotain niin perin slaavilaista, joka vei minut nostalgiatripille vanhaan kunnon neuvostoliittoon. Samaan aikaan Itä-Eurooppa koki vähän ikävämmän muisteluhetken, kun kuvat puna-armeijan panssarivaunuista ylittämässä rajaa levisivät maailmalle.

Jatkoimme matkaa kohti erään serbikylän kalafarmia, jossa ihmiset läheltä ja kaukaa harjoittivat omaa meditaatiota karppien kalastamisen merkeissä. Asetelma uudelle nostalgiatripille oli valmis, mutta kalastajat käyttivät syöttinä maissia. Eihän se nyt ole kalastamista jos ei pääse omin käsin koukkunaulitsemaan matoa. Kalafarmin varajohtaja tuli luoksemme ja valitti ankoista. Ne söivät kalojen ruuat ja tappoivat kalanpoikaisia aiheuttaen näin suurta taloudellista tappiota. Hänellä oli metsästyskivääri ja metsästyslupa ja hän pyysi meiltä lupaa ampua muutama ankka silloin tällöin metsästyskauden ulkopuolella pitäkseen ne poissa. Kerroin, että taloudelliset tappiot ovat minun ykköshuoli ja lupasin raportoida eteenpäin. Vähän epäilen kyllä tämän onnistumista. Me muututaan aina kauhean vainoharhaisiksi kun jossain ammutaan ja jos käymme, joka päivä sovittuun aikaan valvomassa ankkateurastusta, niin tieto leviää ja paikalliset tietävät ikkunan kun meidän partio on varmasti jossain tietyssä paikassa. Onneksi päätös ei ole minun tehtäväksi. Siinä teille jäätävä englismi.

Kävelimme kala-altaiden rauneuillo ja kyselin ihmisiltä kuulumisia. Kaksi kaveria olivat olleet töissä Kosovon ainoassa sähkövoimalassa ennen sotaa. Sodan jälkeen henkilöstö vaihtui. Aloin sitten kyselemään missä homma oikein kusi, kun sähköt olivat jatkuvasti poikki. Kuulemma ennen sotaa Obilicin saastuttajahirviö oli tuottanut paljon enemmän sähkö kuin Kosovossa oli kysyntää. Nykyään voimala on lähes aina rikki, koska henkilöstöllä ei ole ammattitaitoa tavalliseen ylläpitoon ja korjauksiin. Lisäksi nykyisellä sähköyhtiöllä ei ole oikein keinoja/ammattitaitoa laskuttaa/periä yksityishenkilöiltä rahaa saadusta sähköstä, mikä näkyy vähäisinä varoina investointeihin. Kovin ovat fiksuja jotkut työttömät täällä. Kysyin oliko sähkön kysyntä mahdollisesti kasvanut niin paljon alueella, ettei voimalan tehot enää riittäneet. Vastaus mahdollisti ehkä hienoimman the economist-tyylisen lauseen englanninkieliseen raporttiin mitä olen kirjoittanut: "They said that closure of many energy intensive industries in area balanced the increase in demand of electricity from the privat households." Huikeeta. Juttelimme myös rikollisuudesta ja paljastui, että toinen kavereista oli töissä poliisina ennen itsenäisyyden julistusta. He luottivat osittain poliisiin ja sanoivat että monet poliisit tekevät ahkerasti töitä, mutta heidän työ nollautuu korruptoituneessa oikeuslaitoksessa. Kumpikaan ei oikein tykänyt itsenäisyydestä, serbejä kun olivat ja "ei albaanitkaan tunnustaneet Serbiaa kymmenen vuotta sitten". Siihen vahvaan argumenttiin oli hyvä lopettaa tämän aurinkoisen ja iloisen aamun partio.

Ukrali korovu, doski i traktor?

Tässä työssä monet työtehtävät tulevat rutiiniksi ja monien mielestä tylsiksi. Tylsistymistä pyritään ehkäisemään monin tavoin, joista yksi on leirin vaihto. Muutama taistelija meiltä lähti virolaisten leiriin ja muutama virolainen tuli tänne. "Leirin vaihto" on kyllä huono termi, koska se viittaisi puolen vaihtoon, mutta mikään muu valmis termi ei oikein sovi tähän. Opiskelijanvaihto? Ei. Työpaikanvaihto, maisemanvaihto, vankien vaihto? Eip. Eikä voi edes sanoa, että lähtee ulkomaille vaihtoon, koska on jo valmiiksi ulkomailla. Ulkomaalaisille vaihtoon? No kuitenkin, virolaiset olivat täällä ja kaksi heistä olivat johtamassani partiossa. Vein ne "kävelylle" yhteen kylään ja kyselin vähän kaikkea elämisestä ja olemisesta Viron armeijassa. He olivat kaikki ammattisotilaita, mutta lähtivät Kosovoon vapaaehtoisesti. Kuuden kuukauden keikka, joiden aikana huimat kymmenen päivää lomaa kotimaassaan. Virolaisilla on vain joukkueen verran miehiä täällä, joten tämä lienee jonkin asteen esikoulu Irakia varten. Virolaisten joukkue asuu tanskalaisten leireissä ja tunnelma on nihkeä. Etelänaapurimme eivät oikein tykkää kun toiset ihmiset seuraavat heidän alkoholin käyttöä innokkaasti. Virolaisillehan suomalaiset ovat "poroja", mutta tanskalaisilla on vähän mairitteleva kutsumanimi. Ne ovat "homoja". Onneksi meidän leirissä ei ole kansojen välistä ystävyyttä häiritseviä alkoholimääräyksiä ja virolaiset saivat nauttia olostaan.

Kyselin näitä samalla kun suoritimme jalkapartiota kylässä jossa en ollut aikaisemmin käynyt. Kylä oli alle kaksi vuotta vanha, eikä sitä löytynyt vielä edes kartalta. Talot olivat uusia ja hienoja jopa suomalaisten mittapuiden mukaan. Poikkeuksellisesti talot olivat muutaman kappaleen rykäelmissä, joilla oli yhteinen aitaus. Kävelimme yhden tälläisen talokonklaavin läpi ja eräältä pihalta talonomistaja huusi vitsillä, että etsimme rikollisia väärästä paikasta, täällä kaikki ovat yhtä sukua. Kuinka kätevää, koko suku asuu eri taloissa, mutta saman aidan sisällä. Talojen läpi kulki hieno asfalttitie, joka loppui heti aidan kohdalla. Siinä meni yksityisen ja kunnallisen raja, ja kunnallinen tie näytti panssarivaunujen testausradalta. Jatkoimme sitä pitkin ja törmäsimme teinipoikaan, joka oli ulkoiluttamassa koiraa. Kysyin häneltä oliko hänellä hetki aikaa jutella. Tulkkimme oli viehättävä kolme kymppiä lähestyvä nainen, joten aikaa löytyi kyllä. Huomautin, että kylän talot näyttivät hienoilta ja poika totesi sen johtuvan siitä, että lähes kaikki kyläläiset olivat töissä. Hän itse oli töissä baarimikkona läheisessä kaupungissa. Kaveri ei tykänyt yhtään hallituksesta tai kunnallishallinnosta, olivat kuulemma korruptoituneita kaikki. Esimerkkinä hän esitti tien jolla seisomme, joka oli alle kahdenkymmenen kilometrin päässä pääkaupungista, mutta silti sotaa edeltävässä kunnossa. Sähköä sai muutaman tunnin päivässä, ja vesi on ollut poikki kuukauden putkeen. Ja sodastahan on jo kymmenen vuotta. Noustuamme takaisiin autoon, tulkki kertoi oman näkemyksensä pojan mielipiteistä. Hän ihmetteli miksi kyläläiset odottivat kaiken paikallishallinolta, kun heillä oli selvästikkin rahaa tehdä elämänsä helpommaksi. Myöhemmin selvisi, että hän opiskeli taloustiedettä varasuunitelmana KFOR:n poistumiselle, kuinkas muuten. Jatkoimme partiointia autolla ja ajoimme seuravaan kylään. Kysyin tulkilta oliko se edes laillista että noin nuori kaveri oli baarissa töissä. Muut autoissa olevat alkoivat nauraa ja kuin aivopieruni hajua vahvistaakseen, vastaan tuli auto, jota ajoi kymmenenvuotias poika. Pysäytimme auton ja jäimme selvittämään asiaa.

Illalla, pimeän laskeudettua, meidän oli tarkoitus tehdä yhteistoimintajalkapartio paikallisen poliisin kanssa. Yhteistoiminta on korkeassa johdossa sovittu, ja poliisien ylin johto lähettää piireihin käskyjä milloin yhteistoimintaa tulee harjoittaa. Piireissä on kuitenkin yleensä liian vähän poliiseja, joten yhteispartiot jäävät toteutumatta. Tällä kertaa meitä kuitenkin onnisti, saimme poliisipartion mukaamme toisella yrittämällä. Olimme siinä vaiheessa palauttaneet tulkin leiriin, koska ei ole kohteliasta omia ainoaa tulkkia, joka on töissä yöllä. Kumpikaan poliiseista ei puhunut englantia, mutta sain käsimerkein selitettyä mitä olimme menossa tekemään ja suuntasimme kohti serbikylää. Lähdimme kävelemään suuntaan random. Melko hiljaista oli yhteistoiminta kun kielimuuri oli välissä, mutta se muuri ei estänyt minua näkemästä, että toinen poliiseista oli kolmekymppinen vaalehiuksinen viehättävä nainen. Minun täytyisi päästä lomille.

Vähän matkaa kuljettuamme vastaan käveli nainen, joka alkoi puhumaan poliiseille. Ymmärsin sen verran, että häneltä oli varastettu puulautoja. Pyysin häntä näyttämään rikospaikan ja hän ymmärsi! Huikea menestys jatkui kun paikan päälle ymmärsin sen verran, että puulautojen lisäksi oli varastettu kaksi traktoria ja neljä lehmää. Lisäksi naisella oli kipeät jalat, perheen tytär oli vasenkätinen niinkuin minä ja opiskeli koulussa venäjää ilmeisen huonolla menestyksellä. Poliisit täyttivät rikosilmoitusta ja minä hymyilin itsekseni. Se toimii, se toimii sittenkin. Voihan venäjä.

Viisikko jää toiseksi.

Muutama tunti sitten tuli lähtö, kaupungilta oli löytynyt pommi. Ajoimme paikalle ja huomasin tien olevan sama mitä pitkin pyörimme muutama tunti aikaisemmin yöpartiossa. Silloin huomasimme tiellä aseen ja tutkittuani sitä hetken, totesin sen olevan leikkipyssy. Samaan aikaan oikea pommi oli kivenheiton päässä, mutta ei näkyvillä. Aamulla, kun itse olin jo nukkumassa, kunnan työntekijät kaivoivat tien auki tehdäkseen putkitöitä. Voin kuvitella kuinka he hakkasivat pommia lapiolla, kunnes sen ulkomuodot paljastuivat.

Raivaajapioneeri kävi katselemassa pommia ja totesi sen olevan toisen maailmansodan aikainen lentopommi. Eristimme alueen ja yritimme parhaamme mukaan näyttää paikallisille käsimerkein, että paikalla on pommi. Autonomistajat juoksivat ulos taloistaan ja siirsivät autot. Odottelimme iltapäivän auringossa räjähdystä. Koska alue oli talojen ympäröimä, raivaajat halusivat mielyttää yleisöä ja laittoivat vähän ektraa purkupanokseen. PUM, ja uhka oli poissa. Paikalliset ryhmittyivät kuopan reunalla ihmettelemään ja me poistuimme paikalta. Päivän hyvä työ oli tehty.

Koskinen kysyi taannoin millaista ruokaa me täällä saamme. Varusmiesaikana ruoka oli kaloreita, jotka piti siirtää lautaselta mahaan mahdollisimman nopeasti. Täällä työssäviihtyminen on asia johon kiinitetään huomiota, mikä näkyy ehkä parhaiten juuri ruokailussa. Eilen meillä oli pihvi-ilta ja saimme grillattavaksemme mm. hirveä, poroa ja villisikaa. Lihat, niinkuin kaikki muutkin ruokatarvikkeet, tuodaan meille Suomesta, joten ruisleipää, turun sinappia tai kabanossia ei tarvitse kaivata. Ravintola Diablo eli meidän keittiö on auki ympäri vuorokauden ja ruoka vaihtuu kolmesti päivässä. Aamupalaksi on aina nakkeja, kebap-liha, wingsejä, kaurapuuroa ja lihpullia. Lounas ja päivällinen ovat lämpimiä aterioita kuten lohimedaljonkkeja, itsetehtyjä lihapullia, wokkia jne. Ruoka on yleensä todella hyvää. Lisäksi keittiöstä on aina saatavailla keitettyjä kananmunia, leipää, leikkeitä, raejuustoja, hedelmäsalaattia, tonnikalaa, leivoksia, juustoa, keksejä, aamiaismuroja, täysmehuja, jäätelöä, jugurtteja, vanukkaita, kahvia ja muuta välttämätöntä. Sunnuntaisin on aina vain yksi ateria, mutta se onkin sitten jotain ektrahienoa, kuten hampurilaisia, tortilloja, täyslihapihvejä tai pitsaa. Ihmisillä on myös tapana tilata syntymäpäivänsä kunniaksi täytekakkuja ja niitä tulee syötyä aika usein. Kun mainitaan vielä, ettei annoskokoja tai ateriakertoja ole millään lailla rajattu, niin ei tarvitse ihmetellä miksi rauhanturvaajat lihovat palveluksensa aikana useita kiloja.

Nallekarkit

Käväisin äsken jenkkien leirissä ostoksilla. Mukaan tarttui kuivattua lihaa, sipsejä, t-paitoja, kuulokkeita jne. Varsinainen syy lähtöön oli kuitenkin vesipiipun osto paikallisten pyörittämästä kaupasta leirin sisällä. Tutkin piippua hetken ja huomasin heti sen olevan rihkamaa. Osat eivät sopineet toisiinsa ja letku oli yhdestä kohdasta rikki. Ei kuitenkaan mitään sellaista mitä urheiluteipillä ei pystyisi korjamaan, joten neuvottelin itselleni alennuksen ja ostin piipun kahdellakymmenelläviidellä eurolla. Laittaessani ostoksia auton takakonttiin, kolvi osui hiukan vaahtosammuttimeen ja kolvi hajosi. Ei auta kun mennä turkkilaisten kauppaan ja yrittää löytää piipun, joka oikeasti toimisi.

Käväisin myös testaamassa Taco Bellin tarjontaa. Listalta oli pakko ottaa chiken quasedilla (magic bulletin mainoksista tuttu!) ja steak burrito. Quasedilla oli ihan hyvää, mutta burriton päätäyte oli paputahna, joten sen syöminen jäi väliin. Juttelin aterian yhteydessä yhdelle amerikkalaiselle sotilalle. Kysyin häneltä oliko leirissä mahdollista katsoa jenkkifudista. Kyllä oli, piti vaan kytkeä kaapeli telkkariin. Täsmensin, että voiko ulkopuoliset tulla leiriin katsomaan ottelua johonkin julkiseen kokoontumispaikkaan. G.I Joe kysyi asuinko leirissä. En, minulla on vihreä uniformu, ei harmaa niinkuin jenkeillä ja camp bondsteelissa ei asu muita kansallisuuksia. Tai en sanonut ihan noin, ei olisi ollut kohteliasta osoittaa kuinka pihalla ko. henkilö oli, sanoin vain asuvani suomalaisten kämpissä. "Well, sir, you have to ask through you're chain off command if you have a cable there, then you can buy a big screen from our shop and watch football." Käännyin taakse katsomaan ja totesin, että "sir" olen minä. Ateria oli syöty ja koska keskustelu ei oikein viennyt mihinkään kiitin keskustelusta ja poistuin pöydästä.

Ulkona istui kolme ukrainalaista sotilasta odottamassa seurueen viimeistä jäsentä kaupasta. Kuljin heidän ohi ja yksi heistä nyökkäsi tervehdyksen merkiksi, täälläpäin on kohteliasta tervehtiä kaikkia sotilaita. Sanoin venäjäksi "hyvää päivää". Heidän kasvoilta näkyi vilpitön yllätys ja jäin hetkeksi juttelemaan heille. He kysyivät kuinka osasin niin hyvin venäjää ja vastasin olevani ahkera opiskelija. Vitsi meni hyvin perille, kun he huomasivat nimilappuni samaan aikaan. Kyselin vähän heidän palvelusoloistaan. He olivat Kosovossa vapaaehtoisesti, joskaan tehtävästä kieltäytyminen olisi ollut epäsoveliasta johdon silmissä. Kaikki kolme olivat ammattisotilaita, arvoltaan kapteeneita. Kosovon keikka kesti kuusi kuukautta ilman lomia ja palkka oli sama kuin kotimaassa: 900 dollaria kuussa ja 400 dollaria perhelisää, täysin riittämätön summa heidän mielestään. "Ei ole paljoa muuttunut sitten neuvostoliiton, sinut heitettän tänne ja isänmaa unohtaa sinut puoleksi vuodeksi." he nauroivat keskenään. Alkoholiakaan ei saanut juoda, paikalliset työntekijät on palkattu katsomaan kaikki roskat läpi. Kerroin saavani viikon lomat kuukaudessa, ilmaiset alkoholijuomat ja 2500 euroa kaupan päälle. He kysyivät olinko minäkin upseeri. Ei ei, alikersantti, sanoin minä ja osoitin sormella arvolaattaa. Aamuja.

Hys

Tiedoitusupseerin kirjoittama henkilökuva minusta ja jutussa oleva linkki tähän blogiin moninkertaisti lukijamääräni. 260 uniikkia lukijaa viimeisen kolmen päivän aikana, eli 500-600% enemmän kuin tavallisesti. Monet työtovereista ovat myös löytäneet tänne. Jotkut ovat vaan uteliaita ja kommentoivat jälkikäteen et hei, ihan hyvää tekstiä. Kiitos. Jotkut ovat huolissaan siitä, että kerron liikaa. Niinkuin eräs anonyymi kommentoi: "Hei sähän voisit samantien kopioida kaikkien joukkueiden rosterit ja operaatiot aina viikkoa aikasemmin tänne blogiis, niin täältä sais jo aika kattavan tiedustelupaketin Alfan alueen toiminnasta!" Tähän kommenttiin on ehkä syytä vastata.

Tästä blogista ei löydy kenenkään nimeä, paitsi omaani. Nimet löytyvät naamakirjasta. Tästä blogista löydy paikanimiä. Paikat voi toki tunnistaa ajomatkojen ja etäisyyksien perusteella, mutta silloin täytyy olla sen verran paikallistuntemusta, että eri kansalisuuksien vastuualueet on helpompi hahmottaa tunnistamalla lipun KFOR:n ajoneuvon kyljessä, sen ajoneuvon joka aina samoissa paikoissa partioi. En ole myöskään kertonut mistään operaatiosta etukäteen. Ei niitä operaatioita ole nimeksikään eikä niistä ole yleensä mitään mielenkiintoista kerrottavaa. Täytyy tosin myöntää, että paraatistakin olisi pitänyt kertoa jälkikäteen, sen sijaan että kertoisin sen tapahtuvan joskus määrittelemättömässä tulevaisuudessa. Ja yksi kaveri tuli tänään pyytämään, että poistaisin kuvan blogistani jossa hän esintyy. Se oli kyllä aika selkeä virhe minulta, ei ihmisten kuvia saa laittaa nettiin lupaa kysymättä. Opimme tästä. Mutta muuten, jos joku lukija on sitä mieltä, että kerron jotain salaista tai vaarannan operaatioiden kulkua, niin kritiikki tulee osoittaa suoraan taholle, jonka on tarkoitus sensuroida minua jos niin käy. Varmasti tiedoitusupseeri on saanut tarvittavan koulutuksen arvioimaan mitä voin sanoa ja mitä en.

Psykologia ja neurologia ovat hauskoja tieteitä. Ihmiset oppivat asioita kun muistisolut muodostavat yhteyksiä toisiinsa. Jos kysymme sosiaalipsykologilta miten ihmisryhmät oppivat, he kertovat sen tapahtuvan seuraavasti: menneet kokemukset ja tieto prosessoidaan, erotellaan ylimääräinen ja painotetaan tärkein sanoma. Tieto kerätään yhteen lähteseen, johon tutustuminen on yleensä ehto ihmisryhmään jäsenyydelle. Tämä pätee aika hyvin ammatteihin, faniklubeihin, harrastuksiin, uskontoihin jne. Meillä rauhanturvaajilla on koulutuksemme, jonka pohjana on vastavanlainen eepos, jonka nimi on todennäköisesti pysyväisasiakirja numero ties mikä. Koulutus antaa erinomaisen pohja hoitaa niitä asioita, joita täällä kohtaamme, mutta meille ei ole välitetty tietoa mistä niitä asioita voi etsiä. Vastualueeseen tutustuminen hoidetaan alussa vanhempien turvaajien opastuksella, mutta kun pari viikkoa oli kulunut, he eivät enää viitsineet/jaksaneet/nähneet tarpeelliseksi jakaa pieniä yksityiskohtia kylien aikaisemmista tapahtumista tai ihmisistä. Minulla ei edes ole käytössäni karttaa, joka kertoisi kylien etnisen jakauman. Olen kyllä nähnyt sellaisia karttoja oppitunnilla, mutta kun alussa kylien nimet eivät sanoneet mitään, niin muistisolut eivät pariutuneet. Ja jos haluan tehdä haastatteluja jossain kylässä, niin usein täytyy mennä paikan päälle katsomaan minkä näköisiä aitoja sieltä löytyy, jotta voin ensi kerralla tuoda oman tulkin mukaan. Jotenkin tuntuu, että täällä ollaan niin huolissaan operatiivisten asioiden salassapidosta, että tieto kulkee vain ylöspäin. Koska emme tiedä mitä on jo tehty, tutkittu ja kysytty, teemme samoja asioita uudestaan ja uudestaan.

Toinen juttu mikä minua vähän ihmetyttää on se, ettei kukaan Suomessa loppujen lopuksi tiedä kovin tarkasti mitä rauhanturvaajat tekevät. Länsimaalaiseen demokratian peruspilareihin kuuluu vallankäytön valvominen. Oikeuslaitos on erillään lainsäädäntövallasta ja toimeenpanovallasta. Valvonnan edellytyksenä on toiminnan läpinäkyvyys. Jokainen meistä tietää suunilleen poliittisen päätöksentekoprosessin tai poliisitoimintaa ohjaavat lait, tai jos ei tiedä, niin ne saa helposti selville. Meitäkin valvotaan täällä: Muutama päivä sitten meidät pysäytti sotilaspoliisi, joka tarkisti meidän turvavyöt, henkilöpaperit, aseet ja suojavarusteet. Mutta saako kuka tahansa Suomessa selkeän kuvan mitä suomalaiset sotilaat ulkomailla oikein tekevät? En tiedä.

Vallanvaihto

Elämme jännittäviä aikoja. Kosovon keskinen taisteluosasto, MNTF(C) kavereiden kesken, siirtyy irlantilaisten vastuulta suomalaisille. Minun arkeen tämä ei paljoa vaikuta, mutta puoli Kosovon väestöstä ja 2000 sotilasta eri maista ovat nyt suomalaisen kenraalin vastuulla. Juhlan paikka siis.

Partiot vedettiin viime yönä kolmen aikaan pois, jotta voisimme valmistautua tärkeään tapahtumaan: Komentovastuun siirtoa juhlistavaan paraatin harjoituksiin. Ajoimme aamulla bussilla taisteluosaston päämajalle ja huomasimme portilla, että suomalaisten äskettäin saapunut vartiojoukkue oli jo töissä. Jokaisella sotaherralla on hovijoukkonsa, ja suomalaisten vartiojoukkue revittiin juuri varusmiespalveluksensa päättäneistä parikymppisistä. Heitä ei käy juuri kateeksi, koska heidän ainoa tehtävä on leirin vartioiminen ja portin avaaminen. Toisaalta, he olivat saaneet jo kaasunsa ja teleskooppipamppunsa. Me saimme koulutuksen edellämainittujen käyttöön jo ensimmäisellä viikolla, mutta lupa-anomus tökkii Suomen päässä. Sain kaksi asetta heti kättelyssä, mutta pippurisumutteen luovuttaminen vaatii tietenkin pitkää harkintaa.

Saavuimme paraatipaikalle, jossa siellä irlantilainen musiikkiosasto jo harjoitteli säkkipilleilään. Kävelimme paraatimuodostelmaan ja harjoittelimme tunnin verran asiaan kuuluvia sulkeisia, joiden osaaminen oli kaikilla pahasti ruosteessa. Ketään ei kiinostanut, juhlaparaatit eivät ole kenenkään mielestä työtä jolla olisi tarkoitus, mutta perinteet vaativat sellaisen suorittamisen. Yritän ottaa varsinaiselta paraatilta kuvia.

Ulkoistaminen

Tänään blogissani on vieraileva kirjoittaja.

http://www.mil.fi/ruotuvaki/blogit/