Ukrainan sota - tilannekatsaus 23.4.

 Kun kuukausi sitten julkaisin edellisen tilannekatsauksen, Venäjän armeija oli pysäytetty Kiovan liepeille. Tällä hetkellä kaikki Venäjän voimat on keskitetty Itä-Ukrainaan ja niin kutsuttu taistelu Donbassista on alkamassa. Venäjän mahdollisuudet sotilaalliseen voittoon näyttävät nyt yhtä heikoilta, kuin kuukausi sitten.

Maaliskuun 29. päivä Venäjä teki välttämättömyydestä hyveen ja ilmoitti aikeistaan ”laskea merkittävästi sotilaallista läsnäoloa Kiovan alueella hyvän tahdon eleenä neuvotteluja varten”. Todellisuudessa kyseessä oli täysimittainen vetäytyminen - Venäjän ainoa selvästi onnistunut sotilaallinen operaatio koko sodan aikana. Sotilaat lastasivat jäljellä olevat rekat ja miehistönkuljetusvaunut varastetulla omaisuudella, jättivät taistelutovereidensa ruumiit paikalleen ja palasivat Valko-Venäjälle. Miehityksen jäljiltä paljastui lukemattomia kuvia ja tarinoita satunnaisista ja suunnitteluista siviilien teloituksista, joukkohaudoista ja raiskauksista. Koko maailmalle kävi selväksi, miksi ukrainalaiset kutsuvat Venäjän sotilaita ”örkeiksi” ja Venäjää ”Mordoriksi”. Vetäytyminen “hyvän tahdon eleenä” johti rauhanneuvottelujen katkeamiseen.

On selvää, että vetäytyminen oli vain realiteettien myöntämistä: Ukraina oli voittanut Kiovan taistelun. Putin tarvitsee kuitenkin voiton, koska muuten hänen rakentamansa Potemkinin kulissit Venäjän armeijan kaikkivoipaisuudesta romahtavat. Donbassin alueen puolustaminen on yksi monista Venäjän kotiyleisölleen ilmoittamista versioista sodan syiksi. Niinpä aloitettiin joukkojen keskittäminen Itä-Ukrainaan, mihin kului melkein kolme viikkoa, joiden aikana ei nähty suuria taisteluja. Tosin nuo kolme viikkoa kuluivat Kiovan alueen joukkojen pelkkään siirtämiseen. Tämä aika ei riitä näiden osastojen huoltamiseen ja tappioiden täydentämiseen. Samalla koko maailma, mukaan lukien Ukraina, on tiennyt hyvin, mihin Venäjä aikoo seuraavaksi hyökätä suurella voimalla ja tehnyt valmisteluja sen mukaisesti.

Näiden kolmen suhteellisen rauhallisen viikon aikana tapahtui kuitenkin kaksi näyttävää Ukrainan iskua: 1. huhtikuuta kaksi matalalla lentävää sotilashelikopteria lensi kymmeniä kilometrejä Venäjän puolelle Belgorodiin, tuhosi ohjuksilla öljynjalostamon ja lensivät takaisin turvaan. 13. ja 14. välisenä yönä Ukraina laukaisi kaksi ohjusta kohti Venäjän Mustanmeren laivaston lippulaivaa Moskvaa. Osui ja upposi. 

Venäjän viralliset lausunnot, propagandistien huudot ja venäläisen somen kommentit kuvasivat hyvin Venäjän ajatusmaailmaa tästä sodasta: Ukrainan tekoja pidettiin täysin käsittämättömänä. Heitä uhkailtiin täydellä sodalla ja kaupunkien pommittamisella. Venäläisen propagandan maalaama ja monen venäläisen omaksuma kuva tästä sodasta on tosiaan se, että kyseessä ”sotilaallinen erikoisoperaatio”. Kun Venäjän armeijan heikkoa menestystä ei voida selittää vuosien korruptiolla, huonolla valmistelulla ja yleisellä epäpätevyydellä, joka tasolla luotiin kuva, että Venäjä sotii ”toinen käsi sidottuna”: Kaupunkeja ei pommiteta eikä siviilejä tapeta ja näiden itseasetettujen rajoitteiden takia muutoin voittamaton Venäjän armeija ei ole vieläkään onnistunut ”vapauttamaan” koko Ukrainaa ”natseista”. Kun Venäjä näin suopeasti itseään tällä tavoin “rajoittaa”, niin Ukrainan iskut sinne missä tekee kipeää toki tuntuvat tästä paradigmasta käsin varsin epäreiluilta. Nämä asenteet tekevät aselevon lähiaikoina mahdottomaksi. Kun kävi selväksi ettei ”erikoisoperaatio” lopukaan muutamassa päivässä, Venäjän propagandakoneisto kävi ylikierroksilla ja tämän takia kotiyleisölle on mahdotonta myydä pelkkien separatistialueiden täyttä valloittamista suurena voittona.

Toinen asia mikä Moskva-risteilijän uppoamisessa on hyvä huomata, on asenteiden muutos Venäjällä ja maailmalla, kun sitä verrataan vuonna 2000 uponneeseen Kursk-sukellusveneeseen. Koko maailma seurasi kolmen päivän ajan sukellusveneen pelastustöitä ja suri, kun lopulta kaikki 113 miehistön jäsentä todettiin kuolleiksi. Venäjän televisiossa ei silloin puhuttu mistään muusta viikkoihin ja Putinia arvosteltiin kovin sanakääntein. Moskvan miehistössä oli arviolta 510 ihmistä. Virallisesti Venäjä ei ole myöntänyt muuta, kuin että alus upposi vahingossa syttyneessä tulipalossa, mutta koko miehistö saatiin pelastettua. Tämä on tietenkin räikeä vale, sillä useat mediat ovat jo löytäneet kadonneiden merimiesten vanhempia, joille on kerrottu, että heidän lapsensa on ”kadonnut”. Lisäksi monet kadonneista ovat varusmiehiä, joita Putinin mukaan ei missään nimessä lähetetä sotaan ylipäänsä. Media unohti myös aluksen kohtalon lähes välittömästi, eikä kukaan vaadi vastauksia siitä mitä tapahtui tai kuinka moni on kuollut. Venäjän viimeisin virallinen ilmoitus omista tappioista annettiin 25. maaliskuuta. Venäläisiä ei tunnu hirveästi kiinnostavan, kuinka paljon heidän sotilaitaan sodassa kuolee.

22. huhtikuuta Venäjä ilmoitti uudet tavoitteet ”erikoisoperaation toiselle vaiheelle”: Donetskin ja Luhanskin vapauttaminen ja maakäytävän luominen aina Moldovan rajalle saakka. Ei enää sanaakaan ”denatsifikaatiosta” tai biolaboratorioista, vain suoraviivaista valloitussotaa. Samaan aikaani 9. toukokuuta eli Putinin rakastama voitonpäivä lähestyy ja Venäjä todennäköisesti tekee kaikkensa, että siihen mennessä voitaisiin saavuttaa jotain, mikä edes etäisesti muistuttaisi voittoa. Itse en usko, että Venäjä pystyy saavuttamaan mitään merkittävää voittoa. Siihen vaadittaisiin reserviläisten liikekannallepanoa, millä ei ole suurta yleistä kannatusta. Venäläiset haluavat suuria voittoja ilman, että heidän tai heidän läheistensä tarvitsee itse tehdä mitään niiden eteen. Parin viikon kuluessa tilanne muuttunee asemasodaksi. Miten se vaikuttaa venäläisten suhtautumiseen sotaan, tulee olemaan mielenkiintoista seurattavaa.

Ukrainan sota, kolmannen viikon muistiinpanot

 "Kahden päivän operaatio" Kiovan valloittamiseksi on jatkunut nyt 24 päivää. Venäjän armeijan eteneminen on pysähtynyt käytännössä kaikilla rintamilla: 

Etelässä, Mikolayvin alueella, venäläiset on pysäytetty ja paikoin lyöty takaisin. [ Wall Street Journalin loistava reportaasi Voznesenskin taistelusta]

Venäjä ei ole myöskään onnistunut etenemään Kiovan alueella ja pääkaupungin piirittäminen on yhtä kaukana kuin viikko sitten. 

Koillis-Ukrainassa useita kaupunkeja, kuten Sumy, ovat piiritettyjä. Kaupunkien piiritykset sitovat Venäjän sotilaita ja ukrainalaiset pystyvät tekemään piirityksistä käsin jatkuvia iskuja huoltokuljetuksia vastaan. 

Ukrainalle hankalin tilanne on Mariupolissa ja itärintamalla. Mariupolin piiritys ja raskaat taistelut ovat jatkuneet jo toista viikkoa, eikä helpotusta ole nähtävissä. Itärintamalla Venäjän joukot ovat vielä toimintakykyisiä ja siellä heillä on parhaat mahdollisuudet edetä lähipäivinä.

Venäjä on kärsinyt kolmessa viikossa suuria tappioita, niin miehissä kuin kalustossa. Realistisimmat arviot miestappioista ovat 7000 sotilaan paikkeilla. Se on enemmän kuin Yhdysvallat ovat menettäneet Irakin ja Afganistanin sodissa yhteensä. Lähes päivittäin tulee tieto, että ukrainalaiset ovat onnistuneet tappamaan jonkun Venäjän kenraalin.

Jos sodan kulun ensimmäiset kolme viikkoa haluaisi tiivistää muutamaan lauseeseen, ne menisivät näin;  Koko Venäjän suunnitelma perustui oletukseen, että Ukrainan armeijan taistelutahto ja -kyky tuhoutuvat ensimmäisen kahden päivän aikana. Tämän oletuksen pohjalta suunniteltiin nopea hyökkäys monesta suunnasta. Kun taustaoletus paljastui vääräksi, Venäjän armeija huomasi sen joukkojen olevan ripoteltuna sinne sun tänne ilman kunnollisia huoltolinjoja, turvattua selustaa tai paikallista miesylivoimaa, joita tarvitaan etenemistä varten. Salamasota on viimeistään kuluvalla viikolla muuttunut kulutussodaksi, jossa vastapuolelle yritetään aiheuttaa mahdollisimman suuria tappioita.

Sodan voittaminen (vallan vaihtaminen Ukrainassa ja kaikkiin sen vaatimuksiin suostumista) vaatisi Venäjältä huomattavaa määrää lisäjoukkoja, vähintään puoli miljoona sotilasta. Kaikki toimintakykyiset joukot ovat tällä hetkellä Ukrainassa tai valvomassa rajoja. Uudet sotilaat pitäisi saada reserviläisistä tai varusmiehistä. Tämä olisi sisäpoliittinen katastrofi, koska se käytännössä myöntäisi kansalaisille, ettei paljon kehutusta ammattiarmeijasta ollut mihinkään. Lisäksi näille uusille toisen luokan sotilaille pitäisi kaivaa naftaliinista toisen luokan varusteet. Ammattiarmeijan siirtäminen Ukrainan rajalle oli kuukausien operaatio. Uuden armeijan kokoaminen, varustaminen ja siirtäminen lienee noin puolen vuoden operaatio. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö näin tulisi tapahtumaan. On vaikea kuvitella, että Putin olisi valmis luopumaan geopoliittisista harhoistaan.

Ukraina saa länsimailta uusia sitoumuksia uusista aseista. Tämä luonnollisesti harmittaa Venäjää, joka on taas kerran ilmoittanut, että pitää näitä kuljetuksia sotilaallisina kohteina. Huono uutinen tässä on se, että Venäjällä ei ole kykyä (tai kiinnostusta) erotella humanitäärisen avun kuljetuksia asekuljetuksista. Hyvä uutinen on se, että Venäjällä ei näytä olevan kykyä iskeä liikkuviin kohteisiin kaukana ukrainalaisten selustassa. Alasammutuilta venäläislentäjiltä on löydetty paperille (!) kirjattuja pommituskohteiden koordinaatteja. Tämä ehkä selittää, miksi emme ole nähneet iskuja asetoimituksia vastaan ja samasta syystä tuskin näemme niitä lähitulevaisuudessakaan.

Venäjän pommikoneet ja tykistö pystyvät edelleen pommittamaan siviiliasutusta tehokkaasti. Kirjoitin edellisessä tilannepäivityksessä, että siviilien pommittamisen tarkoitus on rikkoa Ukrainan armeijan ja kansan taistelutahto. Siihen on kuitenkin toinenkin syy: Lännessä äänestäjät kokevat tuskaa lukiessaan uutisia tuhansista siviiliuhreista. Kaikki haluavat, että tappaminen loppuisi ja asiat olisivat ennallaan. Tästä voi syntyä poliittinen paine lännestä siihen, että Ukraina hyväksyisi Venäjän ehdot, kunhan sota vain loppuisi. Paluuta vanhaan ei kuitenkaan ole. Jos Venäjä saa edes osan tavoitteistaan hyväksytyksi, se ymmärtää, että sota on ihan pätevä keino omien tavoitteidensa edistämiseen. Siviilien tappaminen voi päättyä vain Venäjän tappioon, muussa tapauksessa se siirtyy vain toiseen paikkaan myöhempään ajankohtaan.

Suomessa on kuluvalla viikolla kerännyt paljon huomiota Venäjän suurlähetystön somepostaus, jossa pyydetään Venäjän kansalaisilta tietoja heitä vastaan tehdyistä oikeuksien rikkomisista, syrjinnästä ja vihapuheesta. Twitterissä on spekuloitu siitä onko tämä nyt sodan valmistelua Suomea vastaan? Kyllä ja ei. Ei, koska venäläiseen propagandadiskurssiin mahtuu kerrallaan vain yksi päävihollinen (aina USA) ja yksi kätyrivihollinen (tällä hetkellä Ukraina). Venäläinen propaganda on valmistellut sotaa Ukrainan kanssa viimeiset 9 vuotta. Kyllä siksi, että Venäjä on aggressiivinen valtio, jolle sota on yksi keino edistää poliittisia tavoitteitaan naapurimaissa. Vaikka hyökkäystä Suomeen ei tällä hetkellä ole suunnitelmissa, se ei tarkoita sitä, etteikö valmisteluita olisi hyvä aloittaa ajoissa. Ei sitä koskaan tiedä, jos kerätylle informaatiolle tulisi käyttöä. Suomen tulisi liittyä NATO:on niin nopeasti kuin mahdollista.

Venäjän kotirintamalla kaikki on hyvin. Televisiossa kerrotaan ”erikoisoperaation” sujuvan suunnitelmien mukaan eikä Venäjä ole päivittänyt tietoja tappioistaan 2. maaliskuuta jälkeen. Uusimpien kyselytulosten mukaan sodan kannatus olisi noin 70 %. Näissä kyselyissä ei ole mitään järkeä. Jo ennen sota alle 20 % vastaajista suostui kertomaan kantansa poliittisiin kysymyksiin. Nyt kun eriävästä mielipiteestä voi saada 15 vuotta vankeutta, entistä harvempi sotaa vastustava suostuu vastamaan kyselyihin. Todellisuudessa emme tiedä kuinka moni kannattaa sotaa, eikä sillä ole suurta merkitystä. Länsimaalaisessa mediassa on ollut paljon houkutusta puhua ”Putinin sodasta”, ikään kuin Putin yksin pommittaisi siviilikohteita ja venäläiset ovat vain panttivankeja ja uhreja. Perjantaina 18.3. Moskovassa kerättiin kymmeniä tuhansia ihmisiä sotaa kannattavaan mielenosoitukseen. Osallistujat olivat lähinnä julkisella sektorilla työskenteleviä ihmisiä, joille läsnäolo oli pakollinen. Monet heistä poistuivat paikalta saatuaan rastin ruutuun osallistumisesta. Sillä ei ole mitään väliä. Nykyisissä olosuhteissa, Venäjällä asuva Venäjän kansalainen joka osallistuu mielenosoitukseen sodan puolesta työnsä menettämisen pelossa tukee sotaa, vaikkei sitä älttämättä kannattaisi. Venäläisillä on vuosien ajan ollut pääsy (ja VPN:n avulla nytkin on) ei-valtiollisten uutisten pariin. Enemmistö on joko valinnut valtiollisen propagandan seuraamisen tai on yksinkertaisesti jättäytynyt pois politiikan ulkopuolelle ja näin taannut 24 vuotta Putinin valtaa. ”Pakotteet iskevät tavallisiin ihmisiin” ei siis ole validi argumentti pakotteita vastaan. 

Mikään edellä mainittu ei oikeuta kuitenkaan huutelua kaduilla venäjää puhuville. Et voi tietää kannattaako ihminen sotaa vai ei. Et osaa erottaa onko venäjää puhuva ihminen Venäjältä, Ukrainasta tai jostain muualta. Meillä Suomessa on mahdollisuus vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon ja niitä kanavia pitkin meidän on vaikutettava siihen että pakotteita tulee lisää ja sotilaallinen apu Ukrainalle jatkuu.

Sota Ukrainassa - kommentteja tilanteesta 4.3.

Sota Ukrainassa on jatkunut nyt 8 päivää - on pienen tilannepäivityksen aika.

Venäjän armeija ei ole edennyt millään rintamalla paitsi etelässä, jossa Hersonin kaupunki oli ensimmäinen merkittävä asutuskeskus, jonka hyökkääjä sai käsiinsä. Viimeksi kirjoitin, ettei Venäjä pommita siviilikohteita toistaiseksi tarkoituksella: Nyt pommittaa. Turhautuminen on alkanut ja Venäjän armeija välttää lähikontaktia. Raketti- ja tykistöiskujen kohdistaminen asuinalueille on tarkoitus murtaa vastapuolen armeijan ja väestön taistelutahto. Se ei tule onnistumaan, ja seuraava askel onkin kaupunkien metodologinen tuhoaminen. Saa nähdä ollaanko niin pitkällä jo ensi viikolla.

Yksi hyvin symbolinen tapahtuma oli Kiovan tv-tornin pommitus tiistaina. Venäjä ilmeisesti tosiaan ajattelee ukrainalaisia veljeskansana ja oman maan lähtökohdista kuvittelee, että TV-uutisten loppuminen saa paikalliset unohtamaan, kuka olikaan hyökkääjä ja mistä nyt taistellaan. Samanaikaisesti se, että Venäjä pommitti mutta ei yrittänyt ottaa tv-tornia haltuun kertoo siitä, etteivät he enää oleta Kiovan antautuvan lähiaikoina.

Venäjän armeijan eteneminen on ollut vielä tuskaisempaa kuin ensimmäisinä päivinä. Venäjän paljon puhuttu kymmenien kilometrien pituinen sotilassaattue on jämähtänyt paikalleen Kiovan pohjoispuolella ja odottaa nätisti rivissä kuin Raatteentiellä. Internet on täynnä videoita, joissa nähdään toimintakuntoista kalustoa hylättynä Ukrainan pelloille. Joku saattaisi ajatella, että Venäjä on valmistautunut huonosti sotaan. Tosiasiassa Venäjä on valmistautunut tähän sotaan erinomaisesti: Heillä on käytössään krematorioautot joilla omat tappiot voi kätevästi muuttaa tuhkaksi ja vähentää näin omien huoltolinjojen rasitusta. Sotilastappioiden julkaiseminen on lailla kielletty myös rauhan aikana. Duuma hyväksyi lain , joka rankaisee sotilastappioista ”väärien” tietojen levittämisestä viidentoista vuoden vankeudella.

Sen sijaan selvä epäonnistuminen on ollut ”denatsifikaation” PR-puoli. Välillä tuntuu, että historian kirjoista on luettu Natsisaksan hyökkäyksestä Neuvostoliittoon ja päätetty kopioida parhaat palat. Venäjällä on kuuluisa toisesta maailmansodasta kertova laulu, joka alkaa sanoilla:

”Tasan kello neljältä

Kiovaa pommitettiin,

meille kerrottiin

sodan alkaneen.”

Venäjä pommitti Kiovaa kello viisi ja kohta rajan yli vyöryi sotilaskalustoa, joiden kyljessä oli kovasti SS-poliisidivisioonan logoa muistuttava tunnus. Aikanaan natsisaksan propaganda kertoi kotiyleisölle, että hyökkäys oli aivan välttämätön, koska muuten seuraavana päivänä vihollinen olisi hyökännyt ensin. Kuulostaa niin kovin tutulta.

On ollut ilahduttavaa seurata, miten käytännössä koko maailma on nähnyt Venäjän valheiden läpi ja tuominnut hyökkäyssodan yksiselitteisesti. YK:n yleiskokouksessa vain Valko-Venäjä, Eritrea, Pohjois-Korea ja Syyria äänestivät Venäjän puolesta. Suomen ja Ruotsin pitkään varjelema puolueettomuus heitettiin romukoppaan aseavun muodossa. Jopa Sveitsi tuli osaksi pakoterintamaa.

Ulkomaiset yritykset ovat aloittaneet laajan maastapaon Venäjältä: Ei enää Ikeaa, Oraclea, Applea, Nokiaa, S-ryhmää tai ulkomaisia automerkkejä. Nekin, jotka eivät ole vielä lähteneet, lähtevät varmasti pian. Venäläisten käytettävissä olevat tulot ovat laskeneet vuodesta 2013 ja nyt rupla on menettänyt lähes 50% arvostaan kuukaudessa. Tämä tarkoittaa, että samalla rahalla saa puolet vähemmän tuontitavaroita. Jos joku lukijoista on harkinnut venäläisten kulutustavaroiden boikottia, hän on varmastikin havainnut, ettei sellaisia tavaroita juuri ole. Tilanne on tismalleen sama Venäjällä. Länsimaiden taloudellinen erikoisoperaatio Venäjää vastaan on ollut yllättävän yhtenäinen ja musertava. Käytössä on rajoituksia mm. Venäjän keskuspankin varantoihin, joita ei aikaisemmin olla kokeiltu edes Irania vastaan. Tällä hetkellä yksikään ekonomisti ei osaa ennustaa, miten inflaatio kehittyy tänä vuonna.

Tästä huolimatta Putin ja hänen kätyrinsä ovat toistaneet, että sota Ukrainassa jatkuu ”loppuun saakka". Lopulta kyse on kuitenkin siitä, heräävätkö venäläiset koskaan Putinin propagandan aiheuttamasta kauhu-unesta vai jatkavatko he vain elämäänsä sellaisenaan kuten Pohjois-Koreassa. Sota Ukrainassa jatkuu joka tapauksessa vielä vähintään kuukausia.

 

Venäjän sota Ukrainassa. Neljännen päivän tilannearvio.

Minua on pyydetty kirjoittamaan Ukrainan sodasta. Tilanne elää jatkuvasti, mutta tässä lyhyesti jotain ajatuksia.

Tärkein ensin: Ukrainan armeija ja väestö vastustaa hyökkäystä urheasti ja menestykkäästi. Yhtäkään merkittävää kaupunkia ei ole vallattu. Ennen hyökkäystä Venäjän valtiollisten TV-kanavien juontajat kilpailivat siitä kuka ennustaa nopeimman Ukrainan täyden antautumisen hyökkäyksen jälkeen: ”Venäjä voittaa 48:ssa tunnissa!" "Eipäs kun vuorokaudessa!” Nyt on kyseenalaista, voiko Venäjä ylipäätänsä voittaa.

Putin toi turvallisuusneuvoston kokouksen koko kansan nähtäväksi television välityksellä kolme päivää ennen hyökkäystä Ukrainaan. Saimme samalla arvokasta tietoa siitä, miten päätöksenteko Venäjällä toimii: Ei ole mitään turvallisuusneuvostoa, jossa tehtäisiin päätöksiä ja pohdittaisiin vaihtoehtoja. Putin tekee päätökset yksin ja päätös hyökkäyksestä oli tehty jo ennen televisiossa käytyä kokousta. Käytännössä Putin vain marssitti korkeimmat virkamiehet TV-kameroiden eteen vannomaan uskollisuuttaan hänelle. Nyt vastuu tästä hyökkäyksestä on myös heillä ja rivit ei rakoile.

Venäjän sotakone ei ollut läheskään niin suuri ja mahtava kuin Venäjällä ja ehkä meillä täällä lännessäkin kuviteltiin. Ukrainan ilmavoimat ja ilmapuolustus ovat edelleen osittain toiminnassa ja tekevät tehtävänsä. Minkäänlaista koko komentoketjun romahduttavaa kyberhyökkäystä ei myöskään saatu aikaiseksi.

Venäjän suunnitelma näytti pohjautuvan siihen oletukseen, että Ukrainan armeija menettää tahtonsa taistella ensimmäisen tai toisen vuorokauden aikana. Suurin osa Venäjän kalustosta ja miesvoimasta on keskitetty Kiovan valtaamiseen. Tarkoituksena on varmastikin vallata tärkeimmät hallintorakennukset ja asettaa nukkehallitus À la Terijoki. Nähdäkseni tästä syystä Venäjä ei ole tarkoituksella pommittanut siviilikohteita. He ovat pommittaneet niitä satunnaisesti puhtaasti epäpätevyyden takia. Kun turhautuminen ankaraan vastarintaan kasvaa, tämä voi muuttua nopeasti.

On täysin epäselvää, mikä on Venäjän / Putinin kuvittelema ”end game” eli toivottu hyvä lopputulos. Ilmeisesti Putin on uskonut omia valheitaan: Ukrainalaiset ovat haluttomia taistelemaan ja hyväksyvät nukkehallinnon, kunhan vanha on syrjäytetty. Ei enää demokraattista naapurimaata näyttämässä venäläisille esimerkkiä. Minä en usko, että ukrainalaiset lopettaisivat taistelun, vaikka Kiova kaatuisi.

Minä en loppuun asti uskonut, että Venäjä hyökkää. Ajattelin kaiken olevan taas yksi bluffi neuvottelupöydässä lännen kanssa. Ukraina teki ilmeisesti saman arviointivirheen; Armeijan reservin mobilisointi alkoi vasta sodan alettua. Tätä reserviä pitäisi saapua taistelukentälle ensi viikon aikana ja tuolloin näemme todennäköisesti vastahyökkäyksiä Venäjän huoltolinjoihin ja sivustoihin. Samanaikaisesti Venäjä ei ole yrittänyt sulkea Ukrainan länsirajaa mitenkään. Miksi olisivat, kun sodan piti suunnitelman mukaan olla tässä vaiheessa jo melkein ohi? Länsi on herännyt lähettämään Ukrainalle aseapua ja se saapuu avoimen länsirajan kautta.

Nähtyään kuinka useassa Venäjän kaupungissa tuhannet ihmiset ovat lähteneet osoittamaan mieltään sotaa vastaa pidätyksen uhallakin on monella houkutus sortua toiveajatteluun: ”Venäjän kansa on sotaa vastaan.” Asia ei ole näin. Enemmistö uskoo vilpittömästi, että nyt suojellaan Itä-Ukrainan separatisteja kansanmurhalta. Samanlaista euforiaa kuin Krimin miehityksen aikana ei kuitenkaan ole havaittavissa. Valtaosa oli yllättynyt ja shokissa hyökkäämisen alkamisesta, ja nyt joko tukee sotaa passiivisesti tai on välinpitämätön. Toisaalta he kuulevat televisiosta tälläkin hetkellä, että kaikki sujuu suunnitelmien mukaan ja Venäjä ei ole kärsinyt ”erikoisoperaatiossa” yhtään tappiota. Maaperä asennemuutokselle on kuitenkin paljon otollisempi kuin 2014 euforian aikaan. Luulen, että suurin osa venäläisistä kysyy itseltään ”oliko tämä kaikki sen arvoista?” vasta kun pakotteiden vaikutukset näkyvät pankkiautomaatilla, valuutanvaihtopisteellä ja kaupan hyllyillä. Tämän takia pakotteita tarvitaan.

Kävin eilen ensikertaa elämässäni mielenosoituksessa. Tuntui hyvältä huutaa kurkkunsa käheäksi Venäjän suurlähetystön edessä. Mielenosoitukset eivät muuta Venäjän politiikkaa, mutta meidän on näytettävä, että myös me kannatamme pakotteita ja Venäjän eristämistä, vaikka sillä on hintansa. Miten voi olla mahdollista, että kaikista EU-maista Suomi on viimeinen, joka suostuu lähettämään aseapua Ukrainalle? Poliitikoille on näytettävä, että toimettomuus näkyy vaaliuurnilla seuraavissa vaaleissa. Lisäksi meidän kaikkien olisi nyt hyvä sisäistää, että kaikki mitä EU:n ”russofobiset” valtiot kuten Baltian maat ja Puola ovat Venäjästä sanoneet, on totta. Tarja Halonen ja Erkki Tuomioja jäävät historiaan Suomen huonoimpina presidenttinä ja ulkoministerinä. Miten voimme odottaa, että venäläiset eivät uskoisi propagandaa, jos emme ole itsekään päässeet eroon suomettumisesta?

Aloitan ensi viikolla prosessin luopuakseni Venäjän kansalaisuudesta. Suomen tulisi liittyä NATO:on heti kun mahdollista, kansanäänestyksellä tai ilman.

Navalnyin myrkytys, pidätys ja mielenosoitukset.

Venäjän oppositiojohtaja Aleksei Navalnyi yritettiin tappaa hermomyrkyllä viime vuoden elokuussa. Hän palasi Venäjälle viime viikolla, hänet pidätettiin saman tien ja yritetään kohta tuomita pitkäksi aikaa vankilaan. Navalnyi on kutsunut kannattajansa launtaina 23. tammikuuta kaduille osoittamaan mieltään. Käyn tässä tekstissä lyhyesti läpi myrkytyksen jälkeisiä tapahtumia ja mihin tämän päivän mielenosoitukset voivat johtaa.

Aleksei Navalnyi vaipui koomaan lennolla Tomskista Moskovaan 20. elokuuta 2020. Kuolemalta hänet pelasti lentäjien nopea päätös tehdä välilasku Omskiin ja ensihoitajien oikeaoppinen ensiapu. Aluksi venäjän viranomaiset eivät suostuneet päästämään hänet hoitoon Saksaan, todennäköisesti odottaakseen myrkytyksen jälkien katoamista elimistöstä. Kaksi päivää myrkytyksen jälkeen Putin omien sanojensa mukaan otti yhteyttä syytäjäviranomaisiin ja pyysi olla estämättä Navalnyin lentoa. Teknisesti ottaen Navalnyilla ei ollut sellaista ehdonalaista tuomiota tai käynnissä olevaa rikostutkintaa, joka estäisi hänet matkustamista ulkomaille, mutta Venäjän laki muuttuu aina lennosta Putinin tulkintojen mukana.

Navalnyi toipui ja kuntoutui. Joulukuussa Bellingat julkaisi tutkimuksen Navalnyin myrkytyksestä, josta kävin hyvin selväksi, että murhayritys oli FSB:n järjestämä. Navalnyi itse vei tutkimuksen vähän pidemmälle, soitti yhdelle tappajaryhmän jäsenelle ja tekeytymällä FSB:n virkamieheksi sai tämän kertomaan myrkytyksen yksityiskohdat.

Putin kommentoi Bellingatin tutkimusta kaksi päivää sen julkistamisen jälkeen toteamalla että ”Navalnyi ei kiinnosta ketään” ja ”jos olisimme halunneet myrkyttää hänet, olisimme vieneet tehtävän loppuun asti”. Eli ihan virallisestikin Putin katsoo, että hänellä on oikeus murhata poliittisia vastustajiaan ja kaikki niistä, jotka ovat vielä elossa ovat elossa ainoastaan hänen armostaan. Joutuessaan lukuisia kertoja syytetyksi poliittisista murhista, Venäjä ei ole kertakaan käyttänyt argumenttia: ”Emme lähtökohtaisesti murhaa meille epämieluisia ihmisiä”.

Muutenkin Venäjän viralliset kannanotot Navalnyin tapaukseen ovat vaikuttaneet siltä, että samalla kun he valehtelivat tapauksesta, he iskivät silmää ja antoivat ymmärtää että kyllähän he myrkyttivät. Maine on valmiiksi niin huono, ettei tapausta voi millään tavalla uskottavasti kiistää, joten sen voi epäsuorasti myöntää pelotteeksi muille. Esimerkiksi Salisburyn myrkytysiskun jälkeen Venäjä marssitti syytetyt RT-propagandakanavan haastatteluun, jossa he kertoivat olevansa tavallisia yrittäjiä jotka lähtivät katsomaan ”maailmankuulua Salisburyn katedraalia”. Tälläkin kertaa kahdeksan FSB:n myrkytysryhmän jäsentä olisi voinut esittää televisiossa jossa he olisivat keksineet jonkin selityksen miksi he olivat lentäneet Navalnyin mukana yli 30 kertaa kolmen vuoden aikana.

Samanaikaisesti, kun Venäjä mukamas kiisti osallisuuteensa myrkytykseen, eri viranomaiset tehtailivat syyteitä Navalnyita vastaan. Ensin häntä vastaan nostettiin syyte lahjoitusten kavaltamisesta omalta korruption vastaiselta säätiöltä, yhteensä noin viisi miljoona euroa. Jos Navalnyi lopulta tuomitaan tästä tekaistusta jutusta, päätöksestä tulee vähintäänkin ironinen, kun huomioidaan että Navalnyin ja hänen säätiönsä tilit ovat olleet jäädytettynä ja Tutkintakomitean valvonnassa vuodesta 2019.

Lopulta Navalnyi pidätettiin 17. tammikuuta heti lentokentällä hänen saavuttuaan Moskovaan. Syyksi kelpasi se, että Navalnyi oli rikosseuraamuslaitoksen mukaan rikkonut hänen ehdonalaisen tuomion ehtoja. Tämäkin juridinen ratkaisu kertoo melko hyvin, kuinka ”Navalnyi ei kiinnosta ketään”. Navalnyin tuomio ehdonalaiseen oli todettu laittomaksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa jo vuonna 2017 ja Venäjä maksoi hänelle tästä korvaukset, muttei poistanut tuomiota. Rikosseuraamuslaitos oli ilmoittanut pidätysmääräyksestä muutama tunti sen jälkeen, kun Navalnyi ilmoitti Twitterissa ostaneensa liput Moskovaan. He olivat lukeneet The Lancet-lääketieteellisestä julkaisusta, että Navalnyi oli kirjautunut ulos sairaalasta Saksassa jo syyskuussa, eikä sen jälkeen ilmoittautunut ehdonalaisvalvojalleen. The Lancetin artikkelissa kerrottiin Novitchok-myrkytyksen saanen potilaan hoidosta, mutta ei mainittu Navalnyita nimeltä. Tavallisesti tällainen artikkeli olisi voitu ohittaa länsimaalaisena propagandana (koska kuka keskivertovenäläinen tietää mikä the Lancet on?), mutta kun juuri syyskuussa sama lehti oli julkaissut tutkimustuloksia venäläisestä Sputnik V-rokotteesta, ja silloin propaganda teki ison jutun siitä kuinka arvostettu lehti the Lancet on ja kuinka julkaisu siinä on viimeinen tarvittava todiste oman rokotteen ylivoimaisuudesta. Näin ollen vetoamalla myrkytyksestä kertovaan julkaisuun, Venäjän rikosseuraamuslaitos myönsi, että Navalnyi oli myrkytetty Novitshok-hermomyrkyllä. Ja muistattehan vielä Putinin sanoneen, että hän henkilökohtaisesti pyysi ettei Navalnyi aikaisemmat tuomiot olisi esteenä hänen lähdölle Saksaan kun Navalnyi oli vielä koomassa? Toisin sanoen, jos Navalnyi ”joka ei kiinosta ketään” pidätettiin ehdonalaisen rikkomuksesta heti saavuttuaan takaisin Venäjälle, Putin oli henkilökohtaisesti muuttanut ohjeistustaan.

Kaksi päivää pidätyksen jälkeen Navalnyin Youtube-kanavalla ilmestyi video ”Putinin palatsista” jossa hän syytti presidenttiä suoraan valtion varojen kavaltamisesta ja lahjusten ottamisesta. Videossa ei sinänsä ollut paljoa uutta tietoa, mutta siinä on pätevät englanninkieliset tekstitykset ja voin suositella sen katsomista.

Navalnyi ja hänen tiiminsä pyysi ihmiset kaduille osoittamaan mieltään. Kehotus lähti leviämään kulovalkeaan tavoin erityisesti nuorten suosimassa TikTok-sovelluksessa jossa nähtiin muun muassa kymmeniä videoita teineistä jotka poistivat Putinin muotokuvan luokkahuoneista ja korvasivat sen Navalnyilla. Venäjällä on kasvanut jo kokonainen sukupolvi, jonka presidentti on aina ollut Putin. Vallan vastustamisesta on tullut ”siistiä” nuorten keskuudessa ja tämä protesti henkilöityy Navalnyihin.

Venäjällä on yli kolmensadantuhannen sotilaan kansalliskaarti jonka ainoa tehtävä on suojella maan johtoa sen omilta kansalaisilta. Ei ole mitään epäillystä siitä, että tämä armeija ja muut viranomaiset tekevät kaikkensa estääkseen ja hajauttaakseen lauantain mielenosoitukset. Tässä piilee kuitenkin sama riski mikä on tullut ilmi Ukrainassa 2014 ja Valkovenäjällä 2020: Vanhempi sukupolvi voi olla valmis sietämään nykyistä hallintoa, eivätkä he välttämättä tue nuorison mielenosoituksia. Mutta Venäjän valtaapitävät haluavat hajauttaa mielenosoitukset hyvin väkivaltaisesti osana pelottelukampanjaa. Ja vanhempi sukupolvi ei välttämättä ole valmis katsomaan rauhallisesti sivusta, kun lapsia hakataan ja vangitaan kun nämä osoittavat rauhanomaisesti mieltään.

Venäjän perustulakiuudistus - lisää äänestysvilppiä.

 Venäjällä äänestettiin 24.6.–1.7. perustuslain muutoksista. Tämä blogiteksti käy läpi äänestyksen syitä, prosessia ja ennennäkemätöntä vaalivilppiä, jotka sen tulokset paljastivat.

Tällä hetkellä on käynnissä presidentti Putinin neljäs (ja toinen peräkkäinen) hallintokausi, minkä vuoksi vanhan perustuslain mukaan hän ei olisi enää voinut asettautua ehdolle vuoden 2024 vaaleissa. Venäjän poliittista järjestelmää on muokattu hänen valtakaudellaan niin, että se nojaa kokonaan Putinin henkilöön, ei presidentin instituutioon: Putin on se henkilö, joka takaa erilaisten intressiryhmien ja klaanien saavutetut edut ja omaisuuden suojan. Hänen on siis oltava tavalla tai toisella valtion johtavassa roolissa myös muodollisesti, jottei koko järjestelmä romahtaisi täysin. Tämän uhan mittakaavan takia neljä vuotta on lyhyt aika, ja eri klaanit alkoivat osoittaa hermostumisen merkkejä.

 Vastausta niin sanottuun "vuoden 2024 ongelmaan" alettiin etsimään jo viime vuoden puolella. Vaihtoehtoja oli käytännössä kolme: Perustuslain muuttaminen, uuden huippuviran räätälöinti juuri Putinia varten, tai valtioliitto Valko-Venäjän kanssa (jolloin Putin voisi aloittaa alusta uuden valtion päämiehenä). Tätä jälkimmäistä vaihtoehtoa kokeiltiin ensimmäisenä, mutta Lukashenko ei taipunut. Niinpä Putin ehdotti vuoden alussa perustuslakiuudistuksia.

 Ehdotetut perustuslakimuutokset tuntuivat heti oudoilta: Miksi esimerkiksi eläkkeiden indeksikorotukset pitäisi kirjata juuri perustuslakiin? Lisäksi perustettiin työryhmä pohtimaan muita ehdotuksia perustuslakimuutoksiksi. Ryhmään kutsuttiin urheilijoita, taiteilijoita ja muita puolijulkkiksia, joista osa kertoi avoimesti tutustuneensa vanhaan perustuslakiin tuolloin ensimmäistä kertaa. Talebanien pelossa lakimiehiä tai perustuslakiasiantuntijoita ei työryhmään juuri kutsuttu. Viimeistään tässä vaiheessa alkoi käydä selväksi, että uudistuksen ainoa tehtävä on mahdollistaa Putinin jatko presidentin pestissä. Ja pian epäilykselle tuli vahvistus - Yhtenäinen Venäjä ehdotti Putinin kausien ”nollaamista” uudistetun perustuslain takia.

 Asiasta piti kuitenkin kysyä vielä perustuslakituomioistuimelta. Asiasta oli ennakkopäätös vuodelta 1998. Tuolloin ryhmä kansanedustajia halusi tietää, pitikö presidentti Boris Jeltsinin menossa oleva kausi laskea ensimmäiseksi vai toiseksi. Jeltsin valittiin Venäjän presidentiksi vuonna 1990, joka tuolloin oli vielä osa Neuvostoliittoa. Vuonna 1991 Neuvostoliitto hajosi ja Venäjälle piti tehdä uusi perustuslaki. Tuolloin tuomioistuin totesi, että tästä huolimatta Jeltsinillä ei olisi oikeutta asettautua uudestaan ehdolle. 22 vuotta myöhemmin sama tuomioistuin kuitenkin katsoi muutaman hassun perustuslakimuutoksen olevan riittävä syy sallia Putinin asettua ehdolle siitä huolimatta, että on ollut presidenttinä jo neljä kautta.

 Duuma äänesti perustuslakiuudistusten puolesta, ja alueparlamentit vahvistivat ne. Juridisesti siis uudistukset oli jo hyväksytty, mutta Putin halusi vielä kansanäänestyksen. Tai tarkemmin sanottuna hän käytti sanaa ”плебисцит”. Tuo latinankielinen lainasana on venäjän kielessä täysi synonyymi sanalle kansanäänestys vailla mitään konnotaatioeroja. Käytännössä ero oli se, että Venäjän laki määrittää hyvin tarkasti, miten kansanäänestykset pidetään (kuukausien valmistelu, säännöt kysymyksen muotoilusta, vähintään 50 % äänestysaktiivisuus jne.). Tuota toista sanaa lainsäädäntö ei tuntenut, joten äänestys järjestettäisiin säännöillä, jotka oli räätälöity vain tätä tarkoitusta varten.

 Äänestys oli alun perin hyväksytty huhtikuun lopulle, mutta tätä ennen COVID-19 iski myös Venäjälle. Ihmiset joutuivat eristykseen ja samanaikaisesti öljyn hinta romahti. Kaikille oli selvää, että venäläisten käytettävissä olevat tulot lähtisivät pian jyrkkään laskuun ennen kuin olivat ehtineet palata 2014 talouskriisiä edeltävälle tasolle. Putinin kannatus oli myös pitkään ollut tasaisessa laskussa (huom. autoritäärisessä yhteiskunnassa esitetyt kannatusluvut ovat epäluotettavia, mutta jos metodologia ei muutu, kannatuslukujen muutosten voi olettaa kuvaavan trendiä totuudenmukaisesti). Äänestys piti siis saada pois alta ennen kuin sillä oli potentiaalia muuttua protestiksi koko hallintoa vastaan.

 Kun aikaisemmin perustuslakiuudistus oli ollut lähinnä farssi, epidemiatilanteessa sen kiirehtiminen muuttui ihmishenkiä uhkaavaksi. Venäjällä oli alusta alkaen vääristelty tilastoja, mutta heti kun uudeksi äänestyspäiväksi ilmoitettiin 1. heinäkuuta, uusien tapausten määrä putosi virallisten tilastojen mukaan lähes kaikilla Venäjän alueilla. Valtiovetoisissa medioissa unohdettiin koko korona ja siirryttiin oikeasti tärkeisiin aiheisiin, kuten perustuslakiuudistuksiin, joista kohta pitäisi äänestää vaikka virallisesti ne oli jo hyväksytty.

 Äänestyksen säännöt (tai niiden puute) tarkentuivat vielä kesäkuun alussa: Tautitilanteen varjolla äänestys venytettiin viikon kestäväksi, ja kotona äänestämistä helpotettiin merkittävästi. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että vaaliuurnat vietiin yöksi johonkin lukittuun varastoon, jossa kukaan vaalitarkkailija ei niitä voinut viikkoa putkeen valvoa. Myös äänestysaktiivisuuden todentaminen muuttui käytännössä mahdottomaksi.

 Kaikista perustuslakimuutoksista päätettiin äänestää pakettina, eli äänestäjä pystyi joko kannattamaan kaikkia muutoksia tai ei mitään niistä. Riippumattoman tutkimuslaitoksen tekemä kysely paljasti, että suurin osa vastaajista kannatti perustuslakimuutoksia, joiden tyylilaji oli ”kaiken hyvän puolesta kaikkea pahaa vastaan”. Tällaisia olivat esimerkiksi:

•       ”Valtio kunnioittaa ihmisten tekemää työtä ja takaa heidän oikeuksien puolustamisen” (91 % kannatus) ja

•       ”Lapset ovat Venäjän politiikan tärkein prioriteetti” (86 % kannatus).

Sen sijaan konkreettiset muutosehdotukset kuten se, että presidentti saisi jatkossa nimetä 30 senaattoria parlamentin ylähuoneeseen tai se, että perustuslakimuutos tarkoittaisi Putinin presidenttikausien nollaamista kannatti vain 19 % ja 26 % vastaavasti. Kremlissä oli varmasti tehty samansuuntaiset mielipidetiedustelut, sillä uudistuksia puolustava kampanja keskittyi juuri triviaaleihin uudistuksiin, kuten venäjän kielen asemaan. Putinin uusista kausista oltiin hiirenhiljaa.

 Oppositio kävi keskenään vaisua väittelyä siitä, pitäisikö kaikkien käydä äänestämässä uudistuksia vastaan, vai jättää koko sirkus omaan arvonsa. Argumentit puolesta ja vastaan olivat puhtaasti vaaliteknisiä. Toinen puoli sanoi, että koko äänestys on laiton ja valtio kuitenkin ilmoittaa sellaiset luvut kuin se haluaa. Käymällä äänestämässä altistat itsesi COVID-19-tartunnalle ja legitimoit laitonta vallankaappausta. Vastapuoli väitti, ettei valtio voi väärentää tuloksia kuin korkeintaan 15 prosenttiyksikköä suuntaan tai toiseen, ja että jokainen todellinen ääni vaikeuttaa tulosten väärentämistä.

 Historiallisesti tarkasteltuna jälkimmäinen kanta oli oikeassa. Esimerkiksi vuoden 2011 vaalivilppiä seuranneiden mielenosoitusten jälkeen Moskovan (ja osittain Pietarinkin) äänestystulokset alkoivat näyttää siltä, että tulosten väärentämistä tapahtui vain vähän. Tämänkertainen kansanäänestys ei kuitenkaan ollut mikä tahansa äänestys. Heti sen alettua mediaan levisi kuvia äänestyspaikoista kerrostalojen takapihalla, pellolla, kuorma-auton takakontissa ja niin edelleen. Sääntöjen ja tarkkailijoiden puuttuessa valtiolla oli vapaat kädet tehdä Venäjänkin mittakaavassa ennennäkemätön äänestysvilppi.

 Olen käsitellyt vaalivilpin tilastollisen todentamisen metodologiaa perusteellisesti kirjoituksissani aikaisemmista vaaleista, mutta lyhyenä kertauksena: Kun jokaisen äänestyspaikan äänestysaktivisuus laitetaan x-akselille ja äänestyspaikkojen määrä y-akselille, vapaissa vaaleissa (pois lukien first-past-the-post-vaalijärjestelmät) käppyrä ottaa normaalijakauman muodon. Tämä on lainalaisuus, joka pätee kaikissa maissa Meksikosta Suomeen. Venäjällä tämä jakauma vääristyy siirryttäessä kohti suurempaa äänestysaktivisuutta ja saa ”piikkejä” tasaprosenttien (75 %, 80 %, 85 % jne.) Tämä, yhdessä paikan päältä saatujen todisteiden kanssa, osoittaa, että vaalivirkailijat ovat saaneet ohjeistuksen päästä tiettyyn äänestysaktivisuuteen ja täyttävät vaaliuurnat tekaistuilla lipukkeilla.

Yllä oleva kuva on fyysikko Sergei Shpilkinin blogista, ja kuvaa koko Venäjän tilannetta. Punainen viiva on kyllä-äänet, sininen viiva on ei-äänet ja harmaa viiva niiden välillä on estimaatti miltä kyllä-äänten osuus näyttäisi ilman. Alla on toinen kuva Moskovan osalta.

Molemmissa kuvissa on selkeät äänestysvilpin tunnusmerkit: Oikealle levenevät käyrät ja selkeät piikit tiettyjen prosenttien kohdalla. Moskovassa vilppiä oli selvästi vähemmän kuin muussa maassa, mutta kuva on silti kaukana vuoden 2016 ja 2018 vaaleista, joissa pääkaupunki näytti demokratian saarekkeelta despotismin keskellä (äänten laskemisen osalta. Koko muu vaaliprosessi, kuten opposition ehdokkaiden päästäminen ehdolle on asia erikseen).

Vertailemalla eri äänestysten poikkeamia voimme vertailla myös tämän äänestyksen vilpillisyyttä edellisiin vaaleihin. Tätä äänestystä pidettiin Kremlissä ilmeisesti niin tärkeänä, että päätettiin turvautua ennenäkemättömään vilppiin:

Vilpin mahdollisti ennen kaikkea kuusi päivää kestänyt ennakkoäänestys, jossa vaalitarkkailijoilla ei ollut mahdollisuutta tehdä työtään. Alla olevassa kuvassa on kyllä-äänten osuus x-akselilla ja äänestysaktivisuus y-akselilla. Siniset pallot ovat koko äänestyksen, oranssit pallot ennakkoäänestyksen ja vihreät varsinaisen äänestyspäivän tulokset. Varsinaisena äänestyspäivänä äänestysaktivisuus ei vaikuttanut äänten jakaantumiseen. Ennakkoäänestyksessä uurnat täytettiin valmiiksi täytetyillä äänestyslapuilla uudistusten puolesta.

Kaikesta tästä huolimatta, ilman vaalivilppiäkin, uudistukset olisivat menneet läpi noin 60 %:n enemmistöllä. Propaganda oli onnistunut esittämään enemmistölle että äänestyksessä äänestettiin kaiken hyvän puolesta ja kaikkea pahaa vastaan. Valtion laitoksissa työskentelevät pakotettiin äänestämään työpaikkansa menettämisen uhalla. Oppositio jätti pääosin äänestämättä prosessissa jota se lähtökohtaisesti piti laittomana.

Miksi siis piti kuitenkin nostaa kyllä-äänten osuutta kahdellakymmenellä prosenttiyksiköllä vilpilisin keinoin? Auktoritaarisissa valtioissa vallassa pysyminen ei perustu pelkästään väkivallan käyttöön. Se perustuu ennen kaikkea kansalaisten uskoon, että selkeä enemmistö kannattaa vallanpitäjiä, se tekee kaiken vastarinnan turhaksi. Tässä äänestyksessä Putinille tekaistiin vahva mandaatti jatkaa johdossa vuoteen 2036 asti.

Loppujen lopuksi tällä äänestyksellä ei tule aiheuttamaan mitään välittömiä muutoksia. Vanha perustuslaki, jota noudatettiin hyvin valikoivasti, siirtyy "27 kerhoon". Putin on valtakautensa aikana sanonut useita kertoja, että hän ei missään tapauksessa tule muuttamaan perustuslakia, kunnes oli itse ehdottamassa sen muuttamista. Se tapa, jolla uudistukset runnottiin pika-aikataulussa läpi tarkoittaa että perustuslakia voidaan jatkossakin muuttaa heti kun siltä tuntuu. Kaikista yli kahdestasadasta uudesta lisäyksestä muistamme vuoden kuluttua vain yhden: Putin saa jatkaa vallassa. Mutta ei kai kukaan meistä muutenkaan ole kuvitellut, että hän olisi vapaaehtoisesti luopumassa vallasta missään vaiheessa.

Venäjän virallisen inflaatioindeksin luotettavuudesta

Venäjän inflaatio on hidastunut virallisten mittareiden mukaan lähelle 5 prosenttia eli harvinaisen matalalle tasolle. Samanaikaisesti kuluttajien näkemys todellisesta inflaatiosta on pysynyt korkealla. Tässä tekstissä käyn läpi syitä aiheesta käytävään keskustelun ja tarkastelen siinä esitettyjä argumentteja.

Venäjällä viralliset inflaatioluvut raportoi viikoittain Tilastokeskuksen vastine, Rosstat. Venäjän keskuspankki puolestaan tekee joka kuukausi kyselytutkimuksia, joissa venäläisiltä kysytään, miten he ennakoivat kuluttajahintojen kehittyvän seuraavien kahdentoista kuukauden aikana, sekä mikä on heidän oma arvionsa hintamuutoksista kuluneelta vuodelta. Yhdistin Rosstatin ja Keskuspankin tilastot kokonaiskuvan saamiseksi.

Kuvassa punaisella näkyy kuluttajien inflaatio-odotukset, sinisellä kuluttajien arvio menneen periodin inflaatiosta, mustalla virallinen inflaatio ja keltaisella elintarvikkeiden viralliset hintamuutokset. Jo ennen vuoden 2014 loppua ero havaitun ja virallisen inflaation välillä on olemassa. Vuoden 2014 lopussa ruplan kurssi lähti voimakkaaseen laskuun ja samanaikaisesti elintarvikkeiden tuonti EU-maista kiellettiin. Inflaatio kiihtyi. Vuonna 2016 rupla vahvistui selvästi, ja virallinen inflaatio laski, mutta inflaatio-odotukset ja havaittu inflaatio jäivät korkealle tasolle. Keskuspankin mittareiden mukaan kuluttajat kokevat inflaation olevan säännönmukaisesti 10 prosenttiyksikköä suurempaa kuin viralliset luvut osoittavat.

Entinen varaministeri Vladimir Milov muotoili blogikirjoituksessaan, miksi hän pitää virallisia inflaation mittareita epäluotettavina: Elintarvikkeille on annettu kuluttajahintakorissa liian pieni osuus kansalaisten menoista - vuonna 2017 se oli 38,08 % kun kyselytutkimusten mukaan vain neljännes väestöstä käyttää elintarvikkeisiin alle puolet käytettävissä olevista menoista (N=1600, +-3,4%). Milovin mielestä myös tuoteryhmien suhteelliset osuudet ovat pielessä: Maitotuotteiden osuus on 3 %, eli kirjoittajan mielestä keinotekoisen alhaalla ja juuri tämän tuoteryhmän hinnat ovat nousseet erityisen nopeasti vuodesta 2014.

Elintarvikkeiden osuus kuluttajakorista on tosiaan muuttunut hyvin vähän viime vuosina. Venäläisten käytettävissä olevat tulot ovat laskeneet 12,3 % talouskriisin aikana, joten teoriassa elintarvikkeiden osuus kuluttajien menoista pitäisi kasvaa.

Tämä kaavio (lähde: Rosstat) osoittaa, että elintarvikkeiden osuus on noussut vain 1,5 prosenttiyksikköä kriisin aikana. Toisaalta väestön tulot kasvoivat voimakkaasti 2006-2008, mutta muutokset eivät silloinkaan olleet suuria. Onko elintarvikkeiden osuus sitten liian pieni? Yhdistin OECD:n datan elintarvikkeiden osuudesta kuluttajakorissa.

Venäjällä tuo osuus on selvästi suurempi kuin vastaavan tulotason maissa, kuten Meksikossa, Chilessä, Portugalissa ja Baltian maissa. (Rosstatin ja OECD datassa luvut ovat erilaisia, koska Rosstat ei noudata YK:n COICOP tuoteryhmien luokittelua.)

Mitä tulee maitotuotteisiin, niiden osuuden vertailu ei ole mielekästä maiden välisten kulutustottumusten erilaisuuden vuoksi. On kuitenkin huomattava, että maitotuotteiden osuus Venäjän kuluttajakorissa on ollut lähellä 3 %-yksikköä vuodesta 2006, ja niiden osuus on noussut n. 11 % vuodesta 2014. Mitään Argentiinan kaltaista inflaatiolukemien tarkoituksenhakuista vääristelyä ei tässä ole siis syytä epäillä.

Mistä ero kuluttajien havaitseman ja virallisen inflaation ero sitten johtuu? Syitä on nähdäkseni kaksi: psykologinen ja tekninen. Aloitetaan jälkimmäisestä. Jokaisessa maassa tilastoviranomainen seuraa ihmisten kulutustottumuksia ja tavaroiden hintamuutoksia. Hintamuutosten mittarin on oltava pitkällä aikavälillä vertailukelpoinen, joten tilastoviranomainen ei voi eikä saa ottaa huomioon jokaista avokadopasta-villitystä valitessaan tuotteita kuluttajakoriin. Kuluttajakori siis seuraa todellisia kulutustottumuksia viiveellä, eikä täysissä määrin heijastele äkkinäisiä shokkeja kuten tässä tapauksessa Venäjän talouslamaa. Jos laman myötä henkilöautokauppa käytännössä loppuu, se ei tarkoita sitä, ettei autoja enää koskaan osteta ja niiden hinnan seuraaminen olisi turhaa.

Lisäksi on ymmärrettävä, ettei yksi mittari voi antaa tarkkaa kuvaa tilanteesta jokaisen kuluttajan kohdalla. Erityisesti näin on Venäjällä, jossa maan pinta-ala on valtava, ilmasto vaihtelee subtrooppisesta ikiroutaan, ja tuloerot ovat suuria.

Psykologinen syy virallisen ja havaitun inflaation on suomalaistenkin helppo ymmärtää. Euron siirtymisen myötä samankaltaista keskustelua käytiin myös täällä. Ihmiset kiinnittävät helposti huomion äkillisiin hintamuutoksiin, mutta hintojen pysyminen ennallaan ei samalla tavalla rekisteröidy meidän mieliimme. Lisäksi meillä on heikko käsitys hyödykkeiden hinnoista joita ostamme harvoin: Pyykinpesukoneen ostojen välillä kuluu usein vuosi emmekä seura niiden hintoja kun emme sellaista tarvitse. Tästä syystä painotamme vastauksissamme arkisia tuotteita ja palveluita. Harva kuluttaja seuraa menojaan ja hänen kuluttamien tuotteiden hintamuutoksia niin tarkasti, että kyselytutkimukseen päätyessään osaisi antaa tarkkoja ja totuudenmukaisia lukuja.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö havaitun inflaation mittari olisi hyödytön. Tässä tapauksessa se kertoo meille, että suurelle osalle venäläisistä inflaatio heidän henkilökohtaiselle kuluttajakorilleen on ollut suurempaa kuin virallisesta kuluttajahintaindeksistä voisi päätellä. Syynä tähän on erityisesti elintarvikkeiden hintojen voimakas kasvu. Tämän seurauksena myös muut hyvinvointia kuvaavat mittarit, kuten mainitsemani 12,3 % reaalitulojen pienentyminen, antavat vääristyneen kuvan. Reaalitulojen laskemiseen käytetään virallista kuluttajahintaindeksiä, joten todellisuudessa niiden kuluttajien, joiden menoista suurempi osa kuin 38 % menee elintarvikkeisiin (pienituloiset, lapsiperheet, bodarit jne.), reaalitulot ovat laskeneet keskimäärin enemmän.

Minulla ei ole mitään illuusioita siitä, etteikö maa, joka väärentää faktoja ulkopolitiikassa tai omassa ääntenlaskennassaan, voisi yhtä kevyesti tehdä niin myös taloustilastojen osalta. Toistaiseksi tästä ei kuitenkaan ole juuri mitään näyttöä.