Make money, not war.

Kirjoittaminen on kivaa, joten kirjoitin tälläisen tekstin KTTO:n fuksijulkaisuun. Teksti on raakaversio, joten kommentoikaa ja korjatkaa kirjoitusvirheitä, pyydän.

Jos luet tätä tekstiä, olet todennäköisesti KTTO:n tuore fuksi. Onneksi olkoon! Olin samassa tilanteessa vuosi sitten. Elin elämäni hauskimman ja kosteimman vuoden ja opiskelinkin vähän siinä sivussa. Eräänä krapulaisena aamupäivänä viime keväänä sain kuitenkin puhelinsoiton puolustusvoimilta ja tarjouksen, josta en voinut kieltäytyä. Lukukauden päätyttyä lähdin rauhanturvaajaksi Kosovoon. Miksi? Yritän selittää miksi Suomi lähettää rauhanturvaajia maailmalle ja miksi ihmiset suostuvat lähtemään, niiden oppien avulla, jotka olen kansista lukemalla vuoden aikana saanut.

Nälänhädät ja konfliktit ovat ikäviä. Suurin osa meistä tykkäisi enemmän maailmasta, jossa kaikki eläisivät rauhassa ja vatsat täynnä. Kukaan meistä ei kuitenkaan ole valmis maksamaan tästä utopiasta sen nykyistä hintaa. On kulunut fraasi, ettei ihmishengellä ole hintaa. Jokainen meistä määrittelee sen hinnan käyttäessään rahansa johonkin muuhun kuin hyväntekeväisyyteen. Valtion tasolla suomalaiset ovat päättäneet, että seitsemän promillea tuloistamme olisi kiva hinta paremmasta maailmasta, mutta meillä ei ole ihan vielä varaa siihen. Eihän asialla mikään kiire ole, ei kurjuus itsekseen minnekään katoa. Sama pätee myös yksittäisten ihmisten tasolla, joten voimme todeta että rauhanturvaajan työssä ihmisten auttaminen on vain kiva lisä. Ihmiset pitävät rahasta, rahan takia tehdään töitä. Sitoutuminen vuodeksi töihin ulkomaille vaatii melkoisia taloudellisia kannustimia ja koska suurin rekrytointipohja on nuorissa miehissä, kannustimet on tuunattu heidän preferenssiensä mukaan. Ruuanlaitto, siivous ja pyykinpesu on täällä ulkoistettu paikallisille työntekijöille, ihan kuin asuisi äidin luona taas. Valitettavasti myös monet äidin ikävät piirteet ovat täällä läsnä: jonkun täytyy aina tietää missä olet ja alkoholinkäyttöäsi valvotaan. Toinen nuoriin miehiin vetoava kannustin on verovapaa auto. Vuodessa saat rahat kasaan ja auto tulee puoleen hintaan. Myös työn ikävät puolet sopivat erityisesti parikymppisille. Paikka, jossa välillä ammutaan ja välillä löytyy miinoja tieltä, on houkuttelevampi ihmiselle, jolla ei ole perhettä ja omakotitaloa menetettävänään. Palkkakin on aika suuri, ottaen huomioon, että ainoa koulutus, joka siihen vaaditaan on muutenkin miehille pakollinen. Riskipreemion on tarpeeksi iso ja todennäköisyys, että käy niin huonosti, ettei rahojaan pääse koskaan käyttämään on kovin pieni.

Miksi Suomen valtio haluaa käyttää rahaa tällaiseen projektiin? Se on hiukan hankalampi kysymys. Aikoinaan ekonomistit tutkivat tilastoja kaikista konflikteista, jotka puhkesivat maailmassa vuoden 1960 jälkeen. Keskimäärin konfliktin hinnaksi tuli 60 miljardia dollaria, kun mukaan otettiin vain vaikutukset BKT:hen. Jos laskuihin lisättiin sodan sivuilmiöt, kuten rikollisuus, terrorismi jne. keskivertokonfliktin hinnaksi tuli 250 miljardia dollaria. Sitten ekonomistit tutkivat kuinka hyvin sotilaallinen puuttuminen ehkäisee konfliktien uusiutumisen. Tyytyväisinä omaan työhönsä he esittelivät lukuja: 8,5 miljardin dollarin rauhanturvaoperaation tuotto on kymmenen ja kuudenkymmenen miljardin välillä. He käyttivät hienoja sanoja kuten diskonttaus, prosenttiyksikkö, virhemarginaali, ”option value” ja kustannustehokkuus. Poliitikot, jotka olivat lähinnä valtio-opin tai oikeustieteen maistereita, eivät kuitenkaan pysyneet kärryillä, joten ekonomistien piti tiivistää argumenttinsa nokkelaksi iskulauseeksi. Ihmisten teurastaminen on resusrssien tuhlaamista, sillä kukaan ei aio syödä heitä, ekonomistit sanoivat. Ja tosiaan Euroopan maille oli noloa, kun ihmisiä tapettiin etnisen taustan perusteella omalla takapihalla. Siitä tuli ikäviä "deja-vu"-fiiliksiä, ja rauhanturvaaminen oli lääke josta kannatti maksaa. Kun päätös oli tehty, jäljelle jäi vain ongelma kuinka julkishyödykkeen kustannukset jaetaan tasan. Onneksi EU:ssa oli paljon pieniä valtioita, jotka kovasti halusivat luoda itselleen mainetta kansainvälisellä areenalla. Kaiken maailman Suomet, Latviat, Tšekit ja Slovakiat tunkivat mukaan operaatioon ja Kosovo jaettiin maiden kesken vastuualueisin, kuin natsi-Saksa aikoinaan. Ja serbit ja albaanit alkoivat elää jokseenkin rauhassa isoveljien valvovan katseen alla. Make money, not war.

Now that we're here... How do we get out?

Olli kysyi taannoin Kosovon tulevaisuudessa: Jatkuuko nykyinen jämähtänyt tilanne pitkään, ratkeaako selkkaus joskus ja kauanko rauhaanturvajia vielä tarvitaan? Nyt liikutaan vaarallisilla vesillä, sanoisi tiedoitusupseeri. Mutta ei hätää, minä en tosiaan osaa vastata näihin kysymyksiin, joten kauhean radikaalia tekstiä on turha odottaa.

Olen nyt pari kuukautta ollut täällä ja minulle on alkanut muodustua jonkin asteinen kuva maan tilasta. Viimeksi 2004 mellakoissa nähtiin, että konflikti kytee yhä pinnan alla. Irakissa tilanne on rauhoittunut huomattavasti tämän vuoden aikana ja yksi yksinkertainen syy siihen on että pitkään jatkunut väkivalta on ajannut shiiat ja sunnit omille asuinalueille, eikä "monietnisiä" asutuksia enää ole nimeksikään. Kosovossa tapahtui pitkälti samansuuntainen kehitys neljä vuotta sitten. Esimerkiksi Kosovo Poljeen, jossa serbit ja albaanit asuivat aikaisemmin sekaisin on syntynyt albaaniasutuksesta erillään olevia serbikyliä ja lähiöitä. Juttelin erään naisen kanssa tälläisessä kylässä ja hän kertoi että elämä kylässä oli ikävää, koska serbit olivat keskenään riidoissa ja hänen perhettään syrjittiin. Tämä ei ihan pitänyt paikkansa. Vaikka nainen puhui itsestään serbinä, oli selvää että hän oli mustalainen ja syy miksi häntä syrjittiin oli aika ymmärrettävä: hänen kaksi poikaansa oli tuomittu autovarkauksista. Se voitaneen sanoa varmuudella, että mustalaisvähemmistön asema ei tule olemaan helppo moneen kymmeneen vuoteen. Mutta se ei riitä syyksi meidän läsnäololle täällä, muuten operaatio laajenisi Romaniaan, Bulgariaan ja Makedoniaankin.

Serbit eivät luota albaaneihin tai Kosovon hallitukseen. Jopa paikallispoliisissa töissä olevat serbit nähdään korruptoituneina. Edellämainitussa kylässä lähes kaikki asukkaat ostivat maata Serbiasta vuoden 2004 jälkeen ja olivat valmiita muuttamaan sinne jos tilanne täällä kiristyisi. Ja albaanit yrittävät jatkuvasti ostaa maata serbeiltä. Erään näkemyksen mukaan he yrittävät savustaa serbejä ulos, mutta en olisi valmis tekemään niin pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Todennäköisesti he vain haluavat ostaa lisää maata. Serbeillä on myös aito pelko turvallisuudestaan. Jos he omistavat maata ns. albaanialueella, he eivät viljele sitä. En ole kuullut täällä olessani että väkivaltaisista yhteenotoista kahden väestöryhmän välillä, mutta ehkä niitä ei tapahdu koska osapuolet tietävät kirjamattomat säännöt. En tiedä.

Ainoa serbitulkkimme joka puhuu albaniaa ei työskentele mielellään albaanialueilla. Hän on saanut kuulla jatkuvasti uhkauksia ja on huolissaan elämästään kun KFOR lähtee pois. Yritämme aina ihmisten kanssa puhuessa painottaa, että olemme täällä niin kauan kuin on tarpeen, eikä parasta ennen päivämäärää ole. Se on varmaa, ettei EU:n maat ainakaan vetäydy, ennen kuin ovat varmoja että takapihalla oleva ruutitynnyri ei räjähdä. Vetäytyminen vaatisi toimivan oikeusvaltion ja sodan haavojen arpeutumisen. Tällä hetkellä serbeillä on oma paikkallishallinto, omat asuinalueet ja he saavat tulonsiirtonsa Belgradissa. Harva serbipoliisi on palannut töihin itsenäisyyden jälkeen kun poliisin vetovastuu siirtyi YK:n UNMIK-operaatiolta (YK pyöritti paikallishallintoa, poliisi- ja oikeuslaitosta) KPS:lle (serbipoliiseille maksetaan edelleen palkkaa, vaikkeivat he ole olleet töissä neljään kuukauteen, siinä toivossa että he palaisivat.). Tälläinen kehitys ei oikein tue ajatusta yhdestä kansakunnasta ja sopuisasta rinnakkaiselosta. On tietenkin mahdollista, että rauha tulee Kosovoon kun serbit muuttavat hiljalleen pois, mutta tämä skenario tarkoittaisi NATO:n, YK:n ja EU:n täydellistä epäonnistumista, joka veisi pohjaa kaikilta tulevilta kriisinhallintaoperaatioilta. On hyvin vaikea sanoa mitä tulee tapahtumaan. Olemme täällä niin kauan kun meitä tarvitaan ja annamme poliitikoiden tehdä työtään.

Todennäköisyys x arvo = odotusarvo.

Pari päivää sitten olin kiertovartiossa. Kiersin leiriä öiseen aikaan, sammuttelin päälle jääneitä valoja ja kannoin kahvia porttivartiossa ja tilannekeskuksessa vuorossa oleville. Tilannekeskuksessa oli tilanne päällä, eräällä huoltoasemalla oli kuultu neljää räjähdystä, meidän partio oli jo paikalla ja EOD ja IEDD, räjähde-eksperttien pyhä kaksinaisuus olivat jo matkalla. TiKe:ssä ei ollut aikaa juoda kahvia, joten vein sein portille ja jäin juttelemaan "pykälämiehelle". Hän luki tieteen kuvalehteä ja kertoi siinä olevasta jutusta: todennäköisyydellä 1:40000 asteroidi tuhoaisi meidän planeetan meidän elinaikana. Minä puolestaan kerroin hänelle mitä huoltoasemalla oli tapahtunut. Viikkoa aikaisemmin eräällä .............. miedän alueella oli löytynyt ....., ............... ja ajastin, jonka olisi pitänyt .......... ....... valtavia ............................. kohti. Siinä yönä oli satanut, ja ..................... virtalähteenä olevat auton akut eivät toimineet. Peltojen omistaja löysi laitteen seuraavana aamuna. ............... oli sillä hetkellä vettä, jolla testattiin vuotavatko ne, joten suurta vahinkoa ei olisi päässyt syntymään. Paremman tiedon puutteessa niputimme kaksi tapahtumaa yhteen ja pohdimme mikä oli sillä hetkellä isompi uhka meidän elämämme ennenaikaiselle loppumiselle, meteoriitti vai työskentely Kosovossa.

Kukaan täällä ei tosissaan uhkaa KFOR:ia, mutta väkivalta on muuten yleistä. On rikollisten välienselvittelyä, asekätköjä ja ties mitä. Jo on väärässä paikassa väärään aikaan, jotain voisi ehkä tapahtua. Muistelin erästä partiota jota johdin. Meidän olimme pahasti myöhässä meidän tauolle varatulle ajalle ruuhkan takia, joten soitin toiselle liikkellä olevalle partiolle sopiakseni vastuualueen vaihdosta. Meidän vastuualue oli lähes tunnin ajomatkan päässä, joten tauolta päästyämme ehtisimme tehdä vain sinne-takaisin matkan ja heillä oli tauko oli jo pidetty, joten he ehtisivät partioida meidän vastuualueella. Asia sovittiin ja he lähtivät sinne. Saimme myöhemmin kuulla heidän olleen ensimmäisenä paikalla kun riidan päätteksi nuori mies oli ampunut kahta miestä internet-kahvilan ulkopuolella. Toista päähän ja toista päähän. Siinä olisi ollut jännä paikka johtaa. Ladatankoo aseet, vai mietitäänkö vielä hetki? Mutta sattuma oli tällä kertaa toistaa mieltä, eikä valinta ollut minun tehtävänä. Jatkoimme todennäköisyyksien laskemista pykälämiehen kanssa: kolme viikkoa kuukaudesta olet ylipäätänsä Kosovossa, partiossa olet keskimäärin kolme tuntia päivässä, ja todennäköisyys että jotain taphahtuu ja olet juuri väärässä paikassa juuri väärän aikaan on todella pieni. Totesimme yksimielisesti meteoriitin olevan suurempi uhka meille. Amen.

Samanlaisiin johtopäätöksiin päätyivät ilmeisesti myös komppanian johto, heidän sokkansa pysyi tyynesti paikallaan edellämainituista tapahtumista huolimatta. Sokan irtoaminen on rauhanturvaajien jarhonia paniikille ja ylireagoinille. Mutta se tarkoittaa eri asioita rivimiehelle ja komppanian johdolle. Kun johdolta lähtee sokka irti, he antavat yliampuvia käskyjä turvallisuuden lisäämiseksi. Maastoautot vaihdetaan panssaroiduihin miehistönkuljetusvaunuihin, takki muuttuu luotiliiviksi ja neljän hengen sijasta liikkeellä onkin seitsemän ihmistä mellakkavarusteet varmuuden vuoksi mukana. Ja niin me jatkoimme partiointia neljän musketöörin voimin, jokainen salaa toivoen että joku vaarallinen tapahtuma sattuisi omalle kohdalle, jotta olisi kiva tarina kerrottavana lapsenlapsille. Jos meteoriitti ei tapa heitä.

Silmä silmästä.

Johtaminen ei ole helppoa. Osa haluaa särmäillä ja tehdä pitkiä jalkapartioita periferiassa jossa harvoin tulee käytyä ja toiset haluavat vain nukkua takapenkillä, käydä kahvilla ja tiirailla naisten perseitä. Kun itse olen johtamassa partiota, muutan sen omaksi pieneksi kehitysmaatutkimukseksi ja kahvitaukoja on turhaa pyytää.

Tiedustelulla on viikottain vaihtuva lista kysymyksistä joita paikallisilta täytyy kysyä. Serbeille ja albaaneille on omat kysymykset, mutta molempien kysymykset ovat pers... haastavia. Kokeilkaapa tätä kotona: otakkaa ase vyölle ja yrittäkää mennä kysymään satunnaisilta ihmisltä kadulla mitä mieltä he ovat lähestyvistä kunnallisvaaleista ja haittaisiko teitä jos tummaihoinen islaminuskoinen poliisi tutkisi teitä koskevaa juttua. Mutta toisaalta haastattelut ja niistä raportointi on ainoa mitattava asia jolla partion saavutuksia voi mitata. Vaikka se ei siinänsä kerro mitään saavutuksista, se kertoo paljon partion (tai sen johtajan) motivaatiosta. Se on oikeasti yllättävän korkea kynnys nousta ilmastoidusta autosta kadulla ja mennä juttelemaan tuntemattomille. Siispä juttelen minkä kerkiän.

Pysähdyimme eräässä serbikylässä ja jalkauduimme. Olin oppinut aikaisemmista virheistä ja ottanut serbitulkin (albaanitulkit puhuvat kaikki serbiaa, but it's just not the same). Paljastui että hän oli juurikin tästä kylästä kotoisin, mikä helpotti minun työtä ainakin suunistamisen suhteen. Ensimmäinen haastattelu-uhrimme oli parikymppinen kioskin pitäjä josta ei oikein saanut mitään irti kuin sen, että mikäli hän olisi osapuolena rikoksessa, hän haluaisi mielummin serbipoliisin tutkimaan juttua. Kun suomalaiset ajavat kolarin täällä, he vaativat aina suomalaista sotilaspoliisia paikalle, joten voiko häntä syyttää?

Haastattelen usein kioskien kauppiaita, koska heillä on luppoaikaa ja tietämystä paikallisista oloista. Huono puoli kaupoissa on asiakkaat, joiden ostokset keskeyttävät jutustelun juuri kun olet rakentanut ovelia aasinsiltoja perheen, turvallisuuden, paikallisen poliisin ja paikallishalinnon välille. Sitten asiakas vie myyjän huomioon ja pari minuuttia myöhemmin kuulet itsesi sanovan vailla mitään pohjustusta: "No, mitäs mieltä olet uudesta perustulaista?". Tälläkin kertaa kävi näin, mutta asiakas jäi myös juttelemaan tulkille ja tulkki kertoi kaupasta poistuttuamme heidän keskustelusta. Albaaninaiset käyvät usein kylässä kysymässä paikallisilta haluaisivatko nämä myydä heidän peltoja. Serbit elävät irrallaan albaanitodellisuudesta, eivätkä näin ollen tiedä Pristiinan hallituksen suunittelevan moottoritietä pääkaupungista Albaniaan, mahdollisesti juurikin noiden peltojen läpi. Jotkut albaanit yrittävät hyödyntää tätä epäsymmetristä informaatiota ja spekuloida maan hinnan nousulla. Sadasta neliömetristä peltoa tarjotaan parhaillaan 1500-2000e. Tulkin vaari omistaa näin ollen lähes sadan tuhannen euron arvosta maata. Onneksi hänen pojanpoikansa pääsee työssään ulos tiedonkulun eristävästä tynnyristä ja nyt vaari voi itse spekuloida mitä maillaan tekisi.

Kuljimme eteenpäin kylässä ja pari miestä tervehti tulkkia. Tuossa ovat muuten tämän kunnan tuleva pormestari ja hänen tuleva sijainen. Onko tasa-arvossa päästy niin pitkälle, että vähemmistön edustaja on valittu kunnan johtoon? Ei sentään, tarina on paljon kiehtovampi. Serbeillä on oma kunnallinen hallinto kaikkissa kunnissa, joissa serbejä asuu. Kuinkas muuten, eihän Serbia tunnusta edes koko Kosovoa. Joten serbikylissä käydään kunnallisvaalit, koulujen ja terveyden huollon määräykset, sekä budejetti tulevat Belgradista. Veroja ei kuitenkaan makseta Serbiaan, niin paljon vaikutusvaltaa täällä heillä ei ole. Joten serbeillä ei ole arkielämässään paljon mitä yhteistä albaanien kanssa. Ei yhteistä kieltä, ei yhteisiä kunnallisia palveluita, ei yhteistä hallitusta. Yhteistä on vain historia, ja se ei ole positiivinen asia.

Menin juttelemaan tuleville päättäjille ja kysyin mitäs kaikkea kivaa he ovat ajattelet kansansa eteen tehdä. He eivät tienneet. Heidät oli valittu pari kuukautta sitten paikkallisvaaleissa johtoon. Serbiassa maltilliset ja länsimieliset voittivat, mutta Kosovossa Serbian Radikaalipuolue sai lähes kaikkialla enemmistön ja valta vaihtui. Välit kahden suurimman puolueen välillä eivät ole hääppöiset, joten tieto poistuvalta hallinnolta uudelle ei ole kulkenut. Eipä tuleva pormestari tiennyt mitä hän kansansa eteen tekee, kun hän ei edes tiennyt mitä kaikkea hän voi tehdä. Sen verran hän tiesi, että paikalliseen poliisiin ei voinut luottaa vaikka siellä oli serbejä töissä ja että itsenäisyys on väärin. Mitä minä tekisin jos joku vierasmaalainen tulisi ja yrittäisi viedä osia minun maasta, hän kysyi. Pyytäisin kunnon hintaa, vastasin, mutta vitsini ei mennyt perille. Tämä oli hänen esi-isien maata, eikä hän voinut siitä luopua. Pehmennykseksi hän sanoi että oli valmis rauhanomaiseen rinnakkaiseloon albaanien kanssa, kunhan he asuvat kaikki Serbiassa. Ja kovasti hän oli valmis tekemään yhteistyötä meidän kanssa. Meistä hän tykkäsi, toisin kun puoluetoverit hallinnollisen rajan takana luulen.

Oli aika jatkaa matkaa. Suuntasimme kohti kaupunkia, mutta sinne vievässä risteyksessä oli sattunut nokkakolari. Paikalla olivat meidän koiramiehet, matkalla ties minne. Meidän saavuttua paikalle he lopettivat liikenteen ohjaamisen, käskivät minut ottamaan tilanteen haltuun ja häipyivät paikalta. Siinä sitten jaettiin kaikki neljä miestä vilkkaan risteyksen jokaiselle tielle ja huutamalla yritimme saada liikenteen sujumaan sillä aikaa kun abulanssi hoiti potilaita keskellä risteystä. Jos onnistumisen kriteerinä pidetään lisävahinkojen estäminen, niin onnistuimme loistavasti. Pidimme risteystä hallussamme parikymmentä minuuttia, kunnes tarpeeksi monta partiota paikallista poliisia oli paikalla. Siinä vaiheessa se ei enää ollut meidän ongelma ja jatkoimme matkaa.

Kaupungissa parkkeerasimme kirkon viereen, jätin aseen ja loput miehet autoon, mukaan tuli vain tulkki. Hänkin oli ortodoksi ja kertoi matkalla minulle häistään. Gracanican luostarin papit olivat omaksuneet teoriat laajan skaalan tuotannon tehokkuusvoitoista ja vihkineet kaikki viisikymmentä paria jotka olivat suunitellet häitä sille kesälle samana päivänä. Pareille tästä ei oltu kerrottu mitään, mutta he tykkäsivät. Oli kuulemma isoimmat bileet koskaan kun sata ihmistä sukuineen viettävät häitä samassa paikassa, oli lehdet ja muutkin mediat paikalla.

Kirkon aitauksen sisällä oli kaksi kirkkoa, joista toinen oli Euroopan toiseksi vanhin kirkko, moneen kertaan uudelleen rakenettuna tosin. Sen kirkon kiviseiniä koristivat ikonit, mutta kaikki ikonien hahmojen silmät oli kaiverettu pois. Serbien kanssa sotiessa moni ottomaani menetti näkönsä ja eräs imaami oli kehottanut heitä kaivertamaan ikonien silmät, keittämään ja murskamaan tästä saadut kivet ja laittamaan syntynyt kivimurska silmilleen. En tiedä mistä shamaanikoulusta tämä uskonoppinut oli keinonsa saanut, mutta näkö ei parantanut, kiva tarina jäi tosin elämään.



Toisen, uudemman kirkon sisällä, joka on kunnostettu suomalaisten rahoilla, ei ollut ketään. Pappi asui kivenheiton päässä omassa talossaan ja menimme juttelemaan hänelle. Puhuimme siinä uskonnosta ja ortodoksisuuden eroista Suomessa ja Kosovossa, kun eräs partioistani tuli etsimään minua kirkosta. Näin hänet papin kuistilta vilkkuilemassa kirkon sisään ja huusin ettei menisi kirkkoon aseen kanssa. Hän huusi takaisin, että ota se radio pois housujen taskuista, istut tangentin päällä ja koko komppania kuulee sun jutustelut. Oh-hoh. Ehkä nolointa ikinä.

Lopuksi loppukevennys. Maailman söpöimpiä kulkukoirapentuja. Ei tajunnut edes lähteä autoa pakoon, jäi vaan tielle tuijottamaan.



Ja loppujen lopuksi loppuraskautus. Hän lienee nyt kuollut. Niin se käy.

Satokausi

Johdin eilen partiota illasta yöhön. Tiellä oli paljon traktoreita ja puimureita, vehnän satokausi oli alkanut. Ihmiset odottivat ilta kuuteen, pahimman helteen loppuun ja menivät koko perheen voimin pelloille. Niin mekin teimme neuvostoliitossa, paitsi että nostimme perunaa ja aloitimme illalla päivätyön takia, eikä helteen. Heti pimeän tultua traktorit ja puimurit siirtyivät teille. Yhdessäkään ei ollut takavaloja, harvassa edes etuvaloja ja monen kyydissä oli vehnäsäkkien lisäksi lapsia ja naisia. On sekin yksi keino hillitä väestönkasvua.

Juttelimme eräässä kylässä kyläpäälikölle tai oikeastaan hän tuli juttelemaan meille. Puhui sujuvaa englantia ja tunnisti meidän tulkin. Tulkki oli hänen englanninkielen opettaja koulussa. Kaveri ei oikein vastannut mielikuvia kyläpääliköstä, hän oli alle neljäkymppinen ja rennonoloinen. Hän oli ollut kyläpäälikkönä jo kuusivuotta, ja viimeisimmät vaalit olivat kaksi viikkoa sitten. Kylän ihmiset kokoontuivat eräälle talolle ja totesivat huutoäänestyksellä että nykyinen päälikkö on hyvä ja että hänen pitäisi jatkaa. Ei siinä mitään, onhan Suomessakin ihan vapaaehtoisia ihmisiä johtamassa taloyhtiöiden hallituksia.

Muuten kylän ongelmat olivat samat kuin kaikkialla muuallakin: Tiet ovat surkeita, veden saanti on hankalaa, eikä viemärijärjestelmää ole. Kylän kauppiaalla oli kaupassaan tietokone jossa oli internet-yhteys josta hän maksoi viisitoista euroa kuussa. Onhan se hiukan outoa kun talossa on ulkovessa ja netti. Mutta kun asiaa miettii, niin kyllä siinä on tärkeysjärjestys mennyt ihan oikein.

Kirjoitin raporttia aina yhteen saakka yöllä, menin nukkumaan ja heräsin kahdeksalta valmistautumaan seuravaan partioon. Saman aikaan krapulainen körmykaverikin heräsi. Hän alkoi pakkaamaan lomillelähtöä varten, ensimmäistä kertaa yhdeksän viikon aikana. Täältä se siis tuntuu, kun tupakaveri lähtee Suomeen ja itsellään on seuraavat lomat vasta kuukauden kuluttua. Jännää.

Sosiaalikuraattori järjestää pari kertaa vuodessa jonkun artistin esiintymään meille. Seuraava artisti on jo nyt tiedossa, se on Lauri Tähkä. Ajattelin että kyseessä oli surkea valinta. Mutta nyt on alkanut kiertää huhua Tähkää seuraavasta esiintyjästä. Villi huhu on että scandinavian hunksit on tilattu. Oh-hoh.

Raja 2008

Itsenäisellä valtiolla on rajat. Kiistattomana osana Sebiaa, Kosovolla oli häilyvä raja. Ketään ei kiinostanut millä kukkulalla maakunnan raja meni, koska se ei vaikuttanut mihinkään. Vuonna 1999 tilanne muutui: Nato tarvitsi rajat omalle toiminnalleen. Joukkojen komentaja otti kartan josta näkyi aikaisempi raja, ja kopioi sen melko tarkasti omaan karttaansa. Myöhemmin laskettiin kynän jäljen paksuus ja suhteutettiin se mittakaavaan. Rajavyöhykkeestä tuli noin sata metriä leveä. Näin syntyi Kosovon hallinnollinen raja.

Yhdeksän vuotta myöhemmin serbian serbit tajusivat että siitä oli tulossa ihan oikea raja, eivätkä oikein innostuneet ajatuksesta. Mellakkoiva joukko poltti raja-aseman ja heitteli kiviä paikallista poliisia kohti kunnes KFOR otti rintamavastuun. Eivät heittäneet kiviä enää. KFOR päätti jäädä paikalle valmiiksi, jottei kivet lennä uudestaan. Ja tällä kertaa oli meidän vuoro mennä valvomaan rajaa.

Otimme varusteemme ja viihdelaitteemme mukaan ja lähdimme ajamaan pohjoiseen. Puolentoista tunnin jälkeen olimme ruotsalaisten rajaleirissä, joka piikkilangat poislukien muistutti kivikautista linnoitusta: Kukkalan laelle oli kaivettu mudasta metrinkorkuiset vallit.


Majoituimme kuvissa näkyvään nato-telttaan. Nato on yleinen adjektiivi varusmiestasoa paremmalle varustukselle. Sisällä oli sängyt, sähköt, tv, dvd, pieni kuntosalikontti, kaksi jääkaappia, ilmastointi/lämmittimet, valot ja kaikki muut taistelumoraalin ylläpitämiseen välttämättömät tekijät. Sauna puuttui täysin, mutta sellaisen sai aikaiseksi jos meni autoon istumaan keskipäivän aikoihin.



Leirissä oli myös suihkukontti jota sai käyttää kaksi minuuttia per taistelija per päivä, ja jossa tietenkin oli Ikean suihkuverhot. Lisäksi löytyi kaksi bajamajaa ja grilli. Päästyämme leiriin, heittäydyin sängylle, laitoin koneen virtaan ja tapoin aikaa pelaamalla, kunnes sähköt katkesivat. Hämmenyin hetkeksi: täällä ei ole edes nettiä ja nyt vielä tämä! Ei ole helppoa sotilaan elämä. Päästyäni yli pahimmasta järkytyksestä tein radikaalin vedon ja lähdin ulos ottamaan aurinkoa. Sillä väliin ruotsalaiset olivat lähettäneet kahden hengen partion korjamaan agregaatin. Toinen ruotsalaisista oli pitkähiuksinen vaaleatukkanen nuori nainen. Keskittymiseni Suomen Kuvalehteen herpaantui kun löysin itsestäni ennenäkemätöntä mielenkiintoa voimakoneita kohtaan. Tunnin kuluttua sähköt olivat taas päällä ja palasin sängylleni kunnes nälkä yllätti. Oli aika sytyttää grilli ja syödä kabannossia illaliseksi.




Mutta ei se pelkkää laiskottelua ollut, kolmasosan ajastani rajalla vietin joko leiriä vartioidessa tai rajanylityspaikkaa seuraamassa. Käytännössä käytin sen ajan hyödyksi lukemalla lehtiä. Ei ollut liikettä leirin ympärillä, ei edes kulkukoiria ja rajanylitykset hoitivat paikalliset poliisit. Välillä piti soittaa ruotsalaisille heidän omasta Ericksonista ja ilmoittaa että täällä on kaikki NTR, nothing to report. Oikeastaan rajaa ei voinut edes silmällä nähdä, piti vain uskoa että siellä se jossain on metsän ja peltojen keskellä. Eikä rajan yli saanut osoittaa aseella, voi olla provoisoivaa kuulemma. Mutta mikäs siinä oli istuessa vuorten seurassa, seuraillen haukkojen lentoa ja ampiaisia pois huitoessa. Alla olevassa kuvassa on maisema jonka näin edessäni vartiopaikalla, koittakaa löytää se raja niin mekin sitten tiedetään missä se menee.



Rajanylityspaikka oli noin kilometrin päässä leiristä. Kovin hiljainen se oli, alle 50 autoa päivässä ylitti sen. Poliiseja oli paikalla aina noin kymmenen, osalla kalashnikovit mukana. Mutta he näyttivät olevan ihan rentoutuneilta, jopa niin rentoutuneilta että rajalle tulevalla autolla kesti kaksikymmentä minuuttia päästä paperitarkastuksista läpi. Sadan metrin päässä oli Serbian raja-asema, mutta sen toiminnasta minulla ei ole minkäänlaista kuvaa näköyhteyden puuttuessa.



Poliiseilla oli rajakoira, jonka funktio ja rotu jäivät epäselviksi. Se juoksenteli vapaasti ympäriinsä (ei siis mikään purukoira), heilutteli häntää ja yritti saada rapsutuksia. Hyvin sille kelpasivat meidän ruuantähteen mikä helpotti meidän jätehuoltoa.



Kaiken kaikkiaan kolme päivää rajalla tuntuivat kesäleiriltä. Aurinko paistoi ja tekemistä oli vähän. Varustus oli melko vapaa, jopa siviillivaatteita sai käyttää vapaalla olessaan. Sain toisin huomautuksen kerran joukkueenjohtajalta, kun päälläni oli armeijan paita ja omat verkkarit. Se on ehdoton ei-ei. Suurin osa ihmisistä kulki pelkissä intin kalsareissa jotka oli rullattu tangoiksi, se on ihan sallittua. Vierailulla leirissä kävi komppaniapäälikkö ja kolme ruotsalaista naistoimittajaa, jolloin sivellisyyden nimissä rullasimme bokserit takaisin normaaliin muotoon. Nyt on sitten sekin nähty, Serbia.

Alikersantti Nikolenkon tarinat.

Yöllä en oikein saanut nukuttua. Pelkäsin etten heräisi herätyskelloon. Ei niin ole koskaan käynyt kuin kerran. Vanhassa Samsungissani "äänetön" tarkoitti myös äänetöntä herätystä. Mutta kuitenkin, tarkistin vainoharhaisesti ajan vartin välein. Mielummin niinpäin, kuin stressi minkä koin viimeksi.

Varusmiesaikana kasarmille palaaminen oli hyvin masentavaa. Tänne palaa siinänsä mielellään, mutta oli ikävä lähteä pois Suomesta. Asioita jäi tekemättä. Lento sujui niinkuin aina, paitsi etten ottanut viiniä. Puolustusvoimien linjaus on että lennolla saa juoda kaksi alkoholiannosta. Jos juo vain yhden, alkaa vain ärsyttää. Jos juo kaksi, perillä on jo laskuhumala. Finnairilla on ilmeisesti jokaiselle päivälle aina tietty ruoka. Koska lennämme aina keskiviikkoisin, voimme olla varmoja että saamme joko ruishampurilaisen tai pasta bolognesea.

Viikon aikana täällä ei ole tapahtunut ilmeisesti mitään tärkeää. Valmiutta kohotettiin serbien vivodan-juhlan vuoksi. Viitisen tuhatta serbia, muutama tärkeä patriarkka ja Serbian korkea-arvoisia poliittikkoja saapuivat muistelemaan Kosovo Poljen taistelua. Taistelu käytiin 28. kesäkuuta 1389 ottomaanien ja serbien välillä. Serbit olivat aikaisemmin taistelleet menestyksekkäästi, mutta Kosovo Poljessa ottomaanien melkein tuplasti isompi armeija vei voiton. Molemmat puolet kärsivät isoja tappioita ja ottomaanien sulttaani Bayezid I sai surmansa. Serbien armeijan suuret tappiot johtivat maan alistumiseen vassallivaltioksi.

Kosovo Poljen taistelu on iso osa serbien identitteettiä. Heidän näkemyksensä mukaan, he olivat läntisen kristinuskoisen maailman rajanvartioita, jotka taistelussa aiheuttamillaan tappioilla hidastivat ottomaanien valtakunnan laajentumisen kymmeniksi vuosiksi. Näkemys on kyseenalainen, koska uskollisena vassallivaltiona serbit taistelivat ottomaanien rinnalla Nicopolisin taistelussa 1396, jossa ristiretkeläiset yrittivät turhaan lyödä turkkilaiset takaisin Aasiaan. Elämä ottamaanien valtakunnassa aina 1877 saakka oli epämielyttävää, joten Kosovo Polje kelpasi mainiosti nousevan nationalismin legendaksi. Koljonvirran taistelu ja Sven Tuuva, anyone?

Näistä syistä Kosovo Polje on tärkeä serbeille ja sitä kautta myös Kosovon kuuluminen Serbiaan. Voi helposti nähdä miksi johtoporras oli huolestunut Vivodanin vietosta. Mutta mitään ei tapahtunut. Serbit juhlivat rauhallisesti ja albaanit pysyivät poissa. Palopuheiden ohella päivän suurin agressio tapahtui kun muutama mustaan pukeutunut serbimies kertoi ruotsalaisille, etteivät he pidä niistä.